EI MISSÄÄN VOI NIIN RIEMUITA

Löytyykö kodittomaksi jääneelle Seinäjoen Taiteilijaseuran kokoelmalle sijoituspaikka jostakin toisesta, vieraasta kaupungista. Kuva SJT.

Elämme suuren tuohtumuksen aikaa, mielipiteet mediassa ja ”somessa” lipsahtavat tuon tuosta vihapuheen puolelle. Kaikkein tuohtuneimmat ovat sortuneet jopa ilkitöihin. Tuohtumusta herättävät erityisesti maahanmuuttajat, pakolaiset ja politiikka. Vaan taide ei enää ärtymystä aiheuta. Vielä 1960- ja 1970-luvuilla kuvataidekin nostatti mielipiteitä ja ankaraa kiukkuakin. Varsinkin Ars-näyttelyt kiristivät hermoja – jopa niiden keskuudessa jotka eivät näyttelyissä käyneetkään. Ei ollut harvinaista, että raivostunut katsoja kävi taideteoksen kimppuun spraymaalein, puukoin ja puntarein. Onko taide nössöytynyt vai onko taideyleisö jo kaikkeen tyrtynyt?

Kuvataide ei ole teräänsä menettänyt, eikä yleisökään ole ”näkemättömäksi” muuttunut. Syy näyttelyiden heikkoon tasoon ja yleisökatoon löytyy ”näkemättömistä” näyttelyiden järjestäjistä ja moninaisista taidekenttään sorkkansa työntäneistä vaikuttajista. Kauhistellaan määrärahojen puutetta – toki syystäkin – ja toistellaan mantraa ”uusien yleisöjen etsinnän” tärkeydestä. Kuvitellaan, että helppo läpiselitetty taide houkuttelee ”helppoa yleisöä”. Modernin taiteen museo Kiasma aloittikin remontin jälkeisen kautensa muka räväkästi 1970-luvun kohuvalokuvaaja Robert Mapplethorpin näyttelyllä. Tylsää, tylsää – hohhoijaa!

Kuvataide on ajettu vaivihkaa maanrakoon. Vaikka tutkimukset osoittavat, että vauraus ja hyvinvointi on – tulevaisuudessakin – nimenomaan kulttuurin ja taiteiden varassa. Niin huonoina kuin hyvinäkin aikoina me tarvitsemme järisyttävää näkemyksellistä taidetta – merkityksellisen taiteen myötä yleisökin palaa näyttelyihin. Näkemään oppii vain hyvää taidetta katsomalla. Olemme suunnanneet taitomme ja tarmomme välttämättömyyksien hoitoon. Tieten tahtoen tuotamme byrokratiaa ja käytäntöjä, jotka luovat yhä uusia välttämättömyyksiä. Samalla olemme kadottaneet ihanteet hyvinvoinnista ja mielekkäästä elämästä. Juhlavat puheet taiteiden ja taidekasvatuksen tärkeydestä kajahtelevat onttouttaan.

Myös Seinäjoella osataan iloita siitä, mitä ei ole. Kuten olemme lehdestä lukeneet (Ilkka 3.9.2015). Viime aikoina Seinäjoen päättäjät ja virkamiehet ovat riemuinneet erityisesti siitä, että kaupungissa ei ole taidemuseota – ”kiviriippahan se vain olisi”. Saman tien voisimme vapautua kaikista muistakin kaupungin taidelaitoksista – noista kiviriipoista – ja iloita täysin sydämin puutteen nautinnoista – poissaolon estetiikasta. Kerran vuodessa voisimme järjestää kaikista taiteista vapaan kaupungin riemujuhlan. Illalla emme menisikään teatteriin, konserttiin tai taidenäyttelyyn, vaan huutaisimme uudella jalkapallostadionilla kuin hullut!

Olemmeko me todella tyytyväisiä taidemuseottomaan näkemättömyyden tilaamme, ja olemmeko me varmoja, että tulevatkin sukupolvet ovat yhtä näkemättömiä? Sekin on hyvä muistaa, että monet taiteilijat (Mikola, Koivusalo, Niemi-Pynttäri, Kantokorpi, Olsson, Polari jne.) ovat lahjoittaneet kaupungille teoksia siinä uskossa, että Seinäjoelle saadaan taidemuseo.

Ilmestynyt kolumnina Ilkassa 23.9.2015.

Lisähuomioita:

Puuttumatta mitenkään Mapplethorpin valokuvien ilmenemisien tylsyysasteeseen tai näyttelynä ”helppoon nakkiin” totean vain yhden provokatiivisen seikan. Perinteiseen paperin pinnalle tulostettuun valokuvaan museon seinät eivät tuo mitään lisäarvoa. Samat kuvat voisi yhtä hyvin katsoa netistä tai kuvakirjasta – ei kai ketään kiinnosta, onko ne kehystetty lasin alle vai liimattu kapalevylle. Ei kannata vielä tuohtua, sitä paitsi valokuva on hieno keksintö, varsinkin digikuva, jota itse kuvaan ja käsittelen työkseni.

Perinteisestä valokuvasta kun ottaa kuvan pois, ei jäljellä jää mitään muuta kuin pelkkä paperi. Kun taas maalauksen ilmentymiseen (millä asteikolla hyvänsä) vaikuttavat monet tärkeät seikat – väripinnan elävyys, struktuuri, käsiala, maalaustekniikka, koko jne. – jotka tulevat esille vain maalauksen elävässä kohtaamisessa, läsnäolossa. Maalauksestahan ei edes saa kunnollista valokuvaa, photoshopista huolimatta. Maalarina puhun nyt vain maalauksesta, vaikka grafiikan, kuvanveiston ja monien uusien myös valokuvaan perustuvien tekniikoiden laita on aivan samoin.

Tästä syystä tarvitaan taidemuseo, jossa taideteoksia voi tutkia ja tarkastella. Oman maakunnan taide on erityisen arvokasta visuaalista näkemisen oppimisen materiaalia, ja onhan sillä toki esineellinen ja taloudellinenkin arvonsa. Jokaisessa pitäjässä kerätään innokkaasti menneiden aikojen työkaluja ja taloudessa käytettyjä esineitä kotiseutumuseoihin. Sen mielekkyyttä ei epäile kukaan. Mutta samaan aikaan me unohdamme ”riemuiten” omalla seutukunnalla syntyneet taideteokset.

Kuvataide on niitä harvoja kulttuurin toimintoja, josta jää jäljelle konkreettisia teoksia, joista yhä uudelleen on koettavissa visuaalisen havainnon estetiikka. Siis valtava aarre taidon, tiedon, tekniikoiden ja näkemisen muistia ja historiaa. Kuvataidekokoelman kokoaminen ja esillä pito ovat kaupunkien kulttuurielämän tärkeimpiä toimia. Mutta ilman taidemuseota se on mahdotonta. Seinäjoen Taidemuseoyhdistys on talkoovoimin toiminut eräänlaisena imaginaarisena taidemuseona, mutta tiloja sillä ei tietenkään ole ollut taideteosten esittelyyn. Yhdistys on kumminkin hoitanut ”museaalista pestiä” unohdusta vastaan tekemällä mm. taiteilijahaastatteluja ja julkaisemalla taidekirjoja. Yhtä tyhjän kanssa sekin!

Seinäjoen kaupungille on jo kerääntynyt melko mittava taidekokoelma, varastoon ja virastojen seinille. Myös hyväuskoiset taiteilijat ovat lahjoittaneet teoksiaan sijoitettaviksi tulevaan taidemuseoon, jonne myös Lapualle varastoitu Pohjalaisen taiteilijaliiton kokoelma on ollut tulollaan. Mitä niille pitäisi tehdä? Seinäjoen Taiteilijaseuran taidekokoelmalla on ollut sopimuksen mukaan pysyvä sijoituspaikka Seinäjoen Taidehallissa. Nyt on ajauduttu epämääräiseen tilanteeseen, jossa seura etsii mahdollisuutta lahjoittaa kokoelma johonkin toiseen kaupunkiin, jossa on taidemuseo.

Paikalliset taiteilijat loivat jo 1980-luvulla Seinäjoen taidehalliin toimintamallin, joka on toiminut tehokkaasti ja tuottanut vuosikymmenten varrella merkittäviä näyttelyitä. Tätä toimintaa on tukenut Seinäjoen Taiteilijaseuran pysyvä taidekokoelma. Mutta nyt on pelko herännyt, että kaupungin kulttuuritoimen uudet suunnitelmat tekevät taidehallista harrastus- ja askartelukeskuksen, joka syrjäyttää vaihtuvan näyttelytoiminnan. Eikö taidetta enää Seinäjoen taidehallissa tarvita?

Seinäjoen Taiteilijaseuran taidekokoelman juhlava paljastustilaisuus 11.11.1962 samana vuonna valmistuneen Alvar Aallon suunnitteleman kaupungintalon salissa. Kaupungin päättäjiä ja intellektuelleja oli runsaasti paikalla. Kuva: Seinäjoen Taiteilijaseuran arkisto.