Jouppilanvuoren
legendaarinen meditaatiolava. Monet ovat täällä mietiskelleet ei-mitään ja saaneet runsaasti
kosmista säteilyä avaruudellisiin ideoihinsa. Alhaalla laaksossa
maailmoi Kultavuoren asuntoalue. Kuva SJT.
Of
Man’s first disobedience, and the fruit
of
that forbidden tree, whose mortal taste
brought
death into the World,
and
all our woe with loss of Eden.
– John
Milton, Paradise Lost (1667)
Usein
kuulee ihmisten ylistävän joutilaisuuden auvoisuutta. Kunhan pääsen
lomalle, en tee yhtään mitään. Usein kuvitellaan myös, että
parasta ei-minkään tekemistä on aurinkoisella hiekkarannalla
makoilu. Vieressä seisoo väljähtynyt kaljapullo ja mahan päällä
levitoi lukematon salapoliisiromaani. Vaan toisin on todellisuudessa,
kuten Brian O’Connor kirjoittaa esseessään Joutilaisuus
(2022). Kaiken aikaa olemme ryhtymässä ties mihin tekemiseen, sillä
joutilaisuus on tylsää ja sopimatontakin. Elämä ei olekaan
olemista, vaan tekemistä.
Joutilaisuuden
viehätys johtuu äärimmäisestä itsekkyydestä. Marxin (kuten
Kantin, Hegelin ja monen muunkin joutilaisuuden demonisoijan) mukaan
joutilaisuus ei ole vaihtoehto missään olosuhteissa, ainoa tie
edistykseen ja onneen on työ – vaikkapa sitten pakkotyö. Työ
kykenee tarjoamaan ihmiskunnalle tien vapauteen ja onnellisuuteen,
kaiken sen mitä ylipäätään millään elämänalueilla voisi
tavoitella. Työ tarjoaa iloa ja huvia, se on vihonviimeinen vakava
asia – se on ainoa asia. Työ on parempaa kuin taivaanmanna – se
on jopa parempaa kuin paratiisillinen seksi.
Joten
poikkeamme ensin paratiisissa. Erikoista on, että raamattu ei kerro
juuri mitään syntiinlankeemusta edeltäneestä viattomuuden ja
yltäkylläisyyden ajasta. Vaan mitäpä kertomista siitä olisi
ollutkaan – pitkäpiimäistä loikoilua ties minkä puun varjossa.
John Milton (Paradise Lost, 1667) on hieman verhoa raottanut
villeistä paratiisillisista leikeistä ja hillittömistä
eroottisista kirmailuista. Aadamilla oli ennen syntiinlankeemusta
erektio päällä kaiken aikaa, kuten kirkkoisä Augustinus on
vakuuttanut. Ja Lilith ja Eeva hyörivät halukkaina ympärillä
yllään ei rihmankiertämää. Aikaa ei ollut tai jos olikin, niin
kukapa sen kulumista olisi huomannut. Ja ruokaa tippui suoraan
puista.
Mutta
näinhän ei voinut jatkua, se oli selvää. Paratiisissa oli myös
käärme. Jotkut arvelevat, että se olisi ollut moneen kyvykäs
vanha rouva Lilith. Jotkut taas ovat tietävinään, että se oli
paikallisen osaston sosialidemokraatti, joka vaati porukkaa
liittymään puolueeseen ja panemaan housut jalkaan! Palkkioksi
demari tarjosi hedelmää tiedon ja tietämättömyyden puusta, josta
nimenomaan ei pitänyt syödä. Siitä oli sovittu itse Jumalan
kanssa. Samassa silmänräpäyksessä Eeva ja Aadam huomasivat
olevansa alasti. Oitis Eeva tokaisi, että ”Aatamilla on rumat
vehkeet”. Martoa myöten punastunut Aadam haroi vaahterasta lehtiä
peittääkseen rumuutensa.
Siltä
tieltä ei ollut enää paluuta. Siitä lähtien kysymykset
moraalisista arvoista ovat olleet pohdinnan ytimessä. Jo hetken
pohdiskelu tekee selväksi, että menestyäksemme järjestäytyneessä
maailmassa meidän ihmisten on muuntauduttava kaikkea muuta kuin
luonnollisiksi olioksi. Ihanteellinen yhteiskunnallinen olio ei ole
jouten, hän ei istu jalat ristissä haaveilemassa, vaan hän touhuaa
aamusta iltaan toimen touhuissa. Jopa filosofit ovat kautta aikain
laatineet argumentteja joutilaisuuden kiroista. Vaikka, kuten
O’Connor huomauttaa, ”jokainen meistä tuntee joutenolon
houkutukset ja joskus lankeaa niihin”.
Itsetietoinen
joutilaisuus on elämäntapa, jota tavoitellaan ja jalostetaan
luomaan mielikuva mukavasta elämästä, joka on massojen
käsittämättömän uurastuksen tuolla puolen. (…) Näistä
piirteistä on helppo päätellä, että joutilaisuus vastustaa
suurta osaa siitä, mitä pidetään oikeana ja normaalina:
joutilaisuudella ei ole mitään tekemistä tuottavuuden, työn,
aseman tai kunnian kanssa.
– O’Connnor
(s.
15)
Ylistäessään
työn luomaa yhteisöllistä hyödyllisyyttä – kovan ponnistelun
ja uupumuksen nautinnollisuutta – Marx kieltää ankarasti
toimeliaisuudesta ”laiskuuteen” vetäytymisen. Modernin ajan
ihminen ei enää osaa edes kuvitella paratiisillista joutilaisuutta,
kirjoittaa O’Brien. ”Marxin täytyy toisaalta teoriansa tähden
kieltää ja mustamaalata nämä nautinnot yhdistämällä ne
kapitalismin vääristämään maailmaan. Uudenlaisessa maailmassa
odottavat kokemukset, jotka eivät kärsi tällaisesta vääristymästä.
Joutilaisuus on Marxin uudenlaisen maailman vihollinen.”
Niinpä
Työ julistettiin pyhäksi, se ei ollut vain elämisen vaan myös
teorian kannalta tarpeellista ja hyödyllistä. Työtä oli ryhdytty
kutsumaan ansiotyöksi – ihmisten (nyk. kansalaisten) toimeentulo
oli kytketty työn suorittamiseen. Joten jako-osaakin oli tarpeen
ihmetellä, että keiden taskuissa ne voittomarginaalit pyörivät.
Siitä syntyi alituisia kismoja. Koko elämismaailma oli (ja on)
alistettu työntekemisen uhrimenoille ja palvonnalle. Mitähän vanha
rönöparta Marx sanoisi nykymenosta, kun juuri mikään työnteko ei
enää ole pyhää, nippa nappa edes tarpeellista. Suurin osa työstä
tuottaa turhaa tavaraa, pilaa ilmaston ja saastuttaa vedet.
Hannah
Arendt huomauttaa (Vita activa s. 315), että ”oleminen”
on ainoa suure jonka ihminen voi tiedostaa vain itseään
tutkistelemalla. Tästä syystä niin monet filosofit (Marx,
Nietzsche, Bergson jne.) erehtyivät samaistamaan ”elämän ja
olemisen”. Tällainen ”olemalla oleminen” näytti olevan
toiminnallisempaa ja tuottavampaa kuin tietoisuus, joka yhä tuntui
olevan liian lähellä halveksittua kontemplatiivista mietiskelyä.
Siitä oli enää vain kukonaskel riivattuun oivallukseen, että
elämä oli (ja on) työntekoa valmistamisena – tavaroiden ja
erityisesti turhien tavaroiden tuottamista.
Myönnämme
kyllä, että kaikki eivät ole luontaisesti persoja työn perään.
Mutta jotakin tekemistä ihmisille täytyy keksiä, siinä Marx on
oikeassa, että joutilaasta ihmisestä koituu riesaa niin yhteisölle
kuin koko luomakunnallekin. Mutta onneksi on olemassa taide ja
taidemaailma, johon lahjakkaat ja höyrypäiset työnvieroksujat
voidaan sijoittaa (karkottaa) kuin autiolle saarelle. Siellä he
voivat elää merkityksellistä ja virikekylläistä taide-elämää.
Usein sanotaan, että taiteen tekeminenkin on työtä. Mutta eihän
sitä kukaan tosissaan usko.
Taiteilijoille
luontainen maailmallisuus ei tietenkään häviä minnekään, jos
»ei-subjektiivinen» taide korvaa asioiden kuvaamisen. Mikäli
taiteilija käsittää »ei-objektiivisuuden» subjektiivisuudeksi
eli tuntee kutsumusta »ilmaista itseään», omia subjektiivisia
tuntemuksiaan, hän ei ole taiteilija vaan huijari.
Taiteilija, oli hän sitten taidemaalari, kuvanveistäjä, runoilija
tai säveltäjä, tuottaa maailmallisia esineitä eikä hänen
luomistyöllään ole mitään tekemistä erittäin arveluttavan, tai
ainakin täysin epätaiteellisen, itseilmaisun kanssa.
Ekspressionistinen taide on käsitteellinen mahdottomuus toisin kuin
abstrakti taide.
–
Arendt
(Vita activa s. 326)
Vain
harvoilla päänsisäinen suhina on niin voimakasta, että se kestää
pitkäaikaistakin joutilaisuutta suistumatta katastrofiin –
tylsyyteen tai hulluuteen. Vain harvat kykenevät nykyään
Nietzschen tavoin lähtemään vain omien ajatustensa kanssa
iltakävelylle. Monille meistä on alituiseen järjestettävä
ajankulua. Isoäitini tapasi usuttaa sadepäivinä meidät lapset
tylsän lautapelin äärellä ja sanoa, että siinähän teidän
peijoonien aika kuluu rattoisasti. Ikään kuin aika ei olisi kulunut
kuluttamattakin.
Muinoin
asiat olivat toisin, kun työntekemistä jopa hävettiin, huokaa
Nietzsche. Työnteko oli välttämätöntä vain todellisessa hädässä
– hengen pitimiksi. Kuten Tuomas Akvinolainen kirjoittaa. Pontta
ajatuksiinsa hän haki Aristoteleelta (ei Raamatusta), kun hän
vakuuttaa, että ”vain tarve pysyä hengissä pakottaa
ruumiilliseen työhön”. ”Tästä hän päättelee, että
kaikkien ei suinkaan ole tarpeellista ansaita leipäänsä otsa
hiessä, vaan työ on viimeinen ja epätoivoinen keino ongelman
ratkaisemiseksi ja velvollisuuden täyttämiseksi”.
Mutta
animal laboransin
voittokulun
myötä työnteosta tuli elämänprosessin kaikkinielevä
ulottuvuus.
Kaikki ihmisen korkeimmat kyvyt alistettiin eloonjäämisen
materiaaliselle kamppailulle. Luova
taiteellinen työkin ohjautui samoista vieteistä,
”jotka panivat silkkiäistoukat kehräämään silkkiä”.
Kontemplaatio
ei ollut ainoa toiminto, joka katosi ihmisen elämismaailmasta. Jopa
ajattelu muuttui aivojen toiminnoksi, jolla oli merkitystä vain
laskennallisissa tehtävissä. Tosin tietokoneet tekevät nykyään
senkin paremmin.
Maailmassa
kaikki on jotakin varten, mikään ei ole ilman syytä. Myös
ihminen on jotakin muuta kuin itseään varten, siis johonkin muuhun
käyttöön, jonkin muun olemisen vuoksi. Näin ihminen saadaan
määritellyksi osaksi eläinkuntaa, konekuntaa ja mitä tahansa
kuntaa. Myös ihminen tulee ymmärretyksi siten, että hänen
toimintansa ei sisällä mitään sellaista, joka ei selity
riittävällä perustalla, kuten Juha Varto kirjoittaa kirjassaan
Uutta tietoa
(2001). ”Tämä on tarkoittanut, että ihmisen tarkastelusta on
pyritty poistamaan ne piirteet, jotka ovat aina aiheuttaneet ongelmia
niin tieteelle kuin politiikallekin, siis arvaamattomat yksilölliset
piirteet.”
Kirjoittaja
viittaa Weiliin, jonka mukaan olemme jättäneet vaivalloisen
ajattelun, koska
helpompaa on liittyä yhteiseen uskomukseen ja
mielipiteenmuodostukseen. ”Tuohon
Leviathaniin,
joka on niellyt yksilöltä sen rauhan ja yksinäisyyden, jossa hän
voisi ajatella, ja on antanut tilalle yhteisen puitteen, jossa voi
muodostaa kysymyksiä ja antaa vastauksia.”
Tieteen
ulkopuolella muhii ajatus, että niin ihminen kuin luontokin on
jotakin muuta kuin mitä tieteen yksipuolinen kuva antaa ymmärtää,
kirjoittaa Varto. ”Tämä ulkopuolinen asetus edellyttää, että
on oltava myös jokin muu, aidosti erilainen todellisuus, joka ei ole
yksiulotteinen eikä edellytä yksilön tuhoamista.”
Käytännöllisen
puuhailun
puuttuminen saattaa tuoda uudenlaisen tavan nähdä ympäröivä
maailma. Turhaan eivät kreikkalaiset valinneet käytännöllisen
vastakohdaksi sanaa ”katsella” (theorein),
sillä muutos, joka käytännölliseen nähden tapahtuu, on
touhuamisen muuttuminen tarkasteluksi, aktiivisuuden muuttuminen
passiivisuudeksi, jossa me emme enää tee, vaan annamme
todellisuuden olla sellaisenaan. Ideaalimuodossaan teoreettinen
tarkastelu tarkoittaa olevan jättämistä silleen ja asettumista
tarkastelukulmaan
– Varto
Vain
muutaman sivun katkelma on säilynyt nykypäivään Senecan
joutilaisuutta pohtivasta kirjoitelmasta vai pitäisikö sanoa
esseestä. Jo 2000 vuotta sitten joutilaat ihmiset aiheuttivat
päänvaivaa, vaikka kirjoittaja toteaakin, että he hyvinkin
saattoivat olla ihmiskunnalle suuremmaksi hyödyksi kuin kaikkialla
hääräävät ”hikipingot”. Viisaan ei kannata edes hakeutua
sellaiseen valtioon, jossa vallitsee jatkuva taistelu ja hajaannus,
jossa oikeudenmukaisuus ja hyvyys eivät ole minkään arvoisia, ”ja
jossa vihollisia kohdellaan säälimättömän julmasti, omia
kansalaisia kuin vihollisia”.
Kunnon
kansalaisena Senaca ei näe joutilastakaan täysin laiskaksi, sillä
joutilaskin mietiskelee. Vita contemplativaa
arvostettiin selvästi enemmän kuin muita olemisen muotoja,
”mietiskelevä” elämä oli yksikertaisesti parempaa kuin
toiminnallinen elämä. Joutilaat
olivat
löytäneet
rauhaan vetäytymisessä
keinon, jossa he olivat
suuremmaksi hyödyksi ihmiskunnalle kuin kaikki nuo kiireisinä
ahertavat. ”Miksi
sanon kaiken tämän? Jotta näkisimme, että mietiskely on kaikille
mieleen. Toiset suorastaan tavoittelevat sitä – meille se on
poukama johon pysähtyä, ei satama.”
Mutta
selittämättä jää syy siihen, miksi vita activan
järjestyksen muuttuessa homo faberin tappio päättyi animal
laboransin voittoon, miksi ihmisen aktiviteeteista juuri työnteko
kohotettiin korkeimmalle tasolle.
– Arendt
Brian
O’Connor: Joutilaisuus, Essee filosofiasta, suom. Tommi
Kakko, niin&näin 2022.
Lars
Fr. H. Svendsen: Ikävystymisen
filosofia,
Tammi 2005.
Hannah
Arendt: Vita activa, Ihmisen olemisen ehdot, käännöstyön
ohjaus Riitta Oittinen, Vastapaino 2002.
Seneca:
Joutilaisuudesta, teoksessa Elämän lyhyydestä, suom.
Jarkko Torkki, Otava 2018.
John
Milton: Paradise Lost, 1667.
Juha
Varto: Uutta tietoa, Värityskirja tieteen filosofiaan, TUP
2001.
Juha
Varto: Fenomenologinen tieteen kritiikki,
TUP 1995.
Paradise
Lost, SJT 2012.