maanantai 19. heinäkuuta 2021

MAANKIERTÄJIÄ JA UNTELOITA NAISIA

Postivaunun matkustajat ”mäkikävelyllä”. Kuvitusta kirjaan Vanhat postivaunut (1926).


Sinne missä pomeranssit kasvavat!



Helteiden jatkuessa olen jumittunut postivaunumatkailuun Yrjä Hirnin opastuksella. Esseessään Maisemia ja maanteitä Eichendorffin runoudessa (1926) kirjoittajaa toteaa heti ensi riveillä – jotakuta ranskalaista lainaten – että vaikea on kuvitella vähimmin luonnonkaunista aluetta Euroopassa kuin saksalaisten asuttama. Siitä huolimatta tai ehkä sen vuoksi juuri saksalaiset ovat suurimmin sortuneet turhanaikaiseen luonnontunnelmointiin ja luoneet jotakin niin pöyristyttävää kuin romantiikan.


Romantiikan kauden taiteilija oli sankarillinen hahmo, joka luonnonyhteyden kautta kohosi korkeampiin sfääreihin. Goethen hahmo nousee tuolta huurujen aikakaudesta jäljittelijöiden ja muiden tuulihattujen piirittämänä, kuten muiden muassa Schlegel, Novalis, Tieck, Arnim, Loeben ja Brentano. Kaikki he keikkuvat Hirnin kuvaamissa postivaunuissa, mutta kirjoitelman pääosassa on runoilija ja vapaaherra Joseph von Eichendorff (1788–1857).


Goethea lukuun ottamatta en ole juurikaan noiden matkamiesten tekstejä lukenut. Vaan nyt kun lepotuoli porrasterassilla on liian mukava ja läyhä ilmanhenkäys tuo tullessaan huumaavaa seljantuoksua, olen pääsemättömissä jossakin siellä ”missä puiden alla on hiljaista ja viileätä, missä suihkukaivot solisevat ja seljapensas henkii uuvuttavaa tuoksuaan”. Vain suihkulähteiden lotina ja postitorvien törähdykset puuttuvat elämysmaailmastani.


Hirn toteaakin, että juuri tuollaisille pikaisille havainnoille Eichendorff on mieluusti antanut runoudessaan ilmaisun. ”Hänen runoutensa on kuin sävel, joka viipyy hetken siellä, missä soittaja on tiellä kulkenut. Se on kuin vastustamattoman tenhoava torvenääni, jonka kaiku kuljettaa yli laaksojen, toisesta kajahtavasta kallioseinästä toiseen heittäen.”


Laulaen vaellamme ohi

aamunkoiton hiljaisuudessa.

Ehkä vuoteissaan uinuvat

laiskurit kuulevat sen uniinsa.

Kun he heräävät

huolehtimaan huolistaan,

olemme jo kaukana.



Kirjoittaja ei pidä Eichendorffia suurena runoilijana – sillä traagillinen suuruus on hänelle vierasta – mutta hilpeästi hänen teoksissaan postivaunut kiitävät ja torvet soivat. Lukuisasti niissä on myös ”nukahtaneita naisia ja puiden latvoihin kiivenneitä nuoria miehiä”. Tämä herätti heti pihapuiden suhinaan uinahtaneen mieleni – sillä niin moniaita päiviä olen itsekin lapsuudessani ja nuoruudessani puihin kiivenneenä viettänyt. Oliko siihen olemassa jokin hulluutta parempi selitys?


Nuori runoilija kävi alituista taistelua esteettisen maisemakauneuden nauttimisen ja brutaalin puissa kiipeilemisen välillä, huomauttaa kirjoittaja. ”Hän valitsi mieluimmiten paikakseen korkean päärynäpuun latvan, puun, joka oli puutarharinteen reunalla ja josta hän saattoi nähdä yli matalampien puiden kukkivien latvojen tai katsella ukkospilviä, jotka hiestävinä iltapäivinä yli metsänrannan lähestyivät häntä.”


Mutta puut, metsät ja niityt näyttivät minusta silloin toisenlaisilta ja kauniimmilta kuin muulloin. Oli kuin nämä tarinat olisivat antaneet minulle kultaiset avaimet luonnon aarteistoon ja sen salattuun loistoon. En ollut koskaan ennen tuntenut itseäni niin hurskaaksi ja iloiseksi.



Joten puissa kiipeilykin on kai laskettava runollisen haltioitumisen piikkiin – kirjalliseen työhön. Varsinkin kun niin monet ovat huomanneet, että runojen maisemat on kuvattu kuin kirjoittaja olisi jossakin korkealla. Eichendorffin runoilijaystävä Isidor von Loeben nuhtelikin häntä noista liian usein toistuvista kuvauksista, joissa ihmiset istuksivat puissa. Salaperäinen Isidor on luultavasi runoilija Otto Heinrich von Loebenin käyttämä pseudonyymi. Sekään ei johda mihinkään.


Eichendorffilla taajaan esiintyvät jopa kesken lauseen nukahtelevat kauniit naiset ovat täydellinen arvoitus. Hirnin tekstissä romantiikan piirin suorittavalla puolella ei naisia mainita – ohimennen vilahtaa vain romaanikirjailija Dorothea von Schlegel, valistusfilosofi Moses Mendelssohnin vanhin tytär ja Felixin sisar. Luulenpa, että tavallisesti niin järkeville naisihmisille romantiikka oli sietämätöntä piinan aikaa – ehkäpä he nukahtelivat lopen ikävystyneinä tai näyttelivät nukahtaneensa.


Hirn paheksuu eritoten käsittämättömiä äkkinäisiä nukahtamisia täydessä vaatetuksessa kesken keskustelun niin sisätiloissa kuin ulkona vapaassa luonnossakin. Esseistimme on pannut merkille hämmästyttävän määrän nukahtamisia tilanteissa, ”joissa nykyaikainen ihminen olisi säädyllisesti koettanut pysytellä hereillä”. Kannattaa muistaa, että kirjoittajan nykyaika on tässä tapauksessa 1920-luvun alkupuolta.


Niin raskaan kokeen kuin kuulijakärsivällisyys on asettanutkin saksalaisten romantikkojen puolisoiden ja rakastajattarien kestettäväksi, niin ei ole kuitenkaan ajateltavissa, että luonto, edes hätävarjeluksessa, olisi näille antanut niin untelon luonteenlaadun, kuin on se, jonka tapaa Eichendorffin sankarittarilla.



Mehiläisen pörrätessä siiderilasissani, havahdun jälleen untelosta olotilastani. Vielä yksi omituinen juttu on mainittava – ja se on kitara. Milloin tahansa on ryhdyttävä laulamaan ”haukottelevalle neidolle” ikkunassa, kivellä tai puussa (siis puissa eivät ole vain miehet, siellä ovat naisetkin), niin oitis on kitara käden ulottuvilta. Ollaanpa sitten vaunumatkalla tai patikkaretkellä vuorella, aina löytyy säestykseen kitara – vain kerran eichendorffilaiset sankarit joutuvat turvautumaan kylmään lauluun a cappella.


Eichendorffin lapsuudessa aatelisperheet pitivät hovia maaseutulinnoissaan ja viettivät iloista ja juhlivaa elämää. Eichendorffin perheelläkin oli useita linnoja, joiden välillä alituiseen reissattiin. Sen lisäksi käytiin kylpylämatkoilla. Eräs matka Karlsbadiin antoi jo aiheen 11-vuotiaan runoilijanidun ensimmäisille muistiinpanoille. Matkaa teki kokonainen vaunuosasto, ensimmäisinä ajoivat vanhemmat ja lapset kuuden hevosen vetämissä vaunuissa. Sitten tulivat kamarineitsyet ja heitukat. Ja viimeisenä seurasi kuormasto ja palvelusväki.


Millainen toimenkuva lienee ollut heitukalla. Ihan poskia kuumottaa kun ajattelenkin, että omilla kesäretkillämme olisi ollut myös heitukat mukana. Millaisen kaunosielun sellainen elämä olisi saattanut minusta muovata. Tai ehkä en olisikaan ollut ohikiitävissä vaunuissa, kuten korvani juuressa surraava ilkeä ampiainen kuiskaa, vaan rääsyisenä maaorjana tienposkessa pölyä nielemässä – heitukoiden naurun raikuessa korvissani. Nykyään eivät edes päiväunet ole enää mahdollisia. (Ks. alaviite)


Aina kun saavuttiin kylpylämatkoilta takaisin kotilinnaan järjestettiin valtavat juhlat. ”Ja silloin ei ollut mitään loppua iloisilla kujeilla: naamiohuveilla, amatööriteattereilla, metsästysretkillä, tansseilla ulkona luonnon helmassa ja sisällä salongeissa, ilotulituksilla ja tykinlaukaus- tai vaskirumpu- ja torventoitotustervehdyksillä vieraiden saapuessa ja lähtiessä.”


Tähtien loistaessa kultaisina

seisoin yksin ikkunassa.

Kaukaa kuulin postitorven

hiljaisen törähdyksen.

Sydämeni roihusi, kun ajattelin,

oi, kuka voikaan matkustaa

tuossa upeassa kesäyössä.



Vanhemmat olivat hemmotelleet nuoria paroneita – tulevaa runoilijaa ja hänen pari vuotta vanhempaa veljeä – hankkimalla heille ”katolisen papin” kotiopettajaksi. Ja kun tuli aika lähteä kouluun seurasi heitä Breslauhun niin pappi kuin palvelijakin, joka hoiti heidän kaikki asiansa opiskeluvuosina. Kotikappalaisesta tuli heidän paras ystävänsä, joka otti ”vallattomana osaa heidän huveihinsa ja seikkailuihinsa”. Myös nuoret neitokaiset ilmestyivät päiväkirjoihin vuosi vuodelta yhä enemmän.


Oma koulunkäyntini alkoi aivan toisin. Äiti kyyditsi polkupyörän ”ritsillä” vastahakoisen tulevan taiteilijan koululle ja jätti seisomaan uuden repun kanssa kivisen portinpylvään pieleen. Puisen portin olivat opintielle lähteneet villipedot syöneet jo ajat sitten. ”Teet niin kuin opettaja käskee”, sanoi äiti. Kun käännyin katsomaan, hänen pyöränsä kitisi jo kaukana kohti Korpisen kauppaa. Oppilaita toikkaroi ja räyhäsi pitkin pihaa; ainoa jonka tunsin, oli riu’unlaiha naapurin tyttö. Olin tullut vankilaan.


Romantiikan kauden runoilijoille ja taiteilijoille maisema oli jo itsestäänselvyys. Tuon saman runollisen huimauksen maiseman tyhjyyden edessä voi yhä kokea aikalaistaiteilija Caspar David Friedrichin maalauksissa. Se veti puoleensa tienpäälle kohti uusia ja outoja huimauksia.


Ei ole sentään mitään, mikä voittaisi matkustamisen, kun ei matkusta mihinkään määrättyyn paikkaan, vaan avaraan maailmaan, heittäytyen Jumalan huomaan! Kuinka silmääkään vielä tuntematon, valtava elämä vastaamme metsistä ja vuorilta, kukoistavista tytönkasvoista, jotka tervehtivät meitä hohtavista palatseista, virroista ja vanhoista linnoista, vakavasti ja iloisesti samalla kertaa.



heitukka – 1. (tytön) heilakka, hepsankeikka. Tytön heitukka. 

2. – palvelija, käskyläinen, lakeija; halpamaiseen t. rikolliseen työhön palkattu henkilö, kätyri.

untelo – unelias, raukea, veltto, tarmoton, saamaton. Untelo nahjus.

(Nykysuomen sanakirja)


Yrjö Hirn: Vanhat postivaunut, suom. Alvari Rinne, WSOY 1926.


Blogin kirjoittaja laskeutumassa puusta päätettyään liittyä suorittajien sankkaan joukkoon. Pahajoki 1960-luku. Kuva tuntematon.


lauantai 26. kesäkuuta 2021

TRISTRAM SHANDY – ITKUPILLIN MATKASSA



Pariisi – Versailles -postivaunut. Kuvitusta kirjaan Vanhat postivaunut (1926).



Sonninjoutava juttu — ja varsinainen munakokkeli tarinaksi.

Tristram Shandy



Vintillä seikkaillessani käteeni osuu kahtia haljennut kellanruskeaksi hapertunut Yrjö Hirnin jo 1920-luvulla kirjoittama kirja Vanhat postivaunut (1926). Kirja on auki leikkaamaton, joten kukaan ei ole sitä vielä lukenut. Kirjan selailu kuumalla porraskivelle johtaa Laurence Sternen omituisen mestariteoksen Tristram Shandy oikukkaille sivuilla. En ole sitäkään lueskellut sitten sen ilmestymisen suomeksi 1998. Alkujaan teos (The Life and Opinions of Tristram Shandy, Gentleman) ilmestyi useana eri niteenä 1700-luvun puolivälissä.


Sterne kirjoitti myös toisen huomionarvoisen kirjan, matkakuvauksen A Sentimental Journey Through France and Italy (1768). Teos toi tekijänsä – Yorkshiren syrjäkylän vähäisen papin – suureen kuuluisuuteen koko Euroopassa. Sterne nosti kyynelehtivän tyylilajinsa niin suureen maineeseen, että jopa Goethe sai siitä ideoita melodraamaansa Nuoren Wertherin kärsimykset, joka ilmestyi 1774 vain kuusi vuotta Sternen opuksen jälkeen. Tosin omassa matkakirjassaan Italienische Reise (1817) Goethe oli tullut jo järkiinsä ja hylkäsi tyystin ylisentimentaalisen kirjoitustavan.


Mainittakoon, että ranskalainen kirjailija ja maailmanmies Xavier de Maistre sai myös innoitusta Sternen sentimentaalisesta matkakirjasta kirjoittaessaan omituisen pienoisromaaninsa Matka huoneessani (1794). Myöhemmin de Maistre asui Suomessakin, mutta se on aivan eri juttu.


Sternen matkakirja käännettiin vauhdilla eurooppalaisille kielille. Hirnin mukaan se synnytti kokonaisen sentimentaalisten matkakirjojen buumin. Sternen luoman pastori Yorickin tavasta matkustaa ja tehdä havaintoja pittoreskeista yksityiskohdista tuli vallitseva matkakirjallisuuden tyylisuuntaus. Sternen luomat hahmot kummittelivat helposti tunnistettavina tuhansissa eri kertomuksissa. ”Eri maissa syntyi siten kokonainen kirjallisuus tunteilevista matkoista, jossa kuuluisan mallin itkuherkkä huumori ja impressionistinen kuvaustapa kaikui epäitsenäisenä jälkisointuna.”


1700-luvun mittaan postivaunumatka halki Euroopan (Grand Tour of Europe) oli varsinkin Englannissa noussut lähes jokaisen sivistyneen ihmisen pakkomielteeksi. Matkustaminen huonoilla teillä kievarista kievariin ei ollut mikään suuri nautinto. Mutta sivistyksen tähden se oli tehtävä. Sterne huomauttaakin (piispa Hallin suulla), ettei tiedä suurempaa kirousta kuin elämä pyörien päällä. Sitä paitsi ”ranskalaisissa postivaunuissa on aina jotakin vialla”. ”Ranskalaisen postiljoonin on aina laskeuduttava maahan ennen kun hän on kolmensadan jaardin päässä kaupungista.”


Mikä nyt on vialla? Diable! köysi poikki! solmu auennut! sinkilä irtoamassa! pultti kulunut! naula, paula, kaula, hihna, solki tai soljen kieli kaipaavat korjaamista. Vaikka kaikki tämä on totta, minulla ei mielestäni ole valtaa sen tähden julistaa kirkonkiroukseen sen paremmin postivaunuja kuin niiden ajajaa ja sanoa, että ennen kuljen jalan kymmen tuhatta kertaa tai jo on perhana, jos ikinä enää astun vaunuihin ei minä tarkastelen asiaa viileästi ja ajattelen, että aina jokin naula, paula, kaula, pultti, solki tai soljen kieli puuttuu tahi kaipaa korjaamista, matkustin minne tahansa en koskaan räksytä, vaan otan vastaan hyvän ja pahan sitä mukaa kuin ne tielleni tulevat, ja jatkan matkaa. (Tristram Shandy s. 424)



Sen paremmin Sterne kuin hänen alter egonsa pastori Yorick tai Tristram Shandy tuskin kaipasivat sellaista sivistystä, jota Grand Tour tarjosi. Sternen kirjoitustyö sujui muutoinkin mainiosti, jo kuudes nide Tristram Shandya tuli painosta. Tarkoitus oli lähteä Lontooseen mainostamaan teosta, kun hän sai rajun verensyöksyn. Lääkäreiden antaman tuomion mukaan hänen oli viipymättä matkustettava Etelä-Ranskaan, jos hän aikoi vielä pelastua. Sterne lähti matkaan tammikuun puolivälissä 1762.


Saavuttuaan Pariisin Sterne oli kriittisessä tilassa, lääkärit antoivat vain kuukauden elinaikaa. ”Pyörähdyksien tekeminen vapaalla jalalla, toisen ollessa jo arkussa ei kai ole arvokkain tapa valmistautua loppuansa varten.” Jos ei kuolemaa karkuun ehkä pääsekään, niin olisihan se ”melkoisen urhoollinen tapa taistella masennusta vastaan”. Ja kuten Tristram Shandysta voimme lukea, Sterne-Yorick onnistui kuin onnistukin tällä erää päästä kuolemalta karkuun. ”Minä olen ajanut takaa monta miestä läpi Ranskan, sanoi kuolema, mutta en koskaan ketään, jolla olisi ollut niin huima vauhti.”


Eräs lehtimies oli kuitenkin jo ehtinyt lähettää Lontooseen uutisen Sternen kuolemasta. Englantilainen sanomalehdistö julkaisi ylistäviä muistokirjoituksia ja koko Coxworldin seurakunnan väki sonnustautui mustiin osoittaakseen kunnioitusta sielunpaimenelleen. Samaan aikaan Pariisissa Sterne koki ranskalaisen ilmapiirin tervehdyttävän vaikutuksen. Hän liehui parhaissa tamineissaan juhlasta toiseen, liehitteli naisia ja riekkui suuna päänä ryyppyseuroissa. Pariisi oli Sternelle riemuvoitto, vaikka mitään hänen kirjoittamaansa ei ollut vielä ranskaksi käännettykään.


Matkakirjaa aloitellessaan Sterne seurasi ajan käsikirjoitusten kuivakkaa tyyliä, mutta hylkäsi sen pian liian vaivalloisena ja ryhtyi sepittämään niitä näitä humoristiseen ja sarkastiseen sävyyn. Ensimmäiseksi kohteeksi osui Calais, josta kirjoittaja myöntää tietävänsä juuri sen verran, minkä parturi oli hänelle kertonut partaveistä teroittaessaan. ”Sillä ilta oli hämärtynyt, kun saavuin, ja lähtiessäni seuraavana aamuna oli pilkkopimeää.”


Ennen kuin poistun Calaisista”, matkakirjailija sanoisi, ”olisi kenties paikallaan kuvailla sitä.” — Minusta se ei ole ollenkaan paikallaan — miksei mies voi kulkea kaikessa rauhassa kaupungin halki ja antaa sen olla, kun sekään ei puutu häneen, täytyykö hänen kääntyillä sinne tänne ja vetää esiin kynänsä jok’ikisen kohtaamansa koirankopin kohdalla, pelkästä näyttämisen halusta. (Tristram Shandy s. 418)



Pater Lorenzo -nuuskarasia, kannessa Moulinsin onneton Maria. (Enamel Patch Box, Bilston)




Nuuskarasioiden veljeskunta


Erään sattumuksen vuoksi oli Sterne tullut kohdelleeksi Calaisissa kerjäläismunkki Isä Lorenzoa tylysti kieltäytymällä munkin tarjoamasta nuuskasta. Katumuksen iskettyä oli Sterne vaihtanut suurieleisesti oman tyylikkään emaliupotuksin koristellun nuuskarasiansa munkin vaatimattomaan häränsarveen. Jostain syystä juuri tämä episodi nostatti saksalaisen lukijakunnan tunteet pintaan ennennäkemättömällä tavalla.


Muutamat saksalaiset kirjailijat, kuten Hirn kirjoittaa, saivat päähänsä perustaa ”ystävyys- ja tunteellisuusliiton, jossa Isä Lorenzon nuuskarasian piti olla ritarimerkkinä ja koossapitävänä symbolina”. Johan Georg Jacobi (Goethen ystävän Fritz Jacobin veli) julkaisi 1769 avoimen kirjeen, ”joka ilmoitti, että eräs seura herroja ja naisia oli päättänyt hankkia itselleen kukin nuuskarasian, jonka ulkokanteen oli kultaisin kirjaimin kaiverrettu Pater Lorenzo ja sisäkanteen Yorick”.


Lorenzo-rasiat saivat sangen suuren levikin. Hampurista, jossa liitolla oli keskuksensa, lähetettiin paljon rasioita ylt’ympäri Saksaa, vieläpä Tanskaan ja Liivimaahankin. Eri tahoilla, Strassburgissa ja Koburgissa jne, perustettiin uusia, itsenäisiä yhteenliittymiä Lorenzo-veljeskunnan merkeissä. (Vanhat postivaunut s. 92)



Tähän liittyy vielä yksi kummallinen episodi. Postivaunujen vieriessä läpi Moulinsin kantautui matkustavaisten korviin perin surullinen huilun ääni. Soittaja oli sittemmin Sternen ansiosta koko Eurooppaa itkettänyt Moulinsin Maria. Järkensä menettänyt kaltoin kohdeltu Maria-tyttönen istui puun juurella vuohensa kanssa ja soitti surullista sävelmää. Kun näkymään lisättiin vielä ikihempeä pastori Yorick, oli se valmis leviämään painokuvina kaikkialle – myös Lorenzo-rasioiden kansiin. Tosin kapinen vuohi vaihtui vaivihkaa söpöön koiranpentuun.


Tämän kohtauksen jälkeen suunniltaan liikuttunut pastori Yorick hoippui ”hämähäkinkoivillaan” takaisin postivaunuihin. Taustalla kuului yhä tuo munaskuita myöten riipivä huilunsoitto. Mutta matka jatkui ja kirjoittaja muisti yhtäkkiä: ”Mikä oivallinen ravintola odottikaan meitä Moulinsissa.”


Vastaisku tuli nopeasti, se oli ollut jo jonkin aikaa ilmassa. Tosin kuolema ehti napata Sternen maaliskuussa 1768, joten hän ei ehtinyt kokea maineensa menettämistä ja muistonsa häpäisemistä. Vastaiskun takana oli satiirikko ja anglofiili Georg Christoph Lichtenberg – häpeämättömän vihainen mies. Lichtenberg matkusti Englantiin ja siellä Sternen entiset tukijat parjasivat häntä kuin vierasta sikaa. Hänen sentimentoonsa ei voinut luottaa, todettiin, se oli pelkkää teeskentelyä.


Elämäkerturinsa mukaan jopa Byron sanoi halveksivansa miestä, joka oli jättänyt vanhan äitinsä ja sisarrukkansa heitteille. Sitä oli vaikea uskoa, kun ottaa huomioon Byronin omat kotiolot. Tuo heitteillejättö ei pitänyt aivan paikkaansa. Sterne kyllä tuki poloja sukulaisiaan taloudellisesti, mutta ei halunnut pieneen pappilaansa lisää kahta naispuolista riivinrautaa, kun hänellä oli siellä jo yksi ennestään – vaimonsa Elizabeth.


Lichtenberg kaivoi esiin kaiken mahdollisen pilkatakseen Sterneä ja ivatakseen julmin sanoin nuuskarasiayhdistysten tunteilevia hölmöjä. Hyviä ja avosydämisiä ihmisiä on turha etsiä sellaisten ”tunteilevien korupuhelijoiden” joukosta kuin Sterne, totesi Lictenberg. ”Kolmen pennin kolikko hätää kärsivälle on aina enemmän arvoinen kuin suurinkaan osanoton kyynel.” ”Unissani olen paljon sääliväisempi kuin valveilla”, kirjoitti Lichtenberg osuvasti ”Töherryskirjaansa”.


Esseisti ja kulttuuripersoona Yrjö Hirn kirjoittaa 1920-luvun näkökulmasta, jolloin jo ihailtiin Goethen kaltaisten kirjailijoiden asiallista esitystapaa ja halveksittiin ylenpalttista tunneherkkyyttä. Yleisesti todettiin Tristram Shandy romaanina käännöskelvottomaksi ja episodimaisessa juonettomuudessaan lähestulkoon lukukelvottomaksi.


Tässä ainaisessa itkuvalmiudessa on jotakin, joka hyvin soveltuu Laurence Sternen persoonalliseen temperamenttiin, sellaisena kuin sen oppii tuntemaan hänen kirjeenvaihdostaan rakastettujensa kanssa. Siinä on myöskin jotakin, joka on tunnusmerkillistä koko sille sukupolvelle, johon hän kuului, sen kyynelrauhasten toimintakyky kun näyttää olleen paljon korkeammalle kehittynyt kuin myöhempien polvien. (Vanhat postivaunut s. 80)



Mutta eihän sen näin pitänyt mennä eikä mennytkään. Nykyisenä postmodernina aikana voimme jälleen olla varmoja tarttuessamme Tristram Shandyyn, että meillä on käsissämme yksi kaikkien aikojen suurimmista romaaneista. Sitä on verrattu Rabellais’n Gargantuaan, Joycen Ulussekseen ja ties mihin. Ja aivan turhaan, sitä ei voi verrata mihinkään – se on aivan omanlaatuisensa nerouden ja hulluuden tuotos. Sitä paitsi jos arvioisimme kirjallisuutta tekijöidensä elämäntapojen kunnollisuuden mukaan, ei jäljelle jäisi montaakaan mestariteosta. Sellaisia hunsvotteja ne ovat olleet, kirjailijat.


Oi kunpa isäni tai äitini, tai suoraan sanoen molemmat, sillä he olivat siihen toki kumpainenkin yhtä velvolliset, olisivat vähän katsoneet, mitä tekivät pannessaan minua alulle.

Tristram Shandy



Yrjö Hirn: Vanhat postivaunut, suom. Alvari Rinne, WSOY 1926.

Laurence Sterne: Tristram Shandy, elämä ja mielipiteet, suom. Kersti Juva, WSOY 1998.


Laurence Sterne: A Sentimental Journey Through France and Italy (1768)

https://www.gutenberg.org/files/804/804-h/804-h.htm


Goethe matkustaa Roomaan 21.10.2011.

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2011/10/goethe-matkustaa-roomaan.html



Sterne and Death by Thomas Patch (1768). The Print Collector/Print Collector/Getty Images.



sunnuntai 20. kesäkuuta 2021

OSKIN SYNTYMÄPÄIVILLÄ




 

Jo heti aamusta leivon mehevän

laidoiltaan palaneen nektariinipiirakan.

Ylikypsiä nektariineja sattui olemaan

ja paljon muuta siinä ei tarvittukaan.

Aurinko paistaa huumaavasti niin kuin se

alkukesän aamupäivänä vain paistaa.

Lorvin ulos ja huomaan oitis nurmikolle

ilmestyneen koiranpaskan, vaikka siinä on

vieressä pyllistävä koirankuva: No Shit!

Se ei tarkoita, että tässä olisi paikka

ihmiselämän tapahtumista lyyrisimmälle

suvituulen pyyhkiessä paljaat pakarat.

Sitä se ei todellakaan tarkoita.


Rastas tempoo maasta puolimetrisen

lieron ja huitelee sitä ilmassa kuin lassoa.

Päätän viedä kookkaan maalauksen vintiltä

kellariin, kun nyt kerran jalkeilla ollaan.

Pihan ylitys ottaa voimille, on sietämättömän

kuuma ja satunnainen puuska riepottaa.

Perun kaikki tekemäni päätökset ja siirryn

porrasterassille juomaan punaviiniä.

Kun raivoisat hyttyset tekevät siitäkin

lopun hiivin vaivihkaa vinttikammioon.

Ikkunasta näen miten naapuri tyhjentää

tarhansa lampea, hyttysten kutupaikkaa.

Siitä ei ole epäilystäkään.






Ajattelin kuunnella musiikkia, mutta

lepokorituoli myötäilee liian mukavasti.

Nimeäminen on outoa puuhaa, moni

on saanut kontolleen väärän nimen.

Pannaan sille nimeksi Ensio, on kätevästi

nimi- ja syntymäpäivä samana päivänä.

Näin vaati isoisäni Aleksander, mutta

lopulta valittiin seuraavan päivän Seppo.

Muuttaessani tähän taloon oli ovessa

irtokirjaimista koostettu nimikyltti.

Osa kirjaimista oli tippunut pois, joten

jäljelle oli jäänyt vain: Oski Kalte.

Nimet jääkööt juhlimatta.


Auringon ehtiessä kierroksellaan

läntiseen ikkunaan siirryn eriparisin

lasein Henry Westonin siideriin.

Mieleen palaa etäinen syntymäpäivä

kesään puhjenneen Hald-järven rannalla

Jyllannin maaseudulla ja Powysin

romaani ”Herra Westonin hyvää viiniä”.

Viinikauppias Weston kauppaa vain

kahta viinilaatua: rakkautta ja kuolemaa.

Joten yllätyksenä ei tule, että eräästä

erityisestä päivästä lähtien herra Grobe

on katsonut maailmaa murheellisesti.

Eikö me kaikki.





maanantai 7. kesäkuuta 2021

ENSO – THE CIRCLE OF LIFE



Enso A & B, 2020, 2 x 110 x 142 cm. Kuva SJT.

Teos nähtävissä Pohjalaisen Taiteilijaliiton näyttelyssäProsessi”, Nelimarkka-museo,    Alajärvi 12.6.–22.8 2021.


On todella jotain, jota ei voi ilmaista. Se ilmenee, se on mystistä. Mystistä ei ole se, miten maailma on, vaan että se on.

Ludwig Wittgenstein



Olen vakuuttunut, että monet havaintoni maailmasta ovat tosia; niiden todellisuuden puolesta täytyy olla monia todisteita – en vain tiedä mitä tai missä ne ovat.


Joten käännyn takaisin olemisen kehälle ja kierrän kunnes saavun aukiolle, josta löydän itseni sellaisena kuin olen.


Ehkä sekään ei riitä vaan olemisen ympyrää on piirrettävä ja maalattava yhä uudelleen ja uudelleen.


Heidegger liittää fenomenologiasta tutun ”ymmärtämisen kehän” osaksi mielen rakennetta kuvaamaan ”täälläolon ajallisuutta tuttuuden ja vierauden välissä”. Hans-Georg Gadamer näkee hermeneuttisen kehän prosessina, jossa merkitykset tulkitaan yhä uusilla merkityksillä kierros kierroksen jälkeen. Merkitysten virrasta ei löydy kivijalkaa, jolle voisi perustaa ”tukevan todellisuuden”.


Ratkaisevaa ei ole päästä kehästä ulos, vaan oikea tapa tulla kehään. Tämä ymmärtämisen kehä ei ole ympyrä, jossa mikä tahansa tietämistapa liikkuu, vaan se on itsensä täälläolon eksistentiaalisen esirakenteen ilmaus.

Martin Heidegger (Oleminen ja aika, s. 197)



Myyttinen tarina kertoo, että Romulus valjasti härän auran eteen ja piirsi kyntäen ympyrän, jonka sisään Rooma rakennettiin. Tuloksena oli hämmästyttävä ympyränmuotinen mutta samalla neliömäinen kaupunki – urbs quadrata. Onnistuiko Romulus ratkaisemaan kreikkalaisia suuresti askarruttaneen ympyrän neliöimisen ongelman. Neliönmuotoista ympyrää ei voi ajatella, vaikka sen voi sanoa ääneen – neliöympyrä.


Enso on zeniläinen meditaatio- ja hengitysharjoitus, jossa yhden uloshengitysjakson aikana piirretään tai maalataan yhdellä vedolla elämää, aikaa, maailmankaikkeutta jne. symboloiva ympyrän kehä. Buddhalaisuudessa ympyrä on valaistumisen ja ei-minkään symboli – äärettömyydestä nollaan.


On ylitettävä sisäisen ja ulkoisen kokemuksen raja.


Se alkaa tästä tai mistä tahansa.


Ja kun joskus tulen tienristeykseen ja löydän paikan, jossa harhaanmenoni alkoi, silloin aloitan uudelleen alusta työn ja tien, niin luontevasti ja vakavasti, kuin vain alusta-alkaja voi...

Rainer Maria Rilke (Viareggio 8.4.1903)



Ympyrä on tärkein geometrinen symbolikuvio. Neliötä tai kolmiota on vaikea luonnosta havaita, mutta täydelliset ympyrät – aurinko ja kuu – ovat kiertäneet ihmisten elämystaivaalla aikojen alusta saakka. Granaattiomenan pyöreydessä Juan de la Crux näki alati jatkuvan ikuisuuden symbolin. Arvoitukseksi jää runoilijan tavoittelema outo ”pimeä näkeminen”. ”Todella nähdäkseen on astuttava tietämättömyyden pilveen, sysimustaan yöhön.” Ja lopulta hän ymmärsi suuria asioita (grandes cosas entendi).


In the joy of night,

in secret so none saw me,

no object in my sight,

no other light to guide me,

but what burned here inside me.

Juan de la Crux



Pelkäänpä, että taiteilijanvapauksin turvin olen saattanut tutun ympyräkuvion dekonstruktion häikäilemättömiin kouriin ja samalla jäävännyt siltä metafyysiset merkitykset. Kuten moneen kertaan olen turhaan vakuuttanut, maalaukseni eivät viittaa mihinkään itsensä ulkopuolelle. Mutta monet ovat taas sitä mieltä, että sellainen – mitään esittämätön taideteos – ei ole edes mahdollinen.


Kysymys nousi esiin jo ensimmäisten abstraktien maalausten yhteydessä. Näkemisen prosessista tuli osa taidekokemusta, kiista, joka jakoi taidemaailman. Siihen tarttui 1950-luvulla kaksi keskeistä abstraktin taiteen maalaria – kuin härkää sarvista. Olivatko he eri mieltä vai onko sekin vain näköharhaa:


There is no such thing as a good painting about nothing.
– Mark Rothko

There is no such thing as a good painting about something.
– Ad Reinhardt



Siis voiko taideteos – kuten maalaus – olla riittävä sellaisenaan – tathata – eikä vain jonkin poissaolevan sijaistajana. Ehkä me emme ole vielä huomanneet sen sellaisuutta. Ehkä lopullista ratkaisua ei olekaan. Jokainen on näkemisensä kanssa yksin. Sen kanssa voi näköjään elää – ja on pakkokin. ”Kun jotakin nähdään (todella nähdään), näkijänä olen aina minä.”


Intersubjektiivisten kokemusten kautta taideteos vaikuttaa kokijaansa eräänlaisen ”kvasisubjektin” tavoin. Se voi muutta koko elämismaailman. Mutta filosofi lopettaa tylysti nämä mietteet toteamalla, että kun viestimme jotakin, emme koskaan saa tietää, ”mitä toisessa päässä tapahtuu”. Vaikka koko reaalitodellisuus on rakennettu tuon oletetun tietämisen varaan.


Kaikki on avoinna esillä, ei ole mitään selitettävää. Tärkeimmät asioiden aspektit ovat niiden yksinkertaisuuden ja jokapäiväisyyden vuoksi kätkössä. Emme voi huomata niitä, koska ne ovat aina silmiemme edessä.

Ludwig Wittgenstein


Yön ja päivän välissä
täytyy totuuden kerran ilmetä.
Kirjaa se kolmella tavalla:
sanomattomana, sellaisenaan,
viattomana – jääköön se silleen.

– Hölderlin



Linkit:

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2015/08/idan-ja-lannen-maalarit.html

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2015/05/tangram-versus-tanngram.html

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2014/04/valohamya.html




Enso – The Circle of Life. Kuva SJT.



tiistai 11. toukokuuta 2021

KORONAN JÄLKEEN



Elämän todellisuus on yksilön ainoa vihollinen ja kaiken kurjuuden alku – siinä ei voi elää ja siksi on katkaistava kaikki yhteydet siihen.

Sigmund Freud



Illalla tuli räntää taivaan täydeltä ja yöllä on ollut pakkasta, mutta nyt aikaisessa aamussa aurinko paistaa täydeltä terältään. Vien eväskorin autoon ja sitten vain matkaan. Tie on tuttu – niin kuin vain tie osaa tuttu olla – mutta yli vuosi on ehtinyt kulua edellisestä matkasta. Renkaat murisevat vasten asfalttia kuten ennenkin ja tuttu viima viheltää auton ulokkeissa. Mutta jokin on muuttunut, valossa on outo sävy ja varjot ovat pidempiä.


Radiossa puhutaan koronan jälkeisestä ajasta eli paluusta aikaan ennen koronaa. Mitä kaikkea sitten tehdäänkään, halataan, matkustetaan ulkomaille, ryypätään kavereiden kanssa ja syödään raakaa lihaa ravintolassa. Mutta puheet kuulostavat ontoilta. Entä jos me olemme kasvaneet keskeneräisyydestämme uuteen todellisuuteen, valaistuneet edes hippusen. Ehkäpä kammottava tyhjyys valtaa mielemme turistirannalla, junttipubissa tai työpaikan kahvihuoneessa. Mitä minä täällä teen?


Maisema yrittää näyttää entiseltään täällä korven sydämessä, se väittää ettei mikään ole muuttunut sitten jääkauden. Siellä täällä metsää on kaadettu rumasti avohakkuina. Se on hyvä, rumuus sopii näihin maisemiin – sitä paitsi minä tulen rumasta kaupungista, jossa edes kohtuullinen harmonia ei monista yrityksistä huolimatta ole saanut sijaa. Rumuus asuu minussa kuin töyhtöhyyppä ylpeänä uudessa pöntössään.


Millainen maailmasta sitten saattaisi tullakaan – ruma, ahdistava tai mitä vaan – aina sen voi peittää maalilla.

SJT, maalari



En aja suoraan Alavuden keskustaan vaan poikkean Rantatöysään puuseppien kylään. Olen tilannut melkoisen nipun maan parhaita kiilapuita – en sentään ole maski naamalla pelkästään sukuloimaan lähtenyt. Nurin käännetyt pellot ovat masentavan näköisiä, mutta metsänlaidassa on jo koivunrisuissa outoa viherrystä – kuin hometta. Routa on möyrinyt sivutietä, mutta onnistun kurvailemaan ilman pahempia kolinoita puusepän pihaan.


On aika nauttia aamutee. Kurvaan Pahajoella nuorisoseuran talon pihaan. Koko seurantalon ympäristö on raiskattu puuttomaksi. Rumuus on täälläkin johtotähtenä – mutta liika on liikaa, alkaa nousta hermo pintaan. Vanha talonrati törröttää kuin häpeillen alastomalla mäellä. Samaa voi sanoa vieressä lahoavasta Pukkilan miljööstäkin, joka sekin on nyt nostettu outoon rumuuden valokeilaan. Aikoinaan johtaja Pukkila ajeli täällä Alavuden ensimmäisellä autolla ja lenteli kesäsunnuntaisin vesitasollaan. Teekin vain kusettaa.


Oleminen on todellista vain sikäli kuin joku sen tiedostaa. Siksi juuri Luoja tarvitsee tietoista ihmistä, joskin hän silkkaa ymmärtämättömyyttään haluaa estää ihmisen heräämisen tietoisuuteen.

C. G. Jung




Kun käännyn laaksoa kiertävälle tielle huomaan jo kaukaa, että pihasauna on purettu. Pidin 4-vuotiaana saunan rakentamista ehdottomana vaatimuksena, jotta suostuin muuttamaan Lipakolta tänne Pahajoelle. Mutta minut huijattiin muuttoon jo ennen saunan valmistumista. Sanottiin, että naapurissa kummisedällä on sellainen sauna, että siellä on suihkukin. Setä oli asentanut kiukaan yläpuolelle saunan kattoon suuren peltitynnyrin, josta tuli letku jonka päässä oli kastelukannusta lainattu sihti. Ihmeellistä se oli.


Muistan elävästi ensimmäisen talven täällä Mäntyaholla – ja lähes talonkorkuiset lumikinokset. Isä veti minua ja muita saunatarvikkeita perässään kelkassa. Oikaisimme suoraan ohi Tastulan mustanpuhuvan riihirumiluksen, kunnes eräänä päivänä huomasimme, että vanha isäntä makasi siellä laudalla terävä nenä kohti kattoa sojottaen. Sen jälkeen äiti ei enää suostunut oikaisemaan riihen ohi, enkä sen puoleen minäkään – en ainakaan pimeään aikaan. Riihikin on jo ajat sitten purettu eikä sitä kukaan ole kaivannut.


Siperiasta saakka puhaltava jäinen tuuli suhisee housunlahkeissa. On aivan hiljaista, linnutkin ovat vaienneet kuuntelemaan tundran kutsua. Vanhan saunan paikalla on nyt käsittämätöntä tyhjää tilaa, siihen voisi pystyttää vaikkapa kylpytynnyrin. Loppukesän iltoina emäntä ja isäntä istuisivat kaulaa myöten höyryävässä vedessä ja kohottaisivat rennosti samppanjalaseja satunnaisille rantatien kulkijoille. Sopisi sitä somessa taivastella.




Vintillä jostakin seinän välistä on löytynyt vanhoja valokuvia. Ne synnyttävät ainaiset turhat kysymykset, kukahan tämän on ja tämä? Mutta valokuvat eivät vastaa. Filosofi on aivan oikein todennut, että sanat ovat väärää valuuttaa kuvaan vaihdettavaksi. Itseni toki tunnistan nuorena häiskänä pelaamassa sulkapalloa ja maalaamassa piha-aitassa. Kumma tyhjyys siitäkin kampeaa sydänalaan.


Vintiltä on löytynyt myös Köbenhavns Malerlaugin suunnittelema värisävykorttien laatikko. Näiden numeroitujen korttien avulla isäni sekoitti värisävyjä 1950- ja 1960-luvuilla. Jokaisen kortin takapuolen alalaidassa mainitaan värit, joiden avulla kyseinen sävy tulee sekoittaa. Sanomattakin on selvää, että työ tehtiin ns. silmäkuulolta. Mitään valmiita värisävyjä ei ollut, puhumattakaan värisävyjen sekoituslaitteista, joilla nykyään voi vaikka kärpäsenpaskasta sekoittaa tarkan sävyn. 


Maskit naamoilla on hankala puhua, tuntuu kuin puhe menisi takaisin pään sisään ja kerääntyisi hankalaksi klöntiksi takaraivoon. Hinkuyskää ja monen sortin rokkoa on tässäkin talossa sairastettu, mutta maskeja ei ole aikaisemmin harrastettu. Kyllähän sitä puoli tuntia sössöttää vaikka ämpäri päässä, mutta tuntuu kuin puhe jäisi ymmärtämättä kun kasvonilmeiden viestintä ei sitä tue. Helposti uskon Donald Davidsonin rajun väitteen, että kieltä ei ole.


Sinä ja minä tulemme toimeen keskenämme samoin kuin me saattaisimme tulla toimeen kuristajakäärmeiden kanssa – yritämme välttää yllätyksiä.

Donald Davidson





Paluumatkalla ajan Alavuden keskustaan, jossa ylvästä kaupungintaloa vauhdilla puretaan. Punatiiliverhous on jo nyljetty rangan yltä. Vanha Alavuden vaakuna – jossa karhu kantaa palavaa tervatynnyriä – on kuin varkain putkahtanut esiin kuntaliitoksen yhteydessä peitokseen saaneen Töysän vaakunan alta. Nyt sen rumuutta saa vapaasti ylistää, sillä Vesa Keskinen on ostanut hotelliravintola Alavuden – yhdessä minuutissa, kuten media on viestinyt. Vielä toinen minuutti ja kyläkauppias olisi ostanut koko pitäjän.


Homeenpesiä ei enää tarvitsisi pystyttää, sillä painovoimaisen ilmanvaihdon rakentaminen on jälleen mahdollista, kuten radiosta kuulen. Mutta uusikin rakennusohjesääntö on kuulemma susi. Koneellisen ilmanvaihdon lobbarit ja hämärämiehet eivät hevillä anna periksi. He saavat vapaasti mellastaa homeimureineen – miljardibisnestä on tehty monet vuosikymmenet. Painovoimainen ilmanvaihto toimii pomminvarmasta, vakuuttaa radio, mutta se on lähes ilmaista eli huonoa bisnestä. Eikä sen vieläkään uskota sopivan kuin pientaloihin, vaikka Lontoossa jo rakensivat painovoimaisen pilvenpiirtäjän.


Kun lopulta kurvaan omaan pihaan räkättirastaat ilmestyvät puskanjuuresta ja rullaavat yli pihan kuin pyörillä. Suuret rusakot seisovat takajaloillaan tutkailemassa kirsikkapuita. Ne eivät säikähdä tuloani mutta levittävät kuitenkin pitkät korvansa kuulolle. Jos mittaisin korvienvälin tupsusta tupsuun, saisin taatusti tulokseksi hyvän matkaa toista metriä. Lihavat fasaanit kaakottavat naapurin puutarhassa. Lihansyöjälle täällä olisi loistavat apajat, mutta tofunsyöjä saa nuolla vain näppejään.


Luonnontieteilijät keksivät maailman kuvauksia, jotka ovat hyödyksi tapahtumien hallinnan kannalta. Mutta ajatus, että ainoakaan näistä kuvauksista vastaisi todellista maailmaa, on mieletön. (…) Olkaamme valmiit tunnustamaan Freudin tavoin, että sattuma on kyllin arvokas määräämään kohtalostamme.

Richard Rorty