Jo kesällä
2005, kun ilmasto oli uhkaavasti lämminnyt, tartuin postin mukana
tulleeseen ilmavesilämpöpumpputarjoukseen – lähes puoleen
hintaan kesähelteillä tilattuna. Vehkeet eivät tuolloin olleet
vielä Suomessakaan, vaan vasta tekeillä jossain Kiinassa.
Pumppusysteemi tulisi kuitenkin asiakkaalle suoraan kotiin
toimitettuina syys-lokakuun vaihteessa, jolloin heti pääsisi
lämmittämään ja säästämään sähköä. Ei tullut, tuli vasta
pari päivää ennen joulua. Helvetinmoinen paketti, painoi 145
kiloa. Pantiin se jollekin satunnaiselle nurkalle seisomaan.
Mainoksessa
luvattiin, että kätevä tee-se-itse -mies asentaa härvelin
muutamassa päivässä. Nopeasti selvisi, että hommaan tarvitaan
myös luvanvaraisia asentajia: putkimies, sähkömies ja
kylmäainemies. Soitin maahantuojalle, mutta
ilmavesilämpöpumppuasentajia ei montaa Suomesta löytynyt, eikä
sen puoleen koko pohjoiselta pallonpuoliskoltakaan. Paikallisesta
lehdestä äkkäsin, että yksi (ja ehkä ainoa) sellainen ihmemies
asui ihan lähistöllä, noin 200 metrin päässä. Ainoastaan
taiteilijalla voi olla näin hyvää tuuria, sanoi naapurini.
Tammikuussa
2006 päästiin laitteita asentamaan; paketista purkautui ulkoyksikkö
(Outdoor Unit), sisäyksikkö (Indoor Unit) ja kaikenlaista muuta
eksoottista tavaraa. Kiinalaiset olivat panneet pakettiin
sellaisiakin partikkeleita, joille ei löytynyt mitään järjellistä
käyttöä – yhtä rautamötikkää olen pitänyt viinipöntön
jalustana. Maahantuoja oli lähettänyt toimituksen myöhästymisen
korvauksena viinikaapin, mikroaaltouunin ja näytöllä varustetun
ovipuhelimen. Yhtenä kesänä pidimme kellarikerroksessa
vaatimatonta kesänäyttelyä – panin hintalaput myös noihin
ylimääräisiin tavaroihin, mutta kaupaksi eivät käyneet nekään.
Seuraavalla
viikolla ilmavesilämpöpumppu hurahti käyntiin kuin suihkukone,
vaikka väärät ja käsittämättömät asennusohjeet olivatkin
työtä pitkittäneet. Maahantuojalta ei juuri neuvoja löytynyt –
ilmeisesti ainoa todellinen asiantuntija asui Kiinassa kaukana
ikuiseen sumuun verhoutuneen Huangshan-vuoren takana. Joku yltiöpää
tilasi jo sinne puheluakin, mutta se vaikutti yhtä mahdottomalta
kuin puhelu kuun takapuolelle. Joten järkevintä oli turvautua
700-luvulla eläneeseen suosikkirunoilijaani Wang Weihin.
Istun
yksin pimeässä männikössä. / Soitan luuttuani ja laulan ja
laulan. / Syvällä metsässä mistä kukaan ei löydä minua, /
kunnes nousee kirkas kuu ja tuikkaa valonsäteensä... En
ehtinyt lausua runoa kunnolla loppuun, kun härveli humahti käyntiin.
Kylmäkaasu kiersi vinhasti ulkoyksikön
ja sisäyksikön väillä tehden lämpöä kylmästä pakkasilmasta.
Sisäyksikkö näytti hiukkaskiihdyttimeltä; se kierrätti varaajaan
vettä – siis otti varaajasta kylmää vettä ja puski sen sinne
takaisin kuumana. Varaajan kyljessä oleva lämpömittari alkoi vähä
vähältä nousta. Voi sitä riemua!
Samana
keväänä käynnistyi myös täällä ”laaja-alaisessa
kulttuurikaupungissa” ilmavesilämpöpumppuasentajien koulutus,
pari kurssia pidettiin myös meidän kellarissa ns. tapahtumien
keskipisteessä. Mitäs nämä miehet ovat, kysyi paikalle osunut
naapuri ihmeissään. Ilmavesilämpöpumppumiehiä, vastasivat
kurssilaiset kuin yhdestä suusta. Kun jokin asia on tullut
toteuttamiskypsäksi ei sen ilmituloa estä mikään, kuten Hegel oli
osuvasti sanonut. Kyse oli enää vain valaistumisen asteesta.
Härveli
puhkui nurkalla kuin hyväntapainen suuri eläin. Mutta 45 minuutin
välein se ryhtyi sulatusprosessiin ja syöksi valtaisan höyrypilven
ilmoille karmeasti huokaisten kuin lohikäärme ikään. Monelta
viattomaltakin ohikulkijalta se saattoi iltapimeällä säikäyttää
kehnot housuun. Kerrotaan ”lohikäärmeen” käyneen myös eräänä
yömyöhänä ohipyöräilleen paikallisen muusikon kimppuun. Mutta
kaikkeen tottuu; nykyään kukaan ei ole enää moksiskaan –
lohikäärme on kesytetty.
Parin vuoden
kuluttua ongelmat tiivistyivät. Virhekoodit alkoivat ilmestyä
ohjaustaululle, erityisesti virhe 4 (Error 4) tuli sietämättömän
tutuksi. Lopulta sisäyksikköön tuli vuoto, kaasut katosivat ties
minne. Yksikön hitsaaminen osoittautui mahdottomaksi – mistään
ei selvinnyt mitä metalliseosta se oli, vai oliko se metallia
lainkaan. Sisäyksikkö korvattiin uudella varaajalla, jossa oli
lämmönvaihdin sisäänrakennettuna. Vanhasta romusta ajattelimme
tehdä veistoksen puutarhaan, mutta joku ”pellepeloton” osti sen
muutamalla kympillä. Pari talvea suhistiin ja puhkuttiin mukavasti,
kunnes järjestelmän sisäinen kommunikointi hakeutui yhä pahempaan
kaakokseen.
Nyt talvella
2012, kun sisäinen mielenrauha on saavuttanut suorastaan
käsittämättömät ulottuvuudet ja hermojen tasapaino kohonnut
aivan uusiin sfääreihin, on uusien ratkaisujen aika. Nokkaa ei
kauan tuhisutettu. Tällä viikolla asennetaan jo uutta ulkoyksikköä,
joka tulee vieläkin kauempaa idästä, Fuji-vuoren lumisen huipun
takaa. No, ei tämäkään asennus ihan putkeen lähtenyt:
ulkoyksikkö ja ohjausyksikkö eivät suostu kommunikoimaan.
Jompikumpi on väärää mallia: japaninkieliset asennusohjeet ovat kyllä
selkeät. Uusi ohjausyksikkö on jo tulossa, pikalähetyksenä...
Minulla on
talopahanen Hallilan kukkulalla
vastapäätä
Aapelinkaupunkia.
Kaikki
pitkät vuodet – ei yhtään vierasta
portti on
pysynyt visusti kiinni.
Päivät
pitkät pääksytysten – ei suunnitelmia
kunhan
laiskottelen, jätän silleen.
Mikäpä
minua estäisi ottamasta viiniryyppyä
tai
grillaamasta paria lohen kylkeä.
Mutta
mikäpä estäisi sinuakaan poikkeamasta
katsomaan
miten täällä mennään.
Wang Wei:
Vastaus Chang Yinille
(Suomeksi runon
pahoinpiteli S. J. Tanninen)
