maanantai 28. toukokuuta 2012

AVAJAISISSA ON MUKAVAA


               

Iloisia taiteilijoita matkalla avajaisiin Zachenta Galleryn portaikossa Varsovassa 1978. 
Vas. S. J. T, Jukka Mäkelä ja Eero Hiironen. Onpa minimalistilla solmiota!

 

Olikohan se Andy Warhol, joka sanoi olevansa niin innokas avajaisissa kävijä, että ilmestyi paikalle jopa kirjekuoren avajaisiin. Tämä mottona kiersimme opiskeluaikoina Jaakko Hirvosen kanssa ahkerasti Helsingin taide-elämän tarjoamia näyttelyiden avajaisia. Toki me kävimme myös kauppakeskusten, siltojen ja ties minkä avajaisissa. Kun ensimmäinen sähköjunarata avattiin Helsingistä Kirkkonummelle sai avajaispäivän ajan matkustaa tuota väliä ilmaiseksi. Me kävimme Jaakon kanssa avajaisten merkeissä viisi kertaa Kirkkonummella. Kirjoitin siinä junassa istuessani novellin Mäki, Huovinen ja kolmas, joka sittemmin julkaistiin Länsi-Uudenmaan Kirjoittajien antologiassa Albumi II (1973).

Avajaisissa sattui kaikenlaista, varsinkin niissä joissa olin itse mukana taiteilijana. Ars 69 -näyttelyn avajaisissa (siis siinä näyttelyssä en ollut mukana taiteilijana) Sakari Saarikivi pani minut vartioimaan Edward Kienholzia, ettei suuri taidemaailman tähti polttaisi koko Ateneumia sikareineen. Kienholz työnsi sikarin minunkin suuhuni sillä seurauksella, että minäkin aloin polttaa sikareita. Sitä paitsi Saarikiven omakin piippu kärysi – ja usein yksikseen – milloin missäkin päin museota. Ja rakennuksen Mikonkadun puoleisissa tiloissa Taideakatemian koulun oppilaat vetivät posket lommollaan tupakkaa kaiken päivää.

Taisi olla ensimmäinen Suomen Taiteilijain vuosinäyttelyni 1972 kun huomasin vähän ennen avajaisia, että taidehallin vahtimestari Nieminen oli ripustanut kolme maalaustani seinälle nurin päin. Oitis ryhdyin etsimään tikkaita korjatakseni erehdyksen, mutta samassa Unto Pusa ilmestyi paikalle ja kehotti minua viemään tikkaat takaisin. ”On aivan saman tekevää miten päin nuo sinun tekeleesi seinällä riippuvat”, sanoi Pusa ja heilutteli uhkaavasi umpimustaa kävelykeppiään. Ymmärsin kyllä, että maalauksistani puuttui tyystin tuo Pusalle niin rakas eurooppalaisen balanssin hiuksia halkova dynamiikka. Minä saisin suksia muiden minimalistien kanssa suolle.

Samoissa avajaisissa Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtaja Raimo Heino koputti isällisesti olkapäätäni ja totesi, että "sinullahan on jo pisteet kasassa, sinun on aika liittyä taiteilijaseuraan". "Extra ecclesiam nulla salus, kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta", lisäsi Heino ja lähti kiikuttamaan minua toimiston puolelle. Surullisenkuuluisa sihteeri Vahanen puuhasteli siellä vielä iltamyöhään jotakin. "Tämä mies liittyy seuraan", sanoi Heino ja sukaisi viiksiään. Niin pantiin hakemus sisään ja minusta tuli Suomen Taiteilijaseuran alaosaston Taidemaalariliiton nuorin jäsen.


 

Avajaisten odottelua. Ensimmäinen yksityisnäyttely, Kluuvin Galleria 1973.  



1970-luvun lopulla avattiin Varsovassa Suomen Taiteilijaseuran järjestämää nuorten suomalaistaiteilijoiden näyttelyä. Paikalle oli tullut sankoin joukoin puolalaisia taiteilijoita katsomaan ennenäkemätöntä ja vaarallistakin abstraktia taidetta. Joku näyttelyvieras oli tutkinut Ukri Merikannon veistosta niin tarkoin, että oli nukahtanut veistoksen kylkeen. Äkkipikaisena miehenä Ukri hermostui hosumaan, että ”nyt heitetään tuo sälli pihalle”. ”Ei sitä voi pihalle heittää, se on paikallisen taiteilijaseuran puheenjohtaja”, sanoi hätiin rientänyt tulkki ja ja yritti rauhoitella kuumana käyvää Ukria. Tästä hyvästä me myöhästyimme suurlähetystön kokkareiltakin. Kun tulimme paikalle pistelivät puolalaiset toverit jo viimeisiä poronlihaleipiä suihinsa. Tämä alkoi nyppiä muitakin kuin Ukria, jopa vahvasti sosialismiin sitoutunutta Timo Aaltoa – me olimme eläneet jo toista viikkoa pelkällä votkalla ja nahistuneilla juureksilla. Noina edistyksellisinä aikoina ei Varsovassa mässäilty.

Parikymmentä vuotta myöhemmin avattiin suomalaisen taiteen näyttelyä Lontoossa. Avajaiset olivat alkamassa ja taiteilijat kävivät ylikierroksilla. Sponsoroidut viinilaatikot saapuivat myöhässä, yleisöä alkoi tulvia jo galleriaan. Tarjoilua hoitava nainen ojensi minulle korkkiruuvin ja sanoi, että ”sinä olet taatusti hyvä avaamaan viinipulloja”. Minä kävin kaksin käsin toimeen, mutta ihmisiä tuli koko ajan lisää ja viiniä kului runsaasti. Toisella korvallani kuulin, että suurlähettiläs puhui ja jotkut muutkin puhuivat ja välillä lyötiin käsiä rajusti yhteen. Lopulta huomasin olevani yksin tyhjien viinipullojen kanssa putipuhtaaksi riivityn tarjoilupöydän äärellä, seuranani typerryttävä tunne että minut oli yksinkertaisesti unohdettu. Minulla ei ollut aavistustakaan, mihin ravintolaan avajaisten jatkot oli sovittu. Naulakossa roikkui yksinäinen sateenvarjo – puukahvainen lontoolainen klassikko – otin sen ja kävelin ulos. Siellä satoi – oltiinhan Lontoossa. Kävelin lähimpään Pubiin, joka sattui olemaan tirolilaistyyppinen kellariravintola, jossa jodlattiin puukengissä aamuun saakka haitarin säestyksellä.



Näyttelyä avaamassa, Madrid 2006.



Viime perjantaina avattiin Harrin Taidekeskuksessa Janne ja Voitto Kantokorven hienoa ja koskettavaa retrospektiivista näyttelyä. Alkukesän päivä oli parhaimmillaan, aurinkoa tulvillaan ja yllätyksenä pieni kiukkuinen pilvi, joka satoi pari minuuttia ja häipyi sitten Tusan puolen mittaamattomiin erämaihin. Avajaisissa oli erityistä lämpöä: Janne ja Vode ovat olleet suuria vaikuttajia elämässäni. Vode oli kuvaamataidonopettajani ja suuri idolini nuo pitkät vuodet yhteiskoulussa. Noina aikoina Vodella oli ateljee Himasen ulkorakennuksen vintillä, jonne johti portaat ulkokautta. Ajoin toisinaan Voden perässä pyörällä ja onnistuin keplottelemaan itseni sisälle ateljeeseen. Se oli aivan oma maailmansa. Vode maalasi sortin hurmiossa ja lattialla oleva levysoitin soitti aivan käsittämätöntä musiikkia, Schönbergiä ja Stravinskya.

Tuolloin 1960-luvun alussa rakensin oitis Pahajoella olevan kotini vintille oman ateljeen. Kuinka helppoa se olikaan, minulla oli ateljee – minä olin taiteilija. No, minä olin vasta 13 enkä tiennyt mitään taiteilijain murheista. Isälläni oli maalausurakointi yritys, joten maalaustarvikkeista ei ollut pulaa. Vodelta jouduin ensin lainaamaan Schönbergit ja Stravinskyt ennen kuin onnistuin postimyynnistä tilaamaan omat. Vieläkin kun maalaaminen ”tökkii” turvaudun usein yhä samoihin säveltäjiin, vaikka paljon muutakin hyvää musiikkia on kuulolla. Musiikki on abstraktisuudessaan ainoa toinen taidelaji, joka edes jollain tavoin muistuttaa maalaamista – se ikään kuin pitää yllä maalarin eteerisissä sfääreissä harhailevaa, epäröivää ja huonomuistista eetosta. Jokaiseen maalaukseen on liian pitkä matka – ilman apuneuvoja sinne ei selviä kukaan.

                  Millainen maailmasta saattaisi tullakaan – ruma, ahdistava

tai mitä vaan – aina sen voi peittää maalilla.





Janne ja Voitto Kantokorpi, Kaarisilta, Taidekeskus Harri, Alavus 26.5.-21.6.2012



tiistai 1. toukokuuta 2012

MODERNIN TAITEEN SUURI SAAGA


Vasemmalla Jackson Pollockin rakentelema studio, Springs 1950-luku. Oikealla Oiva Polarin rakentama ateljeekämppä 1950-luvulla, vain päätykolmio näkyy pankkirakennuksen ja linja-autojen puristuksessa. Myöhemmin "kämpässä" toimi legendaarinen Monosen levykauppa, kunnes muutama vuosi sitten joku poltti koko hökkelin.


Oiva Polari ja Jackson Pollock 100 vuotta

Jackson Pollockin syntymästä tuli tänä vuonna kuluneeksi sata vuotta, kuten tulee kuluneeksi myös Pohjalaisen saagan maalarin Oiva Polarin syntymästä. Pollockin juhlanäyttely nähdään mm. Tokion Modernin taiteen museossa ja Polarin muistonäyttely ottaa paikkansa aikajanalta syyskuussa Seinäjoen taidehallissa. Tämän maailmoja syleilevän yhteensattuman kunniaksi muusikkoystäväni lainasi Steven Naifehin ja Gregory White Smithin kirjoittaman reippaasti yli 900 sivuisen elämäkerran Jackson Pollock, An American Saga.

Kirja on ilmestynyt jo 1989, joten se ei ole sinänsä ajankohtainen, kuten eivät juuri mitkään muutkaan käsittelemäni kirjat. Näillä kiireillä kirja jää kyllä kokonaisuudessaan toistaiseksi lukematta, vaikka teksti rullaa mukavasti ja kertoo paljon. Aivan liikaakin, huimaa tällainen perusteellisuus. Kirjan laajuudesta kertoo sekin, että pelkät liitetiedot, huomautukset ja indeksi vievät 140 sivua. Kuvia kirjaan ei ole tuhlattu: siellä täällä pieniä mustavalkoisia kuvia ja kirjan keskellä pakolliset värikuvaliitesivut. Tekijät haastattelivat kirjaa varten yli 800 henkilöä, joiden höpinöistä kertyi yli 8000 käsikirjoitusliuskaa.

Pollock täräytti Oldsmobilensa umpihumalassa kohtalokkain seurauksin ulos tieltä elokuussa 1956. Onnettomuusautossa olivat myös Pollockin uusi tyttöystävä ja muusa Ruth Kligman sekä tämän ystävätär Edith Metzger. Vain Kligman selvisi onnettomuudesta kuin ihmeen kaupalla, ja jatkoi taiteilijauraansa (abstraktina ekspressionistina – Pollockin viitoittamalla tiellä) kuolemaansa 2010 saakka. Kligman oli muutakin kuin vain muusa (”Serial Muse” – hänhän toimi myös Kooningin muusana), hän oli lahjakas ja taiteellinen. Kun taas Pollock ei ollut kumpaakaan, mutta taidettahan ei tehdä lahjoilla vaan syöksymällä suin päin helvettiin. Tämän Kligmankin sai huomata lyhyen suhteensa aikana riivattuun taiteilijaan. Tästä tulikin mieleen, että pitäisi panna muusan paikka hakuun.

Vuonna 1953 Pollock oli nelissä kymmenissä ja maalaamassa teoksia uuteen näyttelyynsä. Vasta äskettäin hänestä oli tullut kuuluisuus, abstraktin ekspressionismin suurin tähti, ”Jack the Dripper”, kuten Time-lehti oli häntä nimitellyt. Häneltä odotettiin paljon, taidemaailma suorastaan vinkui uutta näyttelyä ja uusia hätkähdyttäviä teoksia. Kun taas Suomessa, varsinkin Pohjanmaalla, taiteilijat elivät pitkän ja rauhallisen elämän – heiltä ei kukaan odottanut yhtään mitään.

Pollockin maalaaminen ei sujunut kovin hyvin ja alkoholia kului paljon. Sitä paitsi aviopuoliso Lee Krasnerin kanssakaan ei sujunut kovin hyvin, ja hän kaipasi kipeästi Leen arvostelukykyä ja tarkkaa silmää. Maalaaminen on yksi juttu, ja näkeminen toinen. Näyttely Sidney Janis Galleryssa tammikuussa 1954 ei mennyt sekään kovin hyvin. Jackson veti kaksin käsin viinaa. Polari oli päässyt Alkoon töihin, hän myi viinaa – tauluihin verrattuna se oli naurettavan helppoa myytävää.

Herald Tribunen arvostelija oli näkevinään Pollockin näyttelyssä positiivistakin, sillä ainakin osa maalauksista oli ”todellakin maalattu eikä vain roiskittu”, mutta piti Pollockin ”roiskemaalaustekniikkaa” liian rajoittuneena; tuloksena oli usein ”tyhjiä ja pinnallisen koristeellisia” maalauksia. Pollockin hyvä ystävä ja abstraktin ekspressionismin lanseeraaja Clement Greenberg ei kirjoittanut näyttelystä mitään, mutta sanoi yksityisesti Pollockin ”menettäneen otteensa” ja että hänen uudet teoksena olivat pehmeitä ja väkinäisiä. Pollock oli ollut ”maalauksessaan The Deep (1953) jonkin jäljillä, mutta kadottanut lopulta senkin”.

Pollockilla oli ollut ”kymmenen vuoden voittoputkensa, mutta nyt se oli ohi”, totesi kylmäkiskoinen Greenberg. Ensimmäisen suuren amerikkalaisen ismin, abstraktin ekspressionismin, triumfi oli kokonaisuudessaan hiipumassa. Minimalistien ateljeissa kävi jo kova kuhina – vanhat kääkät saisivat huutia!

Pollock ja hänen taiteensa huomattiin myös Pohjanmaalla. Olihan Amerikka ikään kuin maakunnan jatko-osa – lähes joka talosta sinne oli lähdetty. Tädilleni Hellille tuli jokin amerikkalainen lehti ja se uutisoi näyttävästi: ”Jackson Pollock killed in a car accident.” Tätini oli syntynyt Ohion Younstownissa 1912, joten hänenkin 100-vuotisjuhlaansa voitaisiin viettää, ellei hän olisi tuhlannut lahjojaan Siperian tolkuttomiin erämaihin.

Tammikuussa 1954 nähtiin Helsingin Taidehallin amerikkalaisen taiteen näyttelyssä myös muutama Pollockin maalaus. Uuden Suomen taidekriitikko E. J. Vehmas ei nähnyt niissä mitään järkeä ja epäili ettei ”siihen kai ole pyrittykään”. Oiva Polari kirjoitti Vaasa-lehdessä:Omasta puolestamme kieltäydymme ehdottomasti pitämästä tällaista taiteena, sillä jos se kuitenkin sitä on, silloin myöskin kaatuneen mustepullon tahra pöytäliinalla on taidetta! Pollock on rohkea maalari, mutta rohkeus ei sinänsä ole osoitus hänen taideteostensa arvosta, hän on vain tahtonut unohtaa, että moderninkin taiteen tiellä vaanii erehdyksen mahdollisuus,”

No, Polari ei ollut mielipiteensä kanssa yksin. Modernin taiteen suuret pioneerit Matisse ja Picasso olivat liikuttavasti samaa mieltä. Picasso sanoi, että hänen ”modernin taiteen ymmärtämisensä loppuu Pollockiin”. Samoja sanoja käytti Sara Hildén 1970-luvulla katsellessaan eräässä näyttelyssä allekirjoittaneen maalauksia. Että niin se menee – mikään ei muuta koskaan miksikään. No, taidemaailman toinen kova luu Bengt von Bonsdorff osti ne Amos Andersonin taidemuseon kokoelmiin – samasta näyttelystä.

Myös Polari kokeili 1950- ja 60-lukujen vaihteessa abstraktin ekspressionismin menetelmiä, joskaan ei ehkä aivan action paitingin maalinroiskintaan saakka. Tuolloin Suomessa lähes kaikki taiteilijat olivat jonkin sortin informalisteja. Kunnes sekin ismi vaipui unholaan ja suurin osa taiteilijoista palasi Polarin tavoin esittävän imaisun pariin. Vieläkin joskus kuulee jonkun haikailevan informalismin perään: se oli niin vapauttavaa ja ihanan pinnalista. Joku taidemuseo voisi koota suuren informalismin näyttelyn – ei kai sentään kaikkia ”informalistisia” teoksia ole hävitetty.

Pollockin vaikutus maailmaan taiteeseen oli suuri, hän vapautti maalarin luovuuden kolmiulotteisuuden illuusioiden ja eurooppalaisten sommitteluteorioiden vankilasta. Pollockin käsissä spontaani maalin roiskinta tuotti häikäisevää sisäisten visioiden kalligrafiaa, kun taas monet innokkaat jäljittelijät sortuivat vain pelkkään värien roiskintaan. Euroopassa maalaustyyli nimettiin informalismiksi, joka lopulta kattoi kaiken sekalaisen abstraktin ilmaisun. Greenberg piti nimitystä, ja kaiketi koko suuntausta, epäonnistuneena.

Olisiko Pollockin pitänyt matkustaa Eurooppaan, kuten hän aikoi. Hän oli anonut passia, mutta jätti sen lunastamatta. Hän oli kuten nykyään sanotaan ”eurooppakriittinen”. Pollock kysyi myös Milton Resnickin kantaa asiasta:

P: ”Mitä arvelet, jos minä matkustan Eurooppaan?”
R: ”Ok, niin, no?
P: ”En tiedä haluanko matkustaa.”
R: ”No, mitä sinä sitten haluat?”
P: ”Minä vihaan taidetta.”
R: ”Toki, kaikki vihaavat. Sinä menet Eurooppaan, mitä sinä haluat minun sanovan?”


Artikkeli ilmestynyt vuosikirjassa Seinäjoen varrelta 4/2013.

Steven Naifeh & Gregory White Smith (1989): Jackson Pollock, An Amarican Saga. Woodward/White.

Oiva Polarin informalistinen maalaus Maisema vuodelta 1962. Seinäjoen Taiteilijaseuran kokoelmat. Kuva SJT.