torstai 28. lokakuuta 2021

KAHDEN MAAILMAN KANSALAISIA





Oheisessa jutussa seurataan – lainataan, leikataan ja liimataan – sattumanvaraisesti artikkeleita: Thomas Fuchs: ”Ruumiin muisti ja tiedostamaton”, Jussi Saarinen & Joona Taipale: ”Donald Winnicott luovuudesta” (niin & näin 4/2019) sekä Harri Mäcklin & Jussi A. Saarinen: ”Mitä taide tekee meille?” (niin & näin 1/2021). Kuvitus SJT (1986).



Donald Winnicottin mukaan luovuus läpäisee ihmisenä olemista, se alkaa jo vastasyntyneen lapsen kyvyssä luoda oma maailmansa. ”Aikuisen ihmisen luovuus on tämän kyvyn säilyttämistä, kehittämistä ja kultivoimista läpi elämän”. Ulkoiseen todellisuuteen kohdistuvat luovat impulssit värittävät koko elämisen asenteen, jolloin ”luovuuden tunne tekee elämästä elämisen arvoista”. Tässä kohtaa tulee taide peliin, sen avulla luovuuden hiuskarvanvarainen kytkös säilyy tai katkeaa lopullisesti. Paluuta ei ole, sen jälkeen ei auta kuin tyytyä realiteettien kylmään kyytiin.


Nämä maailmat ovat psykoanalyysistä tuttuja: objektiivinen (reaalitodellisuus) ja subjektiivinen (psyykkinen todellisuus). Reaalinen todellisuus on mahdollisimman monien koettavissa yhteisenä järkiperäisenä kokemuksena, mutta samalla se on subjektiivisten näkyjen, halujen ja toiveiden maailman kyllästämä. Tämä tekee meistä ihmisistä kahden maailman kansalaisia ja todellisesta todellisuudesta vähemmän todellisen.


Elämä on nuorallakävelyä luovuuden ja sopeutumisen välillä: toisessa ääripäässä ovat objektiiviset realiteetit (järki) ja toisessa subjektiiviset fantasiat ja visiot (luovuus ja hulluus). Winnicottin mukaan ajautuminen kumpaan tahansa ääripäähän on vaarallista: ”Yhdessä tapauksessa ihmiset eivät tahdo elää loppuelämäänsä irrallaan tosiasioista, ja toisessa tapauksessa he tuntevat vieraantuneensa uneksimisesta. Jotkut ihmiset ovat niin vankasti kiinni objektiivisesti havaittavassa todellisuudessa, että he ovat sairaita vastakkaisessa merkityksessä: erillään subjektiivisesta maailmasta ja luovasta tavasta suhtautua tosiasioihin.”


Winnicott korostaa, että ”yksilö voi löytää itsensä vain ollessaan luova”. Itsensä löytämisellä hän viittaa ”mielekkään vitaaliseen olemassaoloon”. Tämä itse ei ole ”introspektiivinen prosessi” mielensisäisen entiteetin löytämiseksi, vaan erityinen keino löytää taiteen tekemisen mahdollisuudet. Mutta itseään taiteilija ei voi löytää taiteellisista tuotoksistaan, sillä hän on jo valmiiksi epäonnistunut etsinnässään. Tämä ristiriita on taiteilijan hyväksyttävä. Kaikki muut voivat olettaa löytävänsä sitä tai tätä.


Jos taiteilija etsii itseään, voidaan hänen todeta suurella todennäköisyydellä jo epäonnistuneen tavalla tai toisella yleisen luovan elämän piirissä. Valmis luomus ei koskaan paranna perustavanlaatuista puutteellista kokemusta itsestä.



Tämä kaikki on suurimmalta osaltaan tiedostamatonta. Tiedostus on vain satunnaisesti lepattava liekki. Tiedostamaton ei ole missään piilossa, vaan se on kaikkialla elämässämme – se ympäröi ja läpäisee meidät. Fuchsin mukaan tiedostamaton ei sijaitse yksilön sisäpuolen vertikaalisissa syvyyksissä vaan eletyn tilan horisontaalisessa ulottuvuudessa. ”Sen asuinsijoja ovat erityisesti interkorporeaalisuus ja kanssakäymisemme toisten kanssa, ja näissä se vaikuttaa kuin jokapäiväisen elämämme nurja puoli.”






Tiedostamatonta on turha etsiä jostakin mielen kellarin loukoista tai tietoisuuden takapihan romukasoista. Se on kaikkialla – keskellä toria ja keskellä huonetilaa. Se on osa ”tietoisuutemme itsensä monitulkintaisuutta tai kahtalaisuutta”. Merleau-Pontyn mukaan ”tiedostamaton ei voi olla kolmannen persoonan prosessi, sillä juuri tiedostamaton päättää, mikä meissä saa tulla virallisesti olevaksi ja välttelee ajatuksia tai tilanteita, joita vastustamme, ja siispä tiedostamaton ei ole ei-tietoa vaan pikemminkin ei-tunnistettua ja muodostumatonta tietoa, jota emme halua omaksua”.


Likiarvoisesta ilmaisustaan huolimatta Freud oli löytämäisillään sen, mitä muut ajattelijat ovat paremmin kuvanneet monimerkityksiseksi havainnoksi. ”Tietoisuus, josta ei lainkaan tiedetä, tuntuu paljon absurdimmalta kuin se, että jokin mentaalinen on tiedostamatonta.”



Havaitsemme vain sen, jonka haluammekin havaita, niinpä historia josta emme mitään tiedä, on se ”sama ikuisesti kummitteleva asia”, kirjoittaa Fuchs Benedetto Crocea lainaten. ”Kutakin tietoisuuden muotoa määrittää läsnäolon ja poissaolon kahtalaisuus: ego asuttaa yhtä aikaa kahta maailmaa. Näin ne voivat myös toimia malleina tietoisen ja tiedostamattoman väliselle suhteelle.” Tiedostamattomat fiksaatiot synnyttää ”implisiittinen mutta aina läsnäoleva menneisyys, joka kieltäytyy osallistumasta elämän jatkuvaan etenemiseen”.


Niiden jäljet eivät kuitenkaan piile sisäisessä psyykkisessä maalimassa, vaan ne ilmenevät ”sokeina pisteinä”, ”tyhjinä tiloina” tai kaareutumina eletyssä tilassa: puheen ja toiminnan ”lipsahduksilla”, ihmissuhdekuvioina, joihin henkilö toistuvasti ajautuu, toimina joita hän tiedostamattaan välttää, tiloissa, joihin hän jättää menemättä, hänelle tarjoutuvina mahdollisuuksina, joihin hän jättää tarttumatta.



Nämä mahdollisuudet ovat reaalitodellisuuden rinnakkaistodellisuudessa eli taiteen imaginaarisessa maailmassa, joka saattaa yllättäen avautua ja ottaa ”kokijan ja tekijän valtaansa”. Ehkäpä siinä on syy taiteen määrätietoiseen vähättelyyn ja marginalisoimiseen. Vähättelystä huolimatta taidekokemuksen filosofia ja estetiikka ovat elämismaailman keskiössä. Dialogissaan Mitä taide tekee meille? Harri Mäcklin ja Jussi A. Saarinen päätyvät peruskysymysten äärelle: ”Mikä vetää taiteilijoita luovaan työhön?” ja ”Entä mitä tapahtuu, kun vastaanottaja uppoutuu teokseen?”


Taideteoksen tekeminen ei ole samanlaista kuin jonkin konkreettisen esineen valmistaminen. Taideteoksessa tutut ”arkipäivän” muodot muuntuvat oudoiksi ja vieraiksi – toisen maailman elementeiksi. Paul Klee toteaa luennossaan On Modern Art (1924), että arkisen realistisiin muotoihin pakotettu maailma ei ole ainoa mahdollisista maailmoista. Luonnollisiksi koettujen muotojen jäljentäminen ei ole luovan työn päämäärä, joten syystäkin taiteilijat ovat ryhtyneet ”luonnonmukaisten muotojen vääristelyyn”.


Taide voi olla ”kokemuksellisesti transformatiivista”, kuten Mäcklin ja Saarinen toteavat. Taideteos voi kaapata kokijansa ja muuttaa hänen käsityksen ajasta, paikasta ja jopa kokemuksen itsestä subjektina. ”Vastaavasti taide voi olla hermeneuttisesti ja eksistentiaalisesti transformatiivista siten, että se muuttaa kokijaa tavoilla, jotka kestävät välittömän kokemuksen jälkeenkin: taide voi laajentaa ymmärrystä, avata silmät maailman epäkohdille, tarjota väylän käsitellä ongelmia, auttaa kokijaa ymmärtämään itseään ja niin edelleen.”


Taideteos voi tuoda esiin hyvin perustavanlaatuisia tunteita, kuten vieraantuneisuutta, ihmetystä, harmoniaa, tyhjyyden tunnetta tai yhteenkuuluvaisuutta. Samalla taide voi tarjota ulkoisen kohteen, jonka kanssa näitä tunteita voi käsitellä ikään kuin turvallisessa tilassa. Joskus emme edes tiedä näistä tunteista ennen kohtaamista teoksen kanssa. Juuri tässä on nähdäkseni yksi taiteen ominaisimmista kyvyistä.

 




Myös Freudin näkemyksen mukaan kulttuurin kehitys on johtanut ihmiskunnassa pysyviin muutoksiin. Samaan tapaan kuin pikkulapsen kohdalla, joka ensin on kiinnostunut vain ulostamistoimintojensa tuotteista ja vasta myöhemmin – reaalimaailman löydettyään – oivaltaa että samoin keinoin voi tehdä taidetta. Ehkä hieman tekniikkaa terävöittäen – ja siistien. ”Tätä kehityksen kulkua emme tunne, mutta pääasiasta ei ole epäilystäkään. (…) järjestystä ja puhtautta vaaditaan kulttuurilta aivan ensisijaisina piirteinä – siitä huolimatta, ettei niiden elintärkeys tai merkitys mielihyvänaiheuttajana ole mitenkään ilmeinen.”


Tähän on mentävä syvemmälle, jos uskallamme. On syytä kysyä, millainen olio (tai esine) taideteos oikeastaan on. ”Taideteokset eivät ole mitä tahansa olioita olioiden joukossa”. Elottomien esineiden joukossa taideteoksilla näyttää olevan omia vaatimuksiaan vaativa ”kvasisubjekti”, kuten Mikel Dufrenne on todennut. ”Sillä on myös oma syvyytensä, oma tyhjentymättömyytensä, joka on verrattavissa – mutta ei samaistettavissa – toisen ihmisen läsnäoloon. Kumpaakaan ei voi ottaa haltuun ja tuoda jäännöksettä ymmärryksen piiriin.”


Tämä on ehkä järisyttävintä, mitä olen kirjoittanut, vaikka olen vain lainannut muita kirjoittajia – ja pysytellyt itse vaiti. Mutta juuri tällä tavoin syrjäpolkuja mutkitelle ja tiettömiä taipaleita vaeltaen olen yrittänyt eksiytyä sivistyksen pariin – valaistulle aukiolle. Tässä vaiheessa nousee esille kysymys, että millainen otus on taideteos, joka salakavalasti ryhtyy kokijansa elämismaailmaa muuttaviin toimiin. ”Millä tavoin ja minkälaisten ehtojen vallitessa taideteos on koettavissa elollisen subjektin kaltaisena toimijana?”


Vuorovaikutuskokemustemme pohjalta odotamme taiteen antavan kokemuksellemme muodon, säätelevän tunteitamme, jäsentävän sisäistä elämäämme, syleilevän tai kannattelevan meitä ja niin edelleen. Tällainen teosten tarjoama ”peilaava hoiva” on omiaan vahvistamaan niiden kvasisubjektiuden tuntua. (…) taideteoksissa itsessään voi olla piirteitä, jotka edesauttavat niiden kokemista elollisina olioina. (…) kyseiset piirteet voivat olla materiaalisia; esimerkiksi öljyvärit voivat muodostaa orgaanisen kudoksen ja ihon kaltaisia kerrostumia.



Kaikki muistavat Sven Lindqvistin kirjan Myytti Wu Tao-Tzusta (1968) ansioista tapauksen, jossa maalari paikalla olijoiden järkytykseksi astui sisälle maalaamaansa maalaukseen ja katosi sille tielleen. Tapauksen yhteydessä mainitaan myös, että todellinen Wu (Wu Daozi 685-758) oli yletön viinijuoja. Mutta siitä huolimatta taiteilijat – varsinkin maalarit – ovat kautta aikain kokeneet uppoutuvansa syvälle maalauksen maailmaan. Teos alkaa ikään kuin katsoa takaisin (Merleau-Ponty) ja vastavuoroisesti työstää itse itseään. Teoksen tilallisuus voi limittyä todellisuuden kanssa ja muodostaa pysyvän kiasmaattisen sidoksen.


Esteettinen kohde stimuloi kokijan ajattelua, tunteita, mielikuvitusta ja kehoa niin kokonaisvaltaisesti, että kokija on täysin uppoutunut vuorovaikutukseen kohteen kanssa. Teorian mukaan tällainen holistinen, ulkoisista säännöistä vapaa vuorovaikutus koetaan syvästi miellyttävänä. (…) Uppoutumisen arvoon skeptisemmin suhtautuvat taas tarttuvat helpommin eskapistiseen tulkintaan: uppoutuminen tarjoaa mahdollisuuden paeta aktuaalista maailmaa, sen murheita ja velvollisuuksia.



PS. Jos saan itse sanoa lopuksi jotakin, niin vastustan ajatusta, että taide päätyisi eskapismiin. Varsinkaan taide luovana tekemisenä ei ole pakomatka. Kaikkea muuta.



Sigmund Freud: Ahdistava kulttuurimme, suom. Erkki Puranen, Gummerus, 1982.

Paul Klee: On Modern Art, Faber and Faber, 1969.