SUUREN ULKOPUOLEN METSÄSTYS I

Suuren ulkopuolen metsästys on vetänyt vesiperän. Mitään havaintoja ulkopuolelta ei ole, minkäänlaista viestiä ei ole sieltä tullut – kukaan ei ole siellä käynyt. Kuva SJT.

Ihmiset käyvät levolle päivän iloista kylläisinä,

(…) tyhjänä rypäleistä ja kukista ja käsitöistä

lepää markkinatori.

Friedrich Hölderlin

Tuuli tyyntyy ja tienoo hiljentyy iltaan. Ollaan missä tahansa maailmassa kuten maailmassa ollaan. ”Rauha on kauttaaltaan, kadut hiljenevät vähitellen, / vaunut soihtuineen vierivät jyristen.” Ihmiset ovat vetäytyneet asumuksiinsa. Vain puistosta kantautuu luutun ääni – ehkä siellä rakastavaiset kohtaavat tai yksinäinen trubaduuri näppäilee kaihoaan yötaivaan alla. Tuntuu kuin kirjoittaja olisi jossakin kuvaamansa maailman ulkopuolella. Vaan ei hän ole – hän on yhä tornissaan tai vinttikammiossaan – joka on yhtä ja samaa maailmaa kuin kaikki muukin kokemuspiirissä oleva.

Kyseessä on Friedrich Hölderlinin elegia Leipä ja viini (Brot und Wein), joka on kirjoitettu useampana eri versiona vuosina 1800–1801. Ainutlaatuiseksi runoelman tekee se, että se kuvaa jumalten lähdön aiheuttamia tunnelmia maailmassa. Jumalat ovat poistuneet vähin äänin ja hylänneet ihmiset oman onnensa nojaan syvään kosmiseen yksinäisyyteen. Lohdutukseksi ihmispoloille jumalat ovat jättäneet jälkeensä leivän ja viinin mysteerin. Näin arvellaan, mutta tulkinnassa orastaa jo kristillisen ajattelun kaipuu alituiseen lohdutuksen sanomaan. Luultavasti hajamieliset jumalat vain unohtivat leivän ja viinin niin kuin kaiken muunkin.

Jo runoelman ensimmäisessä runossa kokijan – paikalle osuvan vaeltajan – yllättää outo autius ja vierauden tunne. Puiden latvusten ylle noussut kuukin on salamyhkäinen, ja vaikka taivas on tähdistä täysi, se herättää vain hämmästystä. Meistä ihmisistä se ei enää piittaa.

Henkäyskin viriää, puun latvuksissa se tuntuu.

     katso: on meidän maan varjona nouseva kuu

niin salamyhkäinen: ylikiihkeä yö syvä joutuu

     taivaan tähtiä täys, meistä ei piitata voi,

kummana loistaa tuo sekä outona kansojen kesken,

     synkkänä niin yli maan, vuorien huippujenkin.

On koittanut unohduksen yö ja varjomainen nykyaika, jota vallitsee harhaisuus ja tietämättömyys. Vanha maailma on kadonnut jumalten myötä, ja siitä voidaan enää vain runoilla. Adornon mukaan katastrofin jälkeisessä vaikenemisen maailmassa itää jo uuden transsendenssin mahdollisuus. Runoelman 4. runossa tämä mahdollisuus tulee ilme, kun salaman iskun tavoin transsendentti – täydellinen ulkopuolinen – ilmestyy jälleen maailmaan, ”missä se onnea täynnä, ilma kun kirkas on, lyö jylisten näkyviin?” Syystäkin runoilija päättää säkeen varovaiseen kysymysmerkkiin.

Runoilija antaa ymmärtää, että jumalten poistuminen on allegoria läsnäolon puutteelle, joka riivaa nykyaikaa. Risto Niemi-Pynttäri kirjoittaa tekstissään Runoelman taustaksi (1996), että ”moderni aika oli Hölderlinille väliaikaa, jolloin läsnäolo kätkeytyy, mutta jota on yhä mahdollista muistaa kielessä”. Moderni maailma kääntyy varsinaisen läsnäolon ja suoran kokemisen todellisuudesta kohti merkkien maailmaa. Odotetaanko tässä ihmiseksi tulleen Jumalan merkkiä. ”Oi Isä! Sees! Kajahtaa ylt'ympäri tuo ikivanha merkki....” Vaan ilmitulo ei ole kristillinen, huomauttaa Niemi-Pynttäri, ”vaan aivan muuta: kreikkalaisen taivaan kirkastuminen”.

Vaikkakin runoilija kirjoittaa sarjan viimeisessä 9. runossa: ”Poikana Korkeimman, pyhän soihdun tuojana saapuu / tänne se Syyrian mies nyt alas varjojen luo.” Eräässä versiossa runoilija on korvannut tuon kohdan arvoituksellisilla säkeillä: ”...nimittäin henki kotona / ei ole alussa, ei lähteellä. Häntä jäytää kotimaa. / Siirtomaata rakastaa, ja urhoollista unohtamista henki. / Kukkamme ilahduttavat ja metsiemme varjot...” Heideggerin mukaan tässä nousee jo esiin runollisen asumisen teema: ”Yhteisen hengen ajatukset ovat runoavia. Jos henki milloinkaan haluaa tulla ihmiskunnan historian ”hengeksi” tämän maan päällä, täytyy hengen runoavien ajatusten kokoontua ja täydentyä runoilijan sielussa.”

Ihminen ei ole kuin eläin metsässä tai lintu puussa. Ihmisen olemisen muoto on asuminen, ja asumisen poetiikka voi toteutua vain taiteen kautta.

Selittymättömän arvoituksen äärellä on helppo tyytyä kotiinpaluun kuvaukseen. Ilman poissaolon kodittomuutta ei voisi palatakaan. Matkoillaan riutunut henkiparka on unohtanut kreikkalaisen taivaan ja palannut kotiin. Sentään ”kukkamme ilahduttavat ja metsiemme varjot...” Ketäpä ne eivät ilahduttaisi. Henki – ”tietävä tahto” – on kaikkialla kotoisessa asumisen kulttuurin piirissä ja ”runollinen asuminen” voi alkaa, kunhan se ensin on saanut täyden mittansa runoilijan sielussa: ”Se on ihmisen mitta. / Ansioituneena mutta runollisesti ihminen asuu / tämän maan päällä.”

Transsendentaalisen filosofian mukaan on ollut järkevää ajatella, että jotakin on tuolla ulkopuolella (transsendenssi) ja jotakin on täällä sisäpuolella (immanenssi) ulkoisesta maailmasta havaintoja suorittamassa. Havainnointi (transsendoiminen) tapahtuu ikään kuin sisäisen itsen (immanentin) ylittämisenä. Heidegger päätyi kuitenkin hylkäämään transsendenssin vanhentuneena ja ehkäpä turhana jahkailuna. Läsnäolo (täälläolo) on jo aina ylittänyt sisäisen itsensä – täälläolo on jo valmiiksi sielläoloa (Dasein), joka ilmenee ”ajallisessa tapahtumayhteydessään” perusteen poissaolon kautta. Vain suuri ulkopuoli voisi tuon suureen tyhjyyteen rajautuvan perustan täydentää.

Yhä käännämme katseemme sisimpäämme ja tutkailemme sisimpiä tuntojamme, vaikka sellaista ”sisintä” (paikkaa) ei olekaan. Kaikki havainnointi ja tiedostus tapahtuu jo oletetusti siellä tai täällä. Siellä ja täällä ovat sama asia – siis ikään kuin samaa aikapaikkaa. Jos ei ole sisäistä (immanenssia) ei ole ulkoistakaan (transsendenssia). Suuren ulkopuolen metsästys on vetänyt vesiperän. Mitään havaintoja ulkopuolelta ei ole, minkäänlaista viestiä ei ole sieltä tullut – kukaan ei ole siellä käynyt. Syystäkin ulkopuolen ilmenemistä millään tasolla on alettu vahvasti epäillä. Siitä huolimatta metsästys käy yhä kiihkeänä.

Mutta minne menivät jumalat? ”Missä ne nyt ovat? Missä on tunnetut, juhlien kruunut?” Onko kukaan nähnyt niitä, kyselee epätoivoinen runoilija. Yllättäen tähän löytyy vastaus Jorge Luis Borgesin novellista Ragnarök (1959/1969). Kertomus alkaa nasevasti: ”Tapahtumapaikka oli historiallis-kielitieteellinen tiedekunta; päivä oli illassa. Kaikki oli vienosti outoa...” Alakaupungin suunnasta alkoi kuulua äkillistä meteliä, inhimillisiä ja eläimellisiä karjahduksia. Joku huusi: ”Ne tulevat, jumalat tulevat!” Laumasta erkani neljä viisi otusta ja nousi korokkeelle. ”Me kaikki taputimme itku kurkussa käsiämme, vuosisatoja jumalat olivat olleet maanpaossa, nyt ne palasivat.”

Jumalat olivat kehnossa kunnossa. Philippe Lacoue-Labarthe kirjoittaa tekstissään Poismeno (1966) Borgesin jumalhahmoista ammoisten kauhujen ja halujen merkkeinä, sekasikiöinä vailla vertaa, ”joiden myötä ihminen muuttuu siksi mitä ei ole, tukahtuu höyhen- tai karvapeitteen alle, seuraa voimattomana oman äänensä särkymistä rääkäisyksi ja tuntee verensä kylmenevän, kenties aavistaen ruumiinsa jonakin päivänä jähmettyvän patsaan iättömäksi marmoriksi”. Lacoue-Labarthe vertaa Borgesin tarinaa tyyliltään amerikkalaiseen rikosromaaniin, roman noiriin, ja eritoten Dashiell Hammetin dekkareihin.

Tapahtumapaikalla rähjäiset jumalat röyhistelivät rintojaan ja heiluttelivat kynnekkäitä käpäliään – torahampaat, mulatinviikset ja hevosenturvat kielivät olympolaisen rodun rappiosta. Yhtäkkiä jumalat puhkesivat vihellykseen, korinaan ja kaakatukseen. Se sai kirjoittajan seurueineen havahtumaan. Borges päättää tarinan tapansa mukaan iskevän tyylikkäästi: ”Ne olivat ovelia ja julmia kuin vanhat pedot, ne tuhoaisivat meidät oitis jos sääli tai pelko saisi meidät avaamaan niille tien. Tartuimme raskaisiin revolvereihimme (unessa ne ilmestyivät käsiimme noin vain) ja teurastimme jumalat muitta mutkitta siihen paikkaan.”

Tapahtuneen käänteen myötä leivän ja viinin riitti on karannut käsistä ylensyönniksi ja humalahakuiseksi juopotteluksi. Hengen on nähty harhailevan kotitanhuvillaan kännissä kuin käki. Jumalat ovat unohtaneet meidät ja me olemme unohtaneet jumalat. Ulkopuolen löytyminen ratkaisisi perustan ja perusteen ongelman. Voisimme ajatella ajatuksia, jotka ovat ilmiöiden tuolla puolen eli mahdottomia. Runoilijat kirjoittavat usein ylimuistoisista ajoista, mutta silti tuntuu kuin he kirjoittaisivat aina nykyisyydestä – minun ajastani. Mutta ehkä se on vain subjektin ylimielisyyttä.

Mutta sen täytyy myös, edes jotta sen empivän hetken

     pohjan sais jotenkin kestävän myös pimeys,

lahjoittaa unohdus sekä autuas juopumus meille

     niin sana vuolas kuin rakkauskin uneton

maljat täydemmät sekä rohkeemman elon juoksu,

     myös pyhä muistaminen, yön läpi valvominen.

Friedrich Hölderlin: Leipä ja viini, suom. Teivas Oksala, Risto Niemi-Pynttäri, Jyväskylä 1996.

Jorge Luis Borges: Haarautuvien polkujen puutarha, suom. Matti Rossi, WSOY 1969

Philippe Lacoue-Labarthe: Poismeno, suom. Kaisan luokka, Tiede & Edistys 4/2016.

MIELIPIDETERRORIA I, MUUKALAISEN MUUKALAISUUS

Muukalaisia Pahajoen töyräällä 1950-luvulla. Ehkä siinä vietetään kirjoittajan syntymäpäivää. Kuva SJT.

Tapamme mukautuvat mielipiteidemme turmelukseen.

Giorgio Collli

Jopa Ranskan maahanmuuttajat ovat etiikan kannattajien silmissä sopivasti erilaisia vain, jos heidät ”integroidaan” ja he haluavat sulautua. (Kun asiaa tarkastelee lähemmin. Tämä näyttää tarkoittavan, että maahanmuuttajat ovat sopivasti erilaisia vain, jos he haluavat tukahduttaa erilaisuutensa.) ”Tule sellaiseksi kuin minä, niin minä kunnioitan eroasi.” 

Alain Badiou

Mielipide on helppo ratkaisu, se luo näennäistä tiedostamisen turvallisuutta. Ei ihme, että mielipiteiden tärkeyttä korostetaan jo ensimmäisestä koulupäivästä alkaen. Mielipiteetön ihminen on turhaa tilan haaskausta. Tärkeätä on myös pitää kiinni mielipiteistään, sillä mielipiteitään vaihtava ”tuuliviiri” ja ”takinkääntäjä” ei ole lurjusta kummempi. Ilman mielipidettä oleva kulkija on kaikenlaisten tuulien armoilla ja epävarma niin Tien suunnasta kuin päämäärästäkin. Toisaalta Laozin mukaan ”Tien seuraaminen ei ole tien tietämistä ” tai länsimaalaisittain McLuhania siteeraten, ”tietoisuus ei ole tietoa mistään nimenomaisesta”. Vaikka suomen kielen verbi tietää viittaakin aivan suoraan tien tietämiseen.

Mielipide (mielen pidin) tarttuu kuin takiainen, siitä on mahdotonta päästä eroon. Se saa ottamaan ruman tatuoinnin, panee liittymään outoon lahkoon (puolueeseen) ja johtaa kantajansa harhaiseen todellisuuteen. Kukaan ei enää usko, että nykypäivän ”somettaja” löytäisi jotakin mielipiteiden tuolta puolen. Me kaikki huudamme kurkut suorana kaikkien kanssa. Me kaikki olemme yhtä ja samaa mieltä. Erimielisyyden harha nousee siitä, että jokainen haluaa olla vielä enemmän samaa mieltä kuin kukaan muu. Muukalaisuuden pelko on pelkoa siitä, että jostakin saattaa tulla joku jolla ei (vielä) ole viisautta jakaa kanssamme samaa mielipidettä. Tähän huutavaan ongelmaan vaaditaan pikaista integrointia – samankaltaistamista ja samanmielipiteistämistä.

On kuitenkin asioita (kuten etiikka), joiden me ajattelemme tulevan mielipiteiden tuolta puolen. Eihän se voi olla mielipidekysymys, miten me kohtelemme toisia ihmisiä, kuten vaikkapa maahanmuuttajia – muukalaisia. Voiko tuollaista riippumatonta etiikkaa (konkreettista eettistä käytäntöä) olla olemassakaan, vai onko koko etiikka typistynyt pelkäksi eurooppalaiseksi mielipiteenmuodostukseksi, ”hurskaan diskurssin kategoriaksi” (Alain Badiou). En näe missään mitään eettistä voimavarantoa ohjaamassa toimiani, pikemmin olen pelkkien käytäntöjen ja tottumusten armoilla mielipiteiden ja meemien mielettömällä näyttämöllä.

Lapsuudessani Pahajoen kylässä oli runsaasti maahanmuuttajia ja muita muukalaisia. Meidän perhekin lukeutui muukalaisiin. Semenovit olivat tulleet kaukaa Uralin takaa. Perheen äiti Aune oli kylän hieroja. Hän piti tarkasti silmällä kyläläisten tervehtimiskäyttäytymistä. Minä kuuluin ykköskastiin, nostin Aunelle hattua talven pakkasillakin. Ihailin isoisääni Aleksanderia, jonka kohteliaisuus oli viileän hillittyä. Hän joko nosti hattua tai oli nostamatta – hän ei piitannut, mitä hänestä ajateltiin. Isoisän etiikka oli korkeaa tasoa, kun taas itse olin täysin vilpillinen ”brändääjä”.

Philippe Lacoue-Labarthe etsii artikkelissaan Etiikasta: Lacan ja Antigone (2001) alkuperäistä (arkki)etiikkaa (est-etiikkaa) ”filosofisen hyvän elämän” ja ”jumalallisen ilmoituksen” tuolta puolen. Hän varoittaa, että tie etiikkaan on jokaiselle ajattelevalle ihmiselle teistä vaarallisin, sillä myös hyvän ylijäämällä on kohtalokkaat seuraukset. Lacanin ennustuksen mukaan ”hyvän maailma vie meidät kaikki perikatoon”.

Est-etiikka virittyy puhdistavassa loistossa, mutta toisaalta kauneuden loisto (ylevyys, kirkkaus) saattaa sokaista havainnon todellisuuden ja eettisen koodin (päämäärän). Tien loisto häivyttää tien todellisuuden. Tiedostuksemme kiinnittyy aina kieleen, jossa se saa ilmauksensa ”loistonsa häikäisevässä kirkkaudessa”. Lacoue-Labarthen sanoin: ”Olemme näin ollen kielen tiivistymässä, puhdistautumisen, kehän ja loiston eli katharsiksen, eidoksen, ekfanestatonin välissä. Siinä est-etiikan salaisuus.”

Alain Badioun etiikka on ehkä rankinta vääntöä eurooppalaisittain. Etiikka on olemassa sikäli kuin tunnistan Toisen – täysin Toisen – joka on niin itseni kaltainen että hänen toiseutensa jää ehkä tunnistamatta. ”Toisen – sellaisena kuin hän ilmenee minulle äärellisyydessä – täytyy olla oikeastaan epifania äärettömästä etäisyydestä toiseen. Tämän etäisyyden ylittäminen on alkuperäinen eettinen kokemus”, kirjoittaa Badiou.

Etiikka on totuuden tapahtumalle uskollisena pysymistä. Badioun mukaan totuuksia tapahtuu taiteissa, tieteissä, politiikassa ja rakkaudessa. Ongelmaksi jää tiedostuksen virrasta esiin tunkeutuvan totuuden tunnistaminen. Ehkä se on niin väkevää kamaa, että sen tunnistaa jopa mielipideryteikön läpi. Meidän nykyihmisten totuudet eivät enää ole ylimaallista alkuperää, vaan ne on luotu tämänpuoleisen maailman aineksista, mutta ne eivät silti ole yhtään vähemmän ikuisia, vakuuttaa Badiou. Totuus tulee tyhjästä (sieltä mistä kaikki tulee), jos se tulee täyteydestä, se on silkkaa valhetta.

Badiou ei yhdy vanhaan virteen, ”paha on vain keskeneräistä hyvää”, siis ”totuuden poissaoloa ja tietämättömyyttä Hyvästä”. Pahan mahdollisuus avautuu vain Hyvän kautta. Paha on tunnistettavissa myös totuusprosessin osatekijänä. ”Jos Hyvää ja siis totuuksia ei oteta huomioon, on olemassa vain elämän raaka viattomuus, joka on Hyvän ja Pahan tällä puolen. Näin ollen – niin kummalta kuin se kuulostaakin – Pahan täytyy ehdottomasti olla totuuksien mahdollinen ulottuvuus.”

Monet tuntemani (ihan oikeat ihmiset) ovat sitä mieltä, että mielipiteet ovat ajattelusta – tai ainakin järkeilystä – jalostuneita tiedostuksen helmiä. Mielipiteet ovat sosiaalisuuden ja yhteisöllisyyden liimaa. Me tarvitsemme mielipiteitä vailla totuuden häivääkään. Sitä paitsi mielipiteet ovat käteviä ja mukavia, niitä on ilo päästää suustaan, mitä sitten vaikka ne olisivatkin hirvittävää ”tuubaa”. Sehän on vain elämää – me kyllä kestämme sen!

Mitä me tekisimme ilman mielipiteitä, kysyy Badiou: ”Mitä meistä kurjista tulisi, jos ei olisi kaikkea tätä, mikä kiertää ja toistuu kaupungin eläinten välillä? Millaiseen masentavaan hiljaisuuteen olisimmekaan tuomitut? Mielipide on kaiken kommunikaation ensimmäinen aines. (…) Sen sijaan se, mikä kuuluu totuusprosessiin, ei kommunikoidu. Kommunikaatio on omiaan ainoastaan mielipiteille (ja todettakoon vielä kerran, ettemme osaa jättää niitä taaksemme).”

Mielipiteet ovat aiheuttaneet maailmaan enemmän vahinkoa kuin kaikki taudit ja onnettomuudet yhteensä.

Voltaire

Alain Badiou: Etiikka, Essee pahan tiedostamisesta, suom. Janne Kurki, Apeiron Kirjat 2004.

Philippe Lacoue-Labarthe: Etiikasta: Lacan ja Antigone, suom. Janna Jalkanen & työryhmä, Loki-Kirjat 2001.

ELÄMÄ ON MÄTÄÄ

Taivassinellään se muistuttaa,

että on maan päällä muutakin –

taivahista, pyhää, ihanaa –

paljon muutakin kuin leipä vaan.

      ”Sinikaunokki”, J. H. Erkko 1881

Taide, kuten nyt vaikkapa runous, ei kuvaa (imitoi) kohdetta (vaikkapa omenaa) suoraan, vaan kiertää sen ja kuvaa ”Asiaa sinänsä”. Taolaisuudessa kaikkien ilmenevien taustalla vaikuttava näkymätön ja kuvaamaton voima on Tao. Länsimaisessa filosofiassa tuo vastaava kaiken takana oleva läsnäolematon läsnäolo on Asia (das Ding, la Chose, the Thing), joka usein on käännetty myös Olioksi (Olio sinänsä), mutta nyt se on Asia. Philippe Lacoue-Labarthe selventää asian: ”Suhteessaan taiteeseen, oikeastaan tekhnēn rekisteriin, Asia on ensinnäkin Heideggerin ruukku, toisin sanoen esine sikäli kuin sen olemuksena on tyhjyys.”

Jacques Lacan vertaa Asiaa kirjansa The Ethics of Psychoanalysis 1959-1960 (1992) luvussa Introduction to the Thing hunajaan, se voi olla kovaa, juoksevaa, hankalasti katkaistavaa, se leviää kaikkialle ja sotkee kaikki paikat. Mitä sanookaan Laozi Taosta: ”Äänetön se on, aineeton, yksinäinen, muuttumaton, kaikkialle tunkeutuva, mutta tyhjentymätön.” Myöhemmin Lacanin Asian varjoista nousee Taokin kryptisempi (tyhjyyden) käsite objekti a, joka avaa näkemisen ja kokemisen tilan – sen ansiosta meillä on maailma. Se mahdollistaa esim. taideteoksen näkemisen, sillä näkeminen ei ole katseessa – näkemistä ei voi nähdä.

Taiteen tehtävänä on Asian esiin tuominen (paljastaminen), mutta myös sen kätkeminen. Lacanin mukaan ”objekti, joka on tuotettu representoimaan tyhjyyden olemassaoloa reaalisen keskuksessa” on ei-mikään, sen paljastuminen ”on aivan samaa kuin aukon, halkeaman tuonti reaaliseen”, sillä ”Asiaa luonnehtii mahdottomuus olla meidän kuviteltavissamme”. Taide on tyhjyyden hahmottamista tyhjyyden seinälle, joka lopulta johtaa illuusion ilmaantumiseen, siis Lacanin varauksella, ”sikäli kuin maalaustaide oppii asteittain hallitsemaan tätä tyhjyyttä”.

Taideteoksen ytimessä on mimesis – jäljittely, esittäminen – vaikka se aina johtaakin (esillepanossaan) todellisuuden todellisten objektien tuolle puolen, siis tuohon harmilliseen Asiaan hyläten meille niin rakkaat esineet oman onnensa nojaan. Tämä esillepano on ehkä ainoa taiteen kohtauspaikka, mutta sekään ei ole kovin tärkeää, kuten Lacan valaisee, ”paitsi silloin kun, sallinette hieman alatyylisen ilmaisun, kolmas silmämme ei ole tarkkana ja tanassa — esillepano hieroo sitä hivenen”. Eikö tämä ole tismalleen sama neuvo, jonka Dizzy Gillespie antoi torvensoittajille?

Millainen sitten on tämä ”Asia sinänsä” (das Ding an sich), joka jää meiltä ikuisesti tavoittamatta ja jonka taide tuo (väläyttää) esille ”lumokaavussaan” tai kuten kreikkalaiset sanoivat ”sulokaipuussaan” (himeros enargēs). Lacan antaa tähänkin vastauksen, sillä lumouksen tuolla (tai tällä) puolen avautuu ”ammottava löyhkän ja turmeluksen kuilu” – ”sillä elämä on mätää”. Tällainen Asian (oliollisuuden) raadollisuuden meditaatio on tuttua myös zenin harjoittamisessa. Marcus Aurelius, joka ei taatusti ollut perillä sen enempää zenistä kuin Taostakaan, kutsui sitä vieraannuttamiseksi.

Vain taide pitää yllä elämän ylväyttä ja kauneutta brutaalissa maailmassa. Me kaikki olemme sen taikapiirissä – nekin jotka kuvittelevat olevansa omillaan omien ajatustensa herrana. Taide on kuin rokotus, se toimii vaikka kaikki eivät sitä ottaisikaan. Ja maailma näyttää yhä edelleen lumoavalta – ja me kuulemme sen seireenin kutsun. Seuraan tässä tiiviisti (siis huterasti keikkuen) Lacoue-Labarthen artikkelia Etiikasta: Lacan ja Antigone (2001), jos tässä joku menee metsään niin minä menen. ”Metsän poika tahdon olla, sankar jylhän kuusiston”, laulaa runoilija suoraan suomalaisesta sielusta.

Taide-lehdessä (4/2015) minut on todettu ja nimetty vähän vanhemmaksi. Taidemaailmassa on monia vanhempia ja nuorempia (kuten Brueghel vanhempi ja Brueghel nuorempi), mutta en ole koskaan kuullut näistä vähän vanhemmista. S. J. Tanninen vähän vanhempi. Kaikilla mahdollisilla kunnianosoituksilla ja palkinnoilla huomioimaton taiteilijamitättömyys, se vähän vanhempi. Se kuulostaa pätevältä, mutta maailma (elämä) ei tyydy tähän, ei toki – se haluaa tehdä minusta ikivanhan kääkän. Mikään muu ei sille riitä. Laozia mukaillen, kun tunnemme rumuuden, tunnemme kauneudenkin. 

Löysin roskista tyhjentäessäni nipun muistiinpanoja, jotka olin tehnyt tasan vuosi sitten John Cagen lauluissaan käyttämien E. E. Cummingsin, James Joycen ja Gertrude Steinin teksteistä. Kaikki saman aikakauden maineikkaita kirjailijoita. Joyce on tunnettu vaikeaselkoisuudestaan, Stein yksitoikkoisuudestaan ja Cummings sanojen ripottelusta holtittomasti pitkin sivuja. Nämä helposti tunnistettavat tekstit uppoavat Cagen sävelkudelmaan kuin mitkä muut tekstit tahansa: ”it's spring and the goat-footed balloonMan whistles far and wee” / ”Twenty years after as much as twenty years after in as much as twenty years after after twenty years” / ”og gneiss ogas gnasty, kikkers, brillers, knappers and bands, handsboon and strumpers, sminkysticks and eddiketsflaskers”

Muistiinpanojen loppuun olen kirjoittanut jonkin sortin runon. Se on kirjoitettu Cummingsin tyyliin mutaisen mehevästi, kun jossakin kylänraitilla ”pieni ontuva ilmapallomies viheltää kaukana ja kusee”. Sitä paitsi tuo ”onnellisessa varjossa” keikkuvan hölmön kirjoittama runo osuu suoraan Asian ytimeen, joten otin sen pois roskiksesta. Huomenna heitän sen sinne takaisin.

Varjojen lohdutus

E. E. Cummings ajautuneena hetkien

raakaan onttouteen unelmoituaan juuri

hänen silmiensä harvinaisesta viihdytyksestä.

Samaa huumaa kokee James Joyce runossaan, jossa

kohtaavat Isobelin villimetsäsilmät ja yön hiljaisuus

malvanpunaisessa näsiänmärkyydessään.

Mutta siinä missä Cummings on viaton kuin pulmunen

rypee Joyce korviaan myöten eurooppalaisessa

tapojen turmeluksessa.

Eurooppalaisella brutaalisuudella on puolensa,

kaikki ei ole kaunista – on pakko myöntää

että meillä on rumat vehkeet.

Siitä huolimatta meillä menee hyvin,

taiteen kauneus ympäröi meitä

ja taivaallinen musiikki soi korvissamme.

Se on ihmeellistä – hengen valtakunta on meidän!

      (SJT 2014)

Philippe Lacoue-Labarthe: Etiikasta: Lacan ja Antigone, suom. Jaana Jalkanen, Loki-Kirjat 2001.

Jacques Lacan: The Ethics of Psychoanalysis 1959-1960, The Seminar of Jacques Lacan, translated Dennis Porter, Tavistock/Routledge 1992.

John Cage: As it is, Alexei Lubimov / Natalia Pschenitschnikova, CD 2012.