Alavutelaisen maalarin Matti Annalan kuvaus perinteisen ruokatalouden idyllisestä kulttuurimaisemasta vuodelta 1954. Kuva SJT.
Ruumiistaan ja ulkoisista ärsykkeistä sekä mielihaluista etäisyyttä ottaneen viisaankin on syötävä, koska itseään ei saa näännyttää nälkään. Korkeimmillakin hyveen tasoilla on siis harjoitettava sellaista oikeudenmukaisuutta, joka kohdistuu muihin elollisiin, koska ravinnon käyttäminen on myös ihmiselämän korkeimpaan päämäärään pyrkiville filosofeille välttämätöntä. Se on Porfyrioksen mukaan tehtävä korkeimman oikeudenmukaisuuden vaatimusten mukaisesti, ja tämä edellyttää suurinta mahdollista vahingoittamattomuutta kaikkea elollista kohtaan.
– Miira Tuominen: Porfyrios oikeudenmukaisuudesta, teoksessa Porfyrios: Sielullisten vahingoittamista vastaan (2022)
Meille ihmisille löytyy kätevästi ruoka suoraan olemisympäristöstämme – sitä kasvaa maasta, tippuu puista, kävelee vastaan. Ja mikä parasta me voimme syödä kaikkea mahdollista, vaikka toisiamme jos niikseen tulee. Moinen ruokavalio – sekasyönti – on herättänyt kiivaita kannanottoja jo aikojen alusta saakka. Toki enin ihmisten ruoasta on löytynyt kasvikunnasta, paitsi että mitä lähemmäksi nykyaikaa on tultu, sitä lihaisemmaksi se on käynyt. Nykyään liha onkin niin itsestäänselvää teollisuustuotantoa – läpikotaisin brändättyä – että vain harvat ymmärtävät sen perään kysyä.
Jo antiikin ajoista saakka lihansyöntiä on perusteltu väittämällä, että eläimet eivät ole ihmisen kanssa samankaltaisia, joten ne voidaan sulkea oikeudenmukaisen kohtelun ulkopuolelle. Tällaista aatesuuntaa suosittivat mm. stoalaiset filosofit Khrysippos (279–207 eaa) ja Poseidonios (135–51 eaa). Mutta lihansyönnistä pidättäytymisellä oli myös vahvat perinteet etenkin Pythagoraan (582–496 eaa) ja hänen seuraajiensa toimesta. Väkevimpiä noista osin hävinneistäkin teksteistä on Plutarkhoksen (n. 45–125) Lihansyönnistä (suom. 2004). Uutta käännöstyötä edustaa Porfyrioksen (232–304) Sielullisten vahingoittamista vastaan (suom. 2022).
Pythagoras luennoi intohimoisesti kasvissyönnin puolesta, mutta jostakin syystä hän vastusti ankarasti papujen syöntiä. Pythagoraan mukaan paras ruoka oli ”oikeudenmukaisuudella maustettu”, jolloin se ei aiheuttanut vääryyttä muita olentoja kohtaan. Jumala oli luonut meidät niin, että pärjäisimme elämismaailmassamme mainiosti (jopa taidetta luoden) ilman lihansyöntiä ja sitä kautta muille elolisille koituvaa haittaa. ”Muutoinhan epäoikeudenmukaisuuden alkusyy olisi asetettuna meidän omaan luontoomme.” Mutta luontommehan on tyhjä, kirkas kuin lähteensilmä.
Porfyrioksen mukaan stoalaisten perusteet olivat riittämättömät rajaamaan oikeudenmukaisuuden käytännön vain ihmislajin piiriin. Ja näin filosofi laajentaa (sielullisten) vahingoittamisesta pidättäytymisen vaatimuksen myös eläin- ja kasvikuntaan. Porfyrios seuraa menneisyyden suurta filosofia Theofrastosta (371 –287 eaa), jota syystäkin on kutsuttu kasvitieteen isäksi. Theofrastos muotoilee sopimuksen koko ”ruokakunnan” kanssa – siis eräänlaisen ”reilun kaupan sopimuksen” välttämättömyyden pakosta. Syötävä on, sillä korkeimmallakaan hengen ja hyveen tasolla ei pidä nälkää nähtämän.
Sopimuksen mukaan maataloustuotteisiin voidaan ansaita ”käyttöoikeus”, ilman että ryhdytään varastamaan. Hoitoa vastaan eläimet voivat luovuttaa osan ”tuotannostaan”, lehmät maidostaan, kanat munistaan, mehiläiset hunajastaan jne. Hedelmäpuut ja -pensaatkaan eivät kaikkia hedelmiään tarvitse, vaan pudottavat ne maahan vapaaehtoisesti. Oliivipuuta voidaan rajunpuoleisesti ravistaa, jos luumarjat eivät muuten tipu, mutta on päivänselvää että eläimestä ei lihaa tipu vaikka kuinka ankarasti ravistaisi. Ja raakalaisen päätös murhata eläin lihan tähden ei tule missään tapauksessa kysymykseen. ¹
Välttämättömyyksien ottaminen ei kuitenkaan vahingoita kasveja, jos otamme sen minkä ne pudottavat, eikä se vahingoita hedelmiä ja siemeniä, jos käytämme niitä kun ne ovat jo varisseet; eikä se vahingoita myöskään lampaita ja vuohia, jos keritsemällä teemme niille pikemminkin palveluksen ja hoivaa tarjoamalla saamme osan niiden maidosta. Siksi vaikka oikeudenmukainen mies ikään kuin pienentää itseään mitä tulee ruumiillisiin seikkoihin, hän ei tee vääryyttä itseään kohtaan – juuri tämän koulinnan ja itsehillinnän myötä sisäinen hyvä nimittäin lisääntyy, eli hän etenee kohti jumalan kaltaisuutta. (Porfyrios III/26)
Kyseessä ei ole vain ravinnon hankinta ja mahan täyttö keinoilla millä hyvänsä vaan ihmisen henkinen kehitys, valaistuminen – eteneminen kohti jumalan kaltaisuutta, kuten filosofi teroittaa. Porfyrios tuo tekstissään esille myös vastapuolen ajatuksia – epikurolaisten argumentit.
Jos siis olisi ollut mahdollista tehdä ihmisten ja kaikkien muiden eläinten välille jonkinlainen sopimus siitä että he eivät tapa meitä emmekä me tapa heitä erottelematta, olisi ollut hyvä ulottaa oikeus heihin asti – sehän olisi johtanut turvallisuuden parantumiseen. Mutta koska ei ollut mitään keinoa jakaa yhteistä lakia sellaisten eläinten kanssa, jotka eivät ymmärrä järjen puhetta, tällä tapaa ei ollut hankittavissa meille sellaista etua, joka takaisi turvallisuutemme suhteessa muihin sielullisiin yhtään sen paremmin, kuin jos sopimuskumppanina olisi ollut sieluton olio. Siksi ainut mahdollisuutemme turvallisuuteen on itsellemme pidättämä lupa – joka meillä nykyäänkin on – tappaa heitä. (Porfyrios III/26)
Myöhemmin Porfyrios kuitenkin toteaa, että useimmat epikurolaisistakin – aina heidän päämiestään myöten – jätti suureen ääneen mainostamansa ”suurimmat mahdolliset herkut” väliin ja tyytyivät ohrakakkuun ja hedelmiin. ”He ovat täyttäneet kirjoituksensakin kehittelemällä ajatuksia siitä, miten luonto tyytyy vähään ja miten luonnon välttämättömien tarpeiden hoitamiseen riittää se, mikä on vaatimatonta ja helposti hankittavissa.”
Sopimuksesta eniten hyötyvä osapuoli viljelijä on ollut kiero isäntä, se on jalostanut, oksastanut ja ympännyt. Hyvällä syyllä siemenetön viinirypäle tai noin 50 kiloa päivittäin maitoa lypsävä lehmä (valtaisat utareet kassissa lattiaa viistäen) voisivat kysyä, mikä järki tässä on. Nykyään lehmien vuosittain lypsämä maitomäärä ylittää jo keskimäärin 10000 litraa, ja tuota hurjaa tuotantokautta (ja elämää) kestää reippaat 2 vuotta. Tuollainen järjetön maidontuotto vaatii puhdasta vettäkin noin 200 litraa vuorokaudessa.
Ohraa pidettiin jo antiikin maailmassa vehnää arvottomampana viljalajina, köyhien ja sikojen ruokana. Siis filosofisille askeetikoillekin sopivana ravintona. Otti ohraleipä, sanottiin lapsuuteni Pahajoella, kun jollakulla meni bisnekset syteen. Vaikkakin ohraleipä oli suurta herkkua ja tärkein vilja Suomessa aina 1800-luvulle saakka, jolloin ruis otti sen paikan. Pohjanmaalla suuressa suosiossa oli eri viljalaeista valmistettu ”sekaleipä”; yhtä kamalaa leipää olisi voinut leipoa vaikka sahajauhoista. Nykyään suuresti arvostettua kuningas kauraa pidettiin lähinnä rehuviljana. (Kelvottoman vehnän nimeä en suostu edes ääneen lausumaan.)
Kuten on käynyt ilmi Porfyrios ei käynyt taistoa lihansyöntiä (sarkofagiaa) vastaan yksin. Vuosisata aikaisemmin vaikuttanut Plutarkhos kommentoi myös eläinten kanssa tehtyä ”oikeudellista sopimusta”. Itse asiassa sellaista sopimusta ei ole, olemme yhä edelleenkin toisiamme ja eläimiä tappavia barbaareja. Häpeällistä elämäämme ylistäviä runoilijoita ei todellakaan tarvita, kuten Platon jo totesi ihannevaltiota suunnitellessaan.
Meidän, jotka pidämme elämäntapaamme sivistyneenä ja inhimillisenä, on vaikea sanoa, mitä meille jäisi kaikista monimutkaisista toimistamme maalla ja merellä – mikä ilmaa koskeva taito, mikä hienostunut ruokavalio – jos oppisimme kohtelemaan vahingoittamatta ja huomioon ottaen kaikkia eläimiä, ikään kuin rationaalisina ja samanheimoisina. Lääkettä tai parannusta tähän ongelmaan ei ole: joko luovumme tähänastisesta elämäntavastamme tai luovumme oikeudenmukaisuudesta. (Plutarkhos, De sollertia, suom. Tua Korhonen)
Porfyrios käsittelee myös uhraamista, tuota omituista toimitusta, jossa tapettu eläin (tai ihminen) poltetaan ja toivotaan käryjen tavoittavan jumalaiset nenät. Vastoin kaikkia järkisyitä siihen ryhdyttiin ikään kuin välttämättömyyden pakosta. Jo Theofrastos oli uhraamista vastustanut (siis jo satoja vuosia ennen Porfyriosta) perusteella, että se mikä on epäoikeudenmukaista, ei ole myöskään hurskasta. Ja miten jumalia olisi voinut lepyttää ainainen palavan lihan katku jumalaisissa nokissa. Ei ihme, että vitsaukset ja onnettomuudet seurasivat toisiaan.
Ja jos kerran se, joka vie toiselta sadon, ei ole otollinen uhraamaan, niin aivan varmasti ei jumalille otollista ole myöskään satoa kallisarvoisempien varastettujen asioiden uhraaminen – silloinhan teko on vielä kauhistuttavampi. Ja sielu on paljon kallisarvoisempi kuin se mikä kasvaa maasta, joten sen riistäminen eläimeltä uhraamalla ei ole sopivaa. (…) Ja omastamme meidän uhrattava, ei siitä mikä on toisten. (Porfyrios II/12-13)
Theofrastos ehdottaa hyville jumalille (daimoneille) otollisiksi uhreiksi kukkasia ja ohranjyviä, otollisia olisivat myös sellaiset vuodatusuhrit kuten öljyt ja viinit. Uhratkaamme siis mekin, kehottaa tämä zen-mestariksi äitynyt Porfyrios, mutta uhratkaamme jotakin jumalien arvoista, ei mitään aistittavissa olevaa, uhrisavuja eikä sanojakaan – ei edes sisäistä puhetta. Ei mitään aineellista – hiljaisuuskin riittää.
Palvomme häntä puhtaalla vaikenemisella ja häntä koskevin puhtain ajatuksin. Meidän täytyy siis liittyä jumalanyhteyteen ja tulla hänen kaltaisekseen, ja siten tarjota oma jumalan puoleen kohottautumisemme pyhänä uhrina – se on samalla kertaa meidän ylistyslaulumme ja pelastuksemme. Uhraamisen päämäärä on sielun tyyneydessä ja jumalantarkkaavaisessa ajattelussa. Porfyrios II/34)
Kaiken inhimillisen kaaoksen taustalla on lihansyönnin julma kulttuuri, joka aiheuttaa monenlaisia onnettomuuksia ja sairauksia. Megalomaanisiin mittasuhteisiin paisunut eläinten teurastus on johtanut ihmisen sisäiseen epäjärjestykseen ja sen myötä jatkuvaan sotimiseen ja turhaan tappamiseen. Porfyrioksen aikoina oli luontoa ja ympäristöä yllin kyllin sotkettavaksi, joten se ei filosofia huolettanut – ilmastosta puhumattakaan. Mutta eläinten oikeudet ymmärtänyt lihaa syömätön ihminen oli kaikin puolin parempi kansalainen.
Se, joka on omaksunut yhteenkuuluvuuden elävän olennon kanssa ylipäänsä, ei tee vääryyttä myöskään yksittäistä eläintä kohtaan – mutta se, joka rajaa oikeudenmukaisuuden vain ihmiseen, on tiukan paikan tullen valmis luopumaan oikeudenmukaisuudesta kokonaan. Niinpä pythagoralainen lisuke on sokraattistakin suloisempi: Sokrateen mukaanhan sopiva lisuke on ruoan puute eli nälkä, Pythagoraan mukaan puolestaan sellainen, jolla ei tehdä vääryyttä ketään kohtaan ja joka on maustettu oikeudenmukaisuudella. Sielullisista valmistettua ruokaa välttämällä välttyy tekemästä ruokaan liittyviä vääriä tekoja. (Porfyrios III/26/7)
¹ Mainittakoon ohimennen, että nykyisin useimmissa Välimeren maissa oliivipuiden korjuussa käytetyt imurit tuhoavat vuosittain miljoonia lintuja. Itse käytän kreetalaista oliiviöljyä, joka edelleenkin valmistetaan perinteisin menetelmin .
Ps. Sen enempää edellinen kuin tämä nykyinenkään hallitus ei suitse järjettömyyksiin paisunutta liha- ja maitotaloutta. Päinvastoin tukea jaetaan moiselle uhritaloudelle ja sen tuotteiden kulutukselle.
Blogit lihansyönnistä:
https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2014/12/lihansyonnista-i.html
https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2014/12/lihansyonnista-ii.html
https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2014/12/lihansyonnista-iii.html
Porfyrios:
Sielullisten vahingoittamista vastaan, suom. Liisa Kaski,
Tutkijaliitto 2022.
Plutarkhos: Lihansyönnistä
/Om att äta kött, suom. Tua Korhonen, Antti J. Niemi ja Pia
Åberg, Summa 2004.
Lapsuuteni onkipaikka, Matti Annalan maalaus vuodelta 1952. Kuva SJT.
