sunnuntai 20. helmikuuta 2022

LAUTASENNUOLIJAN MATKASSA



Aina kun ihminen rukoilee, hän rukoilee ihmettä. Hyvä Jumala, suo että kaksi kertaa kaksi ei ole neljä.

Ivan Turgenev



Talvisen iltapäivän hämyssä osuu kierrätyskirjojen joukosta käteeni Ivan Turgenevin romaani Rudin (1855) Maila Talvion suomennoksena. Monien suosikkikirja Turgenevin tuotannosta on Metsämiehen muistelmia (1852), itseni lisäksi sitä ovat yöpöydällään makuuttaneet ainakin Hemingway ja Stalin. Ei tarvitse unilääkettä kun tovin seikkailee luonnossa metsämiehen seurassa, vaikka itse ei olisi kuunaan metsästänyt. Metsästystä tärkeämpää Turgenevillekin oli vetelehtiä luonnossa maaorjien ja muiden tarpeettomien ihmisten parissa.


Oli ihana heinäkuun päivä, jollaisia sattuu vain silloin, kun ilma on kauan pysynyt samanlaisena. Aamuvarhaisesta on taivas selkeä; aamurusko ei leimua tulipalona, vaan levittää taivaalle heikon punerruksen. Aurinko, joka ei ole polttava eikä hehkuva, niinkuin kuivan helteen aikana, ei tumman purppurainen niinkuin rajuilman edellä, vaan kirkas ja lempeästi säteilevä - kohoaa rauhallisena taivaalle pitkän kapean kielekkeen varjostamana, lähettää raikkaan sädekimpun ja painuu pilven sinipunervaan utuun.



Rudinin ensimmäiset lauseet ovat kuin jatkoa metsämiehen eetokselle novellista Pakovainio. On kesä, aurinkoinen päivänsavujen varhoama aamu. Säätyläiset ovat vetäytyneet savuisista kaupungeista maalaiskartanoilleen ja datšoilleen. Joutilaan elämänmenon parasta aikaa on kesä, kuinkas muutenkaan, kesäiset päivät kun heinät heilimöivät, tähkäpäät kahisevat ja ilmassa visertävät leivoset.


Oli tyyni, kesäinen aamu. Aurinko oli jo noussut taivaan kirkkaan laen korkeuteen, mutta kaste kimmelsi vielä vainioilla. Lemuava tuoreus leijaili laaksosta, joka vasta oli herännyt unestaan, ja varhaiset linnut visersivät metsässä, joka liikkumattomin lehvin kylpi kasteessa. Ylenevien vainioiden päässä, jolla ruis juuri alkoi heilimöidä, näkyi kummulla pieni kylä. Tuota kylää kohti, pitkin kapeaa kylätietä, asteli nuori nainen.



Nainen on Aleksandra Pavlovna Lipin, jota koko kuvernementti piti hurmaavana naisena, eikä ollut siinä suinkaan väärässä. ”Jopa hänen suora, hiukkasen pysty pieni nenänsä saattoi tehdä hulluksi minkä kuolevaisen tahansa, puhumattakaan hänen samettisista mustista silmistään, vaalean punertavasta tukasta, kuoppasista pyöreillä poskilla ja koko hänen muusta kauneudestaan.”


Niille, jotka eivät meditatiivista joutilaisuutta arvosta, ei Turgenev ole sopivaa luettavaa. Se on selvää. Joutilaitten ihmisten kuvauksista oli tullut jo Turgenevin Tarpeettoman ihmisen päiväkirjan (1850) myötä suorastaan ilmiö 1800-luvulla. Näitä tarpeettomia ihmisiä on myös romaanin päähenkilö Dmitri Nikolajevitš Rudin, jota on arveltu kirjailijan väljähköksi omakuvaksi, mutta myös anarkisti Mihail Bakunin on epäiltyjen joukossa. Rudin ei kuitenkaan ole ihan niin tarpeeton, että vain raahautuisi mukana, hän ainakin yrittää panna kortensa kekoon.


Sisään saapuva mies näytti olevan kolmenkymmenenviiden ikäinen. Hän oli pitkä, hiukan kyyryselkäinen, kiharatukkainen, ruskeaihoinen. (…) Hänen vaatteensa vanhat ja ahtaat olivat käyneet hänelle pieniksi.



Rudin astuu sisään varakkaan lesken ja maatilanomistajan Darja Mihailovna Lasunskin taloon, jossa suurin osa romaanista ottaa paikkansa. Darja Mihailovna on arvostettu, ylhäinen, rikas leskirouva, omalaatuinen eikä aina kovin hyväntahtoinen. Nuoruudessaan häntä oli kuvattu kaunottareksi, mutta valitettavasti noista nuoruuden viehätyksistä ei hänen nykyiseen olemukseensa ollut jäänyt jälkeäkään.


Miten se on mahdollista! Huudahti tahattomasti jokainen, joka oli nähnyt Darja-rouvan ensi kerran. Onko tuo laiha, kuihtunut, terävänenäinen keski-ikäinen nainen joskus voinut olla kaunotar? Hänellekö kerran lyyroja helkyteltiin?



Näin tapahtumat vyöryvät toisen luvun alussa. Nopeasti lukija saa vuodenajan, maiseman ja päähenkilöiden lisäksi tietää, että ollaan jossakin kuvernementissa jonkin joen varrella jonkin salaneuvoksen lesken maatilalla. Kuulostaa ihan Nobokovilta.


Darja Mihailovnan taloa pidettiin miltei ensimmäisenä koko X:n kuvernementissa. Valtaisa kivirakennus oli tehty Rastrellin piirustusten mukaan edellisen vuosisadan malliin, se seisoi ylängön kukkulalla, jonka juurella juoksi eräs Keski-Venäjän pääjokia.



Kolmeen kuukauteen Rudin ei juurikaan poistunut talosta, johon hän oli alkujaan tullut pelkästä oikusta. Hän oli muka toimittamassa jotakin asiaa, jota joku muu ei ollut ehtinyt toimittamaan. Hän oli jo ehtinyt kietoa emäntänsä kaunopuheisuuden seitteihin niin syvälle, ettei Darja Mihailovna enää tullut toimeen ilman häntä. Kun Rudin erään kerran uhkasi matkustaa pois, kun rahat olivat loppuneet, lainasi Darja Mihailovna hänelle oitis 500 ruplaa. Myös naapuri Volintsev oli lainannut 200 ruplaa ja moni muu enemmänkin.


Ei ihme, että monet olivat jo kyllästyneet Rudinin omahyväiseen habitukseen. Naapuri, joka oli tuntenut Rudinin jo jossakin huikentelevaisessa menneisyydessään, lausui lopulta tuon hätkähdyttävän syytöksen, Rudin ei ole mitään muuta kuin ”lautasennuolija”. Se oli ehkä pahinta, mitä kenenkään ylle voitiinn langettaa noina hyvien tapajoen aikoina. Myös neiti Boncourt loi katseensa useasti Rudiniin, ”silmissään omituinen, viekas väre, jommoisen joskus tapaa vanhoilla, erinomaisen hyvillä lintukoirilla”. Mutta neiti Boncourt ei sanonut sanaakaan.


Mutta pahin oli jo tapahtunut ja paljastunutkin. Rudin oli kuiskutellut talon tyttären – nuoren Natalian – korvaan hempeitä höpinöitään. Ja kuten muistamme, Natalia on 17-vuotias; ikä jota ihmiselämässä ei pitäisi joutua kokemaan lainkaan. Se saattaa ihmispolon hormonimyrskyn valtaan – ja se kestää ikuisuuden, se ei lopu koskaan. Nataliakin rakastuu suin päin Rudiniin tai luulee rakastuneensa, mistä sen voi tietää. Muistan kuinka itsekin olin juuri tuossa iässä kohtalokkaasti rakastunut naapurin tyttöön tai mitä sitä kiertelemään, kaikkiin naapurien tyttöihin. Harva se päivä haudoin päättäväni päiväni.


Ollaan Avdjuhinin lammella, jossa jonkin menneen hirmutyön johdosta aurinko ei sen koommin ollut heleästi paistanut. Räytynyt Rudin odottelee synkän petäjän varjossa. Hän oli jo kuvitellut varakkaan talon ottovävyn – lautasennuolijan – paikan olevan pivossa. Mutta yllättäen uhkaavat mustat pilvet olivat nousevat taivaalle. Kun hän näkee Natalian saapuvan posket hehkuen niskojaan nakellen, hän arvaa kaiken paljastuneen. Tuo muurahaiskäpyä muistuttava leskirouva on antanut tuomionsa – vain kuolleen ruumiini yli.


Hyvä Jumala! Hyvä Jumala, äänteli Rudin, – tämä on kauheaa! Heti ja äkkiarvaamatta tällainen isku! … Vai suuttui tiedän äitinne niin kovasti?

Niin … niin, hän ei enää tahdo kuulla teistä mitään.

Tämähän on kauheata! Siis ei ole enää mitään toivoa?

Ei mitään.



Mitä te nyt aiotte, kyselee Natalia ja ehdottaa karkaamista näiltä seisomilta. Eihän se tule kysymykseenkään, mihin me voisimme mennä, sopertelee Rudin, minähän olen köyhä mies. Natalia purskahtaa itkuun ja vakuuttaa, että hän olisi ollut valmis karkaamaan, elämään synnissä ja mitä vain – ”niin tiedättekö, että olisin teitä seurannut, olisin ollut valmiina mihin tahansa”. Jos vain Rudinista olisi löytynyt hippunenkin miestä.


Kellon lyödessä kuusi ajoivat Rudinin matkavaunut esiin. Kiireesti rupesi hän sanomaan jäähyväisiä kaikille. Hän oli surkealla mielellä. Ei hän tällä tavalla ollut odottanut lähtevänsä tästä talosta: miltei karkotettuna … Miten kaikki on käynyt? Ja minkä tähden sellaisella kiireellä? Mutta onhan itse asiassa sama, minkälainen loppu on.



Kaikki oli sanottu. Mutta onhan sentään vapaus, tuumii Rudin, ja ehkä joskus vielä leipäpalanenkin, josta ei tarvitse olla kiitollisuuden velassa kenellekään. Natalialle hän jättää kirjelappusen, jossa pahoittelee äkkilähtöään, vaan ”muuta keinoa ei ole. Olen päättänyt lähteä ennen kuin minua selvin sanoin käsketään lähtemään. Lähtöni mukana lakkaavat kaikki väärinymmärrykset, ja tuskin kukaan tulee minua kaipaamaan. Miksi sitten viipyisin”.


Kohtaloni on omituinen, melkein koomillinen, antaudun kokonaan, nälkäisenä, kaikkineni päivineni ja samalla en saata antautua. Lopetan vielä elämäni siten, että uhraudun jonkun roskan eteen, johon en itsekään usko … Voi hyvä Jumala! Olla kolmenkymmenenviiden ja yhä vielä hankkiutua johonkin työhön!



Loppukohtaus tapahtuu Pariisissa kesäkuussa 1848, jolloin kansannousu oli jo kukistettu ja barrikadit hiljentyneet. Henkiinjääneet pakenivat ajatellen vain omaa pelastustaan. Äkkiä erään barrikadin harjalle nousee pitkänhuiskea mies olkihatussa ja risaisessa nutussa heiluttamaan lippua. Kuuluu yksi laukaus ja miehenroikale tipahtaa kuin säkki. Eräs pakenijoista huutaa: – Se oli se puolalainen, Dmitri Rudin.


Saatte nähdä että hänen elämänsä vielä loppuu siihen, että hän kuolee jossakin Tsarevokokšaiskissa tai Tšuhlomassa jonkin peruukkipäisen vanhanpiian syliin, joka tulee muistamaan häntä nerokkaimpana ihmisenä maailmassa.



Ivan Turgenev: Rudin, suom. Maila Talvio, Uusi Suometar, 1896.



Rudin, Dmitry Kardovskyn kuvitusta.