sunnuntai 21. elokuuta 2011

MAALAUSTAIDE MATAA MARGINAALISSA



Teemu Saukkosen maalauksia Seinäjoen taidehallissa 11.9. saakka. Kuvassa sekatekniikkateokset Waiting for Miracle ja Waiting for Light (2010).



Toisinaan kuvat palaavat itsepintaisesti, mutta en tiedä, mitä ne minusta haluavat. Sitten ne katoavat ja palaavat taas ja näyttävät aivan samanlaisilta.
Ingmar Bergman

Maalaustaide on selvinnyt vuosituhansien läpi visuaalista voimaa uhkuen, mutta viimeiset 150 vuotta on ottanut lujille. Maalauksen on taiteen lajityyppinä täytynyt kestää valokuvan invaasio, Duchamp ja postmodernit arkkitehdit, jotka näköalattomuudessaan hävittivät maalauksen kannalta elintärkeät puhtaat tyhjät seinät. Mediaa maalaustaide ei ole kiinnostanut enää aikoihin – on niin paljon helpommin markkinoitavaa sisältöä, jolla täyttää lehtien kulttuurisivujen askartelu- ja teeskentelyosastot. Mutta yhä vielä kolmannella vuosituhannellakin maalaustaide sinnittelee ja korisee, vaikkakin hyvin syvällä marginaalissa.

Seinäjoen taidehalli on juuri tällainen marginaalinen näyttelypaikka, joka uskoo maalaustaiteen tulevaisuuteen. Siellä menee parhaillaan Teemu Saukkosen kutsunäyttely Trained Monkey, jossa on esillä yli 50 aivan viime vuosina valmistunutta suurikokoista maalausta. Saukkonen jos kuka on kokeillut taiteellisissa ja maalausteknisissä kokeiluissaan, mitä maalaustaiteen selkäranka kestää. Ja kestäähän se. Kirjoitin lehtijutun Sara Hildénin taidemuseon takautuvasta Saukkosen näyttelystä joulukuussa 2002. Noihin aikoihin taidekritiikki urvahti lopullisesti – siis noin kymmenen vuotta sitten. Mitä tänä kritiikittömänä aikana kuvataiteelle on tapahtunut?

Jo tuolloin räntäsateisessa säässä 2002 kirjoitin ilahtuvani maalaustaiteen näkemisestä. ”Varsinkin kun on Helsingin suunnasta tulossa eikä ole moneen päivään nähnyt kuin tylsiä ja tyhjiä valokuvia, maalaustaide palauttaa silmiin näkemisen kiillon.” Näyttelykirjassa Timo Vuorikoski pohti miesten tasa-arvon toteutumista silloisessa maalaustaiteen ”uusekspressiivisessä” genressä, joka oli vahvasti naistaiteilijoiden käsissä. Perinteisesti maalaustaide oli ollut miehinen taidemuoto: urokset maalaamalla merkkaamassa reviiriään. ”Modernismi nosti esiin maalauksen emotionaalisen perusolemuksen, ja mahdollisti omalta osaltaan 'peinture masculine' – käsitteen käytön. Puhe (mies)subjektin kuolemasta osuu yksiin sen odotuksen kanssa, että myös maalaustaide olisi kuolemassa”, kirjoitti Vuorikoski.

Näyttelyn teoksista kirjoitin lehden toimituksen lanseeraaman väliotsikon Kuvat tulevat alla. ”Saukkosen varhaiset 1980-luvun maalaukset tulvivat myös outoja tapahtumia, mutta ne ovat selvästi esittävän kerronnallisuuden puolella. Marroksi poljettu väripinta vertautuu pakostakin aikakauden kohutuimman tuhopolttajan Anselm Kieferin käsialaan. Kun taas monista 1990-luvun alun maalauksista voi löytää väljästi määritellyn transavantgardian piirteitä. Mutta jo aikaisemmissa maalauksissa Pyhä perhe, Status Quo, Mies ja hänen maisemansa ja Anno Domini on kyllä aivan omaa raivoisan värikylläistä pohjoista angstia.”

Näyttelykirjassa oli myös Irmeli Hautamäen artikkeli Teemu Saukkonen ja taiteen arvoitus, jossa kirjoittaja pohti kuvataiteen katsomisen ongelmia. Hautamäen mukaan me olemme niin tottuneita taiteeseen ja kaikenlaiseen viihteelliseen kuvaan, että meistä on tullut puolittain sokeita. ”Katsoja, joka haluaa kuvan tuttuun ja turvalliseen, jo tiedettyyn taidehistorialliseen kontekstiin, toivoo itse asiassa selviytyvänsä kuvasta eroon, haluaa muuttaa sen sanaksi. Tämä asenne tuhoaa lopulta kuvat. Katsoja, joka haluaa selittää kuvan 'symboliikan' sanallisesti viimeistä piirtoa myöten, ei kykene kohtaamaan kuvan maailmaa, sen outoa voimaa kuvana.”


tekeytyessään
se oli
aktuaalista aikaa
mutta valmistuttuaan se jäi
tilan vangiksi
se
mukautui osaksi ajatonta tilaa ja neuvottomana se painui kohti horisonttia
se
roikkuu viimeisellä
seinällä
ja pelastuu jos seinä pelastuu


suuri taide
on
velkaa suurelle seinälle


Seppo J. Tanninen (2006): Korpus. NAB