lauantai 19. joulukuuta 2015

JOULUTERVEISET ALUEELTA


Alavuden joulu 2015, kannen maalaus Nea Eerola ja Roosa Savola (9a ja 9b Töysän yläkoulu).


Yöt pitenevät
ja maisema mustenee
päivä päivältä.

Kirjoittamani runot ja runonnäköiset koosteet ovat tulleet tehdyiksi vahingossa jotakin muuta kirjoittaessani. Runot ovat olleet ikään kuin väärälle polulle harhautumisia. Tällaiselle tekstille on tyypillistä, että se karkaa metaforineen ja kielen juoksutuksineen käyttöjärjen tuolle puolen. Sieltä runolla ei luonnollisestikaan ole tuomisinaan mitään selkeästi tulkittavaa viestiä. Runo – niin kuin taide aina – on vain taiteen asialla. Kirjoittaja kirjoittaa joulunakin, joten muutama joulurunokin on tullut laadittua. Mutta järjissäni – selvin päin – en edes kohtuullisesta palkkiosta ottaisi joulurunotilausta vastaan.

Alla olevan runon Joulumatka kirjoitin mustaakin mustempana jouluaattona 2011. Runo ”kertoo” päivän mittaisesta matkasta Pahajoelle. ”Ei mikään seutu toinen / niin kuin tämä huokausten täyttämä laakso”, kirjoitin ensin eräänlaisen moton mukaillen karkotuspaikassaan Valchiusan laaksossa runoilevaa Petrarcaa. Mielessäni välähti kaukainen mielikuva Helli-tädistä lukemassa Petrarcan sonetteja. En niistä paljoakaan ymmärtänyt kielimuurin tuolta puolen, mutta sillä ei ollut väliä. Ymmärretty on jo menetetty. Minulle riitti keinutuolin natina ja laakson yllä viipyvä ikuinen iltapäivä.

Muuta sanottavaa minulle ei ollutkaan. Pidin kuitenkin kiinni tuosta marginaalissa olemisen tuntemuksesta. Vähitellen se alkoi tuntua yhä todellisemmalta. Kuinka pitkään tätä oli jo jatkunut, siis tätä karkotusta periferiaan, virallisen maailman ulkopuolelle – Alueelle, kuten se nykyään määritellään. Ilta illan jälkeen uutistenlukijakin tokaisee vino hymy suupielessään varsinaisten ”oikeiden” uutisten lopuksi: ”Ja sitten uutisia Alueilta.” Ne uutiset tulevat juuri täältä – Alueelta – jolla ei ole nimeä eikä edes numeroa.

Aikansa harhailtuaan Joulumatka ilmestyi joululehdessä – Alavuden joulu 2015 – joten Pahajoellakin sitä on jo luettu. Koulupoikana kävin tuota samaista joululehteä myymässäkin. Visaisin kohde oli eräs maatalon emäntä, joka tunnettiin tavastaan tarjota maksuksi niin suurta seteliä, ettei siihen kenenkään vaihtorahat riittäneet. Vaan eräänä jouluna varasin tarpeellisen määrän vaihtorahaa mukaan. Kopistin lumet saappaistani ja astuin sisälle taloon. Vai joululehtiä olisi kaupan, sanoi emäntä ja kaivoi jälleen kerran piironginlaatikosta sen saman suuren setelin. Voi poikakulta, mieluusti ostaisin vaikka kaksikin lehteä, mutta kun ei satu olemaan pienempää rahaa. Se ei ole ongelma, vastasin emännälle ja laskin vaihtorahat pöydän kulmalle. Emäntä karahti punaiseksi kuin punajuuri, mutta lehtikaupat tuli tehtyä.


Joulumatka

Ajan läpi metsätaipaleiden,
       radiossa raikuvat joululaulut.
Perillä jo puolilta päivin – mitä kaikkea
       siinä ehtiikään – käydä kukkakaupan
       ja kiertää hautausmaan.
Äkkiä pilvien harmauteen repeää
       rosoinen viillos – mitätön murtuma –
       ja valonsäteet siroavat metsään.

Jo kaukaa näen pihakuusessa leijuvien
       sinisten ledien spiraalin.
Lapsuuteni maisema, se sama tienoo,
       jota enempää ei tiedä olevankaan.
Katson puutarhaa, ruoho viheriöi,
       kuivat heinänkorret keinuvat tuulessa
       ja naakkalauma temmeltää pellolla.
Olen tuomassa lahjaa kuten lahjaa tuodaan,
       vähäisempää kuin tuojansa.

Vanhempani rakensivat talon mäelle,
       jossa kasvoi sianpuolan ja saniaisen
       lisäksi vain matalaa männikköä.
Villiintynyt pelto vietti joenrantaan saakka,
       mantu, me sanoimme, pajua ja
       juolavehnää kasvava mantu.
Tehtiin tie, raivattiin puutarha,
       ja eräänä sateisena syyspäivänä
       taloon vedettiin sähkölinja.

Pimeys tulee nopeasti ja valonkajo
       sammuu illan hämyyn.
Joen toisen puolen talojen ikkunoihin
       syttyvät salamyhkäiset valot.
Tällä puolen valoja ei ole. Vaivoin löydän
       männyn katveeseen hylkäämäni auton.
Metsän rajaa myötäilevä tie on jäinen,
       valokiila viistää ojanpieltä,
       punertavaa savensekaista viistettä.

Nastarenkaat mouruavat
       ja irtosora rapisee lokasuojissa.
Tie on mutkainen, vanhan postitien päälle
       rakennettu Kantatie 66.
Lipakolla tien varressa on syntymätaloni,
       autiona mustin ikkunoin.
Yllä kaartuu tähtitaivas – yksikään tähti
       ei loista kirkkaampana toista.

S. J. Tanninen: Alavuden joulu 2015


Piirros Mikael Myllyaho (4A Aseman koulu), Alavuden joulu 2015.

torstai 10. joulukuuta 2015

MIELIPIDETERRORIA II


Mielipidettä tivaamassa, ”Raising the Whip”, The Mustard Seed Garden Manual of Painting, Bollingen 1956.



Ihmiset eivät tuhlaa aikaansa sanojen tutkimiseen,
vaan nauttivat lörpötyksestään kuin jotkut linnut
Petrarca

Mielipiteitä, mielipiteitä koko siitä monikertojen laajuudesta,
jonka tämä erityinen monikerta, ihmiseläin, tutkii intressiensä
itsepäisessä päättäväisyydessä.
Alain Badiou


Mielipiteet ovat olemukseltaan aina toden ja valheen tällä puolen, väittää Badiou, ”niiden ainoa tehtävä on kommunikointi”. Kielen tehtävä on olla kommunikoitavissa – mitään muuta tehtävää sillä ei ole. Toisaalta maailma ei piittaa siitä, mitä mieltä me siitä olemme. Ja kommunikaatiokin mielipiteiden tasolla on varsin kyseenalaista. Helpoin tapa välttää sanaharkkaa on olla samaa mieltä tai vastata jollakin toisella yleispätevällä mielipiteellä, joka ei ole selkeästi myönteinen eikä vastainen. Näin saadaan pidettyä yllä sujuva puhumisen mahdollisuus. Se kuulostaa viattomalta, mutta mielipiteiden varjoissa muhii kaikki maailman pahuus. Jatkuvaa puheen virtausta puolustellaan lakonisilla tokaisuilla, kuten ”Sanat eivät satuta” ja ”Kyllä maailmaan ääntä mahtuu”.

”Miksi ihmiset puhuvat niin paljon?”, kysyy Susan Blackmore kirjassaan Meemit – kulttuurigeenit (2000). Vastaus on yksinkertainen: meemit tarvitsevat levitäkseen mahdollisimman paljon puhetta – julkista lörpöttelyä, small talkia. Ihmisten keskinäinen puheenpälpätys on tehokkain tapa levittää meemejä. Kaiken sortin konsultit ovatkin löytäneet tästä oivan leipäpuun: lörpöttelyä taitamattomat kanssaihmiset ovat yhteisöllisyyteen ja vapaaseen kaupankäyntiin tähtäävän maailman vihollisia. ”Hiljainen ihminen on kuin toimeton kopiokone, joka odottaa hyödyntämistään”, kirjoittaa Blackmore.

Jatkuva puheen tuottaminen vaatii suunnattomasti fyysisiä ja henkisiä voimavaroja – enemmän kuin ajattelu – siitä huolimatta puheen ja ”chattailun” määrä lisääntyy koko ajan räjähdysmäisesti. Blackmoren mukaan meillä on aivot täynnä ideoita, muistoja, ajatuksia, toiveita, jotka kiihkeästi pyrkivät purkautumaan puheena ilmoille. Tässä valtavassa sanomisen paineessa kukaan ei kykene kaikkea sanottavaansa kontrolloimaan, joten avuksi tarvitaan valmiita käteviä mielipiteitä ja totuttuja puhumisen käytäntöjä. Ja kaikki tämä vain siksi, että julkisuuden spektaakkeli pysyisi pystyssä.

Yleispätevät mielipiteet ovat sosiaalisuuden sementtiä, yhteisöllisyyden illuusio ei ilman niitä toteutuisi. Ne säästävät meidän jokaisen aikaa ja vaivaa – ja onko mitään muuta vaihtoa? Säätilan arvioinnista se yleensä alkaa, kuten Badiou huomauttaa ja jatkaa mielipiteiksi sopivien aiheiden luetteloa: ”Viimeisin elokuva, lasten sairaudet, matalat palkat, hallituksen kataluus, paikallisen jalkapallojoukkueen menestys, televisio, lomat, julmuudet lähellä ja kaukana, republikaanisen koulun vastoinkäymiset, erään hard rock -yhtyeen viimeisin levy, herkkä mielentila, kysymys siitä, onko maahanmuuttajia jo liikaa vai liikaa vai ei, neuroottiset oireet, menestys instituutioissa, hyvät pikkupurtavat, viimeiset lukukokemukset, kaupat, joista saa tarvitsemansa edulliseen hintaan, autot, seksi, aurinko...” (Badiou 2003)

Ilman vaihtoehtoa olemme mielipiteiden myrskyn armoilla. Voisi kuvitella, että meemien vilkkaassa vaihtumisessa tapahtuisi jotakin positiivistakin kehitystä. Kun taas mielipide ei muutu miksikään, olipa se kuin haitallinen ja epätodellinen tahansa. Jos se muuttuisi, se ei olisi enää mielipide – piru tietää mikä se olisi? Yksi ainoa sinnikäs mielipide voi varjostaa omistajansa tiedostuksen sopukkaa vuosikymmenet. Ja mitä ilkeämpänä ja valheellisempana se pomppaa esiin lörpöttelyn tuoksinassa, sitä helpompi siihen on uskoa ja sitä suurempaa hurmosta sen levittäminen tuottaa. Mielipiteen ensisijainen tehtävä ei ole paljastaa vaan väärentää ja johtaa harhaan.

Vallantahto pirstoutuneessa olemuksessaan, jonkin tahtomisena: sen älyllinen tulkinta – varhainen mielipide – on moraalia, jonka kosminen tehtävä on väärentää.
Giorgio Colli


Kuten sanottu, ilman mielipiteitä maailma olisi paratiisi. Tieto sinänsä ei paratiisia tuhonnut, vaan mielipiteeseen ryhtyminen. Vastoin Jumalan nimenomaista tahtoa Eeva ja Aatami söivät ”hyvän ja pahan tiedon puusta”. Ongelma ei ollut tiedon hyvyydessä tai pahuudessa – sellainen väite oli Jumalan taholta silkkaa metafysiikkaa – vaan siinä, että tieto tarvitsee representaatiota ja tulkintaa. Konsultti Käärme luikerteli paikalle ja kuiskasi Eevan korvaan kaikkien aikojen ensimmäisen mielipiteen: ”Aatamilla on koko paratiisin pienimmät vehkeet ja sietämätön tapa kaivella tikulla hampaitaan.” Ilman käärmettäkin myös Aatami oli heti Eevaa vilkaistuaan perillä asioiden saamasta käänteestä: ”Eevalla on aivan liian leveä takamus, se syö aivan liikaa taatelia ja lihavia toukkia.” Sen jälkeen kaikki on ollut representaatiota ja tulkintaa. 

Mitään järkevää sanomaa alituisesta puhumisen ja ”somettamisen” tulvassa on turha etsiä. Julkisuus vaatii jatkuvaa osallistumista – jatkuvaa mielipiteiden päivitystä. On kohtuutonta syyttää jotakuta ”chattaaja” siitä, että tulee päästäneeksi suustaan jo pitkään tulikuumana kielenpäällä pyörinyttä ”lööperiä”. Se tulee ulos vaikka kuinka nipistelisi itseään persuksista – ja jos se ei tule ulos omasta niin sitten jonkun muun suusta. Ei olekaan ihme, että filosofit – kuten Donald Davidson – ovat päätyneet omituiseen väittämään, että kieltä ei ole. On vain kaoottista yritystä kommunikaatioon, jossa kaikki keinot ovat sallittuja. Vai mitä pitäisi ajatella sellaisista metaforista, kuin ”sataa vanhoja ämmiä äkeet selässä” tai englantilaisittain ”sataa kissoja ja koiria”. Mutta siitä huolimatta intersubjektiivisuuden ihme tapahtuu – me ymmärrämme toisiamme, vaikkakin useimmiten väärin.

Sitten on vielä nämä ihmismielen riiviöt, meemit. Blackmoren mukaan sosiaalinen media on täynnä uuden karheita meemejä, jotka himokkaina kisaavat pääsystä mahdollisimman moneen pääkoppaan. ”Yksityisen ihmisen äänestä käydään ankaraa kilpailua — aivan samoin kuin puutarhassa käydään ankaraa kamppailua kasvumahdollisuudesta. Hiljaisuuden säilyttäminen on yhtä kovaa työtä kuin rikkaruohojen kitkeminen.” Mieleen tarrautuneiden meemien tiedostamisen myötä avautuu uusi avarampi maailma. Valinta on minun, kuten Blackmore huomauttaa, joko jatkan elämääni uskoen että päässäni on jokin ”tietoinen kummajainen”, joka tietää miten maailma makaa ja mitä mieltä ”minä” siitä kulloinkin olen tai vapaudun tiedostuksen myötä meemien kahleista. Blackmoren sanoin: ”Tässä mielessä voimme olla aidosti vapaita — emme siksi että voimme kapinoida itsekkäiden kopioitujien tyranniaa vastaan, vaan koska tiedämme että ei ole olemassa mitään, mitä vastaan kapinoida.”

Ehkä hiljaisuudessa murjottamisen sijaan meemipleksiä vastaan voi nousta taolaisen wuwein – ”toimettoman toimeliaisuuden” keinoin. Laozin sanoin ”se ei tee mitään eikä se jätä mitään tekemättä”. Toinen tie on zenin tie, joka ohittaa tehokkaasti kaikenlaisia mielen takiaisia. Zenin isoisä D. T. Suzuki on luvannut, että ”zenillä ei ole mitään tekemistä mielipiteiden kanssa”. Se on suuri lupaus, suurempi kuin äkkiseltään uskoisikaan. Lyhin tie todelliseen muutokseen on mielipiteistään luopuminen. Se tie johtaa hyvin lähelle, mutta juuri siksi se on pisin ja vaikein tie, huomauttaa Martin Heidegger eurooppalaisesta ”silleen jättämisen periaatteesta”. Ehkäpä nämä kaikki ovat yhtä ja samaa zenin tietä tai ainakin rinnakkaispolkuja.

Silleen jättäminen vilahtaa jo keskiaikaisen mystikon Mestari Eckhartin (1260–1328) teksteissä. Luultavasti silleen jättäminen olisi jäänyt niille sijoilleen, ellei Heidegger olisi nostanut sitä 1900-luvun filosofian näyttämölle. ”Olioiden silleen jättäminen (Gelassenheit) ja avoimuus salaisuudelle eivät tapahdu koskaan itsestään. Ne eivät ole satunnaisia. Molemmat onnistuvat vain jatkuvan rohkean ajattelemisen myötä. (…) Mietiskelevä ajatteleminen vaatii meiltä, että antaudumme sellaiselle, mikä ei ensi silmäyksellä ollenkaan sovi kuvaan.” Samaa sanoo Suzuki: ”Merkittävimpien zeniä luonnehtivien ominaisuuksien joukosta löydämme nämä: hengellisyys, ilmaisun suoruus, piittaamattomuus muodosta tai vakiintuneista käytännöistä sekä jatkuva ja lähes hillitön taipumus poiketa sovinnaisuudesta.”

Silleen jättäminen vertautuu helposti sikseen heittämiseen, mikä saa toimen ihmisen selkänikamat paukkumaan ja väkinäisen hien nousemaan kuuliaiselle otsalle. Tie silleen jättämisen avoimuuteen tapahtuu meditatiivisen ajattelun myötä. ”Peltotiekeskustelussa” Heidegger kirjoittaa: ”Ehkä silleen jättäminen kätkee korkeimman toiminnan kaikista maailman toiminnoista ja ihmissuvun tekemisistä...” Asioilla on tapana tapahtua niin kuin ne tapahtuvat luontaisesti Taon suuntaan kohti vapautta ja luonnollista hyvinvointia. Välttämättömyyksien edessä ei kannata turhaan touhuta: “Älä toivo asioiden tapahtuvan niin kuin sinä tahdot, vaan toivo niiden tapahtuvan niin kuin ne tapahtuvat.” Epiktetos (55–135)

Nyt – itäisen ja läntisen eetoksen välillä saavutetun konsensuksen jälkeen – on painettava jarruja tai muutoin saatan sortua mielipiteeseen. Kirjassaan Filosofisia tutkimuksia (1953/suom. 1981) Wittgenstein kirjoitti lauseen: ”Filosofia jättää kaiken ennalleen.” Siitä saakka tuota arvoituksellista lausetta on yritetty tulkita suuren hämmennyksen vallassa. Monet ovat sitä mieltä, että filosofi ei esittänyt siinä mielipidettä ja yhtä monet ovat sitä mieltä, että filosofi ei siinä ylipäätään sanonut sitä mitä sanoi. Stanley Cavell on pohtinut tarkoittamisen ja sanomisen välistä suhdetta kirjassaan Must We Mean What We Say? (1999). Kuinka tärkeää on tarkoittaa, mitä sanoo, vai onko sillä mitään väliä? Tuleeko kaikki kumminkin sanotuksi tyyliin: mitään se ei sanonut eikä se jättänyt mitään sanomatta. Niin ennalleen kuin silleenkin jättäminen avaavat kysymättömän kysymyksen, johon ei ole vastausta.

Filosofia jättää kaiken ennalleen.
Ludwig Wittgenstein

Zenillä ei ole mitään tekemistä mielipiteiden kanssa.
D. T. Suzuki

Olkoon toisilla kaikki mitä he tahtovat. Itse tyydyn siihen mitä minulla on.
Joshu


Susan Blackmore: Meemit – kulttuurigeenit, suom. Osmo Saarinen, Art House 2000.
Martin Heidegger: Silleen jättäminen, suom. Reijo Kupiainen, niin & näin 2002.
Alain Badiou: Etiikka, Essee pahan tiedostamisesta, suom. Janne Kurki, Apeiron 2004.

tiistai 24. marraskuuta 2015

TARVITAANKO TAIDEKRITIIKKIÄ


Taidekriitikko työskentelemässä – maleksimassa näyttelyn vaiheilla, Louisiana Museum of Modern Art 1993.


Vielä 1970-luvulla kulttuuripiireissä oltiin sitä mieltä, että taiteilijan ei ole soveliasta ryhtyä kirjoittamaan taidekritiikkiä. Taidekriitikoista oli kuitenkin noihin aikoihin pula, joten monet kirjoitustaitoiset taiteilijat ryhtyivät tehtävään lisätienestin toivossa. Itse sorruin houkutukseen 1980-luvulla. Pari vuosikymmentä kiersin kotimaan ja Euroopan taidemuseoita ja -gallerioita taidekriitikkona – kamera kaulassa, pressikortti rintapielessä ja muistilehtiö kädessä.

1990-luku oli taidekriitikkojen kulta-aikaa, lukuisat lehdet tarvitsivat runsaasti artikkeleita ja kritiikkejä. Yleinen mielikuva kriitikoista oli eräänlainen nomadilauma, joka vaelsi maasta ja näyttelystä toiseen nauttien päivisin lounasta museoväen kanssa ja rellestäen iltaisin taiteilijoiden kanssa. Ehkä se ei aivan väärä mielikuva ollutkaan, tosin ani harvoin tein tuttavuutta kritiikkini kohteena olevien taiteilijoiden kanssa. Tietenkin Suomen taidemaailmassa vielä tuolloin kaikki tunsivat toisensa.

Ensimmäisen kritiikkini kirjoitin Karel Appelin näyttelystä Firenzessä 1985 ja viimeisen Carl-Henning Pedersenin näyttelystä Kööpenhaminassa 2003. Siihen väliin mahtuivat niin Picasso, van Gogh, Miro, Strindberg, Jorn, Beuys, Kiefer, Kirkeby, Baselitz kuin monet muutkin ulkomaiset ja kotimaiset mestarit. Olen yhä SARVin (Suomen Arvostelijain Liitto) ja AICAn (Kansainvälinen Kriitikkojen Liitto) jäsen. Se takaa edelleenkin vapaan pääsyn näyttelyihin, ja usein tarjotaan lounastakin – ei toki kotimaassa. Mutta kriitikkojen kulta-ajat ovat ohi. SARVin mukaan vain muutama kriitikko tulee nykyään työllään toimeen.

Kritiikin kadottua mediasta on myös ”kriittinen asenne” hävinnyt lähes tyystin taidekokemuksesta. Nykyään meille kelpaa taiteeksi mikä hyvänsä ja kriittisyyden tilalle on tullut häikäilemätön ”tykkäämisen asenne”. Uuden taiteen perehtymistä ja vaivannäköä vaativat teokset ovat korvautuneet ”taidekkeilla” – taiteen näköisillä helpoilla taide-esineillä.

Tässä on nähty positiivisiakin piirteitä. Kokeilevan taiteen kehityksen esteeksi nousi suomalaisessa taidemaailmassa vallinnut tilanne, jossa ”viralliset taiteilijat” ja ”viralliset kriitikot” veisasivat samaa virttä. Vain ani harvat uskalsivat nousta ”virallista näkemystä” vastaan. Kaikki halusivat (ja haluavat) kirjoittaa samoista ”virallisista teoksista”. Eikö tällainen käytäntö ennemminkin yksipuolista taidepuhetta, kysyy Marissa Mehr Kritiikin Uutisten (3/2015) pääkirjoituksessaan.

Baudelairen mukaan ihanteellinen kriitikko on näyttelyissä maleksija, joka avaa mahdollisuuksia taiteen kokemiseen. Kriitikolla on oltava kyky ylittää yhä uudelleen taideteosten luontainen ominaisuus vastustaa tulkintoja. Nykyiset näyttelyntoiminnan muotikäytännöt ”sisällöntuotanto ja ”yleisötyö” ovat vuosikymmenessä peittäneet lähes kaiken sen, mitä taidekritiikki 300 vuodessa ehti avata. Joten myös kulttuurikritiikkiä tarvittaisiin.

Hyvää taidetta on paljon, mutta näkeekö sitä enää kukaan!

Ilmestynyt kolumnina Ilkassa 25.11.2015.

Lisähuomioita:

Usein kuulee sanottavan, ettei taidekritiikki ole mihinkään kadonnut, se on vain muuttanut muotoaan – mennyt nettiin. Mutta samalla taidekritiikin status on kärsinyt täydellisen romahduksen – myös kriittinen asenne on kadonnut netin uumeniin. Yksikään taiteilija ei jännitä, mitä jossakin nettisivuilla kirjoitetaan hänen näyttelystään, konsertistaan, kirjastaan tai ylipäätään mistään. Se on aivan saman tekevää. Ei nettikirjoituksista piittaa myöskään museot, galleriat jne. Yleisön nähtäväksi asetellaan edelleenkin vain lehtikirjoittelun tuloksen – olivatpa ne millaista tuubaa hyvänsä.

Kuka kantaa huolta taiteellisesta tasosta, kysyy musiikkikriitikko Wilhelm Kvist Kritiikin Uutisten (4/2014) haastattelussa. Ei kukaan, pitäisi vastata. Kuvataiteen näkökulmasta katsottuna tuntuu kuitenkin, että klassisen musiikin maailma on ainoana taiteenlajina säilyttänyt kriittisen asenteensa ja pyrkimyksen korkeaan tasoon. Muiden taiteiden osalta ”taide” sana täytyy kirjoittaa jo sitaateissa. Käsite taide ei kysyttäessä tuo enää juuri kenenkään mieleen yksittäistä taideteosta, vaan jotakin hämärää kolmiulotteista ”installaatiota” joka tapahtuu jossakin erityisessä tilassa ja erityisessä valaistuksessa. Kultakuumeen radio-ohjelmassa (19.11.2015) asiantuntija sai vaivoin puristettua kuuluville taiteen määritelmän: ”se on tunnelman luomisen väline”.

Ja näin tarina jatkuu: Nykyään on jo yleistä, että rakennussuunnittelussa on arkkitehtien joukossa myös erityinen tunnelman luomisen ammattilainen. Siis joskus muinaisina aikoina tuota ”tunnelmoijaa” kutsuttiin taiteilijaksi. Kuvataide on taantunut tunnelmoinniksi ja kaikki muut taiteet viihteeksi. Poikkeuksena on yhä tuo ärsyttävä klassinen musiikki – eikö olisi jo korkea aika viihteistää ja tunnelmoistaa sekin. ”Ei ole väärin nauttia viihteestä!” ”Viihdytä itsesi hengiltä!”

Jo mainitussa haastattelussa Kvist kaipaa jopa valtiota apuun taiteen kritiikin pelastamiseksi. ”Valtio käyttää valtavasti rahaa yritystukiin ja ylläpitää kaatumassa olevia yrityksiä. Olisi tärkeätä keskustella siitä, mihin valtio varojaan käyttää.” Mutta kuten Kvistkin myöntää, ”tunnelmointi” on levinnyt kuin rutto kaikkialle ja taiteen tuottajat ovat alistuneet suurten yleisömäärien metsästykseen. Jos me emme tarvitse enää taidetta, niin emme me tarvitse taidekritiikkiäkään.

Kritiikin Uutiset on niin hyvä ja aidosti kriittinen lehti, että sitä kannattaisi lukea muidenkin kuin noiden keskuudessamme zombeina liikkuvien kriitikoiden.

Olen aikaisemmin käsitellyt samaa teemaa blogissani Mitä tapahtui taidekritiikille (2011).
Siinä taidekritiikin vaiheita tarkastellaan Octavio Pazin artikkelin Läsnäolo ja nykyhetki: Baudelaire taidekriitikkona (1967) näkökulmasta.


Ehkäpä juuri tähän samaan harhaan ei-esittävästä taiteesta eräänlaisena merkkien kielenä, jota sen salat selvitettyään saattaisi lukea kuin avointa kirjaa, perustuu myös taidekritiikin kaikkitietävyyden harha. (…) Me olemme buddhalaismunkin tavoin yli sata vuotta uneksineet modernismista ja heränneet yhtäkkiä karmea epäilyksen vallassa, oliko se sittenkin vain unta, eikö silmämme koskaan avautuneetkaan – eikö mikään ole muuttunut. Pazin mukaan tämä paradoksi on riivannut koko modernia taidetta ja varsinkin sen kritiikkiä koko 1900-luvun ajan. ”Kenties ainoa vastaus”, kirjoittaa Paz, ”on nousta pystyyn ja lähteä uudelleen liikkeelle etsimään läsnäoloa, ei niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaan niin kuin olisi tapahtunut kaikki – tuo kaikki joka on yhtä kuin ei-mitään.”

tiistai 17. marraskuuta 2015

VIIMEINEN LÄHTÖLASKENTA


Jorma Korpela: Musta Ikaros, sarjasta ”Yölento”, 1991. Kuva SJT.



Usein kuulee sanottavan, että ”sota ei yhtä miestä kaipaa” ja että ”kukaan ei ole korvaamaton”. Ehkä se pätee sodassa ja politiikassa, mutta todellisessa elämässä se ei päde. Maailmassa – ja eritoten taidemaailmassa – jokainen yksilö on korvaamaton omassa erityisessä eksistenssissään. Lars Gustafsson kirjoittaa eräässä esseessään: ”Jos Cezanné olisi – luoja paratkoon – kuollut pikkupoikana tuhkarokkoon, olisiko joku toinen todellakin voinut tehdä hänen työnsä?” Ainoastaan joku Dawkinsin tapainen yksitoikkoisuuden edustaja saattaisi luottaa ”sokeaan kelloseppään”.

Taidemaalari, visionääri ja yölentäjä Jorma Korpela on poistunut lopullisesti stafliansa äärestä. Kesken taiteellisen työnsä, kuten Pohjalaisen muistokirjoituksessa (5.11.2015) todetaan. Non Art Group taiteilijaryhmän jäsenistöstä yli puolet on saanut saman lähtölaskennan, joten uuden näyttelyn suunnittelu on siirretty toiseen kategoriaan – muistonäyttelyiden sarjaan. Kuten siirtyi myös Korpelan viimeinen itse kokoama näyttely Vuosien varrelta K. H. Renlundin museossa (25.9.–22.11.2015).

Jorma Korpela esitteli 1989 Seinäjoen taidehallin näyttelyssä kokeellista puoltaan fluoresoivilla maalauksillaan. Päivänvalossa teokset näyttivät lähinnä hiilipiirustuksilta, mutta UV-valossa ne loivat hämmästyttävän illuusion absoluuttisesta väristä – valolla maalaamisesta. ”Mutta (kuten kirjoitin tuolloin lehtijutussani 3.2.1989) väriaineita sekoittaessa ei voi välttyä ajatukselta, että tämä on aika sotkuista puuhaa ja toivottoman kaukana väriopin teoreettisista lupauksista, jotka toteutuisivat ideaalisina vain jos saisi sotkea puhdasta valoa. Mielenkiintoista on kuvitella Jorma Korpela työskentelemään pitkää työpäivää tuohon mustansiniseen valoon. (…) Joka tapauksessa Korpelan aikaansaama lopputulos on vaikuttava, jopa shokeeraava. Poikkeuksellisesta tekniikasta huolimatta Korpela on onnistunut säilyttämään hyvin oman luontaisen ekspressiivisen ilmaisutyylinsä. Temaattisesti nämä uudet teokset liittyvät jo tutuiksi tulleihin teossarjoihin Jumalten pidot ja Alkulentäjät.”

Jorma Korpela aloitti uransa pohjalaisen maiseman ja miljöön kuvaajana. Hänen maalauksissaan on yhtä aikaa ekspressiivistä voimaa ja eksistentiaalisten tuntojen intensiivistä ilmausta. Ympäristön ja maiseman paatos hallitsee maalausten tunnelatausta henkilökuvausta myöten. Maalausten henkilöhahmot ovat osa maisemaa, ikään kuin olemassaolon pakko olisi puristaisi heidät osaksi synkeähkön maiseman kuvamaailmaa. Korpelan ihmiset ovat kaksinkin yksin. Toisaalta miljöö itsessään sisältää inhimillisen mahdollisuuden, se saattaa pilkahtaa vaikkapa valona öisessä ikkunassa, mikä saa tummat vihreät ja siniset hehkumaan heleää lämpöä.

Pohjanmaan museon näyttely 1991 todensi Korpelan kehityskulun ekspressiivisistä esittävistä aiheista murroksen kautta abstraktiseen esitystapaan. Tie johti jo maineensa lunastaneen muotokuva- ja maisemamaalarin yhä syvemmälle mystisiin näkyihin ja symbolisiin lentämisen teemoihin. Lainaan näyttelystä kirjoittamaani tekstiä:

”Abstraktin ilmaisun peruselementit näkyvät jo Korpelan asetelmissa, perspektiivin purkaminen muuntaa kuva-alan lähes kaksiulotteiseksi ja dynaamiset väripinnat saavat esineitä tärkeämmän roolin sommittelussa. Ensimmäisissä Yölento-sarjan maalauksissa esineelliset elementit ikään kuin putoavat pois kuvasta, lähtevät lentoon – jäljelle jää puhdas maalaus, abstraktio. Lentämisen teema symboloi taiteilijalle heittäytymistä tuntemattomaan, intuitionsa vietäväksi. Samalla se edustaa niitä rajoja jotka taiteilijan on ylitettävä – mahdottoman mahdollistamista. Korpelan ilmailusarjat ovat tuottaneet komeita postabstraktisia maalauksia ja herkkiä väri- ja viivatutkielmia. Mutta myös humoristisia piirroksia, kuten Koitos III (1985), jossa hintelä alaston taiteilija yrittää jälleen kerran lentoon täysin mahdottomalla rakkineella.”


S. J. Tanninen: Värien ihmeellinen maailma, Jorma Korpelan fluoresoivia maalauksia Seinäjoen taidehallissa, Ilkka 3.2.1998.
S. J. Tanninen: Ilmassa ja maan kamaralla, Yölento, Jorma Korpelan maalauksia Pohjanmaan museossa, Ilkka 11.4.1991.

Jorma Korpela: Koitos III, 1985, taiteilijan omakuva. Kuva SJT.


perjantai 16. lokakuuta 2015

MIELIPIDETERRORIA I, MUUKALAISEN MUUKALAISUUS


Muukalaisia Pahajoen töyräällä 1950-luvulla. Ehkä siinä vietetään kirjoittajan syntymäpäivää. Kuva SJT.


Tapamme mukautuvat mielipiteidemme turmelukseen.
Giorgio Collli

Jopa Ranskan maahanmuuttajat ovat etiikan kannattajien silmissä sopivasti erilaisia vain, jos heidät ”integroidaan” ja he haluavat sulautua. (Kun asiaa tarkastelee lähemmin. Tämä näyttää tarkoittavan, että maahanmuuttajat ovat sopivasti erilaisia vain, jos he haluavat tukahduttaa erilaisuutensa.) ”Tule sellaiseksi kuin minä, niin minä kunnioitan eroasi.” 
Alain Badiou


Mielipide on helppo ratkaisu, se luo näennäistä tiedostamisen turvallisuutta. Ei ihme, että mielipiteiden tärkeyttä korostetaan jo ensimmäisestä koulupäivästä alkaen. Mielipiteetön ihminen on turhaa tilan haaskausta. Tärkeätä on myös pitää kiinni mielipiteistään, sillä mielipiteitään vaihtava ”tuuliviiri” ja ”takinkääntäjä” ei ole lurjusta kummempi. Ilman mielipidettä oleva kulkija on kaikenlaisten tuulien armoilla ja epävarma niin Tien suunnasta kuin päämäärästäkin. Toisaalta Laozin mukaan ”Tien seuraaminen ei ole tien tietämistä ” tai länsimaalaisittain McLuhania siteeraten, ”tietoisuus ei ole tietoa mistään nimenomaisesta”. Vaikka suomen kielen verbi tietää viittaakin aivan suoraan tien tietämiseen.

Mielipide (mielen pidin) tarttuu kuin takiainen, siitä on mahdotonta päästä eroon. Se saa ottamaan ruman tatuoinnin, panee liittymään outoon lahkoon (puolueeseen) ja johtaa kantajansa harhaiseen todellisuuteen. Kukaan ei enää usko, että nykypäivän ”somettaja” löytäisi jotakin mielipiteiden tuolta puolen. Me kaikki huudamme kurkut suorana kaikkien kanssa. Me kaikki olemme yhtä ja samaa mieltä. Erimielisyyden harha nousee siitä, että jokainen haluaa olla vielä enemmän samaa mieltä kuin kukaan muu. Muukalaisuuden pelko on pelkoa siitä, että jostakin saattaa tulla joku jolla ei (vielä) ole viisautta jakaa kanssamme samaa mielipidettä. Tähän huutavaan ongelmaan vaaditaan pikaista integrointia – samankaltaistamista ja samanmielipiteistämistä.

On kuitenkin asioita (kuten etiikka), joiden me ajattelemme tulevan mielipiteiden tuolta puolen. Eihän se voi olla mielipidekysymys, miten me kohtelemme toisia ihmisiä, kuten vaikkapa maahanmuuttajia – muukalaisia. Voiko tuollaista riippumatonta etiikkaa (konkreettista eettistä käytäntöä) olla olemassakaan, vai onko koko etiikka typistynyt pelkäksi eurooppalaiseksi mielipiteenmuodostukseksi, ”hurskaan diskurssin kategoriaksi” (Alain Badiou). En näe missään mitään eettistä voimavarantoa ohjaamassa toimiani, pikemmin olen pelkkien käytäntöjen ja tottumusten armoilla mielipiteiden ja meemien mielettömällä näyttämöllä.

Lapsuudessani Pahajoen kylässä oli runsaasti maahanmuuttajia ja muita muukalaisia. Meidän perhekin lukeutui muukalaisiin. Semenovit olivat tulleet kaukaa Uralin takaa. Perheen äiti Aune oli kylän hieroja. Hän piti tarkasti silmällä kyläläisten tervehtimiskäyttäytymistä. Minä kuuluin ykköskastiin, nostin Aunelle hattua talven pakkasillakin. Ihailin isoisääni Aleksanderia, jonka kohteliaisuus oli viileän hillittyä. Hän joko nosti hattua tai oli nostamatta – hän ei piitannut, mitä hänestä ajateltiin. Isoisän etiikka oli korkeaa tasoa, kun taas itse olin täysin vilpillinen ”brändääjä”.

Philippe Lacoue-Labarthe etsii artikkelissaan Etiikasta: Lacan ja Antigone (2001) alkuperäistä (arkki)etiikkaa (est-etiikkaa) ”filosofisen hyvän elämän” ja ”jumalallisen ilmoituksen” tuolta puolen. Hän varoittaa, että tie etiikkaan on jokaiselle ajattelevalle ihmiselle teistä vaarallisin, sillä myös hyvän ylijäämällä on kohtalokkaat seuraukset. Lacanin ennustuksen mukaan ”hyvän maailma vie meidät kaikki perikatoon”.

Est-etiikka virittyy puhdistavassa loistossa, mutta toisaalta kauneuden loisto (ylevyys, kirkkaus) saattaa sokaista havainnon todellisuuden ja eettisen koodin (päämäärän). Tien loisto häivyttää tien todellisuuden. Tiedostuksemme kiinnittyy aina kieleen, jossa se saa ilmauksensa ”loistonsa häikäisevässä kirkkaudessa”. Lacoue-Labarthen sanoin: ”Olemme näin ollen kielen tiivistymässä, puhdistautumisen, kehän ja loiston eli katharsiksen, eidoksen, ekfanestatonin välissä. Siinä est-etiikan salaisuus.”

Alain Badioun etiikka on ehkä rankinta vääntöä eurooppalaisittain. Etiikka on olemassa sikäli kuin tunnistan Toisen – täysin Toisen – joka on niin itseni kaltainen että hänen toiseutensa jää ehkä tunnistamatta. ”Toisen – sellaisena kuin hän ilmenee minulle äärellisyydessä – täytyy olla oikeastaan epifania äärettömästä etäisyydestä toiseen. Tämän etäisyyden ylittäminen on alkuperäinen eettinen kokemus”, kirjoittaa Badiou.

Etiikka on totuuden tapahtumalle uskollisena pysymistä. Badioun mukaan totuuksia tapahtuu taiteissa, tieteissä, politiikassa ja rakkaudessa. Ongelmaksi jää tiedostuksen virrasta esiin tunkeutuvan totuuden tunnistaminen. Ehkä se on niin väkevää kamaa, että sen tunnistaa jopa mielipideryteikön läpi. Meidän nykyihmisten totuudet eivät enää ole ylimaallista alkuperää, vaan ne on luotu tämänpuoleisen maailman aineksista, mutta ne eivät silti ole yhtään vähemmän ikuisia, vakuuttaa Badiou. Totuus tulee tyhjästä (sieltä mistä kaikki tulee), jos se tulee täyteydestä, se on silkkaa valhetta.

Badiou ei yhdy vanhaan virteen, ”paha on vain keskeneräistä hyvää”, siis ”totuuden poissaoloa ja tietämättömyyttä Hyvästä”. Pahan mahdollisuus avautuu vain Hyvän kautta. Paha on tunnistettavissa myös totuusprosessin osatekijänä. ”Jos Hyvää ja siis totuuksia ei oteta huomioon, on olemassa vain elämän raaka viattomuus, joka on Hyvän ja Pahan tällä puolen. Näin ollen – niin kummalta kuin se kuulostaakin – Pahan täytyy ehdottomasti olla totuuksien mahdollinen ulottuvuus.”

Monet tuntemani (ihan oikeat ihmiset) ovat sitä mieltä, että mielipiteet ovat ajattelusta – tai ainakin järkeilystä – jalostuneita tiedostuksen helmiä. Mielipiteet ovat sosiaalisuuden ja yhteisöllisyyden liimaa. Me tarvitsemme mielipiteitä vailla totuuden häivääkään. Sitä paitsi mielipiteet ovat käteviä ja mukavia, niitä on ilo päästää suustaan, mitä sitten vaikka ne olisivatkin hirvittävää ”tuubaa”. Sehän on vain elämää – me kyllä kestämme sen!

Mitä me tekisimme ilman mielipiteitä, kysyy Badiou: ”Mitä meistä kurjista tulisi, jos ei olisi kaikkea tätä, mikä kiertää ja toistuu kaupungin eläinten välillä? Millaiseen masentavaan hiljaisuuteen olisimmekaan tuomitut? Mielipide on kaiken kommunikaation ensimmäinen aines. (…) Sen sijaan se, mikä kuuluu totuusprosessiin, ei kommunikoidu. Kommunikaatio on omiaan ainoastaan mielipiteille (ja todettakoon vielä kerran, ettemme osaa jättää niitä taaksemme).”

Mielipiteet ovat aiheuttaneet maailmaan enemmän vahinkoa kuin kaikki taudit ja onnettomuudet yhteensä.
Voltaire


Alain Badiou: Etiikka, Essee pahan tiedostamisesta, suom. Janne Kurki, Apeiron Kirjat 2004.
Philippe Lacoue-Labarthe: Etiikasta: Lacan ja Antigone, suom. Janna Jalkanen & työryhmä, Loki-Kirjat 2001.

maanantai 28. syyskuuta 2015

ELÄMÄ ON MÄTÄÄ




Taivassinellään se muistuttaa,
että on maan päällä muutakin –
taivahista, pyhää, ihanaa –
paljon muutakin kuin leipä vaan.
      ”Sinikaunokki”, J. H. Erkko 1881


Taide, kuten nyt vaikkapa runous, ei kuvaa (imitoi) kohdetta (vaikkapa omenaa) suoraan, vaan kiertää sen ja kuvaa ”Asiaa sinänsä”. Taolaisuudessa kaikkien ilmenevien taustalla vaikuttava näkymätön ja kuvaamaton voima on Tao. Länsimaisessa filosofiassa tuo vastaava kaiken takana oleva läsnäolematon läsnäolo on Asia (das Ding, la Chose, the Thing), joka usein on käännetty myös Olioksi (Olio sinänsä), mutta nyt se on Asia. Philippe Lacoue-Labarthe selventää asian: ”Suhteessaan taiteeseen, oikeastaan tekhnēn rekisteriin, Asia on ensinnäkin Heideggerin ruukku, toisin sanoen esine sikäli kuin sen olemuksena on tyhjyys.”

Jacques Lacan vertaa Asiaa kirjansa The Ethics of Psychoanalysis 1959-1960 (1992) luvussa Introduction to the Thing hunajaan, se voi olla kovaa, juoksevaa, hankalasti katkaistavaa, se leviää kaikkialle ja sotkee kaikki paikat. Mitä sanookaan Laozi Taosta: ”Äänetön se on, aineeton, yksinäinen, muuttumaton, kaikkialle tunkeutuva, mutta tyhjentymätön.” Myöhemmin Lacanin Asian varjoista nousee Taokin kryptisempi (tyhjyyden) käsite objekti a, joka avaa näkemisen ja kokemisen tilan – sen ansiosta meillä on maailma. Se mahdollistaa esim. taideteoksen näkemisen, sillä näkeminen ei ole katseessa – näkemistä ei voi nähdä.

Taiteen tehtävänä on Asian esiin tuominen (paljastaminen), mutta myös sen kätkeminen. Lacanin mukaan ”objekti, joka on tuotettu representoimaan tyhjyyden olemassaoloa reaalisen keskuksessa” on ei-mikään, sen paljastuminen ”on aivan samaa kuin aukon, halkeaman tuonti reaaliseen”, sillä ”Asiaa luonnehtii mahdottomuus olla meidän kuviteltavissamme”. Taide on tyhjyyden hahmottamista tyhjyyden seinälle, joka lopulta johtaa illuusion ilmaantumiseen, siis Lacanin varauksella, ”sikäli kuin maalaustaide oppii asteittain hallitsemaan tätä tyhjyyttä”.

Taideteoksen ytimessä on mimesis – jäljittely, esittäminen – vaikka se aina johtaakin (esillepanossaan) todellisuuden todellisten objektien tuolle puolen, siis tuohon harmilliseen Asiaan hyläten meille niin rakkaat esineet oman onnensa nojaan. Tämä esillepano on ehkä ainoa taiteen kohtauspaikka, mutta sekään ei ole kovin tärkeää, kuten Lacan valaisee, ”paitsi silloin kun, sallinette hieman alatyylisen ilmaisun, kolmas silmämme ei ole tarkkana ja tanassa — esillepano hieroo sitä hivenen”. Eikö tämä ole tismalleen sama neuvo, jonka Dizzy Gillespie antoi torvensoittajille?

Millainen sitten on tämä ”Asia sinänsä” (das Ding an sich), joka jää meiltä ikuisesti tavoittamatta ja jonka taide tuo (väläyttää) esille ”lumokaavussaan” tai kuten kreikkalaiset sanoivat ”sulokaipuussaan” (himeros enargēs). Lacan antaa tähänkin vastauksen, sillä lumouksen tuolla (tai tällä) puolen avautuu ”ammottava löyhkän ja turmeluksen kuilu” – ”sillä elämä on mätää”. Tällainen Asian (oliollisuuden) raadollisuuden meditaatio on tuttua myös zenin harjoittamisessa. Marcus Aurelius, joka ei taatusti ollut perillä sen enempää zenistä kuin Taostakaan, kutsui sitä vieraannuttamiseksi.

Vain taide pitää yllä elämän ylväyttä ja kauneutta brutaalissa maailmassa. Me kaikki olemme sen taikapiirissä – nekin jotka kuvittelevat olevansa omillaan omien ajatustensa herrana. Taide on kuin rokotus, se toimii vaikka kaikki eivät sitä ottaisikaan. Ja maailma näyttää yhä edelleen lumoavalta – ja me kuulemme sen seireenin kutsun. Seuraan tässä tiiviisti (siis huterasti keikkuen) Lacoue-Labarthen artikkelia Etiikasta: Lacan ja Antigone (2001), jos tässä joku menee metsään niin minä menen. ”Metsän poika tahdon olla, sankar jylhän kuusiston”, laulaa runoilija suoraan suomalaisesta sielusta.

Taide-lehdessä (4/2015) minut on todettu ja nimetty vähän vanhemmaksi. Taidemaailmassa on monia vanhempia ja nuorempia (kuten Brueghel vanhempi ja Brueghel nuorempi), mutta en ole koskaan kuullut näistä vähän vanhemmista. S. J. Tanninen vähän vanhempi. Kaikilla mahdollisilla kunnianosoituksilla ja palkinnoilla huomioimaton taiteilijamitättömyys, se vähän vanhempi. Se kuulostaa pätevältä, mutta maailma (elämä) ei tyydy tähän, ei toki – se haluaa tehdä minusta ikivanhan kääkän. Mikään muu ei sille riitä. Laozia mukaillen, kun tunnemme rumuuden, tunnemme kauneudenkin. 

Löysin roskista tyhjentäessäni nipun muistiinpanoja, jotka olin tehnyt tasan vuosi sitten John Cagen lauluissaan käyttämien E. E. Cummingsin, James Joycen ja Gertrude Steinin teksteistä. Kaikki saman aikakauden maineikkaita kirjailijoita. Joyce on tunnettu vaikeaselkoisuudestaan, Stein yksitoikkoisuudestaan ja Cummings sanojen ripottelusta holtittomasti pitkin sivuja. Nämä helposti tunnistettavat tekstit uppoavat Cagen sävelkudelmaan kuin mitkä muut tekstit tahansa: ”it's spring and the goat-footed balloonMan whistles far and wee” / ”Twenty years after as much as twenty years after in as much as twenty years after after twenty years” / ”og gneiss ogas gnasty, kikkers, brillers, knappers and bands, handsboon and strumpers, sminkysticks and eddiketsflaskers”

Muistiinpanojen loppuun olen kirjoittanut jonkin sortin runon. Se on kirjoitettu Cummingsin tyyliin mutaisen mehevästi, kun jossakin kylänraitilla ”pieni ontuva ilmapallomies viheltää kaukana ja kusee”. Sitä paitsi tuo ”onnellisessa varjossa” keikkuvan hölmön kirjoittama runo osuu suoraan Asian ytimeen, joten otin sen pois roskiksesta. Huomenna heitän sen sinne takaisin.


Varjojen lohdutus

E. E. Cummings ajautuneena hetkien
raakaan onttouteen unelmoituaan juuri
hänen silmiensä harvinaisesta viihdytyksestä.
Samaa huumaa kokee James Joyce runossaan, jossa
kohtaavat Isobelin villimetsäsilmät ja yön hiljaisuus
malvanpunaisessa näsiänmärkyydessään.
Mutta siinä missä Cummings on viaton kuin pulmunen
rypee Joyce korviaan myöten eurooppalaisessa
tapojen turmeluksessa.
Eurooppalaisella brutaalisuudella on puolensa,
kaikki ei ole kaunista – on pakko myöntää
että meillä on rumat vehkeet.
Siitä huolimatta meillä menee hyvin,
taiteen kauneus ympäröi meitä
ja taivaallinen musiikki soi korvissamme.
Se on ihmeellistä – hengen valtakunta on meidän!
      (SJT 2014)


Philippe Lacoue-Labarthe: Etiikasta: Lacan ja Antigone, suom. Jaana Jalkanen, Loki-Kirjat 2001.
Jacques Lacan: The Ethics of Psychoanalysis 1959-1960, The Seminar of Jacques Lacan, translated Dennis Porter, Tavistock/Routledge 1992.
John Cage: As it is, Alexei Lubimov / Natalia Pschenitschnikova, CD 2012.



tiistai 22. syyskuuta 2015

EI MISSÄÄN VOI NIIN RIEMUITA


Löytyykö kodittomaksi jääneelle Seinäjoen Taiteilijaseuran kokoelmalle sijoituspaikka jostakin toisesta, vieraasta kaupungista. Kuva SJT.


Elämme suuren tuohtumuksen aikaa, mielipiteet mediassa ja ”somessa” lipsahtavat tuon tuosta vihapuheen puolelle. Kaikkein tuohtuneimmat ovat sortuneet jopa ilkitöihin. Tuohtumusta herättävät erityisesti maahanmuuttajat, pakolaiset ja politiikka. Vaan taide ei enää ärtymystä aiheuta. Vielä 1960- ja 1970-luvuilla kuvataidekin nostatti mielipiteitä ja ankaraa kiukkuakin. Varsinkin Ars-näyttelyt kiristivät hermoja – jopa niiden keskuudessa jotka eivät näyttelyissä käyneetkään. Ei ollut harvinaista, että raivostunut katsoja kävi taideteoksen kimppuun spraymaalein, puukoin ja puntarein. Onko taide nössöytynyt vai onko taideyleisö jo kaikkeen tyrtynyt?

Kuvataide ei ole teräänsä menettänyt, eikä yleisökään ole ”näkemättömäksi” muuttunut. Syy näyttelyiden heikkoon tasoon ja yleisökatoon löytyy ”näkemättömistä” näyttelyiden järjestäjistä ja moninaisista taidekenttään sorkkansa työntäneistä vaikuttajista. Kauhistellaan määrärahojen puutetta – toki syystäkin – ja toistellaan mantraa ”uusien yleisöjen etsinnän” tärkeydestä. Kuvitellaan, että helppo läpiselitetty taide houkuttelee ”helppoa yleisöä”. Modernin taiteen museo Kiasma aloittikin remontin jälkeisen kautensa muka räväkästi 1970-luvun kohuvalokuvaaja Robert Mapplethorpin näyttelyllä. Tylsää, tylsää – hohhoijaa!

Kuvataide on ajettu vaivihkaa maanrakoon. Vaikka tutkimukset osoittavat, että vauraus ja hyvinvointi on – tulevaisuudessakin – nimenomaan kulttuurin ja taiteiden varassa. Niin huonoina kuin hyvinäkin aikoina me tarvitsemme järisyttävää näkemyksellistä taidetta – merkityksellisen taiteen myötä yleisökin palaa näyttelyihin. Näkemään oppii vain hyvää taidetta katsomalla. Olemme suunnanneet taitomme ja tarmomme välttämättömyyksien hoitoon. Tieten tahtoen tuotamme byrokratiaa ja käytäntöjä, jotka luovat yhä uusia välttämättömyyksiä. Samalla olemme kadottaneet ihanteet hyvinvoinnista ja mielekkäästä elämästä. Juhlavat puheet taiteiden ja taidekasvatuksen tärkeydestä kajahtelevat onttouttaan.

Myös Seinäjoella osataan iloita siitä, mitä ei ole. Kuten olemme lehdestä lukeneet (Ilkka 3.9.2015). Viime aikoina Seinäjoen päättäjät ja virkamiehet ovat riemuinneet erityisesti siitä, että kaupungissa ei ole taidemuseota – ”kiviriippahan se vain olisi”. Saman tien voisimme vapautua kaikista muistakin kaupungin taidelaitoksista – noista kiviriipoista – ja iloita täysin sydämin puutteen nautinnoista – poissaolon estetiikasta. Kerran vuodessa voisimme järjestää kaikista taiteista vapaan kaupungin riemujuhlan. Illalla emme menisikään teatteriin, konserttiin tai taidenäyttelyyn, vaan huutaisimme uudella jalkapallostadionilla kuin hullut!

Olemmeko me todella tyytyväisiä taidemuseottomaan näkemättömyyden tilaamme, ja olemmeko me varmoja, että tulevatkin sukupolvet ovat yhtä näkemättömiä? Sekin on hyvä muistaa, että monet taiteilijat (Mikola, Koivusalo, Niemi-Pynttäri, Kantokorpi, Olsson, Polari jne.) ovat lahjoittaneet kaupungille teoksia siinä uskossa, että Seinäjoelle saadaan taidemuseo.

Ilmestynyt kolumnina Ilkassa 23.9.2015.


Lisähuomioita:

Puuttumatta mitenkään Mapplethorpin valokuvien ilmenemisien tylsyysasteeseen tai näyttelynä ”helppoon nakkiin” totean vain yhden provokatiivisen seikan. Perinteiseen paperin pinnalle tulostettuun valokuvaan museon seinät eivät tuo mitään lisäarvoa. Samat kuvat voisi yhtä hyvin katsoa netistä tai kuvakirjasta – ei kai ketään kiinnosta, onko ne kehystetty lasin alle vai liimattu kapalevylle. Ei kannata vielä tuohtua, sitä paitsi valokuva on hieno keksintö, varsinkin digikuva, jota itse kuvaan ja käsittelen työkseni.

Perinteisestä valokuvasta kun ottaa kuvan pois, ei jäljellä jää mitään muuta kuin pelkkä paperi. Kun taas maalauksen ilmentymiseen (millä asteikolla hyvänsä) vaikuttavat monet tärkeät seikat – väripinnan elävyys, struktuuri, käsiala, maalaustekniikka, koko jne. – jotka tulevat esille vain maalauksen elävässä kohtaamisessa, läsnäolossa. Maalauksestahan ei edes saa kunnollista valokuvaa, photoshopista huolimatta. Maalarina puhun nyt vain maalauksesta, vaikka grafiikan, kuvanveiston ja monien uusien myös valokuvaan perustuvien tekniikoiden laita on aivan samoin.

Tästä syystä tarvitaan taidemuseo, jossa taideteoksia voi tutkia ja tarkastella. Oman maakunnan taide on erityisen arvokasta visuaalista näkemisen oppimisen materiaalia, ja onhan sillä toki esineellinen ja taloudellinenkin arvonsa. Jokaisessa pitäjässä kerätään innokkaasti menneiden aikojen työkaluja ja taloudessa käytettyjä esineitä kotiseutumuseoihin. Sen mielekkyyttä ei epäile kukaan. Mutta samaan aikaan me unohdamme ”riemuiten” omalla seutukunnalla syntyneet taideteokset.

Kuvataide on niitä harvoja kulttuurin toimintoja, josta jää jäljelle konkreettisia teoksia, joista yhä uudelleen on koettavissa visuaalisen havainnon estetiikka. Siis valtava aarre taidon, tiedon, tekniikoiden ja näkemisen muistia ja historiaa. Kuvataidekokoelman kokoaminen ja esillä pito ovat kaupunkien kulttuurielämän tärkeimpiä toimia. Mutta ilman taidemuseota se on mahdotonta. Seinäjoen Taidemuseoyhdistys on talkoovoimin toiminut eräänlaisena imaginaarisena taidemuseona, mutta tiloja sillä ei tietenkään ole ollut taideteosten esittelyyn. Yhdistys on kumminkin hoitanut ”museaalista pestiä” unohdusta vastaan tekemällä mm. taiteilijahaastatteluja ja julkaisemalla taidekirjoja. Yhtä tyhjän kanssa sekin!

Seinäjoen kaupungille on jo kerääntynyt melko mittava taidekokoelma, varastoon ja virastojen seinille. Myös hyväuskoiset taiteilijat ovat lahjoittaneet teoksiaan sijoitettaviksi tulevaan taidemuseoon, jonne myös Lapualle varastoitu Pohjalaisen taiteilijaliiton kokoelma on ollut tulollaan. Mitä niille pitäisi tehdä? Seinäjoen Taiteilijaseuran taidekokoelmalla on ollut sopimuksen mukaan pysyvä sijoituspaikka Seinäjoen Taidehallissa. Nyt on ajauduttu epämääräiseen tilanteeseen, jossa seura etsii mahdollisuutta lahjoittaa kokoelma johonkin toiseen kaupunkiin, jossa on taidemuseo.

Paikalliset taiteilijat loivat jo 1980-luvulla Seinäjoen taidehalliin toimintamallin, joka on toiminut tehokkaasti ja tuottanut vuosikymmenten varrella merkittäviä näyttelyitä. Tätä toimintaa on tukenut Seinäjoen Taiteilijaseuran pysyvä taidekokoelma. Mutta nyt on pelko herännyt, että kaupungin kulttuuritoimen uudet suunnitelmat tekevät taidehallista harrastus- ja askartelukeskuksen, joka syrjäyttää vaihtuvan näyttelytoiminnan. Eikö taidetta enää Seinäjoen taidehallissa tarvita?

Seinäjoen Taiteilijaseuran taidekokoelman juhlava paljastustilaisuus 11.11.1962 samana vuonna valmistuneen Alvar Aallon suunnitteleman kaupungintalon salissa. Kaupungin päättäjiä ja intellektuelleja oli runsaasti paikalla. Kuva: Seinäjoen Taiteilijaseuran arkisto.

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

ERITYISIÄ TEHTÄVIÄ



Se ei ole Tao,
parasta on antaa vain
tuulen puhaltaa!
  (SJT, Haiku 1966)


On syyskuun ensimmäinen päivä kello kuusi aamulla. Valmistan tavallisen aamiaisen: tattaririeskaa, sinihomejuustoa, satunnaisia vihanneksia ja juurikeitettyä vihreää teetä. Syön vain kevyesti ja otan loput ruoat sienikoriin eväiksi. Aurinko kajastuu jo metsän takaa astuessani ovesta ulos. Auton ikkunat ovat kostean huurun peitossa, eivät sentään jäässä vielä. Jo heti ajotielle suoriessani huomaan, että maisemaa kattaa ankara sumu. Näkyvyys on huono, vastaantulevat autot lähestyvät himmeinä valoilmiöinä, kunnes vasta lähietäisyydellä materialisoituvat konkreettisiksi kappeleiksi. Tämä on havainnon reduktion harrastajalle täydellistä säätä – kätkeytymisien ja ilmentymisien suurta juhlaa.

Matkamusiikiksi valikoituu eilen kirjaston hyllystä nappaamani Thomas Quasthoffin levy Tell It Like It Is (2010). Tämä on näitä levyjä, jossa tunnettu ja ylistetty klassisen musiikin tulkki on ryhtynyt kevyempään ohjelmistoon. Tässä tapauksessa ei kuitenkaan ole sorruttu läpikoluttuihin ”evergreeneihin”, vaan etsiydytty rhytm'n'blues -osaston klassikoihin, kuten I Can't Stand The Rain, Have A Little Faith In Me, Rider In The Rain, Georgia On My Mind. Quasthoffin syvä ja moni-ilmeinen bassobaritoni kyllä riittää tulkitsemaan näitäkin numeroita, joista monet suuret tulkitsijat ja raspikurkut – Ann Peebles, Ray Charles, Randy Newman, Stevie Wonder, John Hiatt, Tina Turner ynnä muut – ovat jo tehneet ylittämättömiä versioita.

Epäluuloni katoavat heti, kun ensitahdit jyrähtävät soittimesta. Quastoffin ääni murahtaa liikkeelle järeänä kuin katujyrä – tuntuu kuin hän hyrräisi kuitenkin vielä vapaalla vaihteella. Suurta ironiaa nousee esille Randy Newmanin sarkastisissa ”piiseissä” Rider In The Rain ja Short People, varsinkin kun laulaja itsekin lukeutuu varreltaan jälkimmäiseen kategoriaan. Quastoffin ei tarvitse ponnistella liitääkseen tummien vesien yllä, kohtuudella – tosin hieman laiskahkosti – irtoaa jopa Georgia On My Mind, jota ei juuri kukaan itsesuojeluvaiston omaava ole yrittänyt tulkita Ray Charlesin ja Steve Winwoodin 1960-luvun tulkintojen jälkeen.

Jossakin sumuisella suoralla Sitikka piippaa ja bensiinimittarin varoitusvalo syttyy palamaan. Muutaman kilometrin jälkeen huomaan sumusta paljastuvan kyltin ABC. Käännyn nuolen osoittamaan suuntaan. Yhtäkkiä olen tuntemattomalla peltotiellä, ei merkkiäkään asutuksesta, vain sumussa jököttäviä täysiä tähkäpäitä. Näin saan kouriintuntuvan opetuksen tiellä kulkemisesta. Tien seuraajan täytyy joka hetki olla valmis myöntämään, että tie on väärä. Ainoastaan fundamentalisti tai idiootti voisi uskoa päämäärän varmuuteen. Harhakuvista nousee mielipiteiden varmuus ja korvaa tosiasiat – kylmän ja karvaan todellisuuden, jota parempaa en ole ansainnut. Se, mikä on tulollaan, on jo tullut!

Hyvä on, minä myönnän, tie on väärä. Olen väärällä tiellä! Ja kuin ihmeen kaupalla ABC:n valomainos nousee sumusta esiin kuin hauenpää smetanalla laseeratusta soljankasta. Muistan miten kerran jossakin Moskovan eteläpuolen pogostassa tarjotun keiton pintaan ilmestyivät kalansilmät syyttävästi tuijottamaan – sellaista hetkeä ei hevin unohda. Tankaan auton ja käyn maksamassa. Muita asiakkaita ei huoltamolla olekaan, paitsi yksi äijä tupakointialueella pöllyttämässä valtaisia savupilviä poskistaan. Äijä hymyilee ja heilauttaa kättään laajassa kaaressa – piruparka luulee saaneensa omin toimin kaiken sumun aikaiseksi.


Olen jälleen tiellä, ja yhtä hukassa kuin aikaisemminkin. Tienviitat ovat nekin outoja, ikään kuin ilkikurisen tiemestarin pystyttämiä. Minulla ei ole aavistustakaan, miten tullaan tiemestariksi. Ajelin näillä teillä isäni kanssa jo pikkupoikana. Jos tiessä oli pyykkilautaa tai rautavaurioita, vika oli aina tiemestarin, joten mestarin Tien on täytynyt olla vaikea ja pitkä. Tiemestari oli yhtä arvoituksellinen olento kuin vuoripolkujen mestari; hänet tunnistettiin vain huonokuntoisista teistä – hyvää tietä ajellessa ei mestaria muistettu. Tarinan mukaan lahjakkaat lyötävät tien (Taon) vaikka suurkaupungin ruuhkassa, mutta vähälahjaisten on vetäydyttävä vuorten hiljaisuuteen. Vaan sumuun eksyneelle ei tietä löydy – ei edes pientä lohdutuksen sanaa.



Lopulta löydän tutun tien – viis siitä että tuttu tie on kaikkein vaarallisin. Liikun erityisessä tehtävässä. Eräänä loppukesän päivänä 1966 terveydenhoitaja oli poikennut Pahajoen taloomme. Noina aikoina terveydenhoitajat, seminologit, lääkärit, vakuutusasiamiehet, kulkukauppiaat ym. kulkivat kuplafolkkareillaan talosta taloon. Tuona erityisenä päivänä äitini oli myynyt samana kesänä maalaamani maalauksen Corona terveydenhoitajalle. Vuosikymmen sitten silloin jo eläkkeellä oleva terveydenhoitaja otti yhteyttä, sillä maalauksessa oli suuri puute, siinä ei ollut signeerausta. Sovimme, että sopivassa yhteydessä kirjoitan nimeni tauluun. Maalaus oli nyt tuotu – viisi vuosikymmentä myöhemmin – takaisin Pahajoelle juuri tässä erityisessä tarkoituksessa.

Sumu pukee Valtatie 66 varrella olevia vanhoja kyläpahasia, joiden asutuissakin taloissa keikkuu vain vanhuksia. Tarvittaisiin tuhansia maahanmuuttajaa panemaan eloa näihin sammuviin yhteisöihin. Vanha rantatie vie joelle, lapsuuden kotini suuret männyt sinnittelevät yhä majesteettisesti pystyssä vasten taivasta. Vaivoin tunnistan maalauksen – tai paremminkin arvaan – omakseni. Kankaan takapuolelle olen piirtänyt Kantokorven Vodelta lahjaksi saamallani tussikynällä kasvoaihion ja ohdakkeita. Ja kirjoittanut nuorukaisen uhmakkaan eksistentialistisen mietelmän:

Tuskin koskaan kuin tänään
niin vailla sisäistä ulottuvaisuutta.
Vain keveitä ajatuksia jotka
nousevat kuin kuplat ruumiistani.
Tahdottomasti heittäydyn
läsnäolevan hetken vietäväksi.
En voi palata menneisyyteen!
En voi päästä pakoon itseäni!
  (SJT 8.8.1966)


"Corona", 1966, öljy kankaalla. Kuva SJT 2015.

perjantai 28. elokuuta 2015

IDÄN JA LÄNNEN MAALARIT


Sarjasta ”Just an Other Circle” , mixed media, (2015). Kuva SJT.


Nuolenkärkenä on terävä äly,
ja tyhjyyden jänteen pingottaa
taitavan menetelmän vasama.
Muista, että saavutuksesi ytimenä
on perimmäinen totuus tyhjyydestä.
– Milarepa

Valaistumisessa ei ole mitään
erityistä: silmät ovat vaakasuorassa
ja nenä pystysuorassa!
– Wumen Huik'Ai


Yksinkertaistaen voisi todeta, että itämainen maalaustaide on keskittynyt tyhjyyden – avaruudellisuuden ja tilallisuuden – ilmentämiseen. Kun taas läntisen taiteen kuvauskohteena on konkreettiset esineet ja elementit ”todellisessa näköisyydessään”. Mutta näin yksiselitteisesti ei tästäkään selvitä. Läntisessä taiteessa tyhjyys on ollut vain jotakin esineiden väliin ja taakse jäänyttä ongelma-aluetta, jonka on voinut maalata umpeen – sutia varjojen sekaan. Vaikka monet filosofit Aristoteleesta Descartesiin ovat kieltäneet tyhjyyden olemassaolon, on toki ollut niitäkin jotka ovat uskoneet tyhjyyden ”kaikkeutta ylläpitävään voimaan”. Sittemmin tyhjyys on läntisessäkin filosofiassa paikkansa lunastanut.

Kimmo Pasasen kirja Tyhjyys (2008), jossa Pasanen käsittelee tyhjyyttä itämaisessa ajattelussa ja taiteessa, on harvoja helmiä edelleenkin läntisessä maailmassa vieraaksi koetussa aihepiirissä. Olemme yhä vanhatestamentillisen kuvittelun tuolla puolen olevan kauhukuvan äärellä, jossa henki liikkuu absoluuttisessa tyhjyydessä. Onneksi luomistyön kautta päästiin kätevästi eroon koko tyhjyydestä. Niin luultiin, mutta 1600-luvulla onnistuttiin Italiassa valmistamaan keinotekoinen tyhjiö – se vei vähitellen pohjan pois niin lasillisilta taivaankansilta kuin avaruuden eetteriltäkin.

Tyhjyys on olemisen ominaisuus, sitä ei voi poistaa (tai täyttää) lisäämällä olevaisten määrää tai ominaisuuksia. Olemassaolo sinänsä ei ole olemassa; me kohtaamme vain olevaisten moneuksien ilmentymiä ja tapahtumisia. Jos se kuitenkin jostakin syystä olisi tai ryhtyisi olevaksi, olisi se myös heti havaittuna. Sana ”on” (lyhin kaikista väittämistä) jää olemukseltaan tyhjäksi, se ei viittaa mihinkään. ”Oleva tulee olevaksi vasta maailman kautta.” (…) ”Olemisesta” itsestään tulee jotakin, joka ”on”, vaikkakin mitä ilmeisimmin vain oleva on, eikä oleminen enää sen lisäksi ja uudestaan ole.” (Heidegger).

”Badiou toteaa, että ontologia, joka lähtee siitä, ettei yhtä ole, edellyttää, että oleminen olemisena samastetaan tyhjään”, kirjoittaa Ed Pluth kirjassaan Badiou, Uuden filosofia (2015). ”Oleminen ei koskaan presentoi itseään sellaisenaan. Se ei hohda annettujen asioiden moninaisuuden läpi. Näin ollen ”tyhjä” on ainoa sana, joka tavoittaa olemisen sellaisenaan.”

Intentionaalisuuden mysteeriä pohtiessaan Levinas toteaa, että tietoisuus on ikään kuin ”menneiden tapahtumien muistamista”. Menneet tapahtumat muovaavat kokemustamme nykyhetkestä ja ajatuksemme purkautuvat viiveellä kuin melodian nuotit. Tämän viiveen zenin harjoittajat haluavat purkaa – tai ohittaa – ja saapua nyt-hetken barrikadille ajatustakin nopeammin. Pasanen kirjoittaa: ”Zen-buddhalaisuudessa tavoiteltava tyhjyys on tila, missä todellisuutta koskevat kategoriset käsiterakennelmat on häivytetty välittömän ja intuitiivisen maailmassa olemisen tieltä.” (…) ”Tyhjyys on näin ollen rikas ja täysi, sillä samalla kun sillä ei ole ominaisuuksia, se sisältää kaikki maailman ominaisuudet.”

Tyhjyys – ei-mikään – on saavutettavissa ja nähtävissä, vaikkakaan ei pelkillä silmänmunilla. Se vaatii toisenlaisia keinoja, kuten vaikkapa maalaustaidetta – siveltimen ja värin synergiassa virtaavaa tyhjyyden energiaa. Tyhjyys läpäisee todellisuuden nimetyt ja analysoidut rakenteet ja paljastaa kokemusmaailman välittömässä sellaisuudessaan. Tien seuraaja näkee maailman jakautuneen loputtomiin moninaisuuksiin, jotka vaatimalla vaativat jatkuvaa nimeämistä ja määrittämistä. Mutta maailmassa on jo liikaakin nimiä, kuten Daodejingin kirjoittaja toteaa. Sitä paitsi nimeämällä nimetty ei paljastu kätkeytymisestään, vaan jähmettyy näkymättömäksi.

”Katoavainen vajoaa kaikkialla syvään olentoon”, kirjoittaa Rilke ja varoittaa nimettyjen ”tosiasioiden” vaarallisuudesta. ”Minnekään ei ole jäämistä, ken sulkeutuu viipymisen tosiasiaan on jo jähmettynyt.” Paul Viriliolle näkyviä kohteita ympäröivät rajat – tyhjät tilat – osoittautuivat yhtä vaikeasti ”tunnusteltaviksi” kuin sokeainkirjoitus. ”Näkemisen tavassani oli mukana vapaaehtoista sokeutta, olin äkkiä vakuuttunut, ettei näkö auttanut niinkään näkemään vaan oli pikemminkin kätkemisprosessi.” Samaa sanoo kehotuksessaan myös Badiou: ”Yrittäkää todella nähdä se mitä näette.”


Tyhjyys poissaolona

Taideteosten ilmaisema tyhjyys on laajempi käsite kuin teoreettinen kaikesta materiasta tyhjä tyhjyys. Puhuvatko itäisen ja läntisen koulukannan edustajat ylipäätään samasta ”tyhjyydestä”. Itäisessä taiteessa ei ole sellaista esittävän ja abstraktin – olevan ja poissaolevan – ristiriitaa kuin läntisessä taiteessa. Tosin sellainenkin väite usein esitetään, ettei todellista abstraktiota ole olemassakaan, olemattominkin väriroiske kykenee mimesikseen – viittaamaan itsensä ulkopuolelle. Muodoton hahmo – muodottomuus – koetaan ”barbaarisen” läntisen kulttuurin keksinnöksi. Virilio intoutuu ylistämään: ”Mitä omaperäisempää tai erikoisempaa olemme tarkemmin ajatellen tuottaneet kuin ajatuksen olemattomuudesta, poissaolosta!”

Poissaolevan estetiikki toteutuu nimenomaan abstraktissa maalaustaiteessa, joka sekin jakautuu ainakin kahtia: geometristen pintaefektien sommitteluun ja olevan muodon poissaoloa juhlivaan värimaalaukseen – ”täplillä ja roiskeilla mässäilyyn”. Zen-maalarille riittää aiheeksi tussisiveltimellä vedetty ympyrä, mutta siinä ei toteudu tuo abstraktin taiteen esittävän muodon puute – poissaolo – vaan kaikki on yhä ja edelleen niin kuin kaikki on sellaisuudessaan. ”Tyhjyyden valtava hahmo” vähäiseen tussiviivaan vangitussa ympyrässä, kuten maalari-runoilija Wang Wei asian ilmaisi. Mutta maalaus ei siitäkään huonone, vaikka sitä kutsuttaisiin ruukunkanneksi tai riisikakuksi.

Taidetta ei koettu ”taiteeksi” – pyyteettömän silmän nautiskeluksi – vaan se palveli muiden taitojen ohella zenin harjoitusta. Kaikenlaista kauneutta ja taituruutta kartettiin ”ei minkään menetelmän menetelmällä” ja ”tyhjän ranteen tekniikalla”. Läntinen ”tyhjän ranteen tekniikan” mestari on tietenkin Jackson Pollock. Euroopassa taiteen autonomiaa ryhdyttiin korostamaan 1700-luvulla. Samalla keksittiin esteettisen kokemuksen teoria, jonka perustaa etsittiin transsendentaalifilosofian ylimaallisista sfääreistä. ”Esteettisen kokemuksen perusta lankesi suoraan apriorisesta taivaan sinestä”, kirjoittaa Pentti Määttänen kirjassaan Taide maailmassa (2012). Ei hullumpaa, läntinen tieteenhaara jonka empiirisyys todentuu taivaan sinessä!!!


Maisema tyhjyyden tyyssijana

Pelkistettyjen symboleiden ohella maalausten aiheet ovat niin idässä kuin lännessäkin usein maisemallisia. Maiseman osatekijät – vuoret, puut, kivet, ihmiset, pilvet, taivaan sini – ovat konkreettisesti olemassa. Mutta kaikki elementit ovat maalauksen tilallisuudessa tyhjyyden palveluksessa. Kiinalaiset maalaustekniikat linjautuvat tasoihin: sivellin – muste, jin – jang, vuori – vesi ja ihminen – taivas. Modernin aikakauden fenomenologi Heidegger jakaa kokemusmaailman neljään taitokseen: maa – taivas, jumalat – kuolevaiset. Ja ryhtyy sitten runollisesti filosofoimaan: ”Olio on vähäinen: ruukku ja penkki, polku ja aura. Mutta olio on omalla tavallaan myös puu ja lammikko, puro ja vuori. (…) Olioita ovat peili ja solki, kirja ja kuva, kruunu ja risti kukin hetkellisesti omalla tavallaan olioiden.”

Vanhan kiinalaisen sananlaskun mukaan yksinkertaisissa asioissa ja toimissa pysyttelevälle ihmiselle vuoret ovat vuoria, vesi vettä ja puut puita. Mutta kun hän on astunut valaistumisen Tielle, eivät vuoret ole enää vuoria, ei vesi enää vettä eivätkä puut puita. Mutta kun hänen ymmärryksensä on valaistuksessa kypsynyt, ovat vuoret jälleen vuoria, vesi jälleen vettä ja puut puita. Kuitenkin kaikki on toisin.

Tällaisen laajentuneen mielen kokemuksen voi saavuttaa myös abstraktin taiteen kautta – kuvienkatselija ei ehdi koskaan minnekään. Se on tuttua myös läntisessä kokemuspiirissä, kuten T. W. Adorno kirjoittaa: ”Taiteen kaikki elementit kytkeytyvät siihen, jonka yli kohottautuminen tuottaa taiteen onnen, ja johon taide kuitenkin uhkaa joka hetki vajota takaisin. Taideteosten suhde empiiriseen todellisuuteen muistuttaa theologumenonia, jonka mukaan kaikki on lunastetussa maailmassa kuten ennenkin, mutta kuitenkin täysin toisin.”

Mitä omaperäisempää tai erikoisempaa olemme
tarkemmin ajatellen tuottaneet kuin ajatuksen
olemattomuudesta, poissaolosta!
Paul Virilio

Maisema tyhjyyden tyyssijana:


Kimmo Pasanen: Tyhjyys itämaisessa ajattelussa ja taiteessa, Teos 2008.
Ed Pluth: Badiou, Uuden filosofia, suom. Lauri Pekonen, Janne Kurki, Apeiron 2015.
Martin Heidegger: Esitelmiä ja kirjoituksia, suom. Vesa Jaaksi, Reijo Kupiainen, Miika Luoto ja Tere Vaden, niin & näin 2009.
Alain Badiou: Filosofian puolesta, Kaksi manifestia, suom. Lauri Pekonen, Janne Porttikivi, ja Anna Tuomikoski, Tutkijaliitto 2012.