tiistai 30. kesäkuuta 2020

KORONAN AIKAAN



"Lähestyessäni Pahajokea maisema muuttui täysin hylätyksi." Kuva SJT.


Kirjoitin oheisen tekstin varhain keväällä koronaviruksen jo vaaniessa uhrejaan. Sitten unohdin sen ulkoisen kiintolevyn uumeniin. Löysin sen taas juhannuksena, mutta hylkäsin sen jälleen. Juhannus kulahti niin kuin se aina kulahtaa, vinttikammion pöydälle jäi vain tyhjä Cava-pullo ja kasa epämääräisiä muistilappuja. Mitään tähdellistä sanottavaa ei ollut ollut. Harvoin on.


Sillä valo, joka tuikahti eilen mitä mitättömimmissä olosuhteissa, valaisee tietäni edelleen.”
Michel Tournier


On pilvinen kevätaamu. Olen matkalla Pahajoelle, eväskorissa termos täynnä teetä ja muovirasiaan pakattuna normaali juustoleipäviritys. Auton tavaratilassa seisovat rivissä uudenkarheat kesärenkaat – nostin ne sinne jo eilen illalla. Nihkeässä valossa maisema näyttää kuolleelta, kuivalta ja ankealta. Tienvarren talot ovat kuin hiljaiseen suruunsa vaipuneita – ihmisiä ei näy mailla eikä halmeilla. Kaikki nämä negatiiviset virikkeet antavat jonnekin havaintoja vastaanottavaan ydinkeskukseen viestin, että nyt kannattaa masentua ja kunnolla.

Ojanpientareilla on talven mittaan kertynyttä väsähtänyttä roskaa. Radiossa soi Muistojen bulevardi – aivan liian hilpeätä musiikkia näin varjoisaan aamuun. Kitsas valo on kuin jollakin uudella menetelmällä pimeydestä tislattua ja likaisenharmaat pilvet mataavat metsänreunan yllä. Älä kuuntele niitä jotka sanovat, että jokaisella masennuksella on kultaiset pohkeet, ja että lopulta se saa sinut juoksemaan entistä nopeammin. Ehkä juuri tuon olemattoman toivon kannustamana järjestetään edelleenkin kevään kynnyksellä Pahajoen ympärijuoksu – sillalta sillalle ja takaisin nuorisoseuralle. Muistan miten me – suupielet mämmistä tahmeina – siirryimme talon ikkunasta toiseen ja katsoimme laaksoa kiertävällä hiekkatiellä kirmaavia kusiaisenkokoisia juoksijoita.

Juuri tähän aikaan vuodesta kaivettiin esille Rimski-Korsakovin Šeherazade ja Venäläinen pääsiäinen. Molemmat teokset olivat kätevästi samalla levyllä. Se oli ikään kuin virallista pääsiäisajan musiikkia. Mitään muuta ei soitettu, ei mitään passioita, vaan ainoastaan tuota kuin äärimmilleen venytetyistä kissansuolista kimpoavaa maailmanlopun kaihoa. Sen surullisempaa ei maailmassa ole mikään. Sanoi isoäitikin, ja siinä hän oli kerrankin oikeassa.

Korpitaipaleen synkeät kuusikot vaihtuvat ruskeankirjaviin peltoaukeisiin, joiden laidoilla muoviset tuorerehumakkarat oleilevat omassa olemuksessaan. Jos tuollaisia olisi nähnyt 1960-luvulla, se olisi aiheuttanut shokin. Silloin värikkäisiin nuttuihin pukeutuneet tytöt taittoivat pellonreunan pöheiköissä pajunkissoja. Ei ollut niin toivotonta päivää, etteikö sitä pajunkissat olisi piristäneet. Siinä sitä oli kissaa yksinäiselle runoilijallekin yllin kyllin. Taidanpa poiketa johonkin Pahajoen ryteikköön kissa-asioissa – siellä pajunkissatkin ovat kissankokoisia. Sellaisen kissan kanssa saattaisi hurahtaa koko kesä.

Lähestyessäni Pahajokea maisema muuttuu täysin hylätyksi. Talojen ikkunat katsovat näkemättöminä ja vanhat puut nojaavat oksillaan maahan. Tienviitassa lukee JOKIVARSI, vaikka siinä pitäisi lukea PAHAJOKI. Vanhat hiekkakuopat kasvavat mäntyä. Yhdessä kuopassa on toimintansa lopettanut sementtivalimo ja toisella puolen tietä entinen Pahajoen Osuuskassan talo – vielä kuin ihmeen kaupalla pystyssä.

Keskellä kylää olevalla mäelle tuulee aina. Varsinkin näin keväällä tuulenpuhurit nostattivat kuivilta pelloilta laajoja pölypilviä. Samaan aikaan hormonit heräsivät horroksestaan ja mellastivat kaikissa ilmansuunnissa. Se oli täydellisen hulluuden aikaa. Viisas oli hän ken tervasi vehkeensä ja vetäytyi vintin uumeniin vartomaan syksyn tuiskuja ja tulevia tulipalopakkasia. Nykyään ei juuri ole pakkasia ja hiihtokelitkin jäivät tänä talvena tulematta.

Me luimme vain seikkailukirjoja, emmekä tienneet mistään mitään. ”Naisia ei ole olemassa”, oli filosofi sanonut jo 1950-luvulla Ranskassa, mutta kuultiinko siitä pihaustakaan vielä 1960-luvullakaan täällä Pahajoella. Ei kuultu. Ja jos olisi kuultukin, ei olisi uskottu. Täällä reaalitodellisuuden takamailla – ellei peräti tuolla puolen – ei oltu edes valmistauduttu siihen, että joku saattaisi jossakin sanoa jotakin.

Hannukselan Tuppu väitti kuulleensa TVH:n ojankaivuutyömaalla, että ”Jumala on kuollut” – joku saksalainen oli niin sanonut. Sitä toisteltiin ja kuviteltiin, että nyt oli kuollut se, joka oli saanut aikaan kaiken tämän maailmallisen ”sanalihamuhennoksen”. Mutta pian kävi ilme, että kyse oli sanasta – sanasta ennen metaforaa – sana oli kuihtunut ja kuollut, ja sanan mukana kaikki ”propositiot” ja ”tosiasiat” – jäljellä oli vain pelkkä ”muhennos”.

Näin me mukavat ”tosiasiaihmiset” olimme päätyneet kirkkaaseen mutta tapahtumaköyhään maailmaan, jossa yksikään tapahtuma ei ollut toisen tapahtuman syynä. Sitäkin oli vaikea uskoa.

Mutta tänään on aivan tyyntä – että sellainenkin ihme Pahajoen laaksossa. Juomme teetä ja katsomme keittiön ikkunasta avautuvaa maisemaa. Muistan, miten lapsuudessani seurasimme ikkunoista koko kylän toimia ja tapahtumia. Sovinnossa siellä aherrettiin vuoden kierron töissä. Toisinaan veri kuohahti, kun naapuri oli pystyttänyt aidan muutaman sentin väärälle puolelle rajaa. Vieläkin näen sieluni silmin, kun isännät Tastula ja Tastula löivät veräjän yli toisiaan turpaan, kumpikin omalla puolella maapalstaansa seisten. Mutta kuten jo sanottu, tähän aikaan vuodesta siellä ei ole mitään katsottavaa.

Lankomies on ottanut pihaan esille jo tunkin ja muuta tarpeelliset välineet renkaanvaihtoa varten. Renkaat vaihtuvat ripeästi. Pihakuuset nousevat synkeässä vehreydessään vasten roskapussinväristä taivasta. Komeata se on kaikkineen, vaikka se onkin vain oma individualistinen kokemukseni. Monien sattumusten ja pettymysten kautta olen siihen päätynyt. Se on vaatinut paljon turhaa tuijotusta.

Nyt se on todettava, ettei ole olemassa mitään Akvinon Tuomaan lanseeraamaa anima mundia – ei paikan henkeä, ei ilman henkeä. Kaikki on vain inhimillistä havaintoa – omaa inhimillistä keksintöä. Maailma ei havaintoja tee. Männikössä on vieläkin kivi, johon lapsena kolhin jalkani. Yhä vain se on se sama kivi – kivi mikä kivi. Vaikka Tuomas itse olisi siihen varpaansa telonut, niin ei sen kivisyys olisi siitä sen kivisemmäksi tullut. Hannukselan tai Akvinon Tuomas – miten vain.


Nojaan porraskaiteeseen
ja kuuntelen tuulen suhinaa.
Nopeasti kuluvat alkukesän päivät.
Öisin ikkunoissa viipyilee outo
valohämy, jossa voi aavistaa
yhtä aikaa illan kajon ja
aamun sarastuksen.
Painepesurilla pestyt matot
tuoksuvat mäntysuovalta
ja joenrantaniityn villiyrteiltä.
Unohdin ostaa tofunakit
ja retiisit – vaan grillihiilet
sentään muistin.
Samantekevää, kaatosade
alkaa jo puolilta päivin – äkkiä on
juhannus, ja äkkiä se on ohi.