MITÄ MAALARIN HOUSUT ESITTÄVÄT

Maalareita ja maalareiden housuja. Non Art Group, Silkeborg 2002. Kuva SJT.

Koko kuuman kesän

ajattelin suoran havainnon

välttämättömyyttä absoluuttisena

annetun kokemuksessa,

mutta tuon tuosta mieleni

lankesi luonnollisena tarjotun

tiedon kiusauksiin ja viettelyksiin.

SJT (2005)

Platonin mukaan kaikki taide on mimeettistä eli ympäröivää maailmaa ja sen olioita jäljittelevää. Tällainen jäljittelemällä tuotettu sangen epäilyttävä todellisuus on Platonin mielestä aivan turhaa ja jopa haitallista, koska todellisuutta on jo entisestäänkin yllin kyllin – varsinkin kun tuo ”todellinenkin” maailma samaisen opin mukaan on vain ihmisten näkemiä harhakuvia ”maailmanylisistä” alkuperäisistä ideoista.

Platonin päähän ei pälkähtänyt, että taideteos saattaisi olla itsessään aito esine, joka abstraktien teosten tavoin esittää vain itseään. Toisaalta niin abstraktia taideteosta ei olekaan, etteikö se ainakin jonkun mielestä jäljittelisi ja esittäisi jotakin. Tästä onkin syntynyt kiista esittävän ja ei-esittävän taiteen välille. Joidenkin mielestä kaikki taide – ja varsinkin maalaustaide – on aina abstraktia, ja todellisuuteen sillä on vain tämä jäljittelevä mimeettinen kytkös.

Mikä tahansa kankaalle maalattu väriläikkä ryhtyy oitis esittämään aivan jotakin muuta kuin väriläikkää. Kun taas vaikkapa maalarin housuissa olevat väriläikät ovat vain väriläikkiä. Niin hullua katsojaa ei olekaan, joka väittäisi maalarin housujen esittävän jotakin muuta kuin maalarin housuja. Mutta vannomatta paras. Kaikilla kuvataideteoksilla on potentiaalinen ominaisuus viitata itsensä ulkopuolelle – siis esittää jotakin muuta kuin itseään. Kun taas todelliset oliot ja esineet eivät viittaa muuta kuin itseensä. Myös filosofi Ludwig Wittgenstein on asiaa miettinyt ja antanut siitä häikäisevän lausunnon: ”Sellainen kuva, joka ei viittaa itsensä ulkopuolelle ei ole kuva, vaan olio itse.”

Me ihmiset olemme olleet jo luolamaalausten ajoista saakka erityisen herkkiä ”kuvien” viittaussuhteelle ja harvoin erehdymme pitämään taideluomaa – artefaktia – aitona tavarana. Mutta aina se ei ole helppoa. Kuvitellaanpa, että pihassa seisoo kaksi prikulleen samannäköistä autoa, joista toinen on oikea auto ja toinen autoa esittävä veistos– siis auton ”kuva”. Katsomalla on mahdotonta päätellä, kumpi on ”oikea” auto ja kumpi autoa esittävä taideteos. Siihen ei auta edes huippuunsa viritetty näkemisen kyky. Taiteen ja todellisuuden välissä oleva ”kuilu” muodostaa melkoisen filosofisen ongelman. Ilman tuota ”kuilua” ei taidetta olisi lainkaan olemassa – ehkäpä ei todellisuuttakaan.

Varsinkin maalaustaiteen yhteydessä olisi selkeämpää puhua visuaalisesta taiteesta kuin kuvataiteesta, joka johtaa mielikuvaan valokuvan kaltaisesta kuvallisuudesta. Siitähän ei ole kysymys, sillä maalaustaide alkaa siitä mihin valokuva loppuu. Maalauksen todellinen ydinaihe – ”olio sinänsä” – löytyy todellisuuteen viittaavan kuvallisen kuva-aiheen tuolta puolen. Jossain siellä taiteen tuntemattomalla alueella vallitsevat visuaalisuuden salaperäiset parametrit: tilan, valon ja värin dynaamiset voimat. Ehkäpä Platon oli kuin olikin kuvallisuuden suhteen oikeassa, mutta taiteen suhteen väärässä.

Oheinen kirjoitus on ilmestynyt kolumnina Ilkassa 24.3.2016.

MIELIPIDETERRORIA II

Mielipidettä tivaamassa, ”Raising the Whip”, The Mustard Seed Garden Manual of Painting, Bollingen 1956.

Ihmiset eivät tuhlaa aikaansa sanojen tutkimiseen,

vaan nauttivat lörpötyksestään kuin jotkut linnut

Petrarca

Mielipiteitä, mielipiteitä koko siitä monikertojen laajuudesta,

jonka tämä erityinen monikerta, ihmiseläin, tutkii intressiensä

itsepäisessä päättäväisyydessä.

Alain Badiou

Mielipiteet ovat olemukseltaan aina toden ja valheen tällä puolen, väittää Badiou, ”niiden ainoa tehtävä on kommunikointi”. Kielen tehtävä on olla kommunikoitavissa – mitään muuta tehtävää sillä ei ole. Toisaalta maailma ei piittaa siitä, mitä mieltä me siitä olemme. Ja kommunikaatiokin mielipiteiden tasolla on varsin kyseenalaista. Helpoin tapa välttää sanaharkkaa on olla samaa mieltä tai vastata jollakin toisella yleispätevällä mielipiteellä, joka ei ole selkeästi myönteinen eikä vastainen. Näin saadaan pidettyä yllä sujuva puhumisen mahdollisuus. Se kuulostaa viattomalta, mutta mielipiteiden varjoissa muhii kaikki maailman pahuus. Jatkuvaa puheen virtausta puolustellaan lakonisilla tokaisuilla, kuten ”Sanat eivät satuta” ja ”Kyllä maailmaan ääntä mahtuu”.

”Miksi ihmiset puhuvat niin paljon?”, kysyy Susan Blackmore kirjassaan Meemit – kulttuurigeenit (2000). Vastaus on yksinkertainen: meemit tarvitsevat levitäkseen mahdollisimman paljon puhetta – julkista lörpöttelyä, small talkia. Ihmisten keskinäinen puheenpälpätys on tehokkain tapa levittää meemejä. Kaiken sortin konsultit ovatkin löytäneet tästä oivan leipäpuun: lörpöttelyä taitamattomat kanssaihmiset ovat yhteisöllisyyteen ja vapaaseen kaupankäyntiin tähtäävän maailman vihollisia. ”Hiljainen ihminen on kuin toimeton kopiokone, joka odottaa hyödyntämistään”, kirjoittaa Blackmore.

Jatkuva puheen tuottaminen vaatii suunnattomasti fyysisiä ja henkisiä voimavaroja – enemmän kuin ajattelu – siitä huolimatta puheen ja ”chattailun” määrä lisääntyy koko ajan räjähdysmäisesti. Blackmoren mukaan meillä on aivot täynnä ideoita, muistoja, ajatuksia, toiveita, jotka kiihkeästi pyrkivät purkautumaan puheena ilmoille. Tässä valtavassa sanomisen paineessa kukaan ei kykene kaikkea sanottavaansa kontrolloimaan, joten avuksi tarvitaan valmiita käteviä mielipiteitä ja totuttuja puhumisen käytäntöjä. Ja kaikki tämä vain siksi, että julkisuuden spektaakkeli pysyisi pystyssä.

Yleispätevät mielipiteet ovat sosiaalisuuden sementtiä, yhteisöllisyyden illuusio ei ilman niitä toteutuisi. Ne säästävät meidän jokaisen aikaa ja vaivaa – ja onko mitään muuta vaihtoa? Säätilan arvioinnista se yleensä alkaa, kuten Badiou huomauttaa ja jatkaa mielipiteiksi sopivien aiheiden luetteloa: ”Viimeisin elokuva, lasten sairaudet, matalat palkat, hallituksen kataluus, paikallisen jalkapallojoukkueen menestys, televisio, lomat, julmuudet lähellä ja kaukana, republikaanisen koulun vastoinkäymiset, erään hard rock -yhtyeen viimeisin levy, herkkä mielentila, kysymys siitä, onko maahanmuuttajia jo liikaa vai liikaa vai ei, neuroottiset oireet, menestys instituutioissa, hyvät pikkupurtavat, viimeiset lukukokemukset, kaupat, joista saa tarvitsemansa edulliseen hintaan, autot, seksi, aurinko...” (Badiou 2003)

Ilman vaihtoehtoa olemme mielipiteiden myrskyn armoilla. Voisi kuvitella, että meemien vilkkaassa vaihtumisessa tapahtuisi jotakin positiivistakin kehitystä. Kun taas mielipide ei muutu miksikään, olipa se kuin haitallinen ja epätodellinen tahansa. Jos se muuttuisi, se ei olisi enää mielipide – piru tietää mikä se olisi? Yksi ainoa sinnikäs mielipide voi varjostaa omistajansa tiedostuksen sopukkaa vuosikymmenet. Ja mitä ilkeämpänä ja valheellisempana se pomppaa esiin lörpöttelyn tuoksinassa, sitä helpompi siihen on uskoa ja sitä suurempaa hurmosta sen levittäminen tuottaa. Mielipiteen ensisijainen tehtävä ei ole paljastaa vaan väärentää ja johtaa harhaan.

Vallantahto pirstoutuneessa olemuksessaan, jonkin tahtomisena: sen älyllinen tulkinta – varhainen mielipide – on moraalia, jonka kosminen tehtävä on väärentää.

Giorgio Colli

Kuten sanottu, ilman mielipiteitä maailma olisi paratiisi. Tieto sinänsä ei paratiisia tuhonnut, vaan mielipiteeseen ryhtyminen. Vastoin Jumalan nimenomaista tahtoa Eeva ja Aatami söivät ”hyvän ja pahan tiedon puusta”. Ongelma ei ollut tiedon hyvyydessä tai pahuudessa – sellainen väite oli Jumalan taholta silkkaa metafysiikkaa – vaan siinä, että tieto tarvitsee representaatiota ja tulkintaa. Konsultti Käärme luikerteli paikalle ja kuiskasi Eevan korvaan kaikkien aikojen ensimmäisen mielipiteen: ”Aatamilla on koko paratiisin pienimmät vehkeet ja sietämätön tapa kaivella tikulla hampaitaan.” Ilman käärmettäkin myös Aatami oli heti Eevaa vilkaistuaan perillä asioiden saamasta käänteestä: ”Eevalla on aivan liian leveä takamus, se syö aivan liikaa taatelia ja lihavia toukkia.” Sen jälkeen kaikki on ollut representaatiota ja tulkintaa. 

Mitään järkevää sanomaa alituisesta puhumisen ja ”somettamisen” tulvassa on turha etsiä. Julkisuus vaatii jatkuvaa osallistumista – jatkuvaa mielipiteiden päivitystä. On kohtuutonta syyttää jotakuta ”chattaaja” siitä, että tulee päästäneeksi suustaan jo pitkään tulikuumana kielenpäällä pyörinyttä ”lööperiä”. Se tulee ulos vaikka kuinka nipistelisi itseään persuksista – ja jos se ei tule ulos omasta niin sitten jonkun muun suusta. Ei olekaan ihme, että filosofit – kuten Donald Davidson – ovat päätyneet omituiseen väittämään, että kieltä ei ole. On vain kaoottista yritystä kommunikaatioon, jossa kaikki keinot ovat sallittuja. Vai mitä pitäisi ajatella sellaisista metaforista, kuin ”sataa vanhoja ämmiä äkeet selässä” tai englantilaisittain ”sataa kissoja ja koiria”. Mutta siitä huolimatta intersubjektiivisuuden ihme tapahtuu – me ymmärrämme toisiamme, vaikkakin useimmiten väärin.

Sitten on vielä nämä ihmismielen riiviöt, meemit. Blackmoren mukaan sosiaalinen media on täynnä uuden karheita meemejä, jotka himokkaina kisaavat pääsystä mahdollisimman moneen pääkoppaan. ”Yksityisen ihmisen äänestä käydään ankaraa kilpailua — aivan samoin kuin puutarhassa käydään ankaraa kamppailua kasvumahdollisuudesta. Hiljaisuuden säilyttäminen on yhtä kovaa työtä kuin rikkaruohojen kitkeminen.” Mieleen tarrautuneiden meemien tiedostamisen myötä avautuu uusi avarampi maailma. Valinta on minun, kuten Blackmore huomauttaa, joko jatkan elämääni uskoen että päässäni on jokin ”tietoinen kummajainen”, joka tietää miten maailma makaa ja mitä mieltä ”minä” siitä kulloinkin olen tai vapaudun tiedostuksen myötä meemien kahleista. Blackmoren sanoin: ”Tässä mielessä voimme olla aidosti vapaita — emme siksi että voimme kapinoida itsekkäiden kopioitujien tyranniaa vastaan, vaan koska tiedämme että ei ole olemassa mitään, mitä vastaan kapinoida.”

Ehkä hiljaisuudessa murjottamisen sijaan meemipleksiä vastaan voi nousta taolaisen wuwein – ”toimettoman toimeliaisuuden” keinoin. Laozin sanoin ”se ei tee mitään eikä se jätä mitään tekemättä”. Toinen tie on zenin tie, joka ohittaa tehokkaasti kaikenlaisia mielen takiaisia. Zenin isoisä D. T. Suzuki on luvannut, että ”zenillä ei ole mitään tekemistä mielipiteiden kanssa”. Se on suuri lupaus, suurempi kuin äkkiseltään uskoisikaan. Lyhin tie todelliseen muutokseen on mielipiteistään luopuminen. Se tie johtaa hyvin lähelle, mutta juuri siksi se on pisin ja vaikein tie, huomauttaa Martin Heidegger eurooppalaisesta ”silleen jättämisen periaatteesta”. Ehkäpä nämä kaikki ovat yhtä ja samaa zenin tietä tai ainakin rinnakkaispolkuja.

Silleen jättäminen vilahtaa jo keskiaikaisen mystikon Mestari Eckhartin (1260–1328) teksteissä. Luultavasti silleen jättäminen olisi jäänyt niille sijoilleen, ellei Heidegger olisi nostanut sitä 1900-luvun filosofian näyttämölle. ”Olioiden silleen jättäminen (Gelassenheit) ja avoimuus salaisuudelle eivät tapahdu koskaan itsestään. Ne eivät ole satunnaisia. Molemmat onnistuvat vain jatkuvan rohkean ajattelemisen myötä. (…) Mietiskelevä ajatteleminen vaatii meiltä, että antaudumme sellaiselle, mikä ei ensi silmäyksellä ollenkaan sovi kuvaan.” Samaa sanoo Suzuki: ”Merkittävimpien zeniä luonnehtivien ominaisuuksien joukosta löydämme nämä: hengellisyys, ilmaisun suoruus, piittaamattomuus muodosta tai vakiintuneista käytännöistä sekä jatkuva ja lähes hillitön taipumus poiketa sovinnaisuudesta.”

Silleen jättäminen vertautuu helposti sikseen heittämiseen, mikä saa toimen ihmisen selkänikamat paukkumaan ja väkinäisen hien nousemaan kuuliaiselle otsalle. Tie silleen jättämisen avoimuuteen tapahtuu meditatiivisen ajattelun myötä. ”Peltotiekeskustelussa” Heidegger kirjoittaa: ”Ehkä silleen jättäminen kätkee korkeimman toiminnan kaikista maailman toiminnoista ja ihmissuvun tekemisistä...” Asioilla on tapana tapahtua niin kuin ne tapahtuvat luontaisesti Taon suuntaan kohti vapautta ja luonnollista hyvinvointia. Välttämättömyyksien edessä ei kannata turhaan touhuta: “Älä toivo asioiden tapahtuvan niin kuin sinä tahdot, vaan toivo niiden tapahtuvan niin kuin ne tapahtuvat.” Epiktetos (55–135)

Nyt – itäisen ja läntisen eetoksen välillä saavutetun konsensuksen jälkeen – on painettava jarruja tai muutoin saatan sortua mielipiteeseen. Kirjassaan Filosofisia tutkimuksia (1953/suom. 1981) Wittgenstein kirjoitti lauseen: ”Filosofia jättää kaiken ennalleen.” Siitä saakka tuota arvoituksellista lausetta on yritetty tulkita suuren hämmennyksen vallassa. Monet ovat sitä mieltä, että filosofi ei esittänyt siinä mielipidettä ja yhtä monet ovat sitä mieltä, että filosofi ei siinä ylipäätään sanonut sitä mitä sanoi. Stanley Cavell on pohtinut tarkoittamisen ja sanomisen välistä suhdetta kirjassaan Must We Mean What We Say? (1999). Kuinka tärkeää on tarkoittaa, mitä sanoo, vai onko sillä mitään väliä? Tuleeko kaikki kumminkin sanotuksi tyyliin: mitään se ei sanonut eikä se jättänyt mitään sanomatta. Niin ennalleen kuin silleenkin jättäminen avaavat kysymättömän kysymyksen, johon ei ole vastausta.

Filosofia jättää kaiken ennalleen.

Ludwig Wittgenstein

Zenillä ei ole mitään tekemistä mielipiteiden kanssa.

D. T. Suzuki

Olkoon toisilla kaikki mitä he tahtovat. Itse tyydyn siihen mitä minulla on.

Joshu

Susan Blackmore: Meemit – kulttuurigeenit, suom. Osmo Saarinen, Art House 2000.

Martin Heidegger: Silleen jättäminen, suom. Reijo Kupiainen, niin & näin 2002.

Alain Badiou: Etiikka, Essee pahan tiedostamisesta, suom. Janne Kurki, Apeiron 2004.

HAVAINTOJA VÄREISTÄ

S. J. Tanninen: Goethen värikolmion mukaan maalattu tikkataulu (1996). Kuva SJT.

Oheinen kooste liittyy alustuksena näyttelyyn:
”Seppo J. Tanninen: Valohämyä – kirkastettua hämärää”, Etelä-Pohjanmaan Aluetaidemuseo Nelimarkka-museo, Alajärvi 8.2.–4.5.2014.

”Tuskin on taitoa, ellei nyt aivan mitätöntä, joka ei tavalla tai toisella liittyisi maalaustaiteeseen; uskaltaisinkin väittää, että jos esineissä on jotakin kaunista, se on maalaustaiteesta peräisin.”

Leon Battista Alberti

”Tärkeää ei ole niin sanottujen tosiasioiden tietäminen, vaan näkemys — näkeminen.”

Josef Albers

Vielä renessanssin aikaan värit olivat epämääräisesti hajallaan jossakin pimeän ja valoisan – mustan ja valkoisen – välisessä avaruudessa, niiden katsottiin kuuluvan samaan alhaiseen aistimusten katekoriaan kuin tuoksut ja maut. Värit eivät ole todellisesta maailmasta; ne eivät kuulu esineen tai olion autenttiseen olemukseen, vaikka ne näyttävätkin olevan tiiviisti kohteisiinsa kiinnittyneinä. Värit ovat kokonaan riippuvaisia havainnoitsijastaan. Väreihin ei saa minkäänlaista otetta; ne vaihtelevat oikukkaasti olosuhteiden mukaan ja illan tullen ne taipuvat kohti harmaata kadoten lopulta yön varjoihin. Ylenpalttisella aistillisuudellaan ne vain sotkevat koko vaivalla hankitun (tiedostetun) todellisuuden. Aivan kuin ihmisen silmissä – ja sitä myöten koko ihmisessä – olisi jokin perustavanlaatuinen kognitiivinen vaje, tai ainakin omituisuus.

Leon Battista Alberti esitti teoksessaan Maalaustaiteesta (Della pittura) (1436) kumouksellisen ajatuksen, että eri värejä keskenään sekoittamalla syntyy äärettömästi uusia värisävyjä. Jopa sellaisetkin erikoisuudet kuin jaspiksen ja porfyyrikiven värit olivat sekoittamisen tulosta. Albertin mukaan perusvärejä mustan ja valkoisen lisäksi oli alkuaineiden tapaan vain neljä: tulen väri punainen, ilman väri sininen tai siniharmaa, veden eli meren väri vihreä ja sitten maan väri, joka oli jotakin tuhkanharmaan ja liejunruskean väliltä.

Mutta oli myös sellaisia arvovaltaisia asiantuntijoita, ”jotka eräitä filosofeja seuraten väittävät, että todellisia värejä on luonnossa vain kaksi, valkoinen ja musta, ja että kaikki muut värit syntyivät näiden kahden sekoituksesta”. Mutta omaan maalarin kokemukseensa vedoten Alberti ei tällaiseen ”tieteelliseen” malliin uskonut.

Mielestäni kannattaa kuitenkin kuunnella niitä filosofeja, jotka ovat tulleet siihen tulokseen, että värien lajeja on seitsemän: valkoinen ja musta ovat värien kaksi ääripäätä.

Alberti koki tärkeäksi kirjoittaa juuri maalaustaiteesta – ”ensimmäisestä taiteesta”: ”Eikö maalaustaide ole kaikkien taiteiden opettaja, niiden verraton koristus?” Mutta Albertin aikanakin ajat näyttivät olevan menossa huonompaan suuntaan. Kirjan omistussanoissa Filippo Brunelleschille hän epäilee, että kaiken valtiatar ”Luonto” olisi tullut vanhaksi eikä kykenisi enää tuottamaan sellaisia neroja kuin nuoruuden huumassaan.

Jatka sinä vain entiseen tapaasi ja löydä uusia asioita, joiden kautta ihmeellinen kykysi saa ikuisen maineen ja kuuluisuuden, ja jos sinulla joskus sattuu olemaan vapaata aikaa, olisin iloinen, jos lukisit tämän kirjaseni Della pittura, jonka olen sinua varten tehnyt toscanan kielellä.

Leonardo löysi perusvärejä kaikkiaan kuusi: valkoinen, musta, keltainen, vihreä, sininen ja punainen. Jossakin yhteydessä hän lisäsi luetteloonsa vielä vaaleanruskean, kellanruskean ja tummanruskean. Enteilikö se jo noiden turhien vuosisatojen – 1700-luvun ja 1800-luvun – läskisoosin värisiä maalauksia.

Leonardo huomasi myös, että varjot eivät olleet pelkkää mustaa ja harmaata, vaan niistä kajastui violetin ja sinisen sävyjä ikään kuin ne olisivat olleet erillisiä olioita. Senkin hän huomasi, että värit olivat kirkkaampia lähellä varjoja – valon äärimmäisellä reunalla. Tästä oli helppo johtua sellaiseen päätelmään, että varjot olivat todellisempia kuin värit ja että värit olivat varjoista syntyneitä. Jos katsoi tarpeeksi kauas, näki kuinka sinihäiveiset varjot söivät etäisyyden kasvaessa kaikki värit, keskellä kirkasta päivääkin.

Värien ilmeneminen näytti johtuvan häiriötekijästä, eräänlaisesta kirkkaaseen valoon sekoittuneesta epäpuhtaudesta, joka oli peräisin varjoista ja pimeydestä. Tämä valoon sekoittunut pimeys aiheutti värisävyille ominaista suttuista ellei peräti ”pilaantunutta” näkemistä. Varjot muistuttivat alituisesti kuolemasta – ihmiselo saattoi parhaimmillaan pyrkiä eupatiaan – hyvään tai edes siedettävään kärsimykseen – jossa depression varjo ei ollut liian syvä. Jesuiitta Athanasius Kircher liitti varjot ihmiselämän luonnollisiksi seuralaisiksi: ”Ihminen näkee aina ja kaikkialla väistämättä oman kuolemansa.”

Värit ja valo ovat vain satunnaisia heijastuksia meidän materiaalisesti aistittavan maailmamme täydellisessä pimeydessä, väitti piispa Antonio de Dominis. Taivaassa kaikki on kirkkaan mustavalkoista – värit ovat tietenkin varattu ahkeraan käyttöön helvetin puolelle. Tämä ennakoi suuren käsittämättömyyden ydinkysymystä: Miksi juuri valo – joka on värähtelevää ainetta – on läpinäkyvää, kun taas pimeys – joka ei ole yhtään mitään – on täysin katseen läpäisemätöntä. Katseessamme avautuva ilmankirkas maisema on yhtä tiukkaa ja läpinäkymätöntä ainetta kuin me itsekin olemme – aineeton näkymä on meille näkymätön ja käsittämätön.

Jos maailmankaikkeuden valo on läpinäkyvän valkoista, eikö se silloin voisi yhtä hyvin olla myös mustaa, päätteli de Dominis, joka oli laatinut mm. ensimmäisen tieteellisen tutkimuksen sateenkaaresta (1611). Valo tuskin ottaa kantaa pintaan josta se heijastuu, mutta mistä jokin kasvi – heijastava pinta – tietää millaista valon aallonpituutta ja väriä sen kukkien terälehdet heijastavat. Jos se ei tietäisi, hyvässä tai huonossa lykyssä kaikki kukat saattaisivat olla harmaita tai paskanruskeita. Jos taas kukkien väriloisto johtuu pelkästään mehiläisten ja muiden pölyttäjien miljoonia vuosia kestäneistä värimieltymyksistä – ei mysteeri ole yhtään vähemmän salaperäinen. Galábakossaarilla kukat ovat ryhtyneet keltaisiksi ja valkoisiksi, koska saarten lähes ainoa pölyttäjä on mieltynyt juuri näihin värisävyihin.

”Tavallisesti varjoa pidetään vain valon puuttumisena tai sen täydellisenä kieltämisenä. Todellisuudessa varjo kuitenkin on ilmeisyydestään huolimatta läpitunkematon todiste kätketystä valosta”, kirjoittaa Heidegger runollisen toivorikkaasti. Mutta mitä viestii pimeys, täydellisestä valon puutteestako. Harvoissa kielissä on edes sanaa sellaiselle pimeydelle kuin mitä edustaa suomen kielen pimeä – dark(ness) (engl.) tai scuro (ital.) kattavat pimeyden lisäksi myös sävyn merkityksen tumma, tummuus. Mutta pimeä ei ole minkään sävyistä, se ei ole edes mustaa vaan täydellistä mitään heijastamatonta pimeää, jossa ei ole minkäänlaista valon lupausta.

Miten voisi sellaisen kertakaikkisen pimeyden käsittää ilman sanaa pimeä; se on yhtä mahdotonta kuin antiikin kreikkalaisille oli sinisen näkeminen ilman sinisen käsitettä. Aristoteles – joka määritteli kaiken – ei mainitse väriä sininen, Homeros puolestaan ihaili runossaan viininväristä merenlahtea ja Hippokrates ohjeisti lääkäreitä: "Jos mustuaisaukko tulee merenväriseksi (glaukos), näkö huononee ja usein on seurauksena sokeus." Nietzschen mukaan kreikkalaiset näkivät sinisen osana yleisiä intensiivisiä tummuuksia, joita he nimesivät sanalla glaukos, joka tarkoitti yleensä tummaa tai muuten vain intensiivisempää sävyä. Ehkäpä tämä kummallinen piirre selittää myös oudon tavan maalata marmoriveistokset kammottavan värisillä mönjillä. He jopa varustivat veistokset lasisilmin ja hehkein peruukein. Sellainen oli kreikkalaisten mielestä kohtuullisen upeaa katsottavaa – ellei peräti kaunista. Nietzsche on aivan asian ytimessä:

Kreikkalaiset näkivät luonnon eri tavalla kuin me. On näet myönnettävä, että heidän silmänsä oli sokea siniselle ja vihreälle; sinisen asemasta he näkivät syvempää ruskeaa ja vihreän asemasta keltaista, niinpä he kuvaavat samalla sanalla tummien hiusten, sinikaunokin ja eteläisten merten väriä ja toisella sanalla vuorostaan vihreiden kasvien, ihmisen ihon, hunajan ja pihkan väriä; onkin osoitettu, että heidän suurimmat maalarinsa eivät voineet esittää ympäröivää maailmaa muuten, kuin käyttämällä mustaa, valkoista, punaista ja keltaista.

Kuinka toisenlaiselta ja ihmistä läheisemmältä luonnon on täyttynyt heistä näyttääkään, kun heidän silmissään ihmisen värit hallitsivat myös luontoa ja luonto kellui ikään kuin inhimillisen värisessä eetterissä! Tästä vajavuudesta kehittyi kreikkalaisille luonteenomainen naiivi tapa nähdä luonnonilmiöt jumaluuksina ja puolijumalina, toisin sanoen ihmishahmoisina olentoina.

Newton onnistui vuonna 1666 sujauttamaan valonsäteen prisman läpi spektriksi ja jälleen takaisin valkoiseksi valoksi. Mutta vielä tarvittiin paljon oivaltavia havaintoja ja väriteoreettisia keksintöjä ennen kuin oli mahdollista kehittää moderni (abstrakti) maalaustaide – ”viimeinen värien taide” – kuten Goethe sen sielunsa silmin näki. Goethe oli vanginnut värit kuuteen sektoriin jaettuun väriympyrään – ja siellä ne kai ovat vieläkin. Goethen väriympyrä oli suunnaton keksintö, Alberti oli jo lähellä sitä, mutta hänen yrityksenä sijoittaa musta ja valkoinen ”pääväreihin” olisi vaatinut kolmiulotteista ajattelua.

Goethe tuli Leonardon tavoin johtopäätökseen, ettei tässä aistien hallitsemassa maailmassa mikään näy selkeästi muuta kuin varjonsekaisen valon eli kirkastetun hämäryyden ansiosta. Wittgenstein huomauttaa tähän, sammuttaen saman tien tuon juuri ja juuri orastaneen toivon kipinän:

Yksi asia oli Goethelle selvä: Siitä, mikä on pimeää, ei voi kehkeytyä mitään valoisaa – kuten suuremmasta määrästä varjoja ei synny valoa. Tämän voisi kuitenkin ilmaista seuraavasti: Jos esimerkiksi lilaa sanotaan ”punertavan-valkeahkoksi-siniseksi” tai ruskeaa ”punertavan-mustahkoksi-keltaiseksi”, niin valkoista ei voi sanoa ”kellertävän-punertavan-vihertävän-siniseksi”.

Näin Wittgenstein lähes taivaatkin uuvuttaneen jaarittelunsa jälkeen pudottaa syvyyspomminsa. Philipp Otto Runge kirjoittaa kuuluisassa kirjeessään Goethelle heinäkuussa 1806 samasta asiasta – mutta selvästikin maalarin näkökulmasta – hänen suuri oivalluksensa oli sijoittaa musta ja valkoinen kolmiulotteiseen avaruuteen sotkemasta ”puhtaita” perusvärejä:

Jos haluaa kuvitella sinertävän oranssin, punertavan vihreän tai kellertävän violetin, tuntuu siltä kuin pohjatuuli puhaltaisi lounaasta. Sekä musta että valkoinen ovat läpinäkymättömiä tai aineellisia. Valkoista puhdasta vettä ei voi kuvitella, enempää kuin kirkasta maitoakaan. Jos musta vain tummentaisi, se voisi olla kirkas; mutta kun se kerran likaa, se ei voi olla.

”Vaikeutena on siis tietää, mitä tässä on pidettävä meille tutun asian vastineena”, kirjoittaa Wittgenstein ja jatkaa: ”Epäilen, voivatko Goethen huomautukset värien luonteista olla maalarille hyödyllisiä. Ne ovat sitä tuskin somistajalle.” Mikä ihmeen somistaja, hyvä filosofi sentään! Vai tarkoittiko hän lankkumaalaria – tuota kaiken ylle maalia levittävää ”päällemaalaajaa”. Taidetta tekevälle ”aukimaalaajalle” on vaikea kuvitella mitään hyödyllisempää työkalua kuin Goethen väriympyrä. Mutta Goethen väripsykologiasta – jota Wittgenstein tässä jahtaa – saattaa maalarille olla enemmän haittaa kuin hyötyä.

Yleisissä huomautuksissaan (1979) Wittgenstein pohtii asiaa vielä kerran ja saa lukijansa haromaan epätoivoisesti hiuksiaan:

Värit innostavat filosofointiin. Tämä ehkä selittää Goethen intohimon värioppiin. Värit näyttävät tarjoavan meille arvoituksen – arvoituksen, joka innostaa meitä, ei ärsytä... Jumalan olemus salaa olemassaolonsa – tämä merkitsee itse asiassa sitä, ettei tässä ole kysymys mistään olemassaolosta. Eikö sitten voisi sanoa myös, että värin olemus salaa olemassaolonsa? Päinvastoin kuin esimerkiksi valkoinen norsu. Sehän merkitsee vain: En voi selittää, mitä väri on, mitä sana väri merkitsee, muuten kuin värimallista osoittamalla. Tässä ei siis ole mitään selittämistä: Millaista olisi jos värejä olisi olemassa. Millaista olisi jos Jumala olisi olemassa.

”Siitä, että minusta — tai kaikista – näyttää siltä-ja-siltä, ei seuraa, että asianlaita on niin.”

Ludwig Wittgenstein

”Mistä johtuu, että tummaa keltaista ei ole pakko kokea 'mustanpuhuvaksi; vaikka sanommekin sitä tummaksi?”

Ludwig Wittgenstein

”Maalarille riittää, että hän tietää, mitä värit ovat ja millä tavoin niitä on maalatessa käytettävä.”

Leon Battista Alberti

”Kantin mukaan vain muoto voi olla kaunis – väri voi olla pelkästään miellyttävä.”

George Dickie

Lisälukemista:

Leon Battista Alberti (1435/1998): Maalaustaiteesta (De pictura), suom. Marja Itkonen-Kaila. Taide.

Ludwig Wittgenstein: Huomautuksia väreistä, suom. Heikki Nyman, WSOY 1982.

Manlio Brusatin (1983/1966): Värien historia, suom. Leena Talvio, Taide.

Friedrich Nietzsche (1872/2008): Tragedian synty, suom. Jarkko S. Tuusvuori, Niin & Näin.

Jälkikuvan eli simultaanikontrastin etsintää. Ensin tuijotetaan punaisen ympyrän keksipistettä ja sitten katse siirretään tiiviisti valkoiseen ympyrään, johon punaisen komplementtiväri ilmentyy. Josef Albers: Värien vuorovaikutus, Vapaa taidekoulu 1978.

LOOGISEN KOOMISET EMPIRISTIT

En ole koskaan ollut mikään sarjakuvien ystävä. Muistaakseni meillä ei lapsuudessani ollut sarjakuvalehtiä eikä niitä tainnut olla naapureillakaan. Vasta koulussa törmäsin sarjakuvalehtisiin, joita pojat vaihtoivat keskenään. Ne vaikuttivat kovin sekavilta laitoksilta suttuisine kuvineen ja puhekuplineen, joten pysyttelin niistä kaukana. Eräänä kesänä noihin aikoihin serkkuni Leo toi meille pahvilaatikollisen vanhoja Aku Ankka -lehtiä. Luimme niitä sisareni kanssa piha-aitassa, jonne äitini oli sijoittanut meidät piiloon ukkoselta ja maailmalta.

Myöhemminkin olen lukenut sarjakuvia, mutta mitään sellaista järisyttävää vaikutusta ne eivät ole tehneet kuin esimerkiksi 12-vuotiaana lukemani Sartren Inho. Sen jälkeen en moneen vuoteen uskaltanut ottaa irtokiveä käteeni, koska ”inhosin” sydämeni pohjasta sitä niljaista ja kosteaa maailman toiseutta, jonka kiven alapinnalla saattaisin kohdata. Monina tuulisina syysöinä pelkäsin, että pihan vanhat männyt nousisivat juurilleen keikkumaan ja kaataisivat millä hetkellä hyvänsä koko talon. Sen sijaan Inhon päähenkilön Roguentin maaninen yritys lukea kaikki kirjaston kirjat aakkosjärjestyksessä ei aiheuttanut minkäänlaista traumaa – olin jo siinä vaiheessa lukenut Pahajoen kyläkirjaston aasta ööhön. Enempää kirjoja ei kannata lukeakaan, sanoi isoäiti, jos aikoo pysyä tolkun miehenä. Ja minä jos kuka aioin sellaisena pysyä.

Viime jouluna törmäsin sarjakuvateokseen Logicomix, nerouden ja hulluuden rajalla (2010), jonka ovat puurtaneet kasaan Apostolos Doksiadis ja Khristos H. Papadimitriou, kuvittajinaan Alekos Papadotos ja Annie Di Donna. Liepeessä todetaan, ”että Logicomix on taiteilijoiden, filosofin ja kirjailijan vuosien työn tuloksena syntynyt ennennäkemätön mestariteos”. Tähän ei ole mitään lisättävää, niin häikäisevän upea tämä yli 300-sivuinen sarjakuvaeepos on. Ja mikä ihmeellisintä, se käsittelee filosofiaa.

Logicomix käsittelee Bertrand Russellin elämänvaiheiden kautta modernin filosofian syntyvaiheita ja ns. varmuuden etsintää matematiikan perusteille. Pääosaan nousee Russellin ja Whiteheadin Principia Mathematica, jota kirjan sankarit kyhäävät kasaan hulluuden partaalla keikkuen. Russell selittää sarjakuvahahmossaan tutkimusmetodia: ”Whitehead ja minä rakensimme siis logiikkaa, joka voisi tukea matematiikkaa ilman paradokseja – tukimme reikää, jonka olin puhkaissut Fregen teoriaan!” Tässä viitataan ilmeisesti ns. Russellin paradoksiin ”itsensä sisältävästä joukosta”, joka aiheutti 1900-luvun alussa suurta hämmennystä loogikkojen keskuudessa. Viittaako Logicomix myös sarjakuvan rakenteella tähän paradoksiin – seikkailevathan sarjakuvantekijät itsekin omassa kirjassaan?

Voin rajata omat potentiaaliset mahdollisuuteni reaalisiin mittoihin, mikä on jo sekin hämmästyttävää. Minulla on häviävän pieni mahdollisuus lukea Finnegans Wake mutta Principia Mathematica on kokonaan kykyjeni saavuttamattomissa. Matematiikassa minulle riittää se varmuus, jonka todistaminen vaati Russelliltakin ko. kirjassa 365 sivua, että 1+1=2. Jos tuokin varmuus jonakin päivänä katoaa, niin so what! – kai senkin välttämättömyyden kanssa toimeen tulee, olipa 1+1 sitten mitä tahansa. Ehkäpä jossakin jo potkii kapaloissaan uusi sankari, joka panee matematiikan uusiksi ja pyyhkii vanhalla... hmm!

Toisaalta, Principian käsikirjoitukselle ei löytynyt edes maksusta lukijaa, joten kustantaja kieltäytyi kirjan painatukesta. Russellin ja Whiteheadin täytyi kustantaa kirjansa itse. Whitehead toteaa sarjakuvaruudussa apeasti: ”Jollei kukaan suostu lukemaan Principiaa edes maksusta – silloin selvästikään kukaan ei suostu maksamaan saadakseen lukea sen.”

Myöhemmin Russellin työhuoneeseen ilmestyy kiihkeä nuorimies, joka on lukenut Principian ja ylistää sitä ylenpalttisesti. Tämän uuden sankarin, Ludwig Wittgensteinin, myötä Logicomix nousee uuteen lentoon. Russell uskoi vakaasti, että Wittgenstein jatkaa hänen työtään ja ratkaisee lopullisesti logiikan ongelmat. Vanhaksi itsensä kokenut Russell porskutti tunnetusti aina vuoteen 1970, kun Wittgenstein kuoli ennen aikojaan jo 1951. Myös toinen nuorimies oli lukenut ko. kirjan, hän oli Kurt Gödel, jonka ”epätäydellisyyslause” lopulta luhisti koko loogisen varmuuden etsinnän. Niin paljon vaivaa ja hulluutta, ja minkä vuoksi. Kannattiko se? Ehkäpä Logicomix onnistuu vastaamaan siihen. Russellin sanoin: ”Totuuteen ei ole oikotietä.”

Tämän enempää juonta ei kannata kertoa. Jätetään tuo hulluuskin toiseen kertaan – mainitaan vain, että nämä suuret loogikot ja nerot osoittivat suuruutensa myös sillä saralla. Mainittakoon, että yksi kirjan sankareista Georg Cantor luopui myöhemmin matemaattisista tutkimuksistaan ja käytti loput aikansa todistaakseen, että Shakespearen draamat oli kirjoittanut sir Francis Bacon. Siis sieltä on tuo huhu peräisin. Cantor päätyi lopulta sinne, minne niin monet muutkin loogikot eli hullujenhuoneelle.

Sisareni piti kesäaitassa pientä myymälää, jossa oli tiski ja pari hyllyä. Myyntiartikkeleina saattoi olla teepöydän ”ylijäämää”: mehua ja keksejä. Hyllyillä komeili tyhjiä tuotepakkauksia. Sisareni valmisti niihin ”sisältöjä", jotka saattoivat sisältää mitä tahansa. Ainoastaan mehu ja keksit olivat syötäviä hyödykkeitä. Kaikki tiesivät sen, joten mitään ongelmaa ei ollut vetää loogista ja järkevää rajaa kuvitteellisen ja todellisen välille. Kohtuutonta olisi verrata sitä loogikkojen puuhiin satakunta vuotta sitten modernin maailman aamunkoitossa. Mutta maailma ei ole vain järjen asia, vaikka ”järkeä” ei mistään muualta (toistaiseksi) ole löytynytkään. Vai onko tuo ”järki” vain loogisen todistusketjun hypoteesi.

Tästä saa sellaisen vaikutelman kuin systemaattinen ajattelu olisi ollut vain antiikin Kreikasta alkanut länsimainen perinne. Mutta muuallakin on haluttu päästä varmuuteen siitä, että maailmassa vallitsevat asiaintilat vastaavat niistä laatimiamme kuvauksia. Ainakin Kiinassa ja Intiassa harjoitettiin jo samoihin aikoihin kuin Kreikassakin 400-300 eaa. tieteellistä todistelua maailman kuvaamiseksi. Mutta yhä edelleen kysytään myös, onko ”maailma” ja ”todellisuus” vain meidän ihmisten kokoon kyhäämä ideologioiden, uskomusten ja tarkoitusperien muodostama rakennelma. Matemaatikko Leopold Kronecker tiivisti sen näin: ”Vain luonnolliset kokonaisluvut ovat Jumalan tekoa. Kaikki muu on ihmisten kätten työtä ja siksi epäilyttävää.”

Apostolos Doksiadis ja Khristos H. Papadimitriou, kuvitus Alekos Papadotos ja Annie Di Donna (2010): Logicomix, nerouden ja hulluuden rajalla. Avain.

ALUSSA OLI SANA

       Vastaako metsä? Mitä se sanoo? Kuva SJT.

Se, että kieli on, on yhtä lailla varmaa kuin käsittämätöntä, ja tämä käsittämättömyys ja tämä varmuus perustavat uskon ja ilmoituksen.

Giorgio Agamben

»Kun aikuiset ihmiset nimittivät jotakin esinettä ja kääntyivät samalla sen puoleen, havaitsin tämän ja käsitin, että heidän lausumansa äänteet merkitsivät esinettä, johon he halusivat viitata. Tämän päättelin heidän eleistään, kaikkien kansojen luonnollisesta kielestä, kielestä, joka osoittaa ilmehtimisessä, silmien liikkeissä, ruumiinjäsenten liikkeissä ja äänensävyssä sielumme tilan. Kun se haluaa, saa, torjuu tai välttää jotakin. Näin opin vähitellen ymmärtämään, mitä asioita edustivat sanat, joita kuulin toistuvasti lausuttavan eri lauseitten määrätyissä kohdissa. Kun suuni oli tottunut näihin merkkeihin, aloin ilmaista halujani niiden avulla.»

Augustinus, Tunnustukset (I.8)

Tällä Augustinus-sitaatilla Wittgenstein aloittaa teoksensa Filosofisia tutkimuksia (1945/1999) ja toteaa näyttävän siltä, ”että näistä sanoista saamme määrätyn kuvan inhimillisen kielen olemuksesta. Nimittäin tämän: Kielen sanat nimeävät olioita – lauseet ovat tällaisten nimitysten yhdistelmiä. Tästä kielen kuvasta löydämme seuraavan idean juuret: Jokaisella sanalla on merkitys. Tämä merkitys on rinnastettu sanaan. Se on olio, jota sana edustaa.” Wittgenstein huomauttaa, että tällaisen kielen oppinut ilmaisee itseään lähinnä substantiiveilla, ”kuten pöytä, tuoli, leipä ja henkilönnimiä, vasta toissijaisesti tiettyjen toimintojen ja ominaisuuksien nimiä; ja muita sanalajeja hän ajattelee jonakin, mikä pitää huolen itsestään.”

Tämä edustaa melko primitiivistä kielen ymmärrystä, kuten Wittgensteinkin toteaa, ”että tämä on käsitys omaa kieltämme alkeellisemmasta kielestä”. Mutta ennen kuin asioita voidaan nimetä ja haluja ilmaista se vaatii maailmantilannetta, jossa kieli on jo valmiiksi ”annettuna” tai ”ilmoitettuna”. Alussa oli sana – mutta kukapa sen olisi sanaksi tunnistanut. Sanalle ei ole sanaa. Inhimillisen järjen näkökulmasta kuultuna tai nähtynä ilmoitus oli mieletön – lausuttiinko se jollakin määrätyllä äänenpainolla vai viskattiinko maailmaan vain iso kourallinen käsittämättömiä merkkejä.

Jorge Luis Borgesin novellin Jumalan kirjoitus (1969) päähenkilö kuvittelee olevansa juuri se ”viimeinen pappi”, jonka tehtäväksi on langennut noiden outojen kirjoitusmerkkien tulkinta. Tyrmään vangittu ”tulkitsija” on varma, että merkeistä koostuva yksiselitteinen loitsu tulee paljastamaan olemisen salat kaikkien aikakausien sukupolville ilman erehtymisen mahdollisuutta. ”Kukaan ei tiedä missä Hän sen kirjoitti ja minkälaisilla kirjaimilla, mutta me uskomme sen olevan jatkuvasti voimassa ja paljastuvan joskus valitun henkilön luettavaksi. Koska elämme edelleen viimeisiä aikoja ja kohtalonani on olla jumalan viimeinen pappi, uskon että minulla on oleva kunnia nähdä tuo kirjoitus.”

Maanpiiri on täynnä ikiaikaisia kuvioita, mutta mitkä niistä olisivat tarpeeksi pysyviä salatun kirjoituksen merkeiksi. Aikojen kuluessa vuoret tasoittuvat, joet etsivät uusia uomia ja tähtikuviotkin muuttavat muotoaan. ”Minä etsin jotain pysyvämpää, kestävämpää. Ajattelin viljan, ruohon, lintujen, ihmisten sukupolvia. Kenties loitsu oli kirjoitettuna minun kasvoihini, kenties minä itse olin etsintäni päämäärä. Niin minä ajattelin kun mieleeni muistui äkkiä että jaguaari oli yksi jumalan nimistä.”

”Kun sanoo jaguaari, tarkoittaa sen sukua, hirviä ja kilpikonnia jotka se on syönyt, ruohoa jonka hirvet käyttivät ravinnokseen, maata joka synnytti ruohon, taivasta joka soi maalle valon.”

Jorge Luis Borges

Giorgio Agamben kirjoittaa esseessään Kielen idea (1984/1994), että ilmoitus ei välttämättä näyttäydy inhimillisen järjen kannalta mielettömältä. ”Ilmoitus, jonka sisällön (kuinka tahansa absurdin, esimerkiksi Venuksen taivaalla laulavat vaaleanpunaiset aasit) inhimillinen järki ja kieli voisivat sanoa ja tuntea omin avuin, lakkaisi kuitenkin saman tien olemasta ilmoitus. Sen, mitä ilmoitus tarjoaa meille tiedettäväksi, on siis oltava paitsi jotakin, jota ei olisi voitu tietää ilman ilmoitusta, lisäksi vielä jotakin sellaista, että se asettaa edellytykset tietoisuudelle ylipäätään.” Ilmoitus ilmoittaa itse kielen – ilmoitus ei ole mitään muuta kuin järjen luomista. ”Ilmoitus ei merkitse sitä tai tätä lausumaa maailmasta eikä sitä mikä voidaan sanoa kielen avulla, vaan että sana ja kieli ovat.”

Agambenin mukaan filosofia ei ole tekemisissä vain sen kanssa mitä kielellä ilmaistaan, vaan aina myös itse kielen kanssa. ”Sama voitaisiin myös ilmaista sanomalla, että filosofia ei ole näky maailmasta, vaan näky kielestä, ja itse asiassa nykyajattelu on seurannut liiankin innokkaasti tätä tietä.” Usein juuri Wittgenstein on nähty syypääksi tähän ylenpalttiseen kielen kanssa pelaamiseen, vaikka juuri hän kehotti vaikenemaan asioista joista ei voi puhua. Hän ei tokikaan kieltänyt niiden ajattelemista – päinvastoin. Mutta kun se ei näytä meille riittävän, ”että maailma on, ja kieli on”.

Kirjoitetut merkit eivät ole palautettavissa puheeksi – puhutuksi kieleksi. Vai olenko kuulevinani kirjoitetun runon loppusoinnuissa puheäänen soinnin – kaikkea sanomista edeltävän äänettömän äänen. Paperille piirretyt kirjainmerkit eivät ääntele – ne vaikenevat kuin kivet vuoren rinteessä tai tähdet syvällä avaruudessa. Agamben jatkaa: ”Ääni ei sano mitään, mutta se näyttäytyy juuri samalla tavoin kuin looginen muoto Wittgensteinin mukaan, ja siksi se ei voi tulla esityksen aiheeksi. Filosofia ei voi kuin johdattaa ajattelun aina äänen rajalle asti: se ei voi sanoa ääntä (tai ainakin siltä näyttää).”

Tämä polku vie jälleen Borgesin kirjoituskammioon. Augustinus oli ollut 380-luvulla Milanon piispan Ambrosiuksen oppilaana. Tunnustuksissaan hän kirjoittaa hetkestä, jolloin puhuttu sana ja kirjoitus erosivat lopullisesti toisistaan, kun ääni ja merkitys kadottivat yhteytensä. ”Lukiessaan Ambrosius antoi katseensa liukua sivuilla ja tunkeutui kirjoituksen ytimeen sanaa sanomatta ja kieltään liikuttamatta. (...) Luulen hänen lukeneen tuolla tavalla ääntään säästääkseen, sillä se tuli helposti käheäksi. Mikä lieneekin ollut hänen tarkoituksensa, hyvä se varmaan oli.”

Tuo merkillinen näky painui syvästi Augustinuksen mieleen ja tuolla hetkellä – kun ”kynä vei voiton äänestä” – oli kauaskantoiset seuraukset, kuten Borges huomauttaa kirjoituksessaan Kirjojen palvonnasta (1969): ”mies istuu huoneessaan kirja kädessä ja lukee ääntä päästämättä.” Kirjallisuus – ”tarkoituksena, ei enää välineenä” – oli syntynyt, sellaisessa ”maallisessa” muodossa kuin Borges viittaa Flaubertin, Mallarmén ja Joycen kirjailijakohtaloihin.

”Sen, minkä teologia julisti järjelle käsittämättömäksi, järki tunnustaa nykyään omaksi edellytyksekseen. Kaikki käsittäminen perustuu käsittämättömälle.”

Giorgio Agamben

”Maailma koostuu jumalien kirjoituksista – ja meillä on aikaa tulkita niitä kokonainen ikuisuus.”

Charles Bonnet

Ludwig Wittgenstein (1999): Filosofisia tutkimuksia. WSOY.

Giorgio Agamben (2001): Keinot vailla päämäärää. Tutkijaliitto.

Jorge Luis Borges (1969): Haarautuvien polkujen puutarha. WSOY.

MEDITATIIVISEN AJATTELUN YTIMESSÄ

Täydellistä viihdytystä ikävystymiseen Satyajit Rayn elokuvassa Musiikkihuone (1958).

      Pois täältä – se on minun päämääräni.

      Franz Kafka

      Onnellisen ihmisen maailma on eri maailma kuin onnettoman.

      Ludwig Wittgenstein

Kirjoitin joitakin vuosia sitten provokatiivisen runon Maailma menemisensä tilassa, jossa yritin ratkaista ongelman, jonka ”tulemisen kriisi” ja ”historian loppu” olivat aiheuttaneet. Runo oli jo julkaistu, kun tulin toisiin ajatuksiin. Kirjoitin runon kohdalle marginaaliin huomautuksen: ”Myös mennyt on aina tulossa, ei koskaan menossa.” Jouduin sellaisen tosiasian ääreen, että maailma ei ole menossa minnekään. Runo on silti hyvä ja kelvollinen, vaikkakin se muuttui kovin ironiseksi ja vitsikkääksi.

Ironia on niitä harvoja hyviä keinoja, joilla voi lievittää tosiasioista ja ”reaalimaailmasta” kertyvää raskasmielisyyttä. Ahdistusta, angstia ja muuta maailman tuskaa (grapula mundi) on kai aina ollut, varsinkin siellä missä tiedostus on yltänyt kokemukseen ”kaiken järjettömyydestä”. Mutta todellinen riesa siitä tuli vasta modernin ajan koittamisen myötä, kun ihminen koki olevansa yksin kokemismaailmansa keskipisteenä – sekä subjektina että objektina. Suuret kansankerrokset ikävystyminen saavutti siirryttäessä samankaltaisuuksien maailmasta erojen maailmaan ja kuriyhteiskuntien alkaessa muotoutua kontrolliyhteiskunniksi. Joka tapauksessa modernin ovella me jouduimme kohtaamaan aivan uuden maailmallisen mielialan: suuren ikävystymisen.

Norjalainen filosofi Lars Fr. H. Svendsen on kirjassaan Ikävystymisen filosofia (2005) käsitellyt perin pohjin tuota outoa mielialaa. Ikävystymistäkin on monenlaista, ohimenevästä johonkin ikävystymisestä aina maailmoita kaatavaan totaaliseen ikävystymiseen saakka. Mutta jo pinnallisessakin ikävystymisessä kaikuu suuren ”angstin” kutsu, kuten Heidegger on osoittanut. Näin Svendsen: ”Pinnallinen ikävystyminen johdattaa meidät syvään ikävystymiseen tai tarkemmin sanottuna pinnallinen ikävystyminen ilmenee syvänä ikävystymisenä, joka virittää meidät kauttaaltaan olemassaolon perustaan.”

”Vapaa on vain se, joka voi totuudessa antaa itselleen taakan. Yksi mahdollinen taakka on filosofointi, sillä filosofiahan tapahtuu raskasmielisyyden perusmielialassa”, kirjoittaa Svendsen. Väittämälle on perusteita juuri Norjassa, sijaitsihan siellä Sognevuonon rannalla aikanaan Wittgensteinin kuuluisa ”mökötysmökki”, jossa suuren ajattelijan ajatus kulki tunnetuin seurauksin. Russell epäili tuolloin (1913) muutoinkin synkkämielisin ystävänsä tulevan hulluksi kylmässä, pimeässä ja sumuisessa Norjassa, mutta Wittgenstein vastasi olevansa suorastaan ”täpinöissä” hulluksi tulemisen mahdollisuudesta. Toki muistamme, että Heideggerillakin oli Schwarzwaldissa ikimuistoinen Todtnaubergin vuoristomökki, hiihtomaja, jossa filosofi paimensi olemista.

Varsinaiseen asiaan Svendsen pääsee vasta kirjan puolivälin jälkeen ryhtyessään käsitellemään Heideggeria ja ikävystymisen fenomenologiaa. Ikävystymisen hermeneutiikka johtaa meidät perustavaan oivallukseen: ikävystymisessä piilee myös mahdollisuus ylittää ikävystyminen. Me olemme hukkuneet huolenpitoon maailmasta ja kadottaneet ”olemisen paljastumisen” sen omaan tuttuuteensa. ”Heideggerin mukaan meistä kaikista on tullut atomaarisia yksilöitä, jotka ovat alisteisia täysin abstrakteille suureille. Emme tunne vahvaa vetoa mihinkään, ei ahdinkomaista pakoa tehdä mitään autenttista, olemuksellista. Tietyssä mielessä elämästä on tullut aivan liian helppoa.” ”Minusta tulee tyhjä ei-kukaan, jonka koen tyhjyydessäni. Tietyssä mielessä olisi oikein sanoa, että ei-kukaan ikävystyy tai että ikävystyminen ikävystyy. Heideggerin mielestä juuri tässä piilee mahdollisuus radikaaliin käänteeseen, kun minuus pakotetaan kohtaamaan itsensä paljaana, minuutena joka on täällä ja itsensä varaan jätetty.”

Sellaiset vastavoimat kuin ahdistus ja ikävystyminen saattavat heittää meidät takaisin ”virittyneeseen maailmankokemiseen”. Emme enää pakene ikävystymistä, emmekä yritä tilkitä sitä jollakin viihdytyksellä ja ajankululla, vaan annamme sille tilaa saavuttaa maailmanluokan mittasuhteet. Ja annamme sen vireisyydessään kohottaa tiedostuksemme kunnaat täyteen terävyyteensä. Heideggerin mukaan ”Olemassa olastamme puuttuu salaisuus, ja sen myötä jää pois myös sisäinen kauhu, jota kaikki salaisuudet kantavat sisällään ja joka antaa läsnäolemisellemme (Daseinille) sen suuruuden.”

Ontologinen peruskysymyshän kuuluu, miksi ylipäätään on, miksi ei ole olematta. Kysymys asettuu yleiselle filosofiselle tasolle. En toki kysy, miksi naapurin Erkki juuri nyt on puutarhassaan, miksi ei ole olematta. Naapurin Erkillä on oma eksistentiaalinen olemisen tapansa – sitä ei ole syytä kyseenalaistaa, puuhailipa hän puutarhassaan mitä hyvänsä. Sen sijaan naapurin Raikun, joka taas paskoo kadunvarteen, olemisen tapa alkaa olla kovastikin kyseenalaistamisen tarpeessa.

Heideggerin mukaan me olemme olemisen kysymisen unohtamisen myötä taantuneet epävarsinaiseen (maailmalliseen) ajatteluun, jossa vain lasketaan hyödyt ja nimetään oliot ja asiat. Mutta universaalisen ikävystymisen kautta me voimme jälleen murtautua takaisin meditatiiviseen ajatteluun, jossa mielenrauhaa ei enää järkytä edes olemisen tyhjyydessä virtaava aika. Tapahtumattomuus ei ole enää onttona kolisevaa ajan hylkäämä tilaa, vaan elämäniloa pursuavaa täyteyttä, joka ei viihdykettä kaipaa.

Konsultoimme hieman Heideggeria. Jos otamme ”olla” verbin, meillä ei ole vielä juuri mitään, jos teemme siitä substantiivin ”oleminen”, meillä on vieläkin vähemmän. Missä sellainen ”oleminen” on nähty – ei missään. Eikö kieli osaakaan kysyä olemista? Mutta jos yhdistämme ”olla” verbin vaikkapa Erkkiin ja Raikuun – Erkki on (puutarhassa) ja Raiku on (paskalla) – niin olemme päässeet jo jonnekin, ei ehkä ihan olemisen naapuriksi mutta lähitienoille kumminkin. Samalla olemme saattaneet Erkin ja Raikun olevien olevaisten piiriin. Kyllä on, ei ole olematta.

Vai olemmeko ehkä ajautuneet tämän ”olla” jargonin kautta hämärään olemisen nostalgiaan ja takaisin pisteeseen A. Onko sittenkin olematta. Lainaamme Heideggeria ja toivomme jälleen parasta: ”Pidämme olemista hädin tuskin sanana, loppuun hyödynnettynä nimikkeenä. Vaikka meille ei olisikaan jäänyt kuin tämä, on meidän yritettävä saada ote edes tästä viimeisestä hallinnan rippeestä. Siksi kysymme: miten on sanan oleminen laita?” Ja lopulta Heideggerin tehtyä etymologisen mutkan olemisen alkusijoille, josta löytyy vanhin kantasana sanskritin ”es”, ”asus” (eläväinen joka itsensä varassa pysyy, kulkee ja lepää), kautta ”löydämme näin riittävän selityksen tosiasialle, josta lähdimme liikkeelle: että sana olla on tyhjä ja merkitykseltään häilyvä”.

Tähän saakka Svendsen kirjoittaa sujuvaa ja mielenkiintoista tekstiä. Lukijasta alkaa tuntua, että tuollainen ”syväluotaava” elämänasenne saattaisi olla mahdollinen. Mutta sitten kirjoittaja vetäisee maton lukijaparan liston alta. Svendsen toteaa pikkuviisaasti, ettei mitään erityistä ontologista olemisen tasoa ole olemassakaan. Heidegger on vuoriston sumuissa unta nähnyt – meditatiivinen ajattelu on silkkaa teeskentelyä. On vain tätä kaikille tuttua ja ikävystyttävän konkreettista olevaista, joka täyttää tienoot, konnut ja mannut. Ja ikävystyminen on vain yksi tunnetila, affekti, kaikkien muiden tunnetilojen joukossa. Sitä paitsi maailmassa kuulukin olla tylsää; jopa jumalat ikävystyivät tässä maailmassa ja ottivat hatkat. Ja hyvästä syystä!

Svendsen tekee yhteenvedon: ”Velvollisuus on velvollisuus konkreettista elämää, ei olemista kohtaan. Ja tämä velvollisuus merkitsee myös ikävystymisen hyväksymistä, ei niinkään yritystä ylittää se. Ikävystyminen on hyväksyttävä ehdottomana tosiseikkana, elämän omana painovoimana.” ”Heidegger on haluton hyväksymään ihmiselämän yksinkertaisuutta, ja hän on alati vaarassa menettää ontisen (olevan) ontologisen (olemisen) hyväksi. Heideggerin filosofiaa tutkittuani olen tullut siihen tulokseen, ettei tämä ole mikään todellinen kysymys, ettei oikeastaan ole olemassa mitään olemista sinänsä, ja että Heideggerin hanke oli siksi tuomittu epäonnistumaan. Olla ikävystynyt on yksi olemisen tapa monien muiden joukossa.”

Mutta täytyyhän elämässä olla jokin juoni, jokin lanka, joka yltää tuon itsetuhoisen synkkyyden kuilun yli. Svendsen toteaa tylysti, että hän ei ryhdy neuvomaan – filosofin tehtävä ei ole antaa vinkkejä. Jokainen on omillaan, jokainen etsiköön ikävystymisen tilkkeeksi huvitusta sieltä mistä parhaiten taitaa. Me poikkeamme Adornon pakeille, hän ei kaihda antamasta neuvoja – ei hyviä eikä huonoja.

Huvituksen etsiminen ikävystymisen karkottamiseksi on vaativaa puuhaa. Usein käy niin, että juuri tuo huvitus vasta ikävystyttävää onkin – vie suorastaan tuhon partaalle. Jos ikävystymiseen tarvitaan esim. Beethovenia, niin sitä ei kannata jollakin ”suomipopilla” ryhtyä hälventämään. Näin Adorno: ”Beethovenin musiikki merkitsee, muunnellusti määriteltynä, koko ulkoisen elämän kokemuksen kirjoa sisäänpäin kääntyneenä, samoin kuin aika, musiikin väline, on sisäistä merkitystä; popular music sijaitsee puolestaan kaikissa muodoissaan sublimaation tällä puolen, se on somaattista ärsykettä ja siten esteettiseen autonomiaan nähden taantumuksellista.”

Kalskahtiko siinä nyt hieman ”dialektisen” filosofin tiukkapipoisuus. Kysytään asiaa vielä dionyysisen elämänilon filosofilta mutta myös suurelta synkistelijältä Nietzscheltä, joka toteaa ykskantaan, että ilman taiteita reaalinen maailma olisi kaikesta tieteellisyydestään huolimatta sietämätön. ”Me tarvitsemme kaikkea ylimielistä, leijuvaa, tanssivaa, ivailevaa, lapsellista ja autuasta taidetta, ettemme menettäisi sitä vapautta olioista, jota ihanteemme meiltä vaatii.” Siis. Ei ole olemassa mitään kehityksen valtatietä, jota pitkin me astelisimme pystypäin kaikkitietävyyden tilassa kohti täyttymyksen aamunkoittoa. Kaikkein tylsin paikka on toteutunut utopia.

Olevaisesta kokonaisuutena on tullut yhdentekevä emmekä me eri henkilöinä ole poikkeus. Me emme enää ole tällaisten olevaisten subjekteja, vaan me olemme keskellä olevaista kokonaisuutena, toisin sanoen yhdentekevyyden kokonaisuudessa. Olevainen kokonaisuutena ei kuitenkaan katoa, vaan se näyttäytyy nimenomaan yhdentekevyydessä sellaisenaan.

Martin Heidegger

Lars Fr. H. Svendsen: Ikävystymisen filosofia, Tammi 2005.

Friedrich Nietzsche: Iloinen tiede, Otava 2004.

Martin Heidegger: Johdatus metafysiikkaan, Tutkijaliitto 2010.

Theodor W. Adorno: Esteettinen teoria, Vastapaino 2006.

PITKÄ TIE EI MINNEKÄÄN

     Pitkä tie ei minnekään. Kuva SJT. 

Subjekti ei kuulu maailmaan, vaan on maailman raja.

Ludwig Wittgenstein

Platonin aloittamaa filosofisten teemojen esitystapaa, dialogia, on pidetty kautta aikain suuressa arvossa – siis sitä että kirjoittaja itse kysyy ja itse vastaa. Lukemattomat ovat ne kirjoittajat jotka ovat sortuneet tähän keskustelevaan viisasteluun. Yksi merkillisimpiä – ja ehkä merkittävimpiäkin – on Heideggerin Peltotiekeskustelu (2002), jossa iltamyöhällä kolme peltotien vaeltajaa – tutkija, opettaja ja oppinut – antautuvat niin tienoolle kuin dialogillekin. Teksti on luultavasti zenbuddhalaisin länsimaisen kirjoittama teksti. Ikinä.

Tekstissä ei ole juuri mitään, mistä saisi mielipiteellä kiinni. Kirjoittaja antaa otsikon alaviitteessä ymmärtää, että keskustelu käydään ”silleen jättämisen” pohtimiseksi ja vauhdittamiseksi. Silleen jättäminen on meditatiivinen elämänasenne, joka ei ole Heideggerin keksintöä vaan se vilahtaa jo Mestari Eckhartin teksteissä 1200- ja 1300-luvun vaihteessa. Tämän myös Heideggerin keskustelijat tuovat esille avatessaan aihetta:

OPPINUT: Sikäli kuin voimme vähänkin vieraantua tahtomisesta, autamme silleen jättämisen heräämistä (...) koska silleen jättäminen ei kuulu tahdon piiriin.”

TUTKIJA: Tahtomisen ylittäminen silleen jättämisessä näyttää minusta vaikealta.

OPETTAJA: Aivan niin, koska silleen jättämisen olemus on vielä kätketty meiltä.

OPPINUT: Ja tämä ennen kaikkea siksi, että myös silleen jättäminen voidaan ajatella kuuluvaksi tahdon piiriin sisään, kuten sattui vanhoille ajattelemisen mestareille, esimerkiksi Mestari Eckhartille.

Nyt käy jo selväksi, että tässä on astuttu aroille alueille länsimaisen järki- ja mielipideihmisen varpaille. Tähän onkin vastattu kipakasti tyyliin: Peltotie on harhatie, jossa olemisen naapurit käyvät todellisuudesta vieraantunutta keskusteluaan. Länsimaisesta näkökulmasta mikä tahansa mielipide ja näkökulma on arvokkaampi kuin meditaatiolavalleen silleen jättäytyneen meditoijan avoin mieli. Tätä meille on taottu alakoulusta alkaen, ennen kuin sinä täältä tänään kotiin lähdet, niin sinä olet jotakin mieltä! Muistan sen kuin eilisen päivän. Sitten saimme tietää, että valmiissa mielipiteessä on jäljellä vain noin 5 % alkuperäisessä havainnossa saadusta informaatiosta. Ole nyt siinä sitten mitä mieltä tahansa!

Silleen jättämisessä ei ole kysymys kuitenkaan lossiksi heitosta, jäämisestä riippumattoon makoilemaan parempien aikojen toivossa. Tyhjän pään hyötyjen puolustaja voi länsimaisista filosofeista vedota ainakin Wittgensteiniin, joka totesi erityisen ”elämän ongelman” äärellä filosofoinnin osoittautuvan mahdottomaksi ja johtavan vaikenemiseen. On asioita joista ei voi eikä kannata puhua – vielä vähemmän niistä kannattaa olla mitään mieltä. Wittgensteinin Tractatuksen ensimmäisen väitelauseen maailma sivuaa tätä samaa Peltotien maailmaa: ”Maailma on kaikki, mikä on niin kuin se on.”

OPETTAJA: Silleen jättäminen ei olisi silloin vain tie vaan liike.

OPPINUT: Missä tämä kummallinen tie kulkee ja missä sen mukainen liike lepää?

OPETTAJA: Missä muuallakaan kuin tienoolla, jossa silleen jättäminen on mitä se on.

Silleen jättäminen on ”arvoituksellinen tavattu, jossa ei ole mitään mihin vastata”. Tässähän puhutaan tienoosta, joka ympäröi arvoituksineen meitä, tienoosta, joka ”kätkee itsensä horisonttina”. Tässä puhutaan myös taiteesta avautuneena tienoona, varsinkin maalaustaiteesta joka kaikkine valaistuksineen, värikynnöksineen, sommittelusarkoineen ja kehyspuitteineen on itse ”tienoo”.

Monet nykyfilosofit ovat setvineet ihmisen eksistentiaalista olemisen suhdetta olemassaoloon maalaustaiteen kautta; juuri maalauksessa olemisen todellisuus asettuu esille aivan erityisellä tavalla. Maalaus on se joka tulee (ihmistä) vastaan ”arvoituksellisena tavattuna”, jossa ei ole mitään mihin vastata.

Jos taideteoksessa on jotakin todellista ja pysyvää teoksellista ”taidetta” ihmisestä ja ihmisen havainnosta riippumatta, niin mitä se voisi olla? Mitään käsinkosketeltavan aineellista se tuskin on. Voisiko sen suhde materiaan olla kuin valon maailmaan tai sielun ruumiiseen tai vaeltajan tienooseen. Taiteen kohdalla joudutaan pakostakin ottamaan huomioon tuo näinä yhteisöllisyyden aikoina vastenmielinen solipsistinen vaihtoehto: on mahdotonta kuvitella taiteen tienoon kokijaksi muuta kuin yksi subjekti. Kerrallaan – tämän enempää en pysty tulemaan vastaan. Ketään!

Taiteen riippumattomuus ihmisestä toteutuu (näyttäytyy) ihmisolennon kyvyssä asettua alttiiksi – heittäytyä heitteille, jättäytyä silleen – taiteen arvoituksellisuudelle. Ehkäpä sittenkin tuo Rilken kammoksuma nimeäminen tuo ainakin hetkellistä tukea – edes jonkin sortin tienviittoja – tuohon outoon suhteeseen. Jos on nähnyt maalauksen, on jo nähnyt ”jotakin”. Tie on näyttäytynyt, silleen jättäminen on tuottanut tulosta!

Peltotien vaeltajat ovat tulleet siihen kohtaan maisemaa, jossa on kysyttävä, leijuuko silleen jättäminen epätodellisuudessa ja onko se ”ilman mitään toimintaa kaiken tahdoton sallija ja perustaltaan kielto elämän tahdolle!”. Mutta avautuminen avoimelle – kuten me taiteen kautta olemme oppineet ymmärtämään – ei ole passiivisuutta vaan aktiivista avartumisen työtä, jonka silleen jättäminen mahdollistaa.

OPPINUT: Ihmisen olemus on jättänyt tienoon silleen sen vuoksi, että hänen olemuksensa kuuluu niin olemuksellisesti tienooseen, ettei se voi olla ilman ihmisolemusta sitä, mitä se on.

TUTKIJA: Tätä on vaikea ajatella.

Aivan – tai miten niin? Peltotien vaeltajat ovat päätyneet syvälle yöhön ja tähtitaivaan korkeuden syvyys nostaa esiin vielä yhden kysymyksen, jonka vastaus on todella hämmentävä.

OPETTAJA: siinä tapauksessa että se on jätetty silleen...

OPPINUT: ja ihmisolemus jää siihen määrätyksi...

OPETTAJA: mistä meitä on kutsuttu.

Peltotiekeskustelu loppuu kuin kesken avautumisen, jämähtäen siihen paikalleen keskelle tienoota – siihen mistä meitä on kutsuttu. Me olemme perillä – me olemme juuri siellä mistä meidät kutsuttiin. Tilallisuus huikeine avaruuksineen avautuu juuri siinä kutsumisen paikassa. Aika kuluu ja maailmankaikkeus ikuisessa tulemisessaan romahtaa päälle. Mitä siinä enää osaa kysyä, mistä kirjoittaa?

Mutta miten vastata jos kukaan (tai mikään) ei kutsu, näin joutui kysymään uusplatonisti ja tomisti Mestari Eckhart. Jo pelkästään tästä syystä ihmisen yritys saavuttaa rakastamalla rakkautta on tuomittu epäonnistumaan. Siis, rakkaus on aina yksisuuntaista, vastarakkautta ei kannata odottaa – edes jumalilta.

Suhteemme asioihin pitäisi pikemminkin olla sellainen, että ne ovat meillä lainassa, ei meille annettuja, kuten esimerkiksi ruumis tai sielu, voimat, ulkoinen hyvä tai kunnia, ystävät, sukulaiset, kotitalo, pihamaa ja kaikki muutkin asiat.

Hämmästyttävää miten tuo 600 vuotta ennen Heideggeria elänyt munkki kirjoittaa aivan Peltotiekeskustelun kirjoittajan äänenpainoin. Heidegger vastaa tähän – tosin kysyjään nähden pahasti myöhässä – kirjoittaessaan, että maailmassa ei mikään muu ole omaamme kuin ”täälläolo”:

Tästä myös seuraa, ettemme voi täysin kuulua millekään oliolle, emme edes itsellemme; ja siksi (vain) täälläolo on kulloinkin omaamme.

Martin Heidegger (2002): Silleen jättäminen. Suom. Reijo Kupiainen, niin & näin.

 Vanha nurmettunut peltotie lapsuuteni maisemissa Pahajoella.