TARVITAANKO TAIDEKRITIIKKIÄ

Taidekriitikko työskentelemässä – maleksimassa näyttelyn vaiheilla, Louisiana Museum of Modern Art 1993.

Vielä 1970-luvulla kulttuuripiireissä oltiin sitä mieltä, että taiteilijan ei ole soveliasta ryhtyä kirjoittamaan taidekritiikkiä. Taidekriitikoista oli kuitenkin noihin aikoihin pula, joten monet kirjoitustaitoiset taiteilijat ryhtyivät tehtävään lisätienestin toivossa. Itse sorruin houkutukseen 1980-luvulla. Pari vuosikymmentä kiersin kotimaan ja Euroopan taidemuseoita ja -gallerioita taidekriitikkona – kamera kaulassa, pressikortti rintapielessä ja muistilehtiö kädessä.

1990-luku oli taidekriitikkojen kulta-aikaa, lukuisat lehdet tarvitsivat runsaasti artikkeleita ja kritiikkejä. Yleinen mielikuva kriitikoista oli eräänlainen nomadilauma, joka vaelsi maasta ja näyttelystä toiseen nauttien päivisin lounasta museoväen kanssa ja rellestäen iltaisin taiteilijoiden kanssa. Ehkä se ei aivan väärä mielikuva ollutkaan, tosin ani harvoin tein tuttavuutta kritiikkini kohteena olevien taiteilijoiden kanssa. Tietenkin Suomen taidemaailmassa vielä tuolloin kaikki tunsivat toisensa.

Ensimmäisen kritiikkini kirjoitin Karel Appelin näyttelystä Firenzessä 1985 ja viimeisen Carl-Henning Pedersenin näyttelystä Kööpenhaminassa 2003. Siihen väliin mahtuivat niin Picasso, van Gogh, Miro, Strindberg, Jorn, Beuys, Kiefer, Kirkeby, Baselitz kuin monet muutkin ulkomaiset ja kotimaiset mestarit. Olen yhä SARVin (Suomen Arvostelijain Liitto) ja AICAn (Kansainvälinen Kriitikkojen Liitto) jäsen. Se takaa edelleenkin vapaan pääsyn näyttelyihin, ja usein tarjotaan lounastakin – ei toki kotimaassa. Mutta kriitikkojen kulta-ajat ovat ohi. SARVin mukaan vain muutama kriitikko tulee nykyään työllään toimeen.

Kritiikin kadottua mediasta on myös ”kriittinen asenne” hävinnyt lähes tyystin taidekokemuksesta. Nykyään meille kelpaa taiteeksi mikä hyvänsä ja kriittisyyden tilalle on tullut häikäilemätön ”tykkäämisen asenne”. Uuden taiteen perehtymistä ja vaivannäköä vaativat teokset ovat korvautuneet ”taidekkeilla” – taiteen näköisillä helpoilla taide-esineillä.

Tässä on nähty positiivisiakin piirteitä. Kokeilevan taiteen kehityksen esteeksi nousi suomalaisessa taidemaailmassa vallinnut tilanne, jossa ”viralliset taiteilijat” ja ”viralliset kriitikot” veisasivat samaa virttä. Vain ani harvat uskalsivat nousta ”virallista näkemystä” vastaan. Kaikki halusivat (ja haluavat) kirjoittaa samoista ”virallisista teoksista”. Eikö tällainen käytäntö ennemminkin yksipuolista taidepuhetta, kysyy Marissa Mehr Kritiikin Uutisten (3/2015) pääkirjoituksessaan.

Baudelairen mukaan ihanteellinen kriitikko on näyttelyissä maleksija, joka avaa mahdollisuuksia taiteen kokemiseen. Kriitikolla on oltava kyky ylittää yhä uudelleen taideteosten luontainen ominaisuus vastustaa tulkintoja. Nykyiset näyttelyntoiminnan muotikäytännöt ”sisällöntuotanto ja ”yleisötyö” ovat vuosikymmenessä peittäneet lähes kaiken sen, mitä taidekritiikki 300 vuodessa ehti avata. Joten myös kulttuurikritiikkiä tarvittaisiin.

Hyvää taidetta on paljon, mutta näkeekö sitä enää kukaan!

Ilmestynyt kolumnina Ilkassa 25.11.2015.

Lisähuomioita:

Usein kuulee sanottavan, ettei taidekritiikki ole mihinkään kadonnut, se on vain muuttanut muotoaan – mennyt nettiin. Mutta samalla taidekritiikin status on kärsinyt täydellisen romahduksen – myös kriittinen asenne on kadonnut netin uumeniin. Yksikään taiteilija ei jännitä, mitä jossakin nettisivuilla kirjoitetaan hänen näyttelystään, konsertistaan, kirjastaan tai ylipäätään mistään. Se on aivan saman tekevää. Ei nettikirjoituksista piittaa myöskään museot, galleriat jne. Yleisön nähtäväksi asetellaan edelleenkin vain lehtikirjoittelun tuloksen – olivatpa ne millaista tuubaa hyvänsä.

Kuka kantaa huolta taiteellisesta tasosta, kysyy musiikkikriitikko Wilhelm Kvist Kritiikin Uutisten (4/2014) haastattelussa. Ei kukaan, pitäisi vastata. Kuvataiteen näkökulmasta katsottuna tuntuu kuitenkin, että klassisen musiikin maailma on ainoana taiteenlajina säilyttänyt kriittisen asenteensa ja pyrkimyksen korkeaan tasoon. Muiden taiteiden osalta ”taide” sana täytyy kirjoittaa jo sitaateissa. Käsite taide ei kysyttäessä tuo enää juuri kenenkään mieleen yksittäistä taideteosta, vaan jotakin hämärää kolmiulotteista ”installaatiota” joka tapahtuu jossakin erityisessä tilassa ja erityisessä valaistuksessa. Kultakuumeen radio-ohjelmassa (19.11.2015) asiantuntija sai vaivoin puristettua kuuluville taiteen määritelmän: ”se on tunnelman luomisen väline”.

Ja näin tarina jatkuu: Nykyään on jo yleistä, että rakennussuunnittelussa on arkkitehtien joukossa myös erityinen tunnelman luomisen ammattilainen. Siis joskus muinaisina aikoina tuota ”tunnelmoijaa” kutsuttiin taiteilijaksi. Kuvataide on taantunut tunnelmoinniksi ja kaikki muut taiteet viihteeksi. Poikkeuksena on yhä tuo ärsyttävä klassinen musiikki – eikö olisi jo korkea aika viihteistää ja tunnelmoistaa sekin. ”Ei ole väärin nauttia viihteestä!” ”Viihdytä itsesi hengiltä!”

Jo mainitussa haastattelussa Kvist kaipaa jopa valtiota apuun taiteen kritiikin pelastamiseksi. ”Valtio käyttää valtavasti rahaa yritystukiin ja ylläpitää kaatumassa olevia yrityksiä. Olisi tärkeätä keskustella siitä, mihin valtio varojaan käyttää.” Mutta kuten Kvistkin myöntää, ”tunnelmointi” on levinnyt kuin rutto kaikkialle ja taiteen tuottajat ovat alistuneet suurten yleisömäärien metsästykseen. Jos me emme tarvitse enää taidetta, niin emme me tarvitse taidekritiikkiäkään.

Kritiikin Uutiset on niin hyvä ja aidosti kriittinen lehti, että sitä kannattaisi lukea muidenkin kuin noiden keskuudessamme zombeina liikkuvien kriitikoiden.

Olen aikaisemmin käsitellyt samaa teemaa blogissani Mitä tapahtui taidekritiikille (2011).

Siinä taidekritiikin vaiheita tarkastellaan Octavio Pazin artikkelin Läsnäolo ja nykyhetki: Baudelaire taidekriitikkona (1967) näkökulmasta.

http://seppo-zen-selallaan.blogspot.fi/2011/05/mita-tapahtui-taidekritiikille.html

Ehkäpä juuri tähän samaan harhaan ei-esittävästä taiteesta eräänlaisena merkkien kielenä, jota sen salat selvitettyään saattaisi lukea kuin avointa kirjaa, perustuu myös taidekritiikin kaikkitietävyyden harha. (…) Me olemme buddhalaismunkin tavoin yli sata vuotta uneksineet modernismista ja heränneet yhtäkkiä karmea epäilyksen vallassa, oliko se sittenkin vain unta, eikö silmämme koskaan avautuneetkaan – eikö mikään ole muuttunut. Pazin mukaan tämä paradoksi on riivannut koko modernia taidetta ja varsinkin sen kritiikkiä koko 1900-luvun ajan. ”Kenties ainoa vastaus”, kirjoittaa Paz, ”on nousta pystyyn ja lähteä uudelleen liikkeelle etsimään läsnäoloa, ei niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaan niin kuin olisi tapahtunut kaikki – tuo kaikki joka on yhtä kuin ei-mitään.”