tiistai 11. toukokuuta 2021

KORONAN JÄLKEEN



Elämän todellisuus on yksilön ainoa vihollinen ja kaiken kurjuuden alku – siinä ei voi elää ja siksi on katkaistava kaikki yhteydet siihen.

Sigmund Freud



Illalla tuli räntää taivaan täydeltä ja yöllä on ollut pakkasta, mutta nyt aikaisessa aamussa aurinko paistaa täydeltä terältään. Vien eväskorin autoon ja sitten vain matkaan. Tie on tuttu – niin kuin vain tie osaa tuttu olla – mutta yli vuosi on ehtinyt kulua edellisestä matkasta. Renkaat murisevat vasten asfalttia kuten ennenkin ja tuttu viima viheltää auton ulokkeissa. Mutta jokin on muuttunut, valossa on outo sävy ja varjot ovat pidempiä.


Radiossa puhutaan koronan jälkeisestä ajasta eli paluusta aikaan ennen koronaa. Mitä kaikkea sitten tehdäänkään, halataan, matkustetaan ulkomaille, ryypätään kavereiden kanssa ja syödään raakaa lihaa ravintolassa. Mutta puheet kuulostavat ontoilta. Entä jos me olemme kasvaneet keskeneräisyydestämme uuteen todellisuuteen, valaistuneet edes hippusen. Ehkäpä kammottava tyhjyys valtaa mielemme turistirannalla, junttipubissa tai työpaikan kahvihuoneessa. Mitä minä täällä teen?


Maisema yrittää näyttää entiseltään täällä korven sydämessä, se väittää ettei mikään ole muuttunut sitten jääkauden. Siellä täällä metsää on kaadettu rumasti avohakkuina. Se on hyvä, rumuus sopii näihin maisemiin – sitä paitsi minä tulen rumasta kaupungista, jossa edes kohtuullinen harmonia ei monista yrityksistä huolimatta ole saanut sijaa. Rumuus asuu minussa kuin töyhtöhyyppä ylpeänä uudessa pöntössään.


Millainen maailmasta sitten saattaisi tullakaan – ruma, ahdistava tai mitä vaan – aina sen voi peittää maalilla.

SJT, maalari



En aja suoraan Alavuden keskustaan vaan poikkean Rantatöysään puuseppien kylään. Olen tilannut melkoisen nipun maan parhaita kiilapuita – en sentään ole maski naamalla pelkästään sukuloimaan lähtenyt. Nurin käännetyt pellot ovat masentavan näköisiä, mutta metsänlaidassa on jo koivunrisuissa outoa viherrystä – kuin hometta. Routa on möyrinyt sivutietä, mutta onnistun kurvailemaan ilman pahempia kolinoita puusepän pihaan.


On aika nauttia aamutee. Kurvaan Pahajoella nuorisoseuran talon pihaan. Koko seurantalon ympäristö on raiskattu puuttomaksi. Rumuus on täälläkin johtotähtenä – mutta liika on liikaa, alkaa nousta hermo pintaan. Vanha talonrati törröttää kuin häpeillen alastomalla mäellä. Samaa voi sanoa vieressä lahoavasta Pukkilan miljööstäkin, joka sekin on nyt nostettu outoon rumuuden valokeilaan. Aikoinaan johtaja Pukkila ajeli täällä Alavuden ensimmäisellä autolla ja lenteli kesäsunnuntaisin vesitasollaan. Teekin vain kusettaa.


Oleminen on todellista vain sikäli kuin joku sen tiedostaa. Siksi juuri Luoja tarvitsee tietoista ihmistä, joskin hän silkkaa ymmärtämättömyyttään haluaa estää ihmisen heräämisen tietoisuuteen.

C. G. Jung




Kun käännyn laaksoa kiertävälle tielle huomaan jo kaukaa, että pihasauna on purettu. Pidin 4-vuotiaana saunan rakentamista ehdottomana vaatimuksena, jotta suostuin muuttamaan Lipakolta tänne Pahajoelle. Mutta minut huijattiin muuttoon jo ennen saunan valmistumista. Sanottiin, että naapurissa kummisedällä on sellainen sauna, että siellä on suihkukin. Setä oli asentanut kiukaan yläpuolelle saunan kattoon suuren peltitynnyrin, josta tuli letku jonka päässä oli kastelukannusta lainattu sihti. Ihmeellistä se oli.


Muistan elävästi ensimmäisen talven täällä Mäntyaholla – ja lähes talonkorkuiset lumikinokset. Isä veti minua ja muita saunatarvikkeita perässään kelkassa. Oikaisimme suoraan ohi Tastulan mustanpuhuvan riihirumiluksen, kunnes eräänä päivänä huomasimme, että vanha isäntä makasi siellä laudalla terävä nenä kohti kattoa sojottaen. Sen jälkeen äiti ei enää suostunut oikaisemaan riihen ohi, enkä sen puoleen minäkään – en ainakaan pimeään aikaan. Riihikin on jo ajat sitten purettu eikä sitä kukaan ole kaivannut.


Siperiasta saakka puhaltava jäinen tuuli suhisee housunlahkeissa. On aivan hiljaista, linnutkin ovat vaienneet kuuntelemaan tundran kutsua. Vanhan saunan paikalla on nyt käsittämätöntä tyhjää tilaa, siihen voisi pystyttää vaikkapa kylpytynnyrin. Loppukesän iltoina emäntä ja isäntä istuisivat kaulaa myöten höyryävässä vedessä ja kohottaisivat rennosti samppanjalaseja satunnaisille rantatien kulkijoille. Sopisi sitä somessa taivastella.




Vintillä jostakin seinän välistä on löytynyt vanhoja valokuvia. Ne synnyttävät ainaiset turhat kysymykset, kukahan tämän on ja tämä? Mutta valokuvat eivät vastaa. Filosofi on aivan oikein todennut, että sanat ovat väärää valuuttaa kuvaan vaihdettavaksi. Itseni toki tunnistan nuorena häiskänä pelaamassa sulkapalloa ja maalaamassa piha-aitassa. Kumma tyhjyys siitäkin kampeaa sydänalaan.


Vintiltä on löytynyt myös Köbenhavns Malerlaugin suunnittelema värisävykorttien laatikko. Näiden numeroitujen korttien avulla isäni sekoitti värisävyjä 1950- ja 1960-luvuilla. Jokaisen kortin takapuolen alalaidassa mainitaan värit, joiden avulla kyseinen sävy tulee sekoittaa. Sanomattakin on selvää, että työ tehtiin ns. silmäkuulolta. Mitään valmiita värisävyjä ei ollut, puhumattakaan värisävyjen sekoituslaitteista, joilla nykyään voi vaikka kärpäsenpaskasta sekoittaa tarkan sävyn. 


Maskit naamoilla on hankala puhua, tuntuu kuin puhe menisi takaisin pään sisään ja kerääntyisi hankalaksi klöntiksi takaraivoon. Hinkuyskää ja monen sortin rokkoa on tässäkin talossa sairastettu, mutta maskeja ei ole aikaisemmin harrastettu. Kyllähän sitä puoli tuntia sössöttää vaikka ämpäri päässä, mutta tuntuu kuin puhe jäisi ymmärtämättä kun kasvonilmeiden viestintä ei sitä tue. Helposti uskon Donald Davidsonin rajun väitteen, että kieltä ei ole.


Sinä ja minä tulemme toimeen keskenämme samoin kuin me saattaisimme tulla toimeen kuristajakäärmeiden kanssa – yritämme välttää yllätyksiä.

Donald Davidson





Paluumatkalla ajan Alavuden keskustaan, jossa ylvästä kaupungintaloa vauhdilla puretaan. Punatiiliverhous on jo nyljetty rangan yltä. Vanha Alavuden vaakuna – jossa karhu kantaa palavaa tervatynnyriä – on kuin varkain putkahtanut esiin kuntaliitoksen yhteydessä peitokseen saaneen Töysän vaakunan alta. Nyt sen rumuutta saa vapaasti ylistää, sillä Vesa Keskinen on ostanut hotelliravintola Alavuden – yhdessä minuutissa, kuten media on viestinyt. Vielä toinen minuutti ja kyläkauppias olisi ostanut koko pitäjän.


Homeenpesiä ei enää tarvitsisi pystyttää, sillä painovoimaisen ilmanvaihdon rakentaminen on jälleen mahdollista, kuten radiosta kuulen. Mutta uusikin rakennusohjesääntö on kuulemma susi. Koneellisen ilmanvaihdon lobbarit ja hämärämiehet eivät hevillä anna periksi. He saavat vapaasti mellastaa homeimureineen – miljardibisnestä on tehty monet vuosikymmenet. Painovoimainen ilmanvaihto toimii pomminvarmasta, vakuuttaa radio, mutta se on lähes ilmaista eli huonoa bisnestä. Eikä sen vieläkään uskota sopivan kuin pientaloihin, vaikka Lontoossa jo rakensivat painovoimaisen pilvenpiirtäjän.


Kun lopulta kurvaan omaan pihaan räkättirastaat ilmestyvät puskanjuuresta ja rullaavat yli pihan kuin pyörillä. Suuret rusakot seisovat takajaloillaan tutkailemassa kirsikkapuita. Ne eivät säikähdä tuloani mutta levittävät kuitenkin pitkät korvansa kuulolle. Jos mittaisin korvienvälin tupsusta tupsuun, saisin taatusti tulokseksi hyvän matkaa toista metriä. Lihavat fasaanit kaakottavat naapurin puutarhassa. Lihansyöjälle täällä olisi loistavat apajat, mutta tofunsyöjä saa nuolla vain näppejään.


Luonnontieteilijät keksivät maailman kuvauksia, jotka ovat hyödyksi tapahtumien hallinnan kannalta. Mutta ajatus, että ainoakaan näistä kuvauksista vastaisi todellista maailmaa, on mieletön. (…) Olkaamme valmiit tunnustamaan Freudin tavoin, että sattuma on kyllin arvokas määräämään kohtalostamme.

Richard Rorty