maanantai 16. toukokuuta 2022

ELÄMÄTTÖMÄN ELÄMÄN PAATOS



 

Se päivä, tunnonvaivojen sunnuntai, kimmelsi kirkkaana ja kahlasi mudassa koko viikon kestäneiden lumimyrskyjen jälkeen. (…) Räystäs ulottui ehkä liian ulos, tai ehkä katsoin puikkoja väärästä kulmasta, tai sitten en vain osunut katsomaan sitä jääpuikkoa, josta vesipisarajuuri irtosi.



On palattava vielä Nabokovin Väärin päin -teokseen, koska uuden suomennoksen lopussa on bonuksena Nabokovin novelli Vanen sisarukset (The Vane Sisters, 1951), ja sekin nyt eka kertaa suomeksi. Novelli ei sovi heikkohermoisille, koska siinä saadaan viesti rajan takaa. Kaiken lisäksi lukijaparka joutuu viestin vastaanottajaksi, sillä novellin kirjoittaja on liian lumoutunut kryptisen kielensä loistokkaaseen tyyliin huomatakseen ilmiselvää yhteydenottoa. Lukijan tekisi mieli motata mokomaa idioottia, mutta sekin on mahdotonta.


Tippuvien pisaroiden epäsäännöllinen rytmi jäi vaivaamaan mieltä kuin silmänkääntötemppu. Kuljin korttelin kulmalta toiselle katsellen tippuvia jääpuikkoja ja ajauduin lopulta Kelly Roadille ja talolle, jossa D. Oli asunut ollessaan täällä opettajana.



Novellin kertoja on tavallisella sunnuntain iltapäiväkävelyllään halki jonkin pienehkön kaupungin, jonka tyttökoulussa hän opettaa ranskankielistä kirjallisuutta. Siellä hän on tutustunut taiteellisiin Vanen sisaruksiin – Sybil ja Cynthia – jotka Harold Bloomin mukaan (Lukemisen ylistys, 2001) edustavat pikemminkin tšehovilaista haurasta naistyyppiä, joiden paatos kumpuaa elämättä jääneestä elämästä, kuin Nabokovin kirjoista tuttuja anarkistisen kiihkeitä naisia. Paatos ei kuulu Nabokovin lajityyppiin, kuten Bloom tietää, mutta kenen modernin kirjailijan se sitten kuuluisi. Ei tule mieleen.


Kävelyllä oleva kertoja (jokakuka) pysähtyy ihailemaan räystäästä ”tip-tippuvia” jääpuikkoja, jotka ovat kuin huutomerkkejä. Hän on juuri kuullut Cynthian Vanen kuolemasta, Sybil oli tehnyt itsemurhan jo aikaisemmin. Kohtalokkaat muistot valtaavat mielen. Kadunvarrella oleva pysäköintimittari on kuin luihu kummitus, jonka pitkä varjo näyttää oudon punertavalta. Yllättäen auto pysähtyy kertojan kohdalle ja autosta nousee D. (ehkä Sibylin itsemurhan syy.) ”En muuten tiennytkään, että Cynthia Vanella oli vikaa sydämessä”, sanoo D.


Cynthia oli kehittänyt spiritistisen teorian ”välittäjinä toimivista auroista”, joiden kautta vainajien aurat voivat puuttua hyväntahtoisesti jälkeenjääneiden elämään. Kertoja oli katkaissut yhteytensä Cynthiaan Sybilin kuoleman jälkeen – tai ehkä siksi että Cynthia oli pilkannut häntä ”osuvasti” tosikoksi ja hurskastelijaksi. Ehkä se vaivaa häntä. Epäuskoisuudestaan huolimatta kertoja mainitsee höyrylaiva Lexingtonin palossa menehtyneen Vanen suvun ”luisevan tylsimyksen” tohtori Jonathan Vanen (1780-1839), josta sittemmin tuli Cynthian ”keikkuvan pöydän vakiovieras”. Pöydässä vierailivat ahkerasti myös Tolstoi, Oscar Wilde ja monet muut.


Keskustelijana pikemminkin vuolas kuin täsmällinen Cynthia ei koskaan osannut selittää tyhjentävästi teoriaansa aktiivisista auroista. (…) Cynthiaa eivät kiinnostaneet sen enempää yleistykset kuin logiikkakaan. ”Ai, se oli Paul”, hän sanoi kun keitto kiehui ilkeyttään yli, tai: ”Vanha kunnon Betty Brown taitaa olla kuollut”, kun hän voitti hyväntekeväisyysarpajaisista kauniin ja erittäin tervetulleen pölynimurin.



Kertoja myöntää olevansa pettynyt ja hakee apua jopa varpusten viserryksestä; jos niiden sirkutusta tallentaisi ja kuuntelisi sitten väärin päin pyörittäen, eikö sieltä saattaisi kuulua Cynthian selväsanainen viesti. Cynthian kummittelu toistuu sinnikkäänä unena, jota kertoja ei onnistu tulkitsemaan, ja novellin lopussa ilmentyvänä sana-arvoituksena, joka jää lukijan tulkittavaksi. Ratkaisu on häikäisevän ovela – ja ainutkertainen, toista kertaa sitä ei voi käyttää, kuten Nabokov on novellia kommentoidessaan sanonut. Lukija uskoo mitä uskoo, ainakaan hän ei voi syyttää kirjoittaa yllytyksestä – hän on omillaan. Jälleen kerran Nabokov on jakanut kaikki ässät omaan käteensä ja lukijalle vain pari kälyistä korttia. Pelaa niillä sitten.


I could isolate, consciously, little. Everything seemed blurred, yellow-clouded, yielding nothing tangible. Her inept acrostics, maudlin evasions, theopathies – every recollection formed ripples of mysterious meaning. Everything seemed yellowly blurred, illusive, lost.


ICICLES BY CYNTHIA, METER FROM ME, SYBIL!



Arvoitus on ilmiselvä, kun kappaleen sanojen alkukirjaimet poimitaan ja yhdistetään. Mutta viesti ei tule Cynthialta, kuten kertoja/kirjoittaja on odottanut, vaan pikkusisko Sybililta. Huh huh! Kylmä viima pyyhkäisee huoneen poikki. Suomentaja on joutunut visaisen tehtävän eteen, ilman kompromisseja siitä ei ole selvitty. Mutta kunnialla kumminkin.


Pateettiset uumoiluni ilmaisivat, kuinka onnettomiksi tajusin charmittoman yritykseni neuvot. Totuuden hakeminen imaginaarisista ajatuksista lisäsi tarinaan arvaamattomuutta, muuten ikävän tuttuun todellisuuteen aineettomien rajojen itsenäistä tavoittamattomuutta. Masentuneena ihmettelin nimettömien, ulkokultaisten lupausten teennäistä antia, surumielisen, yksinäisen baletin illuusiotonta loppua.



Vladimir Nabokov: Vanen sisarukset (The Vane Sisters, 1951). Ilmestynyt kirjassa Väärin päin, suom. Heikki Karjalainen, Moebius 2021.

 

keskiviikko 11. toukokuuta 2022

MITEN TAHANSA AINA VÄÄRIN PÄIN



 

...hänen epämääräinen, hyvää tarkoittava ekwilisminsä väännettiin vihamieliseksi ja väkivaltaiseksi poliittiseksi doktriiniksi, doktriiniksi jonka päämääränä oli hänen kotimaansa henkinen tasapäistäminen vaikka väkisin...



Mainitsin edellisessä blogissani, että on vaikea keksiä ajankohtaisempaa kirjaa kuin Svetlana Aleksijevitšin Neuvostoihmisen loppu (2013). Se on sentään aivan uusi kirja – nykykirjallisuutta. Nyt on ihmetyksen sormi tyhjää huitoen todettava, että ehkä vieläkin ajankohtaisempi teos on myöhään (ja silti juuri oikeaan aikaan) suomeksi julkaistu Vladimir Nabokovin Väärin päin, alkuteos Bend Sinister vuodelta 1947 – siis kirjoitettu toisen maailmansodan jälkikrapuloissa. Viimeinenkin kääntämättä ollut Nabokovin romaani on käännetty suomeksi ja loistavasti – kiitos siitä.


Käännöksessä kuuluu aitona Nabokovin ääni, joka ”väärinpäinnöksineen” saa lukijaparan välillä haromaan hiuksiaan. Teemoiltaan se rinnastuu muutaman vuoden takaiseen Nabokov-käännökseen Kalvas hehku (1962/ suom. 2014). Mutta ei kannata tarttua pikkuseikkoihin; teksti kulkee ja se vie mukanaan. Se ei ehkä ole tekijänsä loistelijain tuotos verrattuna vaikkapa Adaan (Ada or Ardor: A Family Chronicle, 1969), jonka myötä Nabokov nostettiin sfääreihin, joissa jo ennestään olivat Proustin kaltaiset nerot.


Nabokovin kirjat ovat monien mielestä nihkeää ja vaikeaakin luettavaa. Niissä ei ole tippaakaan neuvostojen maan ihailua, jota noihin aikoihin oli kirjallisissakin piireissä kelpo annos. Väärin päin ilmestyi jo 1947, jolloin koko tunnettu maailma oli saanut sodista kyllikseen – niin luultiin. Sodan jälkeen oli vain rauniot, minkäänlaista vapautta tai valaistumista maailmanlaajuisella sotimisella ei saavutettu. Tehtiin sovinto ja sovinnontekijät saivat haluamansa historian; sankarihaudoissa makaavat miljoonat uhrit pyhitettiin yhteiseksi sovinnon uhriksi. Jatkettiin kuten ennenkin tuleviin sotiin kiivasti valmistautuen.


Nabokov näkee terävästi läpi kommunismin silkkisen terrorin, joka jakoi palkintoja ”menestyjille” laidasta laitaan. Lenin–kunniamerkin saattoi saada yhtä hyvin presidentti Urho Kekkonen kuin maalivahti Lev Jâsinkin (”hämähäkki”). Myöhemmin se vaihtui Stalin-palkintoon, jonka saajien luettelo on pitkä ja omituinen. Poimitaan sieltä nyt vaikka ukrainalaissyntyinen kirjailija ja kulttuuripersoona Ilja Ehrenburg (”saksalaiset eivät ole ihmisiä, tapa ne”), Trofim Lysenko (”paljasjalkatieteilijä, joka aiheutti Ukrainan nälänhädän”), Dmitri Šostakovitš (”kiistämätön säveltäjänero”) ja Pablo Neruda (”koko maailman ihailema runoilija”).


Lähes valtiomiestason kohtelun sai Neuvostoliitossa myös runoilija André Gide – mahdollinen tuleva Stalin-palkinnon saaja. Hän sai seurata voitonpäivän paraatia Stalinin käsikynkässä (Stalin ei toki ollut lukenut Giden kirjaa Ellei vehnänjyvä kuole, 1926). Monien silmät neuvosto propaganda sokaisi – monet suomalaisetkin väittivät, että Neuvostoliitto ei voi tehdä mitään väärin. Mutta Giden silmät avautuivat ja hän sanoutui irti kommunismista. "Käynti Neuvostoliitossa auttoi paremmin kuin mikään muu antamaan arvoa vapaudelle, josta saamme nauttia Ranskassa.”


Ihailu kohdistui ihmisiin, joilla oli aate paremmasta maailmasta – mutta ei paremmista ihmisistä. Ihmiset saivat olla yhtä huonoja kuin ennenkin. Itse asiassa parempi maailma tarvitsi toimiakseen entisestäänkin huonompia ihmisiä – ihmisiä jotka olivat silmää räpäyttämättä valmiit mihin tahansa – vaikka repimään viattoman lapsen kappeleiksi noin vain (pseudo)tieteellisenä kokeena. Ja toteamaan lopuksi, että tulokset olivat olleet lupaavia ja kokeita tulisi jatkaa. Sitä paitsi turhia orvoksi jääneitä lapsiahan riitti – varsinkin diktatuurissa jossa niin monet vanhemmat olivat vankiloissa tai teloitettuja.


Totalitaarisen yhteiskunnan koneisto pysyy notkeassa öljyssä jäsentensä alttiin avuliaisuuden toimin. Naapurit valvovat naapureita ja auttavat parhain keinoin valtion vihollisten pidätyksissä. Ihmiset eivät löydä paikkaansa tällaisesta maailmasta, mutta tulevat kuitenkin liimatuksi osaksi spektaakkelin tapettia, kuten Nabokov toteaa. Näin kuka tahansa voi päätyä oman itsensä naapuriksi. Kaikkein kuuliaisimmat – virallisen doktriinin yliajamat – eivät tavoittele edes omaa etuaan, vaan ovat valmiit kavaltamaan jopa omat perheenjäsenensä ja ojentamaan niskaansa, että laukaus napsahtaisi kerralla maaliinsa.


Nabokov ei tapansa mukaan kerro, missä tapahtumapaikkana oleva oudon tuttu Padukgradin ekwilistinen (ei kommunistinen) valtio sijaitsee – ilmeisesti jossakin itäisessä hevonhissunkuusessa kuitenkin. Mutta epäselväksi ei jää, mihin kirjailijan viiltävä satiiri kohdistuu ja mistä se saa pontimensa. Epäselväksi ei jää sekään, millaiset pimeyden voimat ihannevaltion myllyä pyörittävät. ”Johtajamme on turvautunut äärimmäisen määrätietoisiin vallankumouksellisiin ratkaisuihin tarkoituksenaan herättää sorrettujen ja hyväksikäytettyjen kansanjoukkojen rajaton rohkeus.” ”Valtio on suurempi ja viisaampi kuin konsanaan kukaan kuolevainen.”



Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun tuntematon ja vastenmielinen mutta käsittämättömän peräänantamaton mies on jyrsinyt tiensä valtion ytimeen. Mutta jos joku seuraa tapahtumia ja haluaa torjua ne, menneisyydestä on siihen turha hakea osviittaa, modus vivendiä – siitä yksinkertaisesta syystä, ettei sitä ollut silloinkaan kun menneisyys kaatui nykyhetken reunan yli tyhjiöön ja täytti sen lopulta. (…) Osoitin vain perättömäksi väitteesi, jonka mukaan historian avulla voisi ennustaa, mitä Paduk tulevaisuudessa sanoo tai tekee.


Me marssimme kansan rinnalla iloisina ja ylpeinä. Sokea Materia saa näkönsä takaisin ja lyö niin kutsutun Ajatuksen pitkältä nenältä ruusunpunaiset lasit, jotka ovat niin pitkään sitä koristaneet.


Toisin sanoen, uuden Koulutuksen, uuden Yliopiston, jota olen onnellinen ja ylpeä voidessani johtaa, myötä me voimme aloittaa uuden Dynaamisen Elämän aikakauden. Sen seurauksena suuri ja kaunis yksinkertaistaminen korvaa rappeutuneen menneisyyden huonot parannukset. Ennen kaikkea me opetamme ja opimme, että valtionpäämiehemme on toteuttanut Platonin unelman...


Kysymys kuuluu, sanoi Mac, tuletko sinä kiltisti omin jaloin vai pitääkö minun pahoinpidellä sinut ja kierittää sitten portaita alas niin kuin me teemme tukeille Lagodanilla?



Vladimir Nabokov: Väärin päin, suom. Heikki Karjalainen, Moebius, 2021

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2015/06/ja-riistaa-kalpean-hehkunsa-auringolta.html





perjantai 29. huhtikuuta 2022

JA VIELÄ NE VENÄJÄN KOIVUT...


Neuvostoliitto harjoitti erityisesti Suomen kanssa järeää kulttuurinvaihto-ohjelmaa. Kaikki oheisen blogin kuvat ovat kirjoittajan ”taiteilijanvaihtomatkalta” Moskovaan ja Tbilisiin 1986. Kuvat SJT.



Ihminen ilman kotimaataan on kuin satakieli vailla puistoaan.


Meidän satumme kertovat onnenpotkusta, onnistumisen hetkestä. Niissä odotetaan että ihme tuo avun, että varpuset lentävät suoraan suuhun. Että uunilla maaten saisi kaiken. Että uuni itse paistaisi lettuja ja kultainen kala täyttäisi kaikki toiveet.


Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu



Lainasin Svetlana Aleksijevitšin teoksen Neuvostoihmisen loppu (2013) kirjastosta syyskuun puolivälin paikkeilla. Hurja teksti vei mukanaan, mutta kirjan paksuus (700 sivua) pani epäilemään kykyäni lukea sitä laina-ajan puitteissa. Toisaalta olisi ollut suorastaan katastrofi joutua luopumaan kirjasta kesken matkan. Onneksi kirja löytyi Antikasta sopuhintaan (10 €); pidin sitä varsin hyvänä ostoksena.


Jumala varjelkoon elämästä muutosten aikana, sanovat kiinalaiset. Kukaan meistä ei ole säilynyt entisellään. Kunnon ihmiset ovat kadonneet jonnekin. Joka puolella on vain kyynärpäitä ja hampaita… (…) Joku ei kestänyt sitä vaan tuli hulluksi, mielisairaalat olivat tupaten täynnä. Kävin siellä katsomassa erästä ystävääni. Yksi huusi: Minä olen Stalin! (s.45)



Syksyn lehdet leijuvat puista alas ja ajelehtivat tuulen myötä pitkin pihaa. Nekin vaativat osansa, ainakin portailta ja etupihalta on lehtiä haravoitava. On muitakin töitä, maalaamista, kirjoittamista, valokuvausta. Yksi maalaus on toimitettava näyttelyyn. Nykyään yksikin maalaus on monille liikaa. Maalaustaidetta ei enää kukaan viitsi ymmärä; reaalisen ja imaginaarisen ero on hälvennyt, tiedollinen ja esteettinen (taiteellinen) ovat sulautuneet hämäräksi tiedostukseksi, jonka mikä tahansa mielipide oikeuttaa. Näin olemme kadottaneet mahdollisuuden maailman välittömään suoraan kokemiseen.


Länsimaiden ihmiset vaikuttavat meistä naiiveilta, koska he eivät kärsi niin kuin me, vaan heillä on lääke joka näppylään. Me sen sijaan olemme kyhjöttäneet leireissä, sodassa me peitimme maan ruumiilla, Tšernobylissa me kauhoimme ydinpolttoainetta paljain käsin. Ja nyt me kyhjötämme sosialismin säpäleiden päällä. Niin kuin sodan jälkeen. (s.56)




Lunta alkaa tulla jo marraskuussa – ja runsaasti. Eritystä harmia aiheuttaa talon päädyssä olevat kellarinraput, jotka onnistuvat keräämään jokaisesta pyrystä raskaan lumikuorman. Mieluusti livahtaisin keittiön ovesta teekannun ääreen, mutta tunto selkäytimessä ei anna perään. Myös Aleksijevitšin kirjan neuvostoihmiset viihtyvät keittiöissä; he suorastaan elävät mahorkankatkuisissa keittiöissä, juovat votkaa ja tupakoivat. Toisinaan ”kloorin ja kissan kusen hajuisesta” rappukäytävästä kantautuu saappaiden kopina, kun joku naapureista viedään Siperiaan leireilemään.


Kommunisti on se joka on lukenut Marxia, ja antikommunisti se joka on ymmärtänyt, mitä hän sanoo. Me kasvoimme keittiöissä, ja meidän lapsemme myös, he kuuntelivat meidän kanssamme Galitsia ja Okudzavaa. Pantiin Vysotski pyörimään. (…) Näytettiin keskisormea taskussa… (s. 29)


Talot ovat kristallia ja alumiinia… Kristallipalatseja! Keskellä kaupunkeja on sitruuna- ja appelsiinitarhoja. (…) Kaiken tekevät koneet, ihmiset vain ajelevat ympäriinsä ja ohjaavat koneita… Koneet niittävät, kutovat… Laihot ovat sankkoja ja runsaita. Kukat ovat kuin puita. Kaikki ovat onnellisia. Iloisia. Heillä on kauniit vaatteet, sekä miehillä että naisilla. He viettävät työn ja nautinnon vapaata elämää. Kaikilla on paljon tilaa, riittävästi työtä. Olemmeko siinä tosiaan me? Onko tämä tosiaan meidän maamme? Ja saavatko kaikki elää niin? (273)


Mutta miten elettiin… Meidän perheessä oli viidelle lapselle yhdet kengät. Syötiin perunaa leivän kanssa, ja talvella ilman leipää. Pelkkää perunaa… Ja te kysytte: mistä ne kommunistit ilmaantuivat? (274)



On maaliskuu, olen lukenut kirjaa jo kohta puoli vuotta. Olen tässä välissä lukenut toki muutakin ja kirjoittanut kolumneja ja blogeja. Aleksijevitšin kirjaa lukiessa tajuan, miten vieras neuvostokulttuuri minulle on, vaikka kävin siellä ”virallisessa” taiteilijavaihdossakin ja tunsin (ja tunnen) venäläisiä ihmisiä. Yhtäkkiä mikään ei ole totta; onko koskaan ollutkaan. Vielä viime vuoden puolella viestittelin venäläisen kirjallisuuden tutkijan kanssa, joka oli kääntämässä jotakin runoani venäjäksi. Nyt roikun tässä piinallisessa läsnäolossa, jossa kaikki muuttuu valheeksi.


Aseettomat ihmiset seisoivat tankkien edessä valmiina kuolemaan. Minä istuin niillä barrikadeilla ja näin ne ihmiset, heitä oli tullut joka puolelta maata. Jotkut moskovalaismummelit, Herran haituvapäät, olivat tuoneet kotletteja ja lämpimiä perunoitapyyhkeeseen käärittynä. He ruokkivat kaikkia… Myös panssarimiehiä: ”Syökää, pojat. Mutta älkää ampuko. Ettehän vain ammu?” (110)


Kaduille lähtivät ihmiset, jotka eivät olleet ennen käyneet missään, olivat vain istuneet keittiössä ja kiukutelleet. Mutta nyt he lähtivät… Me otettiin ystävättären kanssa sateenvarjot mukaan, sekä sateen varalta että tappelun. (157)


En ole mikään yhteisötaiteen kannattaja, mitä lie se sitten onkaan. En tiedä onko tämäkään kirja sitä, kuten takaliepeessä niin annetaan ymmärtää. Vaikka kirjassa tuntuu olevan puoli Venäjää äänessä, kuuluu siinä myös vahvana kirjailijan eetos. Matka kommunismin paratiisin jäi pahasti kesken (eivät sinne kaikki halunneetkaan), ja se näkyy ilmiselvänä myös nykyisten Venäjän johtajien murjotuksessa. Se mitä tapahtuu nyt, oli sekin jo ajat sitten ilmiselvää. Turha sanoa, etteikö se ollut päivänselvää. Hetkessä tuhlasimme sen orastavan pääoman, jolla maailman kärsimystä olisi voinut lievittää.


Öljyllä ja kaasulla ei demokratiaa osteta, eikä sitä voi tuoda maahan niin kuin banaaneja ja sveitsiläistä suklaata. Sitä ei voi julistaa presidentinukaasilla… Tarvitaan vapaita ihmisiä, mutta heitä ei ollut. Eikä ole nytkään. (571)


On sellainen tunne, että elämä ei ikään kuin enää ole meitä varten, ei sellaisia varten kuin me, se on jossain muualla. Jossain… Jotakin tapahtuu, mutta ei meille… (529)


Venäläisten elämän kuuluu olla kovaa ja surkeaa,silloin sielu kohoaa maasta, se käsittää, ettei kuulu tähän maailmaan… Mitä likaisempaa ja verisempää on, sitä enemmän sillä on tilaa… (490)


Miksi me lähdemme kaduille? Minä seison ja odotan, milloin me käymme Kremlin kimppuun. Tämä ei ole enää mitään leikkiä. Kreml olisi jo pitänyt vallata eikä vain marssia ja karjua. Antakaa käsky tarttua talikkoon ja rautakankeen! Minä odotan. (442)







Saatana on jälleen maan päällä (ei vain Moskovassa) ja voi hyvin. Se kerää ympärilleen tuhon ja kaaoksen voimat. Eikä se epäröi käyttää niitä ja syöstä maailmaa pimeään barbariaan. ”Ei koskaan enää sotaa Eurooppaan”, me ajattelimme – ja sanoimme sen ääneen. Vaan nyt jälleen varustaudutaan kilvan tappamaan ja teurastamaan lajitovereitamme. Mikään muu ei tunnu miltään – ”ainoana lohtuna maailmanloppu”. Tai kuten eräs kirjan lukuisista henkilöistä toteaa, me tarvitsemme uuden Stalinin, me revimme sen vaikka suoraan helvetistä.


Ukrainalaiset saivat kuolla sen vuoksi etteivät halunneet liittyä kolhooseihin. Heidät tapettiin nälkään. Siellä maa on sellaista, että kun siihen pistää seipään, siitä kasvaa puu. Mutta he kuolivat… oikaisivat koipensa kuin karja. Heiltä vietiin kaikki, viimeistä myöten. Sotajoukot piirittivät heidät, niin kuin keskitysleirissä. Nyt minä sen tiedän… Minulla on työtoverina eräs ukrainalaisnainen, hän oli kuullut mummoltaan… Miten heidän kylässään äiti itse tappoi kirveellä yhden lapsensa keittääkseen hänestä ruokaa toisille. (145)


Minun ei ole kenenkään muun kanssa niin hyvä olla kuin omassa seurassani, minusta on kiva puhua itsekseni… etupäässä itsestäni… Mainiota seuraa! Mitä minä ajattelen… Miten näin jonkin asian eilen ja miten tänään? Joskus minä pidin sinisestä, mutta nyt lilasta… Meissä jokaisessa tapahtuu niin paljon kaikenlaista. (…) Siellä sisällä on kokonainen maailmankaikkeus. (509)



On jo huhtikuun puoliväli ja kirja vetää viimeisiään. Yhä vielä sen julma kauneus yllättää. Tällaisiako me ihmiset olemme. ”Juuri tällaisia”, vastaa eräs kirjan henkilöistä. Kuin etiäisenä näin viime yönä karmean painajaisen ja vielä aamulla herättyäni olin vakuuttunut, että kaikki oli päin helvettiä. Päätin siirtää Aleksijevitšin järkälemäisen teoksen yöpöydältä talon toiseen päähän – ja lopulta vein sen vintille. Ehkäpä kirjan ainoa valonpilkahdus on, ettei se edes yritä tarjota sellaista. Ei mitään muuta neuvoa kuin lukea se!


Venäläiset kommunistit eivät enää pitkään aikaan ole olleet kommunisteja. Yksityinen omistus, jonka he ovat tunnustaneet, ja kommunistinen aate ovat yhteensovittamattomia. Voin sanoa heistä samoin kuin Marx sanoi seuraajistaan: ”Tiedän vain yhden asian: että minä en ole marxisti.” Heine sanoi vielä paremmin: ”Kylvin lohikäärmeitä mutta niitin kirppuja.” (437)


Me olemme Harkovasta… Sieltä katsoen Amerikka näytti meistä paratiisilta. Onnenmaalta. Kun tulimme tänne, ensivaikutelma oli: me rakensimme kommunismia, mutta amerikkalaiset ovat toteuttaneet sen…. Hamonen maksaa kolme dollaria, farkut viisi… Naurettavan halpaa! Pizza tuoksuu… hyvä kahvi… Illalla me avattiin miehen kanssa Martini-pullo ja pantiin Marlborot palamaan. Toiveiden täyttymys! (573)


...Olen kieltänyt itseäni lukemasta venäläisiä kirjoja ja katsomasta venäläistä internetiä. Haluan karsia itsestäni pois kaiken venäläisen. Lakata olemasta venäläinen…”

...Venäjä, minun Venäjäni… Rakas Pietari! Miten minä haluankaan takaisin! Alan kohta itkeä… Eläköön kommunismi, tahdon kotiin!”

...Haluaisitteko te, että alushousut olisivat vielä kortilla?”

”…Venäjän koivut… ne koivut vielä …” (574)



Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu. Kun nykyhetkestä tuli second handia, suom. Vappu Orlow, Tammi 2013.




lauantai 23. huhtikuuta 2022

INVENTAARIO BUDAPEST


João Penalva, Artist’s Book, Ludwig Museum, Budapest (2005). Kuva SJT.



Joukkojen halu tuoda esineitä ja asioita tilan ja inhimillisen sisällön suhteen 'lähemmäksi' on yhtä voimakas kuin pyrkimys voittaa jokaisen ilmiön ainutkertaisuus hyväksymällä siitä tehty jäljennös.
 
- Walter Benjamin 

Korjaamaton on, että asiat (oliot) ovat niin kuin ovat, tähän tai tuohon tapaan, luovutettuina vailla parannusta olemisensa maneeriin. Korjaamattomia ovat asiantilat, kuten ne ovat: surullisia tai keveitä, julmia tai onnellisia. Kuten sinä olet, kuten maailma on – se on Korjaamaton.
- Giorgio Agamben 

Less is just less!
- The Last Minimalist 


Pitkään näytti siltä kuin luonnollisesti katseessa avautuva valon perspektiiviin perustuva kuva olisi juuri sitä, mikä olisi välttämätöntä kuvalle ja sen esittämiselle/näkemisille mahdollisista maailmoista mahdollisimmassa. Julia Kristeva kirjoittaa artikkelissaan Giotton ilo, että juuri Giotton Helvetissä maalaustaide riistäytyi ensimmäisen kerran valloilleen, "se haki omia ääriään; seuraava askel olisi ollut representaation hylkääminen, jäljelle olisi jäänyt vain väri ja muoto – tai ei mitään". 

Senkin me olisimme katsoneet, ja katsoimmekin. Mutta nyt kun seison Budapestin Ludwig Museumin kokoamassa João Penalvan takautuvan näyttelyn keskiössä en enää katsokaan kuvataidetta, jota objektiharhainen silmäni yhä etsii, vaan pesänselvitystä, inventaariota. Tähän on tottuminen ja turhautumisen puuskat on pantava liian kauan kuvan viiveen unelmissa rypeneen silmän tiliin. Katso nyt kun ei ole mitään katsottavaa. On löydettävä metsänkatsojan silmän sijaan puunkatsojan silmä, inventoijan silmä. 

Mistään ei voi olla enää varma. Mutta olen melkein varma, että uuden palatsimaisen museon saniteettitilojen seinälaatat eivät olekaan aitoa marmoria, vaikka hätäpäissäni niin luulin. Penalva käyttää valokuvaa todellistamisen välineenä, esineen kuvana, osana kertomusta. Hänellä onkin paljon kerrottavaa: kirjoitusta juoksee monotonisella käsialalla tulostettuna pitkin seiniä. Mutta riittääkö se valokuvan ystävälle? Itselleni kyllä riittäisi vaikka valokuvat olisivat nurin päin. Eikö valokuvan yksitoikkoinen viehätys perustu juuri läsnä olemattomien osiensa kautta luomaan nostalgiseen kaipuuseen kadotetun ajan hämyisiin naarmuihin, varjojen suttuiseen estetiikkaan. 

Siitä huolimatta se riittää todentamaan ja tallentamaan tarpeeksi tietoa ymmärtävälle silmälle. Daniel C. Dennett vertaa kameraa vanhoihin kuvantamisen 'fiksuihin' menetelmiin ja toteaa, että kamerassa välineenä on jotain aivan erityistä, sillä se on 'tyhmä'. Mutta tiedon siirtäminen ympäristön älyttömiin välineisiin vapauttaa älyllisiä resursseja jossain muualla, ehkäpä juuri tuossa epämääräisessä 'tietoisuuden' saunakamarissa tai kusiaispesässä, miten vain. 

 Penalvan videoiden epätodelliseen maailmaan voi upota kuin syksyn sumuihin, matala lukijan ääni vangitsee pimeään nurkkaan: "Father, I saw it with my own eyes, and I couldn't believe it." Nuorallakävelijä on juuttunut putoamisensa hetkeen, iänikuiseen epäröintiin vihonviimeisen harha-askeleen partaalle: tasapainoa ylläpitävä tanko vavahtaa uhkaavasti ja haparoiva jalkaterä livahtaa vaijerin ohi. Mutta turhaan odotan että ekvilibristi putoaisi, käy voimille tämä edestakainen nykiminen 'ajan hermolla'. 

Penalvan säntillisesti koostetut valokuva- ja tekstipaneelit silloittavat kuivan asiapitoisesti esineen ja käytännön välille avautuvaa ammottavaa kuilua. Valokuvan tehtävänä on olla varmentamassa olentumisensa rajoilla hoippuvan narratiivisen hapuilun reaalista todentumisessa. Näin olen tullut havainnon (reflektion) äärimmäiselle äärelle ja kummallisinkin esine selittyy kummalliseksi esineeksi, jota jo isoäiti (tai joku muu) käytti kuin esinettä ikään. 

Näyttelyn 'press-coordinator' juoksuttaa käteeni paksun näyttelykirjan, jossa João Penalva käy kirjeenvaihtoa João Fernandesin kanssa. Taiteilija kirjoittaa edelleenkin käsin viivoitetulle keltaiselle paperille, toinen João kirjoittaa koneella. On pakko epäillä antaako tämän 'epäkirjan' lukeminen sille enää mitään lisäarvoa. Toinen João puhkeaakin kysymään, että mitä järkeä tässä kirjoituksen juoksutuksessa on. Taiteilija vastaa kirjoituksen olevan ”oleellinen osa teoksiani, irrotettuna niistä se kadottaisi merkityksensä ja olisi kovin yksin maailmassa”. 

Mutta yksin maailmassa eivät ole Penalvan esteettiset hairahdukset, epäolennaisuudet ja muut keskeneräisyydet. Niitä löytyy järjestyneen maailman marginaaleista suttuisuutena, hajoamisina, epämääräisinä naarmuina tai vaikkapa tunnistamattomina valonvälähdyksinä. Yleensä ne jäävät huomaamatta, tai jos huomataankin, niistä pyritään eroon. Että maailma olisi edes joltain osin selkeä ja kirkas. Penalvan näyttelyä en voi taikoa näkymättömiin, mutta tämän tympeän kirjan voin 'bookcrossata' jonkin baarin pöydälle – ajelehtikoon sinne missä kaikki muukin kaaos pitää pesäpaikkaansa. 

Yön ja päivän välissä täytyy kerran ilmetä totuus. Kirjaa se kolmella tavalla, aina sanomattomana, sellaisenaan, viattomana – jääköön se silleen.
Hölderlin 


Lisäluettavaa: 
Giorgio Agamben, Tuleva yhteisö, Tutkijaliitto (1991) 
Walter Benjamin, Messiaanisen sirpaleita, Tutkijaliitto (1989) 
Daniel C. Dennet, Tietoisuuden selitys, Gummerus (1999) 
Julia Kristeva, Giotton ilo. Modernin ulottuvuuksia, Taide (1989)

sunnuntai 20. helmikuuta 2022

LAUTASENNUOLIJAN MATKASSA



Aina kun ihminen rukoilee, hän rukoilee ihmettä. Hyvä Jumala, suo että kaksi kertaa kaksi ei ole neljä.

Ivan Turgenev



Talvisen iltapäivän hämyssä osuu kierrätyskirjojen joukosta käteeni Ivan Turgenevin romaani Rudin (1855) Maila Talvion suomennoksena. Monien suosikkikirja Turgenevin tuotannosta on Metsämiehen muistelmia (1852), itseni lisäksi sitä ovat yöpöydällään makuuttaneet ainakin Hemingway ja Stalin. Ei tarvitse unilääkettä kun tovin seikkailee luonnossa metsämiehen seurassa, vaikka itse ei olisi kuunaan metsästänyt. Metsästystä tärkeämpää Turgenevillekin oli vetelehtiä luonnossa maaorjien ja muiden tarpeettomien ihmisten parissa.


Oli ihana heinäkuun päivä, jollaisia sattuu vain silloin, kun ilma on kauan pysynyt samanlaisena. Aamuvarhaisesta on taivas selkeä; aamurusko ei leimua tulipalona, vaan levittää taivaalle heikon punerruksen. Aurinko, joka ei ole polttava eikä hehkuva, niinkuin kuivan helteen aikana, ei tumman purppurainen niinkuin rajuilman edellä, vaan kirkas ja lempeästi säteilevä - kohoaa rauhallisena taivaalle pitkän kapean kielekkeen varjostamana, lähettää raikkaan sädekimpun ja painuu pilven sinipunervaan utuun.



Rudinin ensimmäiset lauseet ovat kuin jatkoa metsämiehen eetokselle novellista Pakovainio. On kesä, aurinkoinen päivänsavujen varhoama aamu. Säätyläiset ovat vetäytyneet savuisista kaupungeista maalaiskartanoilleen ja datšoilleen. Joutilaan elämänmenon parasta aikaa on kesä, kuinkas muutenkaan, kesäiset päivät kun heinät heilimöivät, tähkäpäät kahisevat ja ilmassa visertävät leivoset.


Oli tyyni, kesäinen aamu. Aurinko oli jo noussut taivaan kirkkaan laen korkeuteen, mutta kaste kimmelsi vielä vainioilla. Lemuava tuoreus leijaili laaksosta, joka vasta oli herännyt unestaan, ja varhaiset linnut visersivät metsässä, joka liikkumattomin lehvin kylpi kasteessa. Ylenevien vainioiden päässä, jolla ruis juuri alkoi heilimöidä, näkyi kummulla pieni kylä. Tuota kylää kohti, pitkin kapeaa kylätietä, asteli nuori nainen.



Nainen on Aleksandra Pavlovna Lipin, jota koko kuvernementti piti hurmaavana naisena, eikä ollut siinä suinkaan väärässä. ”Jopa hänen suora, hiukkasen pysty pieni nenänsä saattoi tehdä hulluksi minkä kuolevaisen tahansa, puhumattakaan hänen samettisista mustista silmistään, vaalean punertavasta tukasta, kuoppasista pyöreillä poskilla ja koko hänen muusta kauneudestaan.”


Niille, jotka eivät meditatiivista joutilaisuutta arvosta, ei Turgenev ole sopivaa luettavaa. Se on selvää. Joutilaitten ihmisten kuvauksista oli tullut jo Turgenevin Tarpeettoman ihmisen päiväkirjan (1850) myötä suorastaan ilmiö 1800-luvulla. Näitä tarpeettomia ihmisiä on myös romaanin päähenkilö Dmitri Nikolajevitš Rudin, jota on arveltu kirjailijan väljähköksi omakuvaksi, mutta myös anarkisti Mihail Bakunin on epäiltyjen joukossa. Rudin ei kuitenkaan ole ihan niin tarpeeton, että vain raahautuisi mukana, hän ainakin yrittää panna kortensa kekoon.


Sisään saapuva mies näytti olevan kolmenkymmenenviiden ikäinen. Hän oli pitkä, hiukan kyyryselkäinen, kiharatukkainen, ruskeaihoinen. (…) Hänen vaatteensa vanhat ja ahtaat olivat käyneet hänelle pieniksi.



Rudin astuu sisään varakkaan lesken ja maatilanomistajan Darja Mihailovna Lasunskin taloon, jossa suurin osa romaanista ottaa paikkansa. Darja Mihailovna on arvostettu, ylhäinen, rikas leskirouva, omalaatuinen eikä aina kovin hyväntahtoinen. Nuoruudessaan häntä oli kuvattu kaunottareksi, mutta valitettavasti noista nuoruuden viehätyksistä ei hänen nykyiseen olemukseensa ollut jäänyt jälkeäkään.


Miten se on mahdollista! Huudahti tahattomasti jokainen, joka oli nähnyt Darja-rouvan ensi kerran. Onko tuo laiha, kuihtunut, terävänenäinen keski-ikäinen nainen joskus voinut olla kaunotar? Hänellekö kerran lyyroja helkyteltiin?



Näin tapahtumat vyöryvät toisen luvun alussa. Nopeasti lukija saa vuodenajan, maiseman ja päähenkilöiden lisäksi tietää, että ollaan jossakin kuvernementissa jonkin joen varrella jonkin salaneuvoksen lesken maatilalla. Kuulostaa ihan Nobokovilta.


Darja Mihailovnan taloa pidettiin miltei ensimmäisenä koko X:n kuvernementissa. Valtaisa kivirakennus oli tehty Rastrellin piirustusten mukaan edellisen vuosisadan malliin, se seisoi ylängön kukkulalla, jonka juurella juoksi eräs Keski-Venäjän pääjokia.



Kolmeen kuukauteen Rudin ei juurikaan poistunut talosta, johon hän oli alkujaan tullut pelkästä oikusta. Hän oli muka toimittamassa jotakin asiaa, jota joku muu ei ollut ehtinyt toimittamaan. Hän oli jo ehtinyt kietoa emäntänsä kaunopuheisuuden seitteihin niin syvälle, ettei Darja Mihailovna enää tullut toimeen ilman häntä. Kun Rudin erään kerran uhkasi matkustaa pois, kun rahat olivat loppuneet, lainasi Darja Mihailovna hänelle oitis 500 ruplaa. Myös naapuri Volintsev oli lainannut 200 ruplaa ja moni muu enemmänkin.


Ei ihme, että monet olivat jo kyllästyneet Rudinin omahyväiseen habitukseen. Naapuri, joka oli tuntenut Rudinin jo jossakin huikentelevaisessa menneisyydessään, lausui lopulta tuon hätkähdyttävän syytöksen, Rudin ei ole mitään muuta kuin ”lautasennuolija”. Se oli ehkä pahinta, mitä kenenkään ylle voitiinn langettaa noina hyvien tapajoen aikoina. Myös neiti Boncourt loi katseensa useasti Rudiniin, ”silmissään omituinen, viekas väre, jommoisen joskus tapaa vanhoilla, erinomaisen hyvillä lintukoirilla”. Mutta neiti Boncourt ei sanonut sanaakaan.


Mutta pahin oli jo tapahtunut ja paljastunutkin. Rudin oli kuiskutellut talon tyttären – nuoren Natalian – korvaan hempeitä höpinöitään. Ja kuten muistamme, Natalia on 17-vuotias; ikä jota ihmiselämässä ei pitäisi joutua kokemaan lainkaan. Se saattaa ihmispolon hormonimyrskyn valtaan – ja se kestää ikuisuuden, se ei lopu koskaan. Nataliakin rakastuu suin päin Rudiniin tai luulee rakastuneensa, mistä sen voi tietää. Muistan kuinka itsekin olin juuri tuossa iässä kohtalokkaasti rakastunut naapurin tyttöön tai mitä sitä kiertelemään, kaikkiin naapurien tyttöihin. Harva se päivä haudoin päättäväni päiväni.


Ollaan Avdjuhinin lammella, jossa jonkin menneen hirmutyön johdosta aurinko ei sen koommin ollut heleästi paistanut. Räytynyt Rudin odottelee synkän petäjän varjossa. Hän oli jo kuvitellut varakkaan talon ottovävyn – lautasennuolijan – paikan olevan pivossa. Mutta yllättäen uhkaavat mustat pilvet olivat nousevat taivaalle. Kun hän näkee Natalian saapuvan posket hehkuen niskojaan nakellen, hän arvaa kaiken paljastuneen. Tuo muurahaiskäpyä muistuttava leskirouva on antanut tuomionsa – vain kuolleen ruumiini yli.


Hyvä Jumala! Hyvä Jumala, äänteli Rudin, – tämä on kauheaa! Heti ja äkkiarvaamatta tällainen isku! … Vai suuttui tiedän äitinne niin kovasti?

Niin … niin, hän ei enää tahdo kuulla teistä mitään.

Tämähän on kauheata! Siis ei ole enää mitään toivoa?

Ei mitään.



Mitä te nyt aiotte, kyselee Natalia ja ehdottaa karkaamista näiltä seisomilta. Eihän se tule kysymykseenkään, mihin me voisimme mennä, sopertelee Rudin, minähän olen köyhä mies. Natalia purskahtaa itkuun ja vakuuttaa, että hän olisi ollut valmis karkaamaan, elämään synnissä ja mitä vain – ”niin tiedättekö, että olisin teitä seurannut, olisin ollut valmiina mihin tahansa”. Jos vain Rudinista olisi löytynyt hippunenkin miestä.


Kellon lyödessä kuusi ajoivat Rudinin matkavaunut esiin. Kiireesti rupesi hän sanomaan jäähyväisiä kaikille. Hän oli surkealla mielellä. Ei hän tällä tavalla ollut odottanut lähtevänsä tästä talosta: miltei karkotettuna … Miten kaikki on käynyt? Ja minkä tähden sellaisella kiireellä? Mutta onhan itse asiassa sama, minkälainen loppu on.



Kaikki oli sanottu. Mutta onhan sentään vapaus, tuumii Rudin, ja ehkä joskus vielä leipäpalanenkin, josta ei tarvitse olla kiitollisuuden velassa kenellekään. Natalialle hän jättää kirjelappusen, jossa pahoittelee äkkilähtöään, vaan ”muuta keinoa ei ole. Olen päättänyt lähteä ennen kuin minua selvin sanoin käsketään lähtemään. Lähtöni mukana lakkaavat kaikki väärinymmärrykset, ja tuskin kukaan tulee minua kaipaamaan. Miksi sitten viipyisin”.


Kohtaloni on omituinen, melkein koomillinen, antaudun kokonaan, nälkäisenä, kaikkineni päivineni ja samalla en saata antautua. Lopetan vielä elämäni siten, että uhraudun jonkun roskan eteen, johon en itsekään usko … Voi hyvä Jumala! Olla kolmenkymmenenviiden ja yhä vielä hankkiutua johonkin työhön!



Loppukohtaus tapahtuu Pariisissa kesäkuussa 1848, jolloin kansannousu oli jo kukistettu ja barrikadit hiljentyneet. Henkiinjääneet pakenivat ajatellen vain omaa pelastustaan. Äkkiä erään barrikadin harjalle nousee pitkänhuiskea mies olkihatussa ja risaisessa nutussa heiluttamaan lippua. Kuuluu yksi laukaus ja miehenroikale tipahtaa kuin säkki. Eräs pakenijoista huutaa: – Se oli se puolalainen, Dmitri Rudin.


Saatte nähdä että hänen elämänsä vielä loppuu siihen, että hän kuolee jossakin Tsarevokokšaiskissa tai Tšuhlomassa jonkin peruukkipäisen vanhanpiian syliin, joka tulee muistamaan häntä nerokkaimpana ihmisenä maailmassa.



Ivan Turgenev: Rudin, suom. Maila Talvio, Uusi Suometar, 1896.



Rudin, Dmitry Kardovskyn kuvitusta.


sunnuntai 7. marraskuuta 2021

LIHAT POIS TISKILTÄ



Ruumista voidaan vain elää.

Descartes)

”Elämä avautuu eteemme itsestään. Maailma on meille tuttu ja jokapäiväinen. Voimme luottaa siihen ja uskoa silmiämme.” Näin kirjoittaa Juho Hotanen 'maailmanvarmuudesta' Maurice Merleau-Pontyn (1908-1961) ajattelua käsittelevässä kirjassaan
Lihan laskos (2008). Lähtökohta on Descartesin teoreemassa, jonka mukaan kaikkea muuta voidaan epäillä paitsi salaperäistä epäilijää. Merleau-Ponty puhuu havaintouskosta, kaikki mikä havaitaan, havaitaan aina joksikin. Tosin kaikki havaittu ei osoittaudu aina todelliseksi. Jo ennen havaintoa me olemme maailmassa ruumiimme kautta, ruumis ei voi olla vain tietoisuuden kohde vaan sen perusta.

Hotasen kirja johdattaa perusteellisesti Merleau-Pontyn maailmaan, josta voisi sanoa että se on yhtä ja samaa lihaa. ”Mihin asettaa ruumiin ja maailman raja, sillä maailma on lihaa.” Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja osin vaikeaselkoinenkin havainnon fenomenologia avautuu kuin avautuukin kärsivälliselle lukijalle. Kirja loppuu komeasti, ensin sitaatti Merleau-Pontylta: ”Paha, jonka teen, teen itselleni, ja kamppaillessani toista vastaan, kamppailen myös itseäni vastaan.” Ja sitten Hotaselta: ”Vapaus ei ole jotain yksilön omistamaa, minun maailmani, jota vasten toinen asettaa oman maailmansa. Vapaus on yhteisessä maailmassamme, yhteisen maailmamme lihassa.”

Suomeksi Merleau-Pontya on ilmestynyt niukanlaisesti, kirjaksi saakka vain Kimmo Pasasen suomentama
Silmä ja mieli (1993), jossa kirjoittaja pohtii syvällisesti havainnon/näkemisen ja maalaustaiteen mysteerejä. Maalaus nostaa näkyvän esiin, näyttää sen ontologisen voiman. Havainnon mahdollisuutta miettiessään Merleau-Ponty kokee myös minän tulevan havaituksi: ...”minun pitäisi sanoa, että minussa havaitaan eikä että minä havaitsen.”

”Toisin kuin reflektion filosofioissa, joille oleminen on samanaikaista reflektion kanssa, Schellingillä ensimmäisen luonnon ideaa innoittaa tunne, että oleminen on aikaisempaa kaikki reflektio olemisesta, että reflektio tulee toisena. Tämä ensimmäinen luonto on kaikkein vanhin elementti, 'menneisyyden kuilu', joka pysyy aina läsnä meissä kuten kaikissa asioissa.” Kirjoittaa Merleau-Ponty kirjassaan
La Nature (1994) hehkuvan runollisesti. Filosofin tekstejä pitää saada lisää myös suomeksi.


Ps. Tämä blogi on vuodelta 2009, joten sen jälkeen on ilmestynyt mm. Maurice Merleau-Ponty: Filosofisia kirjoituksia, toim. & suom. Miika Luoto ja Tarja Roinila, Nemo 2012.


Juho Hotanen (2008): Lihan laskos, Tutkijaliitto.

Maurice Merleau-Ponty (1993): Silmä ja mieli, Taide.



torstai 28. lokakuuta 2021

KAHDEN MAAILMAN KANSALAISIA





Oheisessa jutussa seurataan – lainataan, leikataan ja liimataan – sattumanvaraisesti artikkeleita: Thomas Fuchs: ”Ruumiin muisti ja tiedostamaton”, Jussi Saarinen & Joona Taipale: ”Donald Winnicott luovuudesta” (niin & näin 4/2019) sekä Harri Mäcklin & Jussi A. Saarinen: ”Mitä taide tekee meille?” (niin & näin 1/2021). Kuvitus SJT (1986).



Donald Winnicottin mukaan luovuus läpäisee ihmisenä olemista, se alkaa jo vastasyntyneen lapsen kyvyssä luoda oma maailmansa. ”Aikuisen ihmisen luovuus on tämän kyvyn säilyttämistä, kehittämistä ja kultivoimista läpi elämän”. Ulkoiseen todellisuuteen kohdistuvat luovat impulssit värittävät koko elämisen asenteen, jolloin ”luovuuden tunne tekee elämästä elämisen arvoista”. Tässä kohtaa tulee taide peliin, sen avulla luovuuden hiuskarvanvarainen kytkös säilyy tai katkeaa lopullisesti. Paluuta ei ole, sen jälkeen ei auta kuin tyytyä realiteettien kylmään kyytiin.


Nämä maailmat ovat psykoanalyysistä tuttuja: objektiivinen (reaalitodellisuus) ja subjektiivinen (psyykkinen todellisuus). Reaalinen todellisuus on mahdollisimman monien koettavissa yhteisenä järkiperäisenä kokemuksena, mutta samalla se on subjektiivisten näkyjen, halujen ja toiveiden maailman kyllästämä. Tämä tekee meistä ihmisistä kahden maailman kansalaisia ja todellisesta todellisuudesta vähemmän todellisen.


Elämä on nuorallakävelyä luovuuden ja sopeutumisen välillä: toisessa ääripäässä ovat objektiiviset realiteetit (järki) ja toisessa subjektiiviset fantasiat ja visiot (luovuus ja hulluus). Winnicottin mukaan ajautuminen kumpaan tahansa ääripäähän on vaarallista: ”Yhdessä tapauksessa ihmiset eivät tahdo elää loppuelämäänsä irrallaan tosiasioista, ja toisessa tapauksessa he tuntevat vieraantuneensa uneksimisesta. Jotkut ihmiset ovat niin vankasti kiinni objektiivisesti havaittavassa todellisuudessa, että he ovat sairaita vastakkaisessa merkityksessä: erillään subjektiivisesta maailmasta ja luovasta tavasta suhtautua tosiasioihin.”


Winnicott korostaa, että ”yksilö voi löytää itsensä vain ollessaan luova”. Itsensä löytämisellä hän viittaa ”mielekkään vitaaliseen olemassaoloon”. Tämä itse ei ole ”introspektiivinen prosessi” mielensisäisen entiteetin löytämiseksi, vaan erityinen keino löytää taiteen tekemisen mahdollisuudet. Mutta itseään taiteilija ei voi löytää taiteellisista tuotoksistaan, sillä hän on jo valmiiksi epäonnistunut etsinnässään. Tämä ristiriita on taiteilijan hyväksyttävä. Kaikki muut voivat olettaa löytävänsä sitä tai tätä.


Jos taiteilija etsii itseään, voidaan hänen todeta suurella todennäköisyydellä jo epäonnistuneen tavalla tai toisella yleisen luovan elämän piirissä. Valmis luomus ei koskaan paranna perustavanlaatuista puutteellista kokemusta itsestä.



Tämä kaikki on suurimmalta osaltaan tiedostamatonta. Tiedostus on vain satunnaisesti lepattava liekki. Tiedostamaton ei ole missään piilossa, vaan se on kaikkialla elämässämme – se ympäröi ja läpäisee meidät. Fuchsin mukaan tiedostamaton ei sijaitse yksilön sisäpuolen vertikaalisissa syvyyksissä vaan eletyn tilan horisontaalisessa ulottuvuudessa. ”Sen asuinsijoja ovat erityisesti interkorporeaalisuus ja kanssakäymisemme toisten kanssa, ja näissä se vaikuttaa kuin jokapäiväisen elämämme nurja puoli.”






Tiedostamatonta on turha etsiä jostakin mielen kellarin loukoista tai tietoisuuden takapihan romukasoista. Se on kaikkialla – keskellä toria ja keskellä huonetilaa. Se on osa ”tietoisuutemme itsensä monitulkintaisuutta tai kahtalaisuutta”. Merleau-Pontyn mukaan ”tiedostamaton ei voi olla kolmannen persoonan prosessi, sillä juuri tiedostamaton päättää, mikä meissä saa tulla virallisesti olevaksi ja välttelee ajatuksia tai tilanteita, joita vastustamme, ja siispä tiedostamaton ei ole ei-tietoa vaan pikemminkin ei-tunnistettua ja muodostumatonta tietoa, jota emme halua omaksua”.


Likiarvoisesta ilmaisustaan huolimatta Freud oli löytämäisillään sen, mitä muut ajattelijat ovat paremmin kuvanneet monimerkityksiseksi havainnoksi. ”Tietoisuus, josta ei lainkaan tiedetä, tuntuu paljon absurdimmalta kuin se, että jokin mentaalinen on tiedostamatonta.”



Havaitsemme vain sen, jonka haluammekin havaita, niinpä historia josta emme mitään tiedä, on se ”sama ikuisesti kummitteleva asia”, kirjoittaa Fuchs Benedetto Crocea lainaten. ”Kutakin tietoisuuden muotoa määrittää läsnäolon ja poissaolon kahtalaisuus: ego asuttaa yhtä aikaa kahta maailmaa. Näin ne voivat myös toimia malleina tietoisen ja tiedostamattoman väliselle suhteelle.” Tiedostamattomat fiksaatiot synnyttää ”implisiittinen mutta aina läsnäoleva menneisyys, joka kieltäytyy osallistumasta elämän jatkuvaan etenemiseen”.


Niiden jäljet eivät kuitenkaan piile sisäisessä psyykkisessä maalimassa, vaan ne ilmenevät ”sokeina pisteinä”, ”tyhjinä tiloina” tai kaareutumina eletyssä tilassa: puheen ja toiminnan ”lipsahduksilla”, ihmissuhdekuvioina, joihin henkilö toistuvasti ajautuu, toimina joita hän tiedostamattaan välttää, tiloissa, joihin hän jättää menemättä, hänelle tarjoutuvina mahdollisuuksina, joihin hän jättää tarttumatta.



Nämä mahdollisuudet ovat reaalitodellisuuden rinnakkaistodellisuudessa eli taiteen imaginaarisessa maailmassa, joka saattaa yllättäen avautua ja ottaa ”kokijan ja tekijän valtaansa”. Ehkäpä siinä on syy taiteen määrätietoiseen vähättelyyn ja marginalisoimiseen. Vähättelystä huolimatta taidekokemuksen filosofia ja estetiikka ovat elämismaailman keskiössä. Dialogissaan Mitä taide tekee meille? Harri Mäcklin ja Jussi A. Saarinen päätyvät peruskysymysten äärelle: ”Mikä vetää taiteilijoita luovaan työhön?” ja ”Entä mitä tapahtuu, kun vastaanottaja uppoutuu teokseen?”


Taideteoksen tekeminen ei ole samanlaista kuin jonkin konkreettisen esineen valmistaminen. Taideteoksessa tutut ”arkipäivän” muodot muuntuvat oudoiksi ja vieraiksi – toisen maailman elementeiksi. Paul Klee toteaa luennossaan On Modern Art (1924), että arkisen realistisiin muotoihin pakotettu maailma ei ole ainoa mahdollisista maailmoista. Luonnollisiksi koettujen muotojen jäljentäminen ei ole luovan työn päämäärä, joten syystäkin taiteilijat ovat ryhtyneet ”luonnonmukaisten muotojen vääristelyyn”.


Taide voi olla ”kokemuksellisesti transformatiivista”, kuten Mäcklin ja Saarinen toteavat. Taideteos voi kaapata kokijansa ja muuttaa hänen käsityksen ajasta, paikasta ja jopa kokemuksen itsestä subjektina. ”Vastaavasti taide voi olla hermeneuttisesti ja eksistentiaalisesti transformatiivista siten, että se muuttaa kokijaa tavoilla, jotka kestävät välittömän kokemuksen jälkeenkin: taide voi laajentaa ymmärrystä, avata silmät maailman epäkohdille, tarjota väylän käsitellä ongelmia, auttaa kokijaa ymmärtämään itseään ja niin edelleen.”


Taideteos voi tuoda esiin hyvin perustavanlaatuisia tunteita, kuten vieraantuneisuutta, ihmetystä, harmoniaa, tyhjyyden tunnetta tai yhteenkuuluvaisuutta. Samalla taide voi tarjota ulkoisen kohteen, jonka kanssa näitä tunteita voi käsitellä ikään kuin turvallisessa tilassa. Joskus emme edes tiedä näistä tunteista ennen kohtaamista teoksen kanssa. Juuri tässä on nähdäkseni yksi taiteen ominaisimmista kyvyistä.

 




Myös Freudin näkemyksen mukaan kulttuurin kehitys on johtanut ihmiskunnassa pysyviin muutoksiin. Samaan tapaan kuin pikkulapsen kohdalla, joka ensin on kiinnostunut vain ulostamistoimintojensa tuotteista ja vasta myöhemmin – reaalimaailman löydettyään – oivaltaa että samoin keinoin voi tehdä taidetta. Ehkä hieman tekniikkaa terävöittäen – ja siistien. ”Tätä kehityksen kulkua emme tunne, mutta pääasiasta ei ole epäilystäkään. (…) järjestystä ja puhtautta vaaditaan kulttuurilta aivan ensisijaisina piirteinä – siitä huolimatta, ettei niiden elintärkeys tai merkitys mielihyvänaiheuttajana ole mitenkään ilmeinen.”


Tähän on mentävä syvemmälle, jos uskallamme. On syytä kysyä, millainen olio (tai esine) taideteos oikeastaan on. ”Taideteokset eivät ole mitä tahansa olioita olioiden joukossa”. Elottomien esineiden joukossa taideteoksilla näyttää olevan omia vaatimuksiaan vaativa ”kvasisubjekti”, kuten Mikel Dufrenne on todennut. ”Sillä on myös oma syvyytensä, oma tyhjentymättömyytensä, joka on verrattavissa – mutta ei samaistettavissa – toisen ihmisen läsnäoloon. Kumpaakaan ei voi ottaa haltuun ja tuoda jäännöksettä ymmärryksen piiriin.”


Tämä on ehkä järisyttävintä, mitä olen kirjoittanut, vaikka olen vain lainannut muita kirjoittajia – ja pysytellyt itse vaiti. Mutta juuri tällä tavoin syrjäpolkuja mutkitelle ja tiettömiä taipaleita vaeltaen olen yrittänyt eksiytyä sivistyksen pariin – valaistulle aukiolle. Tässä vaiheessa nousee esille kysymys, että millainen otus on taideteos, joka salakavalasti ryhtyy kokijansa elämismaailmaa muuttaviin toimiin. ”Millä tavoin ja minkälaisten ehtojen vallitessa taideteos on koettavissa elollisen subjektin kaltaisena toimijana?”


Vuorovaikutuskokemustemme pohjalta odotamme taiteen antavan kokemuksellemme muodon, säätelevän tunteitamme, jäsentävän sisäistä elämäämme, syleilevän tai kannattelevan meitä ja niin edelleen. Tällainen teosten tarjoama ”peilaava hoiva” on omiaan vahvistamaan niiden kvasisubjektiuden tuntua. (…) taideteoksissa itsessään voi olla piirteitä, jotka edesauttavat niiden kokemista elollisina olioina. (…) kyseiset piirteet voivat olla materiaalisia; esimerkiksi öljyvärit voivat muodostaa orgaanisen kudoksen ja ihon kaltaisia kerrostumia.



Kaikki muistavat Sven Lindqvistin kirjan Myytti Wu Tao-Tzusta (1968) ansioista tapauksen, jossa maalari paikalla olijoiden järkytykseksi astui sisälle maalaamaansa maalaukseen ja katosi sille tielleen. Tapauksen yhteydessä mainitaan myös, että todellinen Wu (Wu Daozi 685-758) oli yletön viinijuoja. Mutta siitä huolimatta taiteilijat – varsinkin maalarit – ovat kautta aikain kokeneet uppoutuvansa syvälle maalauksen maailmaan. Teos alkaa ikään kuin katsoa takaisin (Merleau-Ponty) ja vastavuoroisesti työstää itse itseään. Teoksen tilallisuus voi limittyä todellisuuden kanssa ja muodostaa pysyvän kiasmaattisen sidoksen.


Esteettinen kohde stimuloi kokijan ajattelua, tunteita, mielikuvitusta ja kehoa niin kokonaisvaltaisesti, että kokija on täysin uppoutunut vuorovaikutukseen kohteen kanssa. Teorian mukaan tällainen holistinen, ulkoisista säännöistä vapaa vuorovaikutus koetaan syvästi miellyttävänä. (…) Uppoutumisen arvoon skeptisemmin suhtautuvat taas tarttuvat helpommin eskapistiseen tulkintaan: uppoutuminen tarjoaa mahdollisuuden paeta aktuaalista maailmaa, sen murheita ja velvollisuuksia.



PS. Jos saan itse sanoa lopuksi jotakin, niin vastustan ajatusta, että taide päätyisi eskapismiin. Varsinkaan taide luovana tekemisenä ei ole pakomatka. Kaikkea muuta.



Sigmund Freud: Ahdistava kulttuurimme, suom. Erkki Puranen, Gummerus, 1982.

Paul Klee: On Modern Art, Faber and Faber, 1969.