maanantai 16. toukokuuta 2022

ELÄMÄTTÖMÄN ELÄMÄN PAATOS



 

Se päivä, tunnonvaivojen sunnuntai, kimmelsi kirkkaana ja kahlasi mudassa koko viikon kestäneiden lumimyrskyjen jälkeen. (…) Räystäs ulottui ehkä liian ulos, tai ehkä katsoin puikkoja väärästä kulmasta, tai sitten en vain osunut katsomaan sitä jääpuikkoa, josta vesipisarajuuri irtosi.



On palattava vielä Nabokovin Väärin päin -teokseen, koska uuden suomennoksen lopussa on bonuksena Nabokovin novelli Vanen sisarukset (The Vane Sisters, 1951), ja sekin nyt eka kertaa suomeksi. Novelli ei sovi heikkohermoisille, koska siinä saadaan viesti rajan takaa. Kaiken lisäksi lukijaparka joutuu viestin vastaanottajaksi, sillä novellin kirjoittaja on liian lumoutunut kryptisen kielensä loistokkaaseen tyyliin huomatakseen ilmiselvää yhteydenottoa. Lukijan tekisi mieli motata mokomaa idioottia, mutta sekin on mahdotonta.


Tippuvien pisaroiden epäsäännöllinen rytmi jäi vaivaamaan mieltä kuin silmänkääntötemppu. Kuljin korttelin kulmalta toiselle katsellen tippuvia jääpuikkoja ja ajauduin lopulta Kelly Roadille ja talolle, jossa D. Oli asunut ollessaan täällä opettajana.



Novellin kertoja on tavallisella sunnuntain iltapäiväkävelyllään halki jonkin pienehkön kaupungin, jonka tyttökoulussa hän opettaa ranskankielistä kirjallisuutta. Siellä hän on tutustunut taiteellisiin Vanen sisaruksiin – Sybil ja Cynthia – jotka Harold Bloomin mukaan (Lukemisen ylistys, 2001) edustavat pikemminkin tšehovilaista haurasta naistyyppiä, joiden paatos kumpuaa elämättä jääneestä elämästä, kuin Nabokovin kirjoista tuttuja anarkistisen kiihkeitä naisia. Paatos ei kuulu Nabokovin lajityyppiin, kuten Bloom tietää, mutta kenen modernin kirjailijan se sitten kuuluisi. Ei tule mieleen.


Kävelyllä oleva kertoja (jokakuka) pysähtyy ihailemaan räystäästä ”tip-tippuvia” jääpuikkoja, jotka ovat kuin huutomerkkejä. Hän on juuri kuullut Cynthian Vanen kuolemasta, Sybil oli tehnyt itsemurhan jo aikaisemmin. Kohtalokkaat muistot valtaavat mielen. Kadunvarrella oleva pysäköintimittari on kuin luihu kummitus, jonka pitkä varjo näyttää oudon punertavalta. Yllättäen auto pysähtyy kertojan kohdalle ja autosta nousee D. (ehkä Sibylin itsemurhan syy.) ”En muuten tiennytkään, että Cynthia Vanella oli vikaa sydämessä”, sanoo D.


Cynthia oli kehittänyt spiritistisen teorian ”välittäjinä toimivista auroista”, joiden kautta vainajien aurat voivat puuttua hyväntahtoisesti jälkeenjääneiden elämään. Kertoja oli katkaissut yhteytensä Cynthiaan Sybilin kuoleman jälkeen – tai ehkä siksi että Cynthia oli pilkannut häntä ”osuvasti” tosikoksi ja hurskastelijaksi. Ehkä se vaivaa häntä. Epäuskoisuudestaan huolimatta kertoja mainitsee höyrylaiva Lexingtonin palossa menehtyneen Vanen suvun ”luisevan tylsimyksen” tohtori Jonathan Vanen (1780-1839), josta sittemmin tuli Cynthian ”keikkuvan pöydän vakiovieras”. Pöydässä vierailivat ahkerasti myös Tolstoi, Oscar Wilde ja monet muut.


Keskustelijana pikemminkin vuolas kuin täsmällinen Cynthia ei koskaan osannut selittää tyhjentävästi teoriaansa aktiivisista auroista. (…) Cynthiaa eivät kiinnostaneet sen enempää yleistykset kuin logiikkakaan. ”Ai, se oli Paul”, hän sanoi kun keitto kiehui ilkeyttään yli, tai: ”Vanha kunnon Betty Brown taitaa olla kuollut”, kun hän voitti hyväntekeväisyysarpajaisista kauniin ja erittäin tervetulleen pölynimurin.



Kertoja myöntää olevansa pettynyt ja hakee apua jopa varpusten viserryksestä; jos niiden sirkutusta tallentaisi ja kuuntelisi sitten väärin päin pyörittäen, eikö sieltä saattaisi kuulua Cynthian selväsanainen viesti. Cynthian kummittelu toistuu sinnikkäänä unena, jota kertoja ei onnistu tulkitsemaan, ja novellin lopussa ilmentyvänä sana-arvoituksena, joka jää lukijan tulkittavaksi. Ratkaisu on häikäisevän ovela – ja ainutkertainen, toista kertaa sitä ei voi käyttää, kuten Nabokov on novellia kommentoidessaan sanonut. Lukija uskoo mitä uskoo, ainakaan hän ei voi syyttää kirjoittaa yllytyksestä – hän on omillaan. Jälleen kerran Nabokov on jakanut kaikki ässät omaan käteensä ja lukijalle vain pari kälyistä korttia. Pelaa niillä sitten.


I could isolate, consciously, little. Everything seemed blurred, yellow-clouded, yielding nothing tangible. Her inept acrostics, maudlin evasions, theopathies – every recollection formed ripples of mysterious meaning. Everything seemed yellowly blurred, illusive, lost.


ICICLES BY CYNTHIA, METER FROM ME, SYBIL!



Arvoitus on ilmiselvä, kun kappaleen sanojen alkukirjaimet poimitaan ja yhdistetään. Mutta viesti ei tule Cynthialta, kuten kertoja/kirjoittaja on odottanut, vaan pikkusisko Sybililta. Huh huh! Kylmä viima pyyhkäisee huoneen poikki. Suomentaja on joutunut visaisen tehtävän eteen, ilman kompromisseja siitä ei ole selvitty. Mutta kunnialla kumminkin.


Pateettiset uumoiluni ilmaisivat, kuinka onnettomiksi tajusin charmittoman yritykseni neuvot. Totuuden hakeminen imaginaarisista ajatuksista lisäsi tarinaan arvaamattomuutta, muuten ikävän tuttuun todellisuuteen aineettomien rajojen itsenäistä tavoittamattomuutta. Masentuneena ihmettelin nimettömien, ulkokultaisten lupausten teennäistä antia, surumielisen, yksinäisen baletin illuusiotonta loppua.



Vladimir Nabokov: Vanen sisarukset (The Vane Sisters, 1951). Ilmestynyt kirjassa Väärin päin, suom. Heikki Karjalainen, Moebius 2021.

 

keskiviikko 11. toukokuuta 2022

MITEN TAHANSA AINA VÄÄRIN PÄIN



 

...hänen epämääräinen, hyvää tarkoittava ekwilisminsä väännettiin vihamieliseksi ja väkivaltaiseksi poliittiseksi doktriiniksi, doktriiniksi jonka päämääränä oli hänen kotimaansa henkinen tasapäistäminen vaikka väkisin...



Mainitsin edellisessä blogissani, että on vaikea keksiä ajankohtaisempaa kirjaa kuin Svetlana Aleksijevitšin Neuvostoihmisen loppu (2013). Se on sentään aivan uusi kirja – nykykirjallisuutta. Nyt on ihmetyksen sormi tyhjää huitoen todettava, että ehkä vieläkin ajankohtaisempi teos on myöhään (ja silti juuri oikeaan aikaan) suomeksi julkaistu Vladimir Nabokovin Väärin päin, alkuteos Bend Sinister vuodelta 1947 – siis kirjoitettu toisen maailmansodan jälkikrapuloissa. Viimeinenkin kääntämättä ollut Nabokovin romaani on käännetty suomeksi ja loistavasti – kiitos siitä.


Käännöksessä kuuluu aitona Nabokovin ääni, joka ”väärinpäinnöksineen” saa lukijaparan välillä haromaan hiuksiaan. Teemoiltaan se rinnastuu muutaman vuoden takaiseen Nabokov-käännökseen Kalvas hehku (1962/ suom. 2014). Mutta ei kannata tarttua pikkuseikkoihin; teksti kulkee ja se vie mukanaan. Se ei ehkä ole tekijänsä loistelijain tuotos verrattuna vaikkapa Adaan (Ada or Ardor: A Family Chronicle, 1969), jonka myötä Nabokov nostettiin sfääreihin, joissa jo ennestään olivat Proustin kaltaiset nerot.


Nabokovin kirjat ovat monien mielestä nihkeää ja vaikeaakin luettavaa. Niissä ei ole tippaakaan neuvostojen maan ihailua, jota noihin aikoihin oli kirjallisissakin piireissä kelpo annos. Väärin päin ilmestyi jo 1947, jolloin koko tunnettu maailma oli saanut sodista kyllikseen – niin luultiin. Sodan jälkeen oli vain rauniot, minkäänlaista vapautta tai valaistumista maailmanlaajuisella sotimisella ei saavutettu. Tehtiin sovinto ja sovinnontekijät saivat haluamansa historian; sankarihaudoissa makaavat miljoonat uhrit pyhitettiin yhteiseksi sovinnon uhriksi. Jatkettiin kuten ennenkin tuleviin sotiin kiivasti valmistautuen.


Nabokov näkee terävästi läpi kommunismin silkkisen terrorin, joka jakoi palkintoja ”menestyjille” laidasta laitaan. Lenin–kunniamerkin saattoi saada yhtä hyvin presidentti Urho Kekkonen kuin maalivahti Lev Jâsinkin (”hämähäkki”). Myöhemmin se vaihtui Stalin-palkintoon, jonka saajien luettelo on pitkä ja omituinen. Poimitaan sieltä nyt vaikka ukrainalaissyntyinen kirjailija ja kulttuuripersoona Ilja Ehrenburg (”saksalaiset eivät ole ihmisiä, tapa ne”), Trofim Lysenko (”paljasjalkatieteilijä, joka aiheutti Ukrainan nälänhädän”), Dmitri Šostakovitš (”kiistämätön säveltäjänero”) ja Pablo Neruda (”koko maailman ihailema runoilija”).


Lähes valtiomiestason kohtelun sai Neuvostoliitossa myös runoilija André Gide – mahdollinen tuleva Stalin-palkinnon saaja. Hän sai seurata voitonpäivän paraatia Stalinin käsikynkässä (Stalin ei toki ollut lukenut Giden kirjaa Ellei vehnänjyvä kuole, 1926). Monien silmät neuvosto propaganda sokaisi – monet suomalaisetkin väittivät, että Neuvostoliitto ei voi tehdä mitään väärin. Mutta Giden silmät avautuivat ja hän sanoutui irti kommunismista. "Käynti Neuvostoliitossa auttoi paremmin kuin mikään muu antamaan arvoa vapaudelle, josta saamme nauttia Ranskassa.”


Ihailu kohdistui ihmisiin, joilla oli aate paremmasta maailmasta – mutta ei paremmista ihmisistä. Ihmiset saivat olla yhtä huonoja kuin ennenkin. Itse asiassa parempi maailma tarvitsi toimiakseen entisestäänkin huonompia ihmisiä – ihmisiä jotka olivat silmää räpäyttämättä valmiit mihin tahansa – vaikka repimään viattoman lapsen kappeleiksi noin vain (pseudo)tieteellisenä kokeena. Ja toteamaan lopuksi, että tulokset olivat olleet lupaavia ja kokeita tulisi jatkaa. Sitä paitsi turhia orvoksi jääneitä lapsiahan riitti – varsinkin diktatuurissa jossa niin monet vanhemmat olivat vankiloissa tai teloitettuja.


Totalitaarisen yhteiskunnan koneisto pysyy notkeassa öljyssä jäsentensä alttiin avuliaisuuden toimin. Naapurit valvovat naapureita ja auttavat parhain keinoin valtion vihollisten pidätyksissä. Ihmiset eivät löydä paikkaansa tällaisesta maailmasta, mutta tulevat kuitenkin liimatuksi osaksi spektaakkelin tapettia, kuten Nabokov toteaa. Näin kuka tahansa voi päätyä oman itsensä naapuriksi. Kaikkein kuuliaisimmat – virallisen doktriinin yliajamat – eivät tavoittele edes omaa etuaan, vaan ovat valmiit kavaltamaan jopa omat perheenjäsenensä ja ojentamaan niskaansa, että laukaus napsahtaisi kerralla maaliinsa.


Nabokov ei tapansa mukaan kerro, missä tapahtumapaikkana oleva oudon tuttu Padukgradin ekwilistinen (ei kommunistinen) valtio sijaitsee – ilmeisesti jossakin itäisessä hevonhissunkuusessa kuitenkin. Mutta epäselväksi ei jää, mihin kirjailijan viiltävä satiiri kohdistuu ja mistä se saa pontimensa. Epäselväksi ei jää sekään, millaiset pimeyden voimat ihannevaltion myllyä pyörittävät. ”Johtajamme on turvautunut äärimmäisen määrätietoisiin vallankumouksellisiin ratkaisuihin tarkoituksenaan herättää sorrettujen ja hyväksikäytettyjen kansanjoukkojen rajaton rohkeus.” ”Valtio on suurempi ja viisaampi kuin konsanaan kukaan kuolevainen.”



Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun tuntematon ja vastenmielinen mutta käsittämättömän peräänantamaton mies on jyrsinyt tiensä valtion ytimeen. Mutta jos joku seuraa tapahtumia ja haluaa torjua ne, menneisyydestä on siihen turha hakea osviittaa, modus vivendiä – siitä yksinkertaisesta syystä, ettei sitä ollut silloinkaan kun menneisyys kaatui nykyhetken reunan yli tyhjiöön ja täytti sen lopulta. (…) Osoitin vain perättömäksi väitteesi, jonka mukaan historian avulla voisi ennustaa, mitä Paduk tulevaisuudessa sanoo tai tekee.


Me marssimme kansan rinnalla iloisina ja ylpeinä. Sokea Materia saa näkönsä takaisin ja lyö niin kutsutun Ajatuksen pitkältä nenältä ruusunpunaiset lasit, jotka ovat niin pitkään sitä koristaneet.


Toisin sanoen, uuden Koulutuksen, uuden Yliopiston, jota olen onnellinen ja ylpeä voidessani johtaa, myötä me voimme aloittaa uuden Dynaamisen Elämän aikakauden. Sen seurauksena suuri ja kaunis yksinkertaistaminen korvaa rappeutuneen menneisyyden huonot parannukset. Ennen kaikkea me opetamme ja opimme, että valtionpäämiehemme on toteuttanut Platonin unelman...


Kysymys kuuluu, sanoi Mac, tuletko sinä kiltisti omin jaloin vai pitääkö minun pahoinpidellä sinut ja kierittää sitten portaita alas niin kuin me teemme tukeille Lagodanilla?



Vladimir Nabokov: Väärin päin, suom. Heikki Karjalainen, Moebius, 2021

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2015/06/ja-riistaa-kalpean-hehkunsa-auringolta.html