torstai 10. joulukuuta 2020

HUHTIKUU ON KUUKAUSISTA JULMIN


 

T. S. Eliot (pankkivirkailija, kustannustoimittaja, runoilija, esseisti) puutarhassa ja George-kissan seurassa, 57 Chester Terrace, Lontoo 1928. Kuvitusta teoksesta Peter Ackroyd: T. S. Eliot (1984).


Kaiken suuren taiteen perustana on lopullinen ikävystymisen – kiihkeän ikävystymisen tila.

T. S. Eliot


Modernin runouden klassikko T. S. Eliotin The Waste Land (1922) on ilmestynyt Markus Jääskeläisen uutena suomennoksena nimellä Joutomaa. Ensimmäinen Lauri Viljasen suomennos Autio maa ilmestyi jo 1949 kirjailijan saatua edellisenä vuonna Nobel-palkinnon. Siinä välissä teosta suomensivat ainakin Aale Tynni (1976) ja Ville Repo (1992), joten jokin siinä ilmeisesti jäi kaihertamaan.


Uuden käännöksen ensimmäinen lause on muuntunut alkuperäistä tekstiä mukaillen suorasukaiseen muotoon: ”Huhtikuu on julmin kuukausi.” – ”April is the cruellest month”. Jo tuossa ensimmäisessä ikonisessa säkeessä helähtää Eliotin runoelman kohtalokkaat kaiut. Ei ihmekään, että muutos sanajärjestyksessä on herättänyt pahennusta. Säkeen tunnistavat nekin, jotka eivät ole kyseistä teosta koskaan nähneetkään. Siitä on muodostunut ilmestyksenomainen julistus, jota ei käy kiistäminen.


Monen lukijan tomumajaa on vavisuttanut myös runoelman ensimmäisen jakson puolivälissä pahanenteisistä varjoista kohoava ennustus tai lupaus: ”...näytän sinulle pelon kourallisessa tomua.” – ”...I will show you fear in a handful of dust.” Vanhassa Lauri Viljasen suomennoksessa: ”...minä näytän sinulle ahdistuksen kourallisessa tomua.” Ville Revon versio: … näytän sinulle tomupivollisessa pelon.” Ja Aale Tynnin: ”...pivon täydessä tomua näytän pelon.”


Jo tässä vaiheessa paljastuu Eliotin syvissä umpimustissa vesissä uivan teoksen todellinen luonne – se on yhtä aikaa sekä saarna että profetia. Poundin tavoin Eliot lainaa kaikkea mahdollista ja loihtii aineksista valtaisan kaleidoskoopin. Runoelma päättyy Upanisadeista tuttuun loitsun tavoin resonoivaan mantraan ”Shantih Shantih Shantih” – rauha joka on ymmärryksen tuolla puolen.


Eliotin ensimmäinen julkaistu kokoelma (The Love Song of J. Alfred Prufrock, 1915) oli Ezra Poundin kasaan kyhäämä. Teoksen vastaanotto oli varsin tyly, todettiin kuivakkaan virkamiehen kirjoittaneen jotakin melko huvittavaa, mutta runoutta se ei ollut. Poundin osuus myös Joutomaan vaikeaselkoisuudessa on merkittävä. Hän lyhensi alkuperäisen käsikirjoituksen puoleen. Eliot myönsi, että juuri Pound kuuli noin 800 säkeen sotkussa soivan musiikin.


Eliotin runous kuulostaa yhä ajankohtaiselta. Ezra Pound tapasi sanoa, että runous on uutisia, jotka pysyvät uutisina. Kun kuuntelee YouTubessa nuoren sukupolven lausujien lukevan Joutomaata, on ilmiselvää että vanha vihtahousu tiesi mistä puhui.


Monet kustantajat ovat lopettaneet käännösrunouden julkaisemisen tappiollisena. Mutta jotkut yhä sinnittelevät. Kustannusliike Parkko on kuluneen vuoden aikana julkaissut Eliotin lisäksi modernit klassikot sarjassaan Robert Lowellin, Eugenio Montalen ja Vicente Huidobron runoutta. Ja jo aikaisemmin ilmestyi ntamon kustantamana modernismin kummisedän Ezra Poundin perusteos Pisan cantot (2018) Kari Aronpuron suomentamana.


Ilmestynyt kolumnina Ilkka-Pohjalaisessa 10.12.2020.



Kolumnista ylijäänyttä


Pound poisti runosta koomisia ja parodisia piirteitä ja ohjasi sen kohti kolkosti kumisevaa draamaa. Ainoastaan jakson ”Mitä ukkonen puhui” Pound hyväksyi lähes sellaisenaan. Poundin saksimiin aukkoihin oli helppo sijoittaa kaikenlaisia teemoja sodan raunioittamasta maailmasta, Graalin legendasta ja uudelleen syntymisen myyteistä ajattomana virtaavassa ideoiden maailmassa. Peter Ackroydin mukaan: ”The Waste Land -runon ja Eliotin seuraavien teosten päälle vedettiin suurten totuuksien laveeraus. Itse runoilijaa alettiin kohdella eräänlaisena profetaalisena näkijänä – rooli sopi Eliotille mahdollisimman huonosti.”


Vasta Poundin tekemien korjausten jälkeen Eliot tajusi, että The Waste Land oli parasta, mitä hän siihen mennessä oli kirjoittanut. Toisaalta käsikirjoitus oli käynyt niin ohueksi, että siitä oli vaikea saada kirjaa. Joten ratkaisuksi tuli laajan selitysosan laatiminen, samalla Eliot sai mahdollisuuden ohjata lukijaa lujalle tielle runoelman varsin tiheäksi ja huuruiseksi käyneessä maastosta. Lopputulos saattoi olla vieläkin sekavampi – ja vain 64 sivua kansineen päivineen.


Mutta suuren taiteen kokeminen ei ymmärrystä kaipaa. Jo Rilke oli runoissaan ja niiden oheisteksteissä kritisoinut sellaista näkemystä, joka jahtaa ”ymmärrystä ymmärrykseen saakka” – ”ikään kuin meillä olisi silmät nurin päin päässä”. Ikään kuin arkinen päivittäin koettavaksi ilmentyvä maailma ei olisi tarpeeksi pätevä – ja tarpeeksi ihmeellinen. Parasta taiteessa ja varsinkin runoudessa on selittymätön – se joka on ymmärryksen tuolla puolen. Jossain siellä ”yksilöllisyytensä häivyttäneet” runoilija ja kokija voivat kohdata meditatiivisen kokemuksen objektiivisella maaperällä.


Joutomaan vastaanotto oli kahtalaista, jotkut ylistivät ja jotkut eivät pitäneet sen puhekielenomaista riimitöntä ilmaisua edes runoutena. Niinkin myöhään kuin 1963 Eliot palasi vielä aiheeseen ja totesi: "Epäilemättä lukijani haluaisivat nähdä alkuperäisen version, mutta on varmaa, että Poundin muokkaus paransi runoa, eikä ole syytä olettaa, että siitä tuli arvoituksellisempi."


Flebas foinikialainen, kaksi viikkoa kuollut,

unohti lokkien huudon ja meren syvät mainingit,

tuotot ja tappiot.

                     Virta veden alla

kuiskaillen huuhteli hänen luitaan. Huojuessaan ylös alas

hän kulki halki vanhuuden ja nuoruuden,

astui sisään syöveristä.

                    Pakana tai juutalainen,

oi sinä joka väännät ruoria ja katsot tuuleen,

ajattele Flebasta, joka kerran oli pitkä ja komea kuten sinäkin.


(T. S. Eliot, Joutomaa, osa IV)



Heti Joutomaan ilmestymisen jälkeen H. P. Lovecraft ilmoitti vihaavansa Eliotia ja hänen runoaan ja ryhtyi oitis laatimaan pilkkarunoa Waste Paper, joka ilmestyi jo seuravana vuonna 1923. Jälkeenpäin on arvioitu, että raivostunut Lovecraft kirjoitti lopulta Eliotin innoittamana parhaan runonsa. ”All is laughter, all is dust, all is nothing, for all that is cometh from unreason.”


Out of the reaches of illimitable light
The blazing planet grew, and forc’d to life
Unending cycles of progressive strife
And strange mutations of undying light
And boresome books, than hell’s own self more trite
And thoughts repeated and become a blight,
And cheap rum-hounds with moonshine hootch made tight,
And quite contrite to see the flight of fright so bright


Good night, good night, the stars are bright
I saw the Leonard-Tendler fight
Farewell, farewell, O go to hell
Nobody home
In the shantih


(H. P. Lovecraft: Katkelma runosta Waste Paper: A Poem of Profound Insignificance, 1923.)



Suosittu ja paljon käytetty suomentaja Google-kääntäjä on vielä kokeilematta, saapa nähdä miten se selviytyy tuosta Lovecraftin Joutopaperi tai Jätepaperi -runosta:


Rajoittamattoman valon ulottumattomilta

Palava planeetta kasvoi ja pakeni eloon

Loputtomat etenevien kiistojen jaksot

Ja outoja mutaatioita kuolemattomasta valosta

Ja tylsät kirjat, kuin helvetin oma itsensä on sääli

Ja ajatukset toistuvat ja niistä tulee tulehdus,

Ja halpoja rommikoiria tiukalla kuutamolla,

Ja melko harmillista nähdä pelon lento niin kirkkaana


Hyvää yötä, hyvää yötä, tähdet ovat kirkkaita

Näin Leonard-Tendler-taistelun

Hyvästi, hyvästi, oi mene helvettiin

Ketään kotona

Shantihissa



Joutomaa: https://www.youtube.com/watch?v=JmH8Azjst38&t=136s


T. S. Eliot: Joutomaa, suom. Markus Jääskeläinen, jälkisanat Pekka Vartiainen, Kustannusliike Parkko, 2020.

T. S. Eliot: The Waste Land and Other Poems, Faber and Faber, 1973.

Peter Ackroyd: T. S. Eliot, suom. Anja Haglund, Weilin+Göös, 1989.