tiistai 31. tammikuuta 2023

EROS & SIVILISAATIO & TAIDE


Lopultakin Herbert Marcusen kohuteos Eros & sivilisaatio (1955) ilmestyi suomeksi. Ja luultavasti vieläkin aivan liian varhain.


Onnellisuudella ei ole kulttuurista arvoa.

        – Sigmund Freud


Me olemme tässä vapinassa, odotuksen ja pelon väristysten välissä. Mekö? Mutta mehän odotamme vain itseämme, emmekä vielä tiedä tunnistammeko itsemme.

        – Jean-Luc Nancy



Jätimme pari vuotta sitten blogissani Elämä taidetoksena (2020) sikaria tupruttelevan Herbert Marcusen puutarhansa siimekseen rennosti lepotuolissa istuksimaan. Jo tuolloin 1960-luvun riehakkaan huuruisissa tunnelmissa filosofi tajusi, että näistä nykyajan hyvin syötetyistä ja juotetuista lökäpöksyistä ei olisi enää marxilaista vallankumousta tekemään. Silloin jo oli selvää, että johtotähdeksi oli nostettava Eros ja estetiikka eli taide. Sieltä löytyisi innoitus joka kohottaisi koko vanhan maailman uuteen kukoistukseen.


Marcusen merkittävimmäksi teokseksi mainittu Eros & sivilisaatio (1955) käykin esteettisen elämänmallin etsintään runollisin voimin. Se on toki paluuta romantiikkaan tai sen uuteen löytymiseen. Johtotähtenä tässä esteettisen ulottuvuuden hahmottamisessa on Friedrich Schiller ja hänen teoksensa Kirjeitä ihmisen esteettisestä kasvatuksesta (1795). Juuri Schiller määritti sivilisaation perussairauden aisti- ja muotovietin konfliktiksi. ”Hän näkee sivilisaation sairauden johtuvan konfliktin väkivaltaisesta ’ratkaisusta’ eli järjen aistimellisuuteen kohdistamasta torjuvasta ja alistavasta hirmuvallasta.” (Marcuse)


Tämän ristiriidan sovittaminen vaatii ”järjen hirmuvallan lakkauttamista ja aistimellisuuden oikeuksien palauttamista”. Sivilisaation vapauttaminen edellyttää ihmisen korkeampien kykyjen rajoittamista alempien hyväksi. ”Kulttuurin pelastuminen edellyttää sivilisaation aistimellisuudelle asettamien alistavien rajoitusten poistamista.” Jonka myötä ”puutteenalaisuudesta ja ahdistuksesta vapautunut olemassaolo” muuttuu inhimillisten mahdollisuuksien manifestaatioksi. ”Järjen lait on sovitettava yhteen aistien edun kanssa.”


Kauneuden suloiset nuput eivät avaudu siellä, missä ihminen kätkeytyy onkaloihin luolaihmisen tavoin, on ikuisesti eristynyt eikä koskaan löydä ihmisyyttä ulkopuoleltaan; eikä sieltä missä ihminen vaeltaa paimentolaisena suurissa laumoissa, on aina pelkkä joukko eikä koskaan löydä ihmisyyttä itsessään – vaan ainoastaan siellä, missä ihminen keskustelee omassa majassaan hiljaa itsensä kanssa ja astuessaan ulos puhuu koko ihmissuvulle.

        – Schiller (140)



Miten tämä olisi mahdollista. On muistettava talouden realiteetit, vakuuttaa kuoro joka seisoo ehkä jo viimeisellä rannalla. Sitä paitsi ihmiset haluavat tehdä työtä, ansaita rahaa ja ostaa käteviä tavaroita. Se on inhimillinen perustarve – näyttää naapurille että täältä pesee. Samalla yhteiskunta vaurastuu ja on yhä riippuvaisempi turhien tavaroiden ja tuhovälineiden tuotannosta ja kulutuksesta. Siitä huolimatta nykypäivän vanhentuneet organisaatiot eivät riitä takaamaan kansan tukea yhä ”vain vaarallisemmalle laajenemiselle”. Turhaan filosofi yrittää vakuuttaa, että toimeentulon hankkimiseen käytetty elämä ei ole ihmiselämää.


Niinpä viettitarpeiden tieteellinen hallinnointi on jo pitkän aikaa ollut järjestelmän uusintamiselle elintärkeää. Ostettavista ja kulutettavista tuotteista on tehty libidinaalisesti haluttavia. Kansallista Vihollista, jota on vihattava ja jota vastaan on taisteltava, vääristellään ja paisutellaan siinä määrin, että se aktivoi ja tyydyttää syvällä yksilöiden tiedostumattomassa piilevän aggressiivisuuden.

Marcuse (38)



Marcuse on vakuuttunut, että pitkälle kehittyneen teollisen yhteiskunnan olisi mahdollista kääntää kehityksen suunta, murtaa tuottavuuden ja tuhoavuuden – vapauden ja viettientorjunnan – välinen side. Ihmiskunta olisi valmis vaurauden myötä harjoittamaan viettiensä mukaista ”iloista tiedettä” ankarassa ”kamppailussa kuolemankauppiaita vastaan”. Mitään perustetta ei enää olisi keinotekoisesti ylläpidetylle niukkuudelle ja raatamiselle. Näin Marcuse kirjassaan Eros & sivilisaatio 1950-luvun puolivälissä.


Kirjan uuden painoksen esipuheessa 1966 Marcuse ottaa hieman takaisin liiallista optimismiaan. Filosofin jo vanhentuneina pitämät ”herruuden perusteet” ovatkin yllättäen vahvistuneet ja korvautuneet aiempaa tehokkaamman kontrollin myötä. Yksilöiden vapautumisen tarpeet on tukahdutettu korkean elintason jyrän alle. ”Yhteiskunnallinen insinööritiede” ja ”ihmissuhteiden tiede” ovat tarjonneet välineet viettienergian suuntaamiseen johonkin muuhun. Ja osastosta muu löytyvät tietenkin nämä libidinaalisesti haluttavat tuotteet ja tavarat.


Vallanpitäjien ei vauraissa yhteiskunnissa tarvitse juurikaan perustella herruuttaan. He pitävät rattaat pyörimässä ja tyydyttävät alamaistensa seksuaalisen ja aggressiivisen energian. Aivan kuten tiedostumaton, jonka tuhoavaa voimaa he edustavat menestyksekkäästi, vallanpitäjät ovat hyvän ja pahan tällä puolen, eikä ristiriidan lailla ole paikkaa heidän logiikassaan.

        – Marcuse (37)



Noin 50 vuotta myöhemmin Jean-Luc Nancy käsittelee kirjassaan Singulaarinen pluraalinen oleminen (1996-20139 samaa asiaa – ja jatkaa siitä mihin Marcuse jäi. Esipuheessa kirjansa 2013 laitokseen Nancy kirjoittaa viiltävän terävästi ja huomauttaa, että Euroopan järjestäytyneellä kaaoksella ei ole tarjota nuorisolleen sen enempää työtä, vieraanvaraisuutta kuin aatteitakaan. Eurooppa on kadottanut kykynsä nähdä tulevaisuuteen – ”siitä huolimatta, että kreikan Európē tarkoittaa kauaskatseista”. Silti tämä ”kaukaisuus” ei välttämättä ole kovin kaukana.


Tähän ”kaukaisuuteen” sekoittuvat ”arabikeväät”, ”, kapitalismin ylikuumentumat ja niiden synnyttämät Indignados-liikkeet, koko levoton maailma, jonka merkittävät muutokset ja kuohunnat kulkevat käsikädessä niin sanotun ”läntisen maailman” hajoamisen kanssa ja pikkuhiljaa peittävät tämän ”läntisen maailman”alleen. Samalla ”läntinen maailma” on kuitenkin jo kauan sitten ylittänyt ja peräti kumonnut omat maantieteelliset rajansa. Yhtä lailla länsi on ylittänyt, rääkännyt ja kalunnut loppuun oman perinteensä suuret käsitteet: järjen, edistyksen, demokratian, kansakunnan, valtion, lain ja tietenkin myös ”ihmisen”, ”taiteen” ja ”tieteen”.

        – Nancy



Nancyn mukaan käsite ”lähimmäinen” nostattaa nykyään vain epäilyksen ja ivan tunteita. Vaikka alituisesti puhumme ”yhteisöllisyyden” tärkeydestä, halikulttuurin voimasta ja ”verkostumisen” autuudesta, mutta siitä huolimatta olemme vailla ajattelua, jossa ”keskinäisyys” tai ”yhteisyys” edeltäisivät singulaarista olemista. On ollut muita kulttuureja, kirjoitta Nancy, jotka ovat olleet ehkä meitä raakalaisempia – ”enemmän pelolla ja kivulla hallittuja” – mutta mikään niistä ei ole ollut eurooppalaista kulttuuria ”surullisempi, värittömämpi tai jähmeämpi”. Me saarnaamme mahtipontisesti ”monikulttuurisuutta”, vaikka se on maailmassa olemisen itsestäänselvä edellytys – ”sillä ei pitäisi olla edes nimeä” – me kaikki olemme ”monikulttuurisia, moniälyllisiä ja monituntevia”.


Emme ole vielä sisäistäneet sitä, miten ”olla” on määritelmällisesti monikollista ja täten ainutkertaista. Tämä ainutkertainen monikollisuus tarkoittaa myös sitä, että ”olemisella” ei ole olemusta: ”oleminen” on vain teko, toimintaa, maailmaan ja maailmasta tulemisen teko. Maailman aikaansaamisen teko ei ole jokin ensimmäinen teko vaan monien asioiden, ruumiiden, kivien, kasvien ja sielujen ensisijaisuutta. Tämä ensisijaisuus ei kuitenkaan tarkoita ensimmäisellä tai keskeisimmällä sijalla olemista vaan sitä, että ensisijaisuutta ei edellä mikään, sillä on mieletöntä ajatella, että jokin edeltäisi ”olemista”.

        – Nancy



Marcusen kirjan alatosikkona on Tutkielma Sigmund Freudin ajattelusta. Kirjoittaja toteaa, että psykoanalyyttisen teorian laiminlyödyin kysymys on työn suhde sublimaatioon. Tässä kohdin psykoanalyysi on antautunut täydellisen ketaralleen työn ”tuottavuuden siunauksellisuuden ideologialle”. Freudilainen keskustelu on keskittynyt pääosin luovaan työhön – siis taiteeseen – välttäen näin ikävän aiheen eli ”välttämättömyyden valtakunnassa” tehdyn vieraannuttavan ja orjuuttavan työn.


On toki olemassa töitä, kirjoittaja toteaa, jotka tuottavat ”syvällistä libidinaalista tyydytystä” ja joiden tekeminen on hauskaa. (Eikö tuosta pitäisi virkata huoneentaulu.) ”Erityisen voimakasta tyydytystä ammatillinen työ tuottaa silloin, kun yksilö on valinnut ammattinsa vapaasti.” Näin lainaa kirjoittaja Freudia ja jatkaa, että aito taiteellinen työ näyttäisi perustuvan torjunnasta vapaisiin viettiperustaisiin konstellaatioihin. Sublimaatio viitattaessa taiteelliseen työhön kaipaa siis pikaista uudelleenarviointia.


Sivilisaation materiaalisen perustan valanut ja sitä laajentanut työ on ollut pääosin vieraantunutta työtä, raadantaa, joka on ollut tuskallista ja surkeaa – ja on sitä edelleen. Tällainen työ ei juurikaan tyydytä yksilöllisiä tarpeita ja taipumuksia. Raaka välttämättömyys ja voimankäyttö pakottavat ihmiset tekemään sitä. Jos vieraantuneella työllä on ylipäänsä mitään tekemistä eroksen kanssa, yhteydet ovat väistämättä epäsuoria, ja eros on vieraantuneen työn yhteydessä huomattavan sublimoitunut ja heikentynyt.

        – Marcuse



Entä ”tavalliset” ihmiset, jotka ovat jo riemurinnoin alistuneet tuottavan tuotannon rattaisiin ja työn orjuuteen, jota myös vapaudeksi työhön kutsutaan. Edistyksen ja vaurauden myötä ihmiset hylkäsivät sosialistisen vallankumouksen – sille ei enää ollut tarvetta. Entä tämä Marcusen esteettinen kumous Eros ja taide johtotähtenään. Kohtaako sekin nietzscheläisen aksioomaan, jonka mukaan vain harvojen rohkeus yltää valistavaan ja valaisevaan ajatteluun. Emme me ihmiset perimmältään ole typeriä, mutta meillä on hillitön halu toimia typerästi – ja ajatella typerästi.


Vapaille ihmisille ei kannata puhua vapaudesta, toteaa Marcuse, ja nykyajan ihmiset – työttömiä ja syrjäytyneitä lukuun ottamatta – ovat vapaita. Yhtä järjetöntä on puhua torjunnasta seksin kyllästämässä maailmassa, jossa miehet ja naiset nauttivat täydellisestä seksuaalisesta vapaudesta. Tämä vapaus on kuitenkin luomassa helvetin maan päälle, jatkaa filosofi. ”Inferno on keskittynyt toistaiseksi kaukaisiin paikkoihin: Vietnamiin, Kongoon, Etelä-Afrikkaan ja vauraan yhteiskunnan ghettoihin kuten Missisippiin, Alabamaan ja Harlemiin. Näiden helvetillisten paikkojen loimu valaisee kokonaisuutta.” Näin siis 1960-luvun puolivälissä, mutta kuten filosofi ennusti inferno loimuaa lopulta jo aivan naapurissa.


Marcusen mukaan vapauden ja orjuuden liitosta on tullut ”luonnollinen” asia ja edistyksen työkalu. Tuottavuus etsii yhä uusia kulutuksen ja tuhoamisen mahdollisuuksia – niin sisäisestä kuin ulkoisestakin avaruudesta – vaurauden ja näennäisen vapauden ylläpitämiseksi. Eros ja sivilisaatio kirjan teesi on, että aloittamalla kaiken alusta ihminen voi välttää kohtalon, jossa valtio luo hyvinvointia sodankäynnillä. ”Uusi alku antaisi ihmiselle mahdollisuuden rakentaa tuotantokoneisto uudelleen ilman herruuden ja löytöretkien psyykkisen perustan muodostamaa maailmansisäistä askeesia.”


Vapautumisesta tulee projekti, jonka päämääränä on yllä kuvatun edistyksen kumoaminen. Viettiperustaisten rauhaan ja tyyneyteen kohdistuvien tarpeiden vapauttaminen – ”asosiaalisen” autonomisen Eroksen vapauttaminen – edellyttää siis vapautumista tukahduttavasta runsaudesta. Vapautuminen edellyttää edistyksensuunnan kääntämistä.

        – Marcuse



Marcuse manifestoi taiteen autonomia puolesta. Hyvä taide on toiseudessaan aina kumouksellista, se avaa sellaisia mahdollisuuksia, jotka eivät muutoin näy yhteiskunnan yhteisöllisyyden sumun läpi. Juuri siinä on taiteen alkuperäinen voima. Osaksi yhteiskunnan instituutioita sulautettu ”taide” – kuten Marcusen kritisoima sosialistinen realismi – ei kykene valaisemaan kenenkään tietä, päinvastoin se hämärtää ja pimentää lumeen tavoin. Niin tai näin, taide on kuitenkin viimeinen näköalapaikka, jossa yhteiskunnan todellisuutta voi edes yrittää kritisoida.


Taiteen autonomia tarkoittaa myös sitä, että taideteokset eivät ole haltuun otettavissa osaksi käytännön elämää tai poliittista jargonia. Ne ovat pysyvästi häiriötekijöitä – toiseuden ja muutoksen tilassa. Taideteoksen kautta avautuva todellisuus saattaa jo huomenna sulkeutua. Mitkään valmiit ajattelumallit tai opitut teoriat eivät takaa taidekokemusta. Aivan oikein Marcuse varoittaakin etsimästä taiteesta katharsista tai työkalua ahdistuksen työstämiseen.


Siinä missä Marcusen filosofian kumous epäonnistuu, epäonnistuu myös nykypäivän taiteen kumous. Kun puoli vuosisataa on kulunut Marcusen eetoksista, taide on yhä antautuneena ketarat pystyssä yhteiskunnallisen spektaakkelin edessä. Taide – eritoten kuvataide – on ryhtynyt osaksi viihdettä ja tavarantuotantoa. Tällainen ”helppo osallistuva taide” on mukavaa, tykättävää ja peukutettavaa; se ei häiritse kenenkään päiväunia. Se tarjoaa ”yleisötyön” varjon alla lohdutusta ilmastokriisin, sodan ja pandemian ahdistukseen. Näyttelyissä vaikea taide ohitetaan harrastamalla muuta oheistoimintaa: urheillaan, tanssitaan, soitetaan, taiotaan ja performoidaan paljain pyllyin.


Tämä transsendentaalinen tie tosin etäännyttää meidät joksikin aikaa ilmiöiden kodikkaasta piiristä ja olioiden elävästä läsnäolosta ja viivyttää meitä abstraktien käsitteiden paljaalla kentällä – mutta mehän pyrimme saavuttamaan tietämiselle varman pohjan, jota mikään ei enää vavisuta, ja se, joka ei uskaltaudu todellisuuden ulkopuolelle, ei koskaan valloita totuutta.

        – Schiller (69)


Idealistinen ja materialistinen kritiikki hylkäävät suoritusperiaatteeseen liittyvän vapauskäsityksen ja katsovat vapauden viittaavan uudenlaiseen olemassaolon tapaan, joka kehittyy eksistentiaalisten tarpeiden tultua universaalisti tyydytetyiksi. Lisäksi molemmat sijoittavat vapauden valtakunnan välttämättömyyden valtakunnan tuolle puolen: vapautta ei löydy ”olemassaolon kamppailusta” vaan sen ulkopuolelta. Elämän välttämättömyyksien turvaaminen ja hankkiminen eivät ole vapaan yhteiskunnan sisältö. Ne ovat kuitenkin sen edellytys.

        – Marcuse (227)



Herbert Marcuse: Eros & sivilisaatio, suom. Mika Rekola & Sauli Havu, Vastapaino 2022.

Friedrich Schiller: Kirjeitä ihmisen esteettisestä kasvatuksesta, suom. Pirkko Holmberg, Tutkijaliitto 2013.

Jean-Luc Nancy: Singulaarinen pluraalinen oleminen, suom. Viljami Hukka ja Anna Nurminen, Tutkijaliitto 2021.


 ”Ja performoidaan paljain pyllyin.” Performanssi Seinäjoen taidehallissa 2021. Kuva Raimo Tyni. (FaceBook 27.11.2021)



perjantai 18. marraskuuta 2022

FILOSOFIEN SOTA

 


Älä koskaan aliarvioi ihmisen typeryyttä.

-- Yuval Noah Harari (2018)


Mutta nykypäivinä ei ole sotia. Mitä suurinta huolta pidetään siitä, ettei kukaan rakasta ketään liiaksi. Ei ole mitään sellaista kuin valtiollista eripuraisuutta, jokainen on oloutettu sellaiseksi, että hän ei voi olla tekemättä muuta kuin juuri sitä, mitä hänen pitääkin tehdä. Ja kaikki se, mitä hänen pitää tehdä, on kokonaisuudessaan niin miellyttävää, niin monille luonnollisille mielihaluille on annettu esteetön liikkuma-ala, että ei ole mitään viettelyksiä, joita olisi vastustettava. Ja jos joskus, jonkin onnettoman sattuman johdosta tavalla tai toisella tapahtuisi jotakin epämiellyttävää… on aina somaa, joka päästää lomalle ikävistä tosiasioista.

– Aldous Huxley (1944)



Me olemme ajautuneet tilaan, jossa sota on läsnä – ollut jo jonkin aikaa – ja mitä enemmän se on läsnä, sitä vähemmän sen hirvittävyydet meitä koskettavat. Olemme valmiit ottamaan siitä osamme. Lisää varustelua, tappokoneita – ohjuksia ja hävittäjiä – ja aidat rajoille. Olemme heränneet jälleen eloon. Silmiimme on syttyneet kipinät, eivätkä ne ole mitkään jouluvalot.


Pasifistit ovat kadonneet medioista ja tilalle ovat tulleet viilipyttymäisen rauhalliset armeijan edustajat – nuo uudet rauhanlähettiläät. 1950-luvulta lähtien olemme veisanneet yhteen ääneen Suomen puolueettomuuden virttä, Paasikiven ja Kekkosen linjaa. No, sellaiset haihatukset katosivat yhdessä yössä. Olemme valmiit Natoon ja mihin hyvänsä. Maksakoon mitä tahansa.


Pasifismi oli nyt vain rutiininomaista ja satunnaista. Sitä myös väheksyttiin, koska se oli aiemmin aliarvioinut fasismin uhan ja koska se oli vuosisadan alusta lähtien edustanut viime kädessä pelkkää sodan ”globalisoitumisen” voimatonta kääntöpuolta. Pasifismi on nykyään pelkkä sisällötön habitus jonka moraali ei jäsenny laiksi eikä varsinkaan politiikaksi.

– Jean-Luc Nancy (1991)



Yuval Noah Hararin mukaan ihmiset hallitsevat maailmaa, ”koska he pystyvät tekemään yhteistyötä paremmin kuin mikään muu eläin”. Yhteistyön onnistumisen takana on ihmisten vilpitön usko sepitteisiin: runouteen, propagandaan, trollaukseen. Niinpä, toteaa Harari, runoilijat ja muut taiteilijat ovat ”vähintään yhtä tärkeitä kuin sotilaat ja insinöörit”. Tämän vuoksi myös väärät ja tuhoisat ajatukset tarrautuvat ihmisen tiedostukseen ja saa aikaan näitä ”yhden yön kääntymyksiä” mihin tahansa uskoon tai ideologiaan.


Me uskomme, että äänestäjät tietävät parhaiten ja että yksilöiden vapaat päätökset ovat ylin poliittinen auktoriteetti. Mutta mistä äänestäjä tietää, miten hänen tulisi valita? Ainakin teoreettisesti äänestäjän tulisi kysyä neuvoa sisimmältään ja seurata syvimpiä tunteitaan. Se ei ole aina helppoa. Jotta saisin kosketuksen tunteisiini, minun on suodatettava pois tyhjät propagandaiskulauseet, kierojen poliitikkojen loputtomat valheet, ovelien PR-konsulttien aikaansaama hämäävä häly ja maksettujen asiantuntijoiden oppineet mielipiteet.

– Yuval Noah Harari (2017)



Väkivallaton maailma on osoittautunut mahdottomaksi. ”Ei edes sotilaallisen väkivallan” kirjoittaa Wolfram Eilenberger teoksessa Vapauden tuli (2021). ”Sillä ehdottoman väkivallaton yhteisöelämä voi onnistua vain, jos ihmisten välisissä sosiaalisissa suhteissa ei enää ole valtaeroja. Ja tällainen tilanne olisi puolestaan mahdollista luoda ja ylläpitää vain mitä suurimmalla ja totaalisimmalla sosiaalisella väkivallalla, jos sittenkään.” Tässä Eilenberger kommentoi Simone Weilin synkkää sodanfilosofiaa. Historian juoksussa on vain sattumaa, päätyykö väkivallan käyttäjäksi vai uhriksi. ”Vasta kun silmät avautuvat tälle, voi vallita kohtuus ja myötätunto, joka näyttää tien ulos kuoleman ja tappamisen kierteestä.”


Yhtä säälimättömästi kuin väkivalta murskaa, yhtä säälimättömästi se humalluttaa jokaisen jolla se on hallinnassaan tai joka luulee sen olevan hallinnassaan. Kukaan ei todella hallitse väkivaltaa. (…) Jos on totuus, että jokainen on syntymästään saakka määrätty kokemaan väkivaltaa, se on totuus jolta olosuhteiden mahti sulkee ihmisten mielet. Voimakas ei ole koskaan ehdottoman voimakas eikä heikko ehdottoman heikko, mutta kumpikaan ei tätä tiedä.

– Weil (1941)


Yletön väkivalta tulee näkyviin niiden käsitteiden funktiona, jotka soveltuvat parhaiten sotaan yllyttämiseen, koska niistä on kadonnut kaikki merkitys. Tämä johtaa pisteeseen, jossa molemmat sotivat osapuolet sopeuttavat toimintatapansa ja elämäntapansa sodan dynamiikkaan niin, ettei niitä enää voi erottaa toisistaan. Tässä viimeisessä vaiheessa konfliktista tulee pelkkä näennäiskonflikti. Sodan tavoitteena voi silloin olla vain itse murhaaminen aina täydelliseen tuhoamiseen saakka. Ainoa asia, joka tässä vaiheessa voi pysäyttää väkivallan orgian, on se, että puuttuu murhaamiseen tarvittavia resursseja, raaka-aineita, tehtaita, rakenteita – tai viime kädessä itse ihmisiä, joista on tullut murhan raaka-ainetta.

– Wolfram Eilenberger (2020)



Filosofit ovat pohtineet sodan oikeutusta aina Augustinuksesta lähtien. Tuomas Akvinolaista seuraten on todettu, että sota kuuluu valtion suvereniteetin piirin, joten se ei ole yksittäisten ihmisten asia. Yksityiset ihmiset ovat vain sodan raaka-ainetta, ja halvinta sellaista. Se on yhä tänä päivänä sodan etiikan ytimessä. Nykyajan sodankäyntiä on pohtinut Jean-Luc Nancy esseessään Sota kaikesta huolimatta (1991). Tosin tämäkin teksti on sidoksissa kirjoitusajankohtaansa, jolloin oli meneillään Persianlahden sota 1990-91, kuten kirjoittaja alaviitteessä huomauttaa.


Sodalle ja sodan idealle (estetiikalle ja ties mille) lämpeneminen on jatkunut jo hyvän tovin, kuten Nancy kirjoittaa. Ja meidän täytyy ottaa vastuu siitä, sille juuri meillä on vastuu ajatella sitä. Sen ajatteleminen on tärkeää tässä ja nyt. Se koskee koko maailmaa. Nancyn mukaan meidän on selvitettävä, ”millaisen symbolisen tilan huomaan voimme uskoa sen, mitä kutsumme vapaudeksi ja ihmisyydeksi”.


Moraalisten, poliittisten ja tunteellisten tekijöiden lisäksi ”sota” sellaisena, kuin se nyt on palannut keskuuteemme, edustaa pohjimmiltaan ja kaikessa arkaaisuudessaankin uudenlaista todellisuutta. Toisin sanoen se, että ”sota” on tehnyt paluun – ei ainoastaan sotatoimien kokonaisuutena vaan hahmona (Sota) symbolisessa tilassamme – on kiistattomalla tavalla ainutkertainen ilmiö, sillä se saapuu maailmaan, josta tällainen sotasymboliikka oli jo lähestulkoon kadonnut.

– Nancy (1991



Mitä ”sota” tarkalleen ottaen on ja mitä se on nyt, kysyy Nancy ja jatkaa, että nämä kysymykset on pakko esittää. Miten on mahdollista, että valtioiden väkivallankäyttö, jonka oikeutus jo pitkään oli kyseenalaistettu, nähdäänkin yhtäkkiä absoluuttisena suvereniteettina. Pitkään sota sai piilotella menneissä nationalismin muodoissa, ”ja samalla sen suvereeniuden loisto tuntui himmenevän”. ”Yllättävää on se, että sodan ajatus on jälleen toivotettu tervetulleeksi (en tiedä, miten asian voisi paremmin ilmaista).”


Nykyään nationalismi tunkee esiin kaikkialta. Nancyn mukaan se on pateettisesta ylimielisyydestään huolimatta kutsumukseltaan ja päämääriltään hämärää. ”Demokraattisten arvojen tai normien maailmanlaajuinen tunnustus tapaa toki hillitä tällaista identiteettien ja suvereeniuksien julistamista.” Jatkuvan järjettömän sotimisen voisi lopettaa vain maailmanvaltio, jolla yksin olisi oikeus sotakoneisiin ja suvereniteetti sodan julistamiseen. Monet ovat sellaista yhden valtion utopiaa ehdotelleet. Mutta kuten Nancy huomauttaa, sellaista valtiot tai kansat ylittävää demokratiaa ei vielä ole olemassa.


On olemassa vain sellainen oikeusjärjestys, jonka katsotaan reunustavan kansallisvaltioita ja joka on epävarma perustansa universaaliudesta ja sangen varma siitä, ettei sillä ole suvereeniutta. Niin sanotun ”kansainvälisen” oikeuden ongelma piilee juuri sen ”välisyydessä”, tässä välissä: sitä ei voi käsittää muuten kuin tyhjänä tilana, jossa ei ole lakia eikä myöskään minkäänlaista ”yhteiseksi tulemista” (jota ilman lakia ei voi olla), mutta joka on varmasti sekä teknis-taloudellisten verkostojen että suvereenien valvonnan jäsentämä.

– Nancy (1991)


Mikään olemassaoleva filosofia ei nimittäin pysty selittämään tyydyttävällä tavalla tätä poikkeuksen logiikkaa, siis ”suvereenin” ”laittomuutta”. Tällä hetkellä vallalla oleva uuskantilainen humanismi lupaa aina uudelleen ja uudelleen tuoda moraalin mukaan politiikkaan, mutta samalla se vain aseistaa lain politiikalla, joka on yhä vailla moraalia.

– Nancy (1991)



Kaikkien 1960-luvun hippiäisten suosikkifilosofi Herbert Marcuse julkaisi jo 1955 kirjansa Eros & sivilisaatio (suom. 2022), jossa hän etsii vaihtoehtoa niin oikeistolaiselle kuin vasemmistolaisellekin kapitalismille. Jos ja vain jos ihmiskunta olisi kohottanut johtotähdekseen Eroksen ja esteettisen elämänasenteen, ihmisen ei olisi tarvinnut alistaa toista ihmistä orjakseen eikä käydä lainkaan sotia. Mutta olisiko se ollut taloudellisesti tai muutoinkaan mahdollista? Marcuse vastaa, että jo kauan kehittyneen teollisen yhteiskunnan saavutukset ovat antaneet ”ihmiselle mahdollisuuden kääntää edistyksen suunta”.


Kohtalokas side taloudellisen tuottavuuden ja viettien torjuntaan keskittyvän vapauden riiston välillä olisi voitu lopullisesti murtaa. Nykyinen kapitalistinen elämismaailma perustuu jatkuvaan taloudelliseen kasvuun ja luonnon riistoon, jota ylläpidetään alati kiihtyvällä turhan tavaran tuotannolla ja häikäilemättömällä ostovoiman säätelyllä. Käytössä ovat kaikki mahdolliset alistamisen ja orjuuttamisen muodot. Joten tekemistä riittää, kuten Marcuse kirjoittaa, jos tästä härvelistä aiotaan saada elinkelpoinen malli.


Mutta mikä karmeinta tällainen talous- ja elämisjärjestelmä vaatii säännöllisin väliajoin sotaa ja sotaan valmistautumista rattaittensa vauhdittamiseen. Ja tätä taipumusta sotaan ei näytä olevan mahdollista estää kuin vahvalla painostuksella, paluu ”normaaliin” ei Marcusen mukaan onnistu ilman vakavaa kriisiä sekä laajakantoisia taloudellisia ja poliittisia muutoksia. ”Järjestelmän haavoittuvaisin kohta löytyy sieltä, missä se osoittaa raainta voimaansa: eskaloituvasta sotilaallisesta potentiaalista, joka näyttäisi edellyttävän ajoittaista aktualisoitumista aina entistä lyhyempien rauhan- ja valmistautumisjaksojen välein.”


Sodan ja sotilaallisten väliintulojen vastustaminen osuu siis tätä nykyä yhteiskunnan perusrakenteisiin. Kapinaa käydään tahoja vastaan, joiden taloudellinen ja poliittinen ylivalta edellyttää sotilaallisen järjestelmän jatkuvaa (ja laajenevaa) uusintamista. Lisäksi kapina suuntautuu tämän uusintamisen kerrannaisvaikutuksiin sekä poliittisiin toimenpiteisiin, jotka tekevät sen välttämättömäksi. Vallanpitäjien etuja ei ole vaikea tunnistaa, eikä heitä vastaan käyty sota edellytä ohjuksia, pommeja ja napalmia. Se edellyttää jotain, jonka tuottaminen on huomattavasti vaikeampaa:sensuroimattoman ja manipuloimattoman tiedon ja tietoisuudenleviämistä.

– Marcuse



 Lisäluettavaa:

Kotilainen, Noora & Susanna Hast (2021): Suomi ja kriittisen militarismitutkimuksen tarve. Kosmopolis, 51(4), 27–45

https://taju.uniarts.fi/bitstream/handle/10024/7490/Kotilainen_Hast_Suomi_ja_kriittisen_militarismitutkimuksen_tarve_Final_draft.pdf?


Aldous Huxley: Uljas uusi maailma, suom. I. O. Orras, Tammi 1944.

Yuval Noah Harari: Homo Deus, suom. Jaana Iso-Markku, Bazar 2017.

Yuval Noah Harari: 21 oppituntia maailman tilasta, suom. Jaana Iso-Markku, Bazar 2018.

Jean-Luc Nancy: Sota kaikesta huolimatta (1991), teoksessa Singulaarinen pluraalinen oleminen, suom. Viljami Hukka ja Anna Nurminen, Tutkijaliitto 2021.

Wolfram Eilenberger: Vapauden tuli, Filosofian pelastus synkkinä aikoina 1933-1943), suom. Tommi Uschanov, Siltala 2021.

 Herbert Marcuse: Eros & sivilisaatio, suom. Mika Rekola & Sauli Havu, Vastapaino 2022.





keskiviikko 12. lokakuuta 2022

EI KAI HERRA TANNINEN LASKE LUIKURIA



Yksityisnäyttely, Vaasan taidehalli 1974. Kuva Ilkka-lehden arkisto.




 – Antakaa paperia, niin pyyhin ja kirjoitan

Siunatkoon, et kai tee niitä samaan paperiin, huikkaa

naapurinrouva ruusupuskasta.



Tutustuin Ilkka-lehden kulttuuritoimittaja Lasse Rauhalaan Vaasassa syksyllä 1974. Olin pitänyt edellisenä vuonna ensimmäisen yksityisnäyttelyni Kluuvin Galleriassa Helsingissä ja saanut saman tien näyttelykutsun kotimaakuntaani. Vaasan taidehallissa kävi yllättävän paljon väkeä, vaikka ei kai minua kukaan tuntenut – eikä varsinkaan oudon abstrakteja maalauksiani. Joitakin vaasalaisia taiteilijoita olin tavannut Suomen Taiteilijaseuran kokouksissa, joten siltä osin tunnelma oli kotoinen. Carl Wargh oli ystävällisesti tarjonnut näyttelyn ajaksi asunnokseni Rantakadun ateljeemurjunsa.


Jo ennen avajaisia sisään purjehti Vaasa-lehden legendaarinen kriitikko ja tyylikäs kulttuuripersoona Sirkka Högström, joka otsikoi juttunsa letkeästi Entäs Seppo –Juhannus. Kritiikissään Högström totesi, että ”pelkkä realismi ei ole jumalansanaa, vaikka se onkin päivän muotihuuto”. Mutta jatkoi, että Tannisen on kyllä parempi pysyä Helsingissä ”viileän objektiivisine maalauksineen”. Joskus seuraavalla viikolla ilmestyi taidehalliin tummapukuinen hieman vinosti kävelevä langanlaiha herrasmies. Paikalle osunut Veikko Takala kuiskasi, että se on Ilkan Lasse Rauhala, tiukka ja ankara kriitikko.


Rauhalan ehdotuksesta lähdimme tekemään haastattelua maineikkaaseen ravintola Kotiin, jossa paikalliset kulttuuri-ihmiset olivat kuin kotonaan. Tulin mainiosti toimeen Rauhalan kanssa, vaikka hänen hiljainen äänensä hukkui lähes täysin ravintolassa mellastavien vaasalaisten mölyyn. Artikkelissaan Tannisen kuviot ja viivarytmit Rauhala sanoi ”nuorella taiteilijalla olevan sangen määrätietoinen ote työhönsä”. ”Tanninen ei havainnoi ulkoista todellisuutta eikä tulkitse sisäisiä tuntojaan. Hän sommittelee ankaran objektiivisesti. Viiva ja neliö, siinä elementit, joissakin töissä myös väri – jos kohta niukka.”


Teoksiani oli valittu myös Ibizan kansainväliseen biennaaliin. Olin tuolloin noin 25-vuotias nopeasti ikääntyvä nuorimies, joka oli noussut yhtäkkiä Pahajoen vinttikammiosta epämääräisten Helsingin opiskeluiden kautta satelliittina taidemaailmaa kiertävälle radalle. Se oli täysin luonnollista. Kaikki oli siihen aikaan täysin luonnollista. Jos noina aikoina taide-elämää terrorisoineet stalinistit olisivat ampuneet minut, sekin olisi ollut luonnollista. Miten päin vain, olisin joka tapauksessa saanut ansioni mukaan.


Vapaan taiteilijan auvoista elämää uhkasi armeija. Ministeriön virkamies ilmoitti ystävällisesti, että ahkeran näyttelytoimintani aiheuttamat lykkäykset olivat viimeinkin tapissa, ja minun oli lähdettävä suorittamaan kansalaisvelvollisuuteni. Pääesikunnassa minut todettiin epävakaana persoonana nipin napin siviilipalveluun kelpaavaksi. ”Jos sinulle antaisi aseen, ampuisit varmaan itsesi”, totesi kuulusteluja johtanut majuri Pärre Förars (ent. iskelmätähti). Olin samaa mieltä; olinhan russellini tarkoin lukenut pasifisti.  




Yksityisnäyttely, Vaasan taidehalli, 1974. Kuva SJT.




Elämän kivistys


Täytyy olla jotakin parempaa,

mutta olen tyytyväinen juuri näin.

Apinat kisailevat syvällä metsässä,

kalat kiitävät ylös vuoripurossa.


Jos on liike, on myös lepo –

joka kernaasti kärsii liikkeestä.

Yön aurinkoisessa silmäkuopassa

tunnen elämän alituisen kivistyksen.


Shinkichi Takahashi (suom. SJT)



Niinpä sitten löysin itseni siviilipalvelusmiehenä Seinäjoen Keskussairaalasta, jossa muutamassa päivässä pätevöidyin arkiston ja monistamon hoitajaksi. Seinäjoki oli täysin vieras paikka, olin käynyt siellä vain satunnaisesti – ohikulkumatkalla. Kaupunki oli kolkko ja nurkkakuntainen, kuvataiteen kohdalla seisoi suuri musta aukko. Täältä on päästävä äkkiä pois, ajattelin. Mutta se oli vaikeaa, sillä olimme muuttaneet koko perhe Seinäjoelle. Vaimoni sai opettajan pestin, mutta siitä huolimatta kansalaisvelvollisuuden suorittaminen ajoi yhä vain ahtaammalle.


Oli ryhdyttävä keksimään jotakin toimeentuloa. Kirjoitustaitoinen ihminen tulee aina toimeen, sanottiin. Olin kirjoittanut satunnaisesti kuvataiteesta eri julkaisuihin. Olin julkaissut myös ”avantgardistisia” runoja ja saanut WSOY:n palkinnonkin. Mutta ne rahat olivat viheltäen menneet. Sitä paitsi edistykselliset tahot haukkuivat kirjani maan rakoon – ja vaativat jälleen kerran ampumistani. Tässä vaiheessa törmäsin taas Lasse Rauhalaan. Neuvottelimme hartaasti paikallisessa krouvissa ja päädyimme sopimukseen, että kirjoitan Ilkkaan sarjan artikkeleita modernista taiteesta.


Rauhala kutsui minua joko lyhenteellä SJT (Äsjiitee) tai virallisesti herra Tanniseksi. Varsinkin silloin kun hän epäili tekstini karanneen turhan kryptiseksi ja runolliseksi. Hän saattoi tokaista, ”ei kai herra Tanninen laske luikuria”. Epäilys oli aiheellinen. Taiteesta kirjoittaminen on mitä suurimassa määrin luikuria. Ei ole sellaisia faktoja tai kivijalkaa, johon taiteen olemuksen voisi perustaa. Taide on aina muualla. Kiertoteitä myöten sanat saattavat kuitenkin viedä sinne, missä taiteen visiot puhuvat sanatonta kieltään – jossa ilmiöt ilmentyvät.


Kirjoitin muutamassa kuukaudessa Ilkkaan esittelyt merkittävimmistä uuden taiteen ismeistä – ja niitähän riitti. Palaute oli positiivista, joten uuttakin kirjoitettavaa tarjottiin. Kesken siviilipalvelukseni avattiin Varsovassa laaja suomalaisen taiteen näyttely (jossa itsekin olin mukana). Siviilipalvelusmies ei voi matkustaa ulkomaille, mutta sairaalan johdon myöntämällä väliaikaisella ”esteettömyystodistuksella” sain luvan poistua maasta edustamaan maatani näyttelyn avajaisissa. Kirjoitin näyttelystä laajan katsauksen Ilkkaan. Ja tulin vielä takaisinkin.


Lasse Rauhala jäi eläkkeelle ja Aino Mäki-Mantila tuli kulttuuritoimituksen johtoon. Mäki-Mantila värväsi minut Ilkan freeelance-taidekriitikoksi tarjoten sopimuksen, josta ei voinut kieltäytyä. Selvisin ensimmäisistä kirjoitustehtävistä ilmeisen hyvin, joten sain pian mahdollisuuden kirjoittaa Vincent van Gogh -retrospektiivista Amsterdamissa. Selvisin siitäkin kunnialla. Lupasin kirjoittaa kolme vuotta, mutta siinä vierähti 17 vuotta. Jopa työskennellessäni kuvataiteilijana ulkomailla tein ohessa juttuja ja lähetin ne postissa Ilkkaan. Iltapuhteen koittaessa jossain Rooman kujilla tuli mieleen, että kirjoitetaanpa juttu Ilkkaan.


Kriitikon työn jälkeen jatkoin vielä vuosikaudet lehden kolumnistina. Kaikkiaan kirjoitin Ilkkaan ja Ilkka-Pohjalaiseen viidellä vuosikymmenellä. Siis viidellä vuosikymmenellä. Onko joku pannut paremmaksi, tekisi mieli kysyä. Yksi satunnaisesti käteen osuva Ilkan artikkeleistani oli Lasse Rauhalan tilaama Tie musta kuin puukon terä (1982). Otsikko oli kai Lassen keksintöä. Teksti käsitteli Antti Maasalon lanseeraamaa megalomaanista yhteispohjoismaista ympäristötaiteen tapahtumaa Lehtimäellä. Siitä voidaan sanoa vain, että se olisi voinut nostaa Pohjanmaan kansainvälisiin kuvataiteen sfääreihin – jos vain olisimme ymmärtäneet. Mutta emme me ymmärtäneet.


Ehkäpä juuri siksi tie oli musta kuin puukonterä, kun poistuimme lopullisesti Lehtimäen sorakuopilta, kukapa sen muistaisi. Yhdistin tekstiin zen-runoilija Shinkichi Takahashin runoja, joita olin iltapuhteilla suomentanut. Lisäsin juttuun vielä lyhyen Takahashin esittelyn – runoilijahan oli Suomessa täysin tuntematon. Kääntämäni runot ovat ainoa asia, mitä tuosta ajasta on enää jäljellä. Yritän yhä päivittäin muistaa tekstin yksinkertaisen viisauden: ”Zen ei opeta, että ei pitäisi katsoa minne on menossa. Se vain opettaa, että menemisen päämäärää ei ole korotettava siinä määrin kulloistakin olotilaa tärkeämmäksi, että itse kulkeminen menettää merkityksensä.”


Lumituuli


Ei ole enempää nähtävää

kuin lumi nandinin lehdillä,

jonka alla punasilmäinen jänis

lojuu jäätyneenä.


Ja nyt kun ei ole enää valoa

jäniksen ruumiin vaiheilla

kasvosi ovat yhtäkkiä laajat

kuin maailmankaikkeus.


Shinkichi Takahashi (suom. SJT)



Shinkichi Takahashi: Afterimages – Zen Poems, translated by Lucien Stryk & Takashi Ikemoto. A Doubleday Anchor Book, 1972.



Kannen maalaus: Mu-Ch’i, Six Persimmons (1200-luku). Mu-Ch’i (noin 1210 –1270) edustaa varhaista zen-maalausta. ”Kuusi persimonia” maalauksen seremoniallinen keskittyneisyys huokuu rauhaa, joka pidättelee lähes räjähdyspisteeseen saakka jännittynyttä intohimoa.



maanantai 12. syyskuuta 2022

SIVUOIREENA TODELLISUUS










Piero Manzoni: Socle du Monde – Maailman perustus. (1961) Kuvankäsittely SJT.



Yritämme turhaan murtautua ulos ideologisesta unesta avaamalla silmämme ja pyrkimällä näkemään todellisuuden sellaisena kuin se on.

Slavoj Žižek



Kirjoituksessaan Fantasia todellisuuden tukena (1989/2005) Žižek kirjoittaa lacanilaisesta teesistä, jonka mukaan vain unessa – fantasiassa – pääsemme lähelle todellisuutta tai ainakin lähelle reaaliseen (todellisuuteen) heräämistä. Lähelle mutta emme kuitenkaan aivan perille saakka – sillä reaalisen todellisuuden tositotisille kankaille emme pääse milloinkaan. Saman tien kirjoittaja varoittaa, ettei pidä kuitenkaan luulla elämän olevan ”silkkaa unta” tai kokemamme ”todellisuuden vain illuusiota”.


Normielämässä elelemme mukavasti ”illusorisessa todellisuudessa”, joka on intersubjektiivisen tietoisuutemme synnyttämä ihannetila – toiveiden maailma ja valtakunta. Tuon maailman suojamuureja harvoin mikään rikkoo. Mutta kuten kirjoittaja varoittaa, jokin murtumakohta (virus, vilustuminen tai mikä lie) saa meidät toisinaan sairastumaan fantasiaan, jonka sivuoireena tai jälkitautina saamme riesaksemme kiusallisen pätkän reaalitodellisuutta. Onneksi se menee nopeasti ohi – vain harvoille siitä koituu suurempaa haittaa.


Tyyssijojen ylle kohoavana menettää tyyssijansa

hän, jolle olematon aina on olemassa

uskalluksensa tähden.

Älköön tulko kotilieteni ääreen se,

älköönkä tietämiseni tulko osalliseksi sen luuloista,

joka tällaista saa aikaan.

Sofokles (Antigone)



Tästä palautuu mieleen Leonardon huomio, että värit ovat kylläisimmillään varjon rajamailla, kun hämärän henget ovat jo liikkeellä. Goethe oli tehnyt saman huomion ja päättyi hurjaan ajatukseen, että värit syntyvät juuri pimeyden ja valon voimien taistosta. Omissa kokeiluissaan Goethe vakuuttui (aivan turhaan) että kaikki värit eivät kuitenkaan voi sisältyä valkoiseen valoon, sillä minkälaisessa maailmassa valo voisi olla itseään tummempaa – ehkä jopa silkkaa pimeyttä. Mutta kokemuksesta tiedämme, että pilvettömän keskipäivän kirkkaudessa väritkin ovat vain kalpea aavistus todellisesta voimastaan.


Žižek antaa ymmärtää, että ”naiivin realisminkin” harhaisessa maailmassa on aina olemassa jokin jäännös, jonka kova ydin ei ole palautettavissa ”illusorisen peilauksen universaaliin leikkiin”. Lacanin mukaan ”ainoa paikka, jossa voimme edes yrittää lähestyä tätä reaalisen piinkovaa ydintä, on itse asiassa uni”. Žižekin sanoin: ”Kun unen jälkeen heräämme todellisuuteen, sanomme tavallisesti itsellemme, että se oli vain unta, sokeuttaen näin itsemme sille tosiasialle,että arkipäivän hereillä olon todellisuudessa emme ole mitään muuta kuin tämän unen tietoisuus”. Siis ei mitään muuta kuin unen tietoisuus.


Zhuang Zi voi herätetään ajatella olevansa Zhuang Zi, joka uneksi olevansa perhonen, mutta kun hän on perhonen unessaan, hän ei voi kysyä itseltään, oliko hän herättyään tämä perhonen, joka nyt uneksii olevansa Zhuang Zi.

Slavoj Žižek (Ideologian ylevä objekti, 1989/2005)



Voisimme – jos oikein rohkeita olisimme – ajatella, että Lacanin fantasian maailma on taiteen maailma – imaginaarinen viillos kokemusavaruuden suuressa unessa. Muistamme Levinasin huomion taideteoksen kyvystä ”venyttää luontaista havaintoa” yli kielellisen tiedostuksen – ja jopa sen tuolle puolen. Näin taide on (ikään kuin) todellisempaa kuin todellisuus. ”Taide ei olekaan todellisuuden varjo, vaan itse todellisuus on asettunut (oleskelemaan) taiteen varjoon.” Siis reaalitodellisuus ei ole mitään muuta kuin taiteen varjossa koettua satunnaista ylijäämää, jota ei voi palauttaa minnekään – sitä on vain koettava.


Kokemustodellisuus vaatii perustan selvitystä, sillä mitään ei voi olla ”ilman perustaa”. Kaikki löytyy tieltä, kuten filosofi kirjoittaa. Vain tie voi johtaa ”muistavan ajattelun yhä uudelleen tyhjiin ammentamattoman kaivon äärelle” (Heidegger, Perusteen periaate, 2018). Emme lähde kuitenkaan tien päälle tämän pidemmälle, vaan oikaisemme taiteen maailmaan. Perustan etsintä on kiinnostanut myös taiteilijoita. Konkreettisen perustan rakensi Piero Manzoni teoksessaan Socle du Monde (1961). Teos on nimensä mukaisesti perusta, sokkeli, jolle maapallo nostetaan lepäämään painonsa varassa. Tämän jälkeen koko installaatio näyttäisi leijuvan tyhjän päällä.


Kaikki riippuu tiestä. Tämä tarkoittaa toiseksi, että kaikki se, mikä pitää saada näkyviin, näyttäytyy aina vain matkalla tietä pitkin. Näkyviin saatava on tien varrella. Tien avaamassa näköpiirissä, siinä, jonka läpi tie johtaa, kokoontuu yhteen se, mikä tieltä kulloinkin on nähtävissä. Mutta päästäksemme perusteen periaatteen paikantamiseen johtavalle tielle meidän täytyy hypätä.

Martin Heidegger (Perusteen periaate, 2018)



Vaikka hyppy jäikin reunalla

vaappumiseksi ja epäaidon

rohkeuden teeskentelyksi,

se lopulta töksähti kokonaan

uuteen maailmaan. Minä se olin

siinä tilallisuuteen juuttuneena

luulemassa päteviksi satunnaisia

ulottuvuuksia ja välimatkoja.

S JT (Paluu, 2010)



Kuten eräs päätoimittaja totesi, ihmiset uskovat tarinoihin, joten kerro heille tarina ja unohda faktat. Samaa sanoo Yual Noah Harari kirjassaan 21 oppituntia maailman tilasta (2018). Ihmiset ovat onnistuneet hallitsemaan maailmaa ja tekemään niin ihailtavia kuin kammottaviakin luomuksia yhteistyön voimin. Ja ihmisten yhteistyö sujuu hyvin juuri siksi, että he uskovat tarinoihin, sepitteisiin. Erityisesti meitä kiehtoo tieteisfiktio – tulevaisuus sellaisena kuin se on elokuvissa. Hararin mukaan tieteisfiktio sekoittaa toisiinsa älyn ja tietoisuuden ja kiinnittää näin ihmisten huomion vääriin ongelmiin. ”Tekoälyn tulevaisuutta pohdittaessa Karl Marx on yhä Steven Spielbergia parempi opas.”


Runoilijat, taidemaalarit ja näytelmäkirjailijat ovat siten vähintään yhtä tärkeitä kuin sotilaat ja insinöörit. Ihmiset lähtevät sotaan ja rakentavat katedraaleja, koska he uskovat Jumalaan, ja he uskovat Jumalaan, koska he ovat lukeneet runoja Jumalasta, nähneet kuvia Jumalasta ja lumoutuneet Jumalasta kertovista teatteriesityksistä.

Yual Noah Harari (21 oppituntia maailman tilasta, 2018)



Zizek puhuu innostuneesti sosiaalidemokratian muuntumisesta autoritaariseksi kapitalismiksi. Mutta samalla hän varoittaa ryhtymästä politiikkaan, sillä kenenkään ei pitäisi kannattaa mitään ideologiaa. Kannatus tappaa ismin kuin ismin. Muistamme hyvin miten innokas sosialismin harrastus 1900-luvun lopulla tuhosi niin ”valtiososialismin kuin sosiaalidemokratiankin”. Joten jos tuntuu siltä, että nyt pitäisi äänestää ”sossua” niin kannattaakin äänestää vaikkapa ”persua”. Demokratiassa tällainen hyvää tekevää ”arkipäivän anarkismi” on suorastaan elinehto.


Sama pätee ideologiseen uneen, ideologian määrittämiseen unenomaisena rakennelmana, joka estää meitä näkemästä asioiden todellista laitaa, todellisuutta sellaisenaan. Yritämme turhaan murtautua ulos ideologisesta unesta ”avaamalla silmämme ja pyrkimällä näkemään todellisuuden sellaisena kuin se on”, heittämällä pois ideologiset silmälasit. Tällaisen post-ideologisen, objektiivisen, selvän ja niin sanotuista ideologisista ennakkoluuloista vapaan katseen subjekteina (toisin sanoen tosiasioita sellaisina kuin ne ovat tarkastelevan katseen subjekteina) pysymme läpikotaisin ”ideologisen unemme tietoisuutena”. (Žižek)



Mitä muuta me olisimme voineet olla, emmekö me jo olleet kuin viimeisellä rannalla. Aikansa vaahdottuaan Žižek päätyy ratkomaan ”halun täyttymisen” ongelmaa ja antaa ymmärtää, että siihen ei ratkaisua löydy – ei missään eikä koskaan. Kohtaammepa todellisuudessa (missä tahansa todellisuudessa) objektin, jolla on ”kaikki fantasioidun halun objektin ominaisuudet”, päädymme väistämättä ”tämä ei ole se” -kokemukseen. Me olemme olleet kaiken aikaa jo jotakin muuta, mutta sekään ei auta.


Vaikka arkeologit tai geologit löytäisivät huomenna joitain fossiileja, jotka osoittaisivat lopullisesti, että menneisyydessä on ollut olemassa eläimiä, jotka ovat kaiken sen mukaisia, mitä tiedämme myyttien kautta yksisarvisista, se ei osoittaisi, että yksisarvisia on ollut olemassa.

Saul Kripke (Naming and Necessity, 1980)



Jos sairastut fantasiaan, saat jälkitautina todellisuuden. ”Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön.” Heidegger kaivaa yhä vain perusteen perustaa ja nostaa esille Herakleitoksen fragmentin 52: ”Olemisen kohtalo on lapsi, joka leikkii…” ”On siis myös suuria lapsia”, toteaa filosofi. ”Miksi maailmanleikin suuri lapsi, jonka Herakleitos saa näkyviin aiõnissa, leikkii? Se leikkii, koska se leikkii. ’Koska’ uppoaa leikkiin. Leikki on ilman sitä, miksi. Leikki kestää niin kauan kuin se kestää. Jää vain leikki: korkein ja syvin. Mutta tämä ’vain’ on kaikki, yksi ja ainoa.”


Vasta maan jäädyttyä saattoi

luottaa ulkoiseen havaintoon,

silloin se näytti vakaalta

aina tähtien tuikkeeseen asti.

Sen olomuoto oli hiipumisen

hetkelläkin vankka kuin kallio.

Vain hullu olisi pitänyt sitä

pelkkänä aistiharhana.

SJT (Paluu, 2010)



Yual Noah Harari: 21 oppituntia maailman tilasta, suom. Jaana Iso-Markku, Bazar 2018.

Martin Heidegger: Perusteen periaate, suom. Miika Luoto, Teos 2018.

Slavoj Žižek: Ideologian ylevä subjekti, suom. Heikki Kujansivu ja Janne Kurki, Apeiron Kirjat 2005.



Tekstissä käsitellyt ja siteeratut kirjat. Kuva SJT.