SUVIHIPRAKAS ELI KESÄHÖNÖSSÄ

Peltotie vie joelle, Pahajoki. Kuva SJT.

Vaikka kaikki sen osatekijät ovat edessämme, katseemme saatavilla, emme siltikään ymmärrä, miten ne sopivat yhteen; emme kerta kaikkiaan pysty näkemään, miten asiat kietoutuvat toisiinsa.

– Alva Noë

Ennen kuin päästämme kesäheinään eksyneen runoilijan valloilleen on pohdittava yhtä ikiaikaista kysymystä, joka yhä vain on ajankohtainen. Tuttua on että näemme kaiken joksikin. Samoin kun ajatellessamme me ajattelemme jotakin, vain ani harvat meistä osaavat ajatella ei-mitään – jos lie kukaan. Joka ainoa kerta kun ajattelemme jotakin, ajatuksemme muuttavat ajattelun kohdetta, joten alkuperäistä ajatusta sinänsä (thing-in-itself) emme tavoita koskaan. Alva Noën mukaan paneutuminen kulloiseenkin asiaan on dynaamista, se uudelleen organisoi meidät, jolloin ”huomiomme kiinnittyy johonkin (satunnaiseen) piirteeseen – ja siitä eteenpäin näemme tuon piirteen”.

Voimme yrittää väistää ongelman toteamalla, että ”olio sinänsä” on jo näyttäytynyt (syntynyt) ja juuri me olemme paikanpäällä sitä kokemassa, eikä mitään ole näkymättömissä. Kaikki pelimerkit maailmoivat suoraan edessämme avautuvassa tienoossa – ja käytössä olevat ”todet” sanat kertovat siitä kaiken. Voimme myös kysyä, voisiko taide tarjota meille jonkinlaisen madonreiän ohittaa alituisesti jatkuva uudelleenkietoutuminen, joka houkuttelee meidät ylevän kaipuussamme uuteen valheelliseen kuosiin. Taiteen tehtävänä on tuoda näkyviin se, mikä on näkymättömissä aivan silmiemme edessä. Se saattaa olla karua katsottavaa, mutta muuta tietä ei ole.

ENSIVAIKUTELMIA

Synnyin savunkatkuiseen saunaan

eräänä aurinkoisena iltapäivänä

juuri sinä vuonna kun suomalaisten

sikiäväisyys saavutti korkeimman

huippunsa. Syystäkin paikalle osunut

yösijaa etsivä kulkumies tokaisi, että taas

yksi turha leivänsyöjä lisää. Sellainen

olisi saattanut masentaa uutta tulijaa,

mutta radio, joka pauhasi pihan toisella

laidalla avoimessa ikkunassa, uutisoi sodan

alkaneen itäisillä mailla vääräuskoisten

hävittämiseksi maan päältä, joten

hyvää tilaa olisi ainakin toistaiseksi.

Olisin voinut sanoa asiasta sanan jos

toisenkin, mutta jostain kumman

syystä en osannut puhua, olin mykkä.

Tämä oli nyt se maa, arvelin kun katselin

nokisesta ikkunasta näkyvää maisemaa,

joka rehotti yltäkylläisenä kesän vihreyttä

ja paratiisista tuttuja kukkivia olioita.

Taustalla virtasi joki verkkaista

virtaustaan ja mustanpuhuvassa

taivaanrannassa leiskuivat salamat.

Tuttua oli maailman maailmoiminen

aina ukkosen jyrähdyksiä myöten, kuten

filosofi oli luvannut. Vain Maisa-täti

oli paennut tulevaa rajuilmaa kellariin,

sieltä hän kurkki pienestä ikkunasta, että

mitä siellä tapahtui, oliko se poika vai tyttö.

Se seikka oli toki jo selvitetty vehkeistä,

joista filosofin mukaan tuli heti alkujaan

niin rumat, että ne oli häpeillen sijoitettiin

viemärin, cloaca maximan varjoon.

On tämäkin aika putkahtaa ilmoisille

suvisille, motkotti vanhapiika Sylvi, joka

oli kapsahtanut paikalle päiväkahvin

toivossa, tosin nyt kaiketi aivan turhaan.

Vaan päiväkahvit juotiin joka tapauksessa,

tapahtuipa mitä hyvänsä, kuoltiin tai synnyttiin,

vakuutti isoäiti, joka parhaillaan nosti kahvikermaa

pihakaivosta. Jääkaappia ei ollut koko kylässä,

ei edes Yrjö Korpisen sekatavarakaupassa,

jossa nimensä mukaan oli yhtä jos toista

hyödyllistä ja hyödytöntä tavaraa.

Pannaan sille nimeksi Ensio,

tuttavallisesti Enska, kun tänään on

Ension päivä, virkkoi päivän ensimmäistä

totia sekoitteleva isoisä, ei tarvitse erikseen

juhlia syntymäpäivää ja nimipäivää.

Se on ihan Enskan näköinenkin, ihmetteli

myös Kauko-setä yhdennäköisyyttä.

Ovipielessä mourusi musta kollikissa,

Mikko nimeltään. Isoisän kissat olivat kaikki

Mikkoja, naaraita myöten. Se oli kätevää.

Jos portailta huikkasi Mikkoa, selitti isoisä,

niin takuuvarmasti joku kissa ilmestyi puskista

kalanperkeiltä haisevia viiksiään lipoen.

Äiti tarjosi tissiä, tarrasin siihen kaksin käsin

kun ei muutakaan sapuskaa ollut tarjolla.

Röyhtäillessäni ylimääräisiä maitoja

kiduksistani sain maistaa lusikallisen

isoisän totia, arvasin heti että tämä nyt oli

sitä nektaria joka pitäisi miehen tiellä

ja saisi unohtamaan tissien äitelät tarjoilut.

Kauko-setä ehdotti, että muhennettua

haukeakin voisi ehkä kokeilla, mutta se ei

saanut kannatusta. Eihän sillä ole vielä

hampaitakaan, tuohtui isoäitikin.

Voi hemmetti, missä hampaat ovat?

Mitä muuta puuttuu, onko kyseessä jokin

riisuttu versio. No kikkeli ainakin on, se oli jo

moneen kertaan tarkistettu ja mitattu.

Kyllä sika miehen puuhun ajaa, jupisi

naapurin Oskari, joka oli menossa katiskalle

ja kurkkasi ohimennen naapurin saunaan,

että oliko siellä kilju tekeillä vai mikä.

Oskari koplasi piipunperät ylähuuleen ja

jatkoi vaitonaista matkaansa joelle. Iso

musta kissa könysi viereeni pärekoppaan

ja aloitti äänekkään kehräämisen. Ehkä

minä olin kissa, se selittäisi monta asiaa.

Kissa nyrpisteli kuonoaan, minulla taisi olla

sekä ykköset että kakkoset kapalon mutkassa.

Olin taiteltuna pelkkään lakanaan kuin

Tiibetin munkit. Paljaat jalat heiluivat ilmassa,

eikä ne kissankäpälöiltä näyttäneet. Aurinko

vaipui verkkaan metsän taakse ja tienoo

alkoi hämärtyä. Kohta olisi pimeää,

pitäisikö sitä säikähtää vai ei. Siitä ei

filosofi ollut maininnut mitään. Kissa

oli levollinen, se hallitsi tilanteen täysin.

Vaan eihän kesäyöstä pimeää tullut,

jonkinlaista valohämyä vain.

Aamulla kissa toi aamiaiseksi kuolleen

hiiren. Mutta samalla äiti tuppautui siihen

tarjoamaan tissiä väkevästi hielle haisten.

Päätin säästää hiiren iltapalaksi.

Naapurin Elli piipahti paikalle uudessa

kesämekossaan. Joko se menee syksyllä

kouluun, uteli Elli, voitaisiin mennä

yhtä matkaa. Voi hyvä Elli, eihän se nyt

vielä kouluun mene, kunhan saataisiin sille

ensin housut jalkaan. Osaako se jo lukea,

jatkoi sinnikäs Elli. Eihän toki, vaikka

isoisä tilasi sille jo Joka Poika -lehden.

Meidän äijä sanoi, että se on fasistien lehti.

Ei sinun Elli pidä kuunnella sitä teidän

äijää, se on kommunisti. Pakkohan sitä on

kuunnella, se istuu kaiken päivää keinutuolissa,

vetää posket lommolla Jymyä ja paasaa

politiikkaa. No voi hyvänen aika, siihen äiti.

Saisinko markan palkkaa, innostui Elli,

jos vahdin ettei se karkaa tuon kissan

matkaan. Ei kai se kissan matkaan lähde.

Lähtee se, se on aivan kissan näköinenkin.

Sopivat, että Elli saa vahtia minua ja

saa siitä hyvästä markan palkkaa, vaan

ensin olisi saatava ne luvatut housut.

Elli nipisti minua poskesta ja iski silmää.

Mitähän tästäkin vielä seuraa, aprikoin

ja katselin miten auringonläikät

siirtyivät seinältä toiselle.

JUHANNUSRUNO

Juhannusruno syntyy kuin

itsestään, toteaa naapuri, on kesä

korkeimmillaan ja yötön yö lumoavaa

taikaa täynnä, risutkin kukkivat.

Vaan huolten paino ei hellitä

lumottuna kesäyönäkään. Vaikka

kuikka huikkaa joelta ja huikkaa on

vielä tilkka omassakin pullossa.

Ei kaiu runo, pala on kurkussa.

Jouluna taas laulu raikaa, vaikk on

pimeää, kylmää ja lunta puolisääreen.

Puistattaa pelkkä ajatuskin.

Jo taittuu aamuun tämäkin yö

ja katoaa taiat ja yrttien tuoksut.

Ei tästä tämän kummempaa tullut,

runoa jos ei lie minkäänlaista.

Naapuri sihauttaa grillinsä

sammuksiin ja Ylistaron suunnalta

nousee mustanpuhuva pilvenlonka,

liekö jo ukkostakin mukana.

PUNAINEN RUUSU

Oi hiipuva Ruusu,

näkymätön kirva on

lentänyt läpi päivän ja yön

ulvovassa myrskyssä.

Olen löytänyt tien

punaisen ilosi ytimeen

– synkkä rakkauteni

tuhoaa elämäsi.

(William Blaken runon The Sick Rose mukaan)

VANHA RUSAKKO

Rusakko loikkii pitkin pihaa

ja sössöttää halkinaisella huulellaan:

”Kukaan ei kirjoita minusta runoa,

kun jäniksillä on niin pitkät takajalat”

Tekisi mieli huomauttaa myös

pitkistä korvista, mutta antaa olla,

tulisi vain turhaa mielipahaa.

”Entä se laulu, pupujussikat

ne lystikkäitä on?”

”Pilkkalaulu.”

”On vai.”

”On.”

Täällä ulkona on kaunista,

parasta mahdollista katsottavaa.

Enempää ei voisi vaatia, joten

pankaamme rusakkoparan kanssa

lauluksi ja tanssiksi ennen kuin

ilta koittaa – se koittaa kumminkin.

TERVETULOA ONNELAAN

 

Edistys on utopioiden toteuttamista.

– Oscar Wilde

Valistus on ihmisen pääsemistä ulos hänen itsensä aiheuttamasta alaikäisyyden tilasta.

– Immanuel Kant

”Tervetuloa onnelaan”, toivottaa Rutger Bregman 2016 kirjassaan Ilmaista rahaa kaikille (suom. 2018). ”Täällä kelpaa olla”, huokaa kirjoittaja. Rikollisuus on kuihtumassa pois ja sodat ovat vähentyneet vuodesta 1946 lähtien 90 prosenttia. Täällä on jopa niin hyvä olla, että kukaan ei enää keksi mitä voisimme tehdä paremmin. Ilman ilmastokatastrofin uhkaa olisimme tyhjän päällä – historiattomia ja ilman utopioita.

Oikeastaan puuttuu vain yksi asia: syy nousta sängystä – sillä paratiisissahan ei ole enää parantamisen varaa. (…) Voimme kasvattaa ostovoimaamme prosentin. Leikata hiilidioksidipäästöjä. Ehkä tehdä jonkin uuden Vimpaimen – juuri tätä kummempia eivät visiomme enää ole. Me elämme rikasta ja ylenpalttista mutta myös synkkää aikakautta.

– Bregman

Näin lohduttoman lutuselta näytti maailma kirjan kirjoittamisen ajankohtana – siis vain muutama vuosi sitten. Kunnes koko maailma kääntyi yhtäkkiä päälaelleen. Maailmasta ei kannata sanoa mitään, sillä siinä jos missä istuu tyhjän päällä. Nyt taas on sotia kaikkialla, nuo mukavat israelilaiset, iranilaiset, amerikkalaiset, kelvottomat venäläiset ja ties ketkä tappavat ihmiskuntaa kiitettyyn tahtiin. Kukaan ei ole turvassa, ei maalla, merellä eikä ilmassa. Ja me kaikki olemme ryhtyneet kilpavarusteluun uuden ikiaikaisen sodan ounastelussa. Mikään hinta ei ole liian suuri. Hybris on lähes käsinkosketeltavaa – kuin ensimmäisen maailmansodan edellä konsanaan.

Samankaltaiset tuulet puhalsivat myös 1940-luvun puolivälissä, kun Adorno ja Horkheimer valmistelivat Valistuksen dialektiikkaa (1944), jossa oli tarkoitus muotoilla ”teoria nykyisestä yhteiskunnasta”. Sotien käymiseen ei ollut enää yhtään ainoaa syytä, Kantin eetosta seuraten ihmiskunta oli päätymässä ikuiseen rauhan tilaan. Vaan ei rauha ihmisille kelvannut edes Euroopan ytimessä – valistuksen keskiössä, vaan ryhdyttiin taas käymään historian verisimpiä sotia. Sodan syyksi riittää pelkkä sota, oli naiivia mitään mutta olettaakaan. Näissä musertavissa tunnelmissa Adorno ja Horkheimer kirjoittivat teostaan.

Tavoitteemme ei itse asiassa ollut sen vähäisempi kuin tiedostaa, miksi ihmiskunta on todelliseen ihmisyyteen astumisen sijasta vajonnut uudenlaiseen raakalaisuuteen. — Aporia, johon työssä törmäsimme – valistuksen itsetuho – osoittautui siten ensimmäiseksi tutkimusta vaativaksi kohteeksi. (…) Uskomme tiedostaneemme aivan yhtä selvästi, että juuri ajattelun tähän käsitteeseen – yhtä lailla kuin niihin maanläheisiin historiallisiin muotoihin, yhteiskuntalaitoksiin, joihin se on punoutunut – sisältyy jo sen taantuman siemen, joka näkyy tänään kaikkialla. Ellei valistus ota pohtiakseen tätä taantumuspuoltaan, se sinetöi kohtalonsa.

– Esipuhe, Valistuksen dialektiikka

Tästä maailmantilanteesta alkaa Wolfram Eilenbergerin kirja Nykyisyyden haamuja (2025), joka on saanut alaotsikon Filosofian loppu ja uuden valistuksen alku 1948–1984. Se on kolmas ja viimeinen osa kirjailijan modernia eurooppalaista filosofiaa käsittelevässä sarjassa. Aikaisemmin ovat ilmestyneet Taikurien aika, Filosofian suuri vuosikymmen 1919–1929 (1919) ja Vapauden tuli, Filosofian pelastus synkkinä aikoina 1933–1943 (2021). Eilenbergerin mukaan näitä ”nykyisyyden haamuja” – Theodor Adorno, Paul Feyerabend, Susan Sontag, Michel Foucault – yhdisti niin näkemyksen rohkeus kuin myös ”eksistentiaalisen hukassa olemisen kokemus”.

Sen sijaan, että olisi luotu rauha maailmanlaajuisesti jaetussa vauraudessa, kehitettiin aseita, jotka antoivat ihmiskunnalle mahdollisuuden tuhota itsensä koko planeetan mittakaavassa. Sen sijaan, että luonnonvaroja ja eläimiä olisi varjeltu, riisto ja hyväksikäyttö jatkui ja jopa tehostui entisestään. (…) Ennen kuin voitiin taas puhua tiestä ulos, kohti parempaa tulevaisuutta, valistuksen täytyi tulla valistuneeksi omien impulssiensa sisällöstä. Sen tuli niin sanotusti suorittaa filosofinen uudelleenarviointi raunioiden keskellä.

– Eilenberger

Noihin aikoihin Spiegel-lehdelle antamassaan haastattelussa Adorno peräänkuuluttaa universaalia väkivallattomuutta. ”Käytännöt, jotka voivat johtaa mihinkään mielekkääseen muutokseen, on oltava yksinomaan väkivallattomia.” Kuten sanottu, tuollaisia pölisevän kuivakoita puheenparsia oli kuultu ennenkin – ja aina ne olivat kaikuneet kuuroutuneille korville. Miten tuo kaikki kuulostaa aivan tämän päivän puheelta. Rauniot vain eivät vieläkään ole tarpeeksi korkeita, että ”aidosti” päästäisiin uudelleenarviointiin ja ”uuden” filosofian kirjoittamiseen.

Myös sodan uhrien määrä oli tappokoneiden tehoon nähden vaatimaton – kunnon hybris tykyttää vielä toiveikkaissa rinnoissa. Nykyään sodat voitaisiin mainiosti käydä robotein. Sellaista jo paraikaa Ukrainassa ja muuallakin maailmassa kokeillaan. Mutta jotakin olennaista siitä puuttuu – parkuvat äidit ja löyhkäävät ruumiskasat? Ja miten sitä osaisivat media, runoilijat ja taiteilijat kuvata. Sitä ei kyennyt kuvittelemaan edes Platon, joka keksi taiteilijoille sopivan homman – sodan voittojen tappioiden ylistämisen. Näin niitä piruparkoja ei tarvinnut karkottaa naapurivaltioon, mikä oli se toinen vaihtoehto.

Mutta paratiisista päin puhaltaa myrsky, joka on tarttunut sen siipiin ja joka on niin voimakas, että enkeli ei voi niitä enää sulkea. Tämä myrsky kuljettaa sitä vastustamattomasti tulevaisuuteen, jolle se on kääntänyt selkänsä,samalla kun rauniokasat sen edessä kasvavat taivaaseen asti. Se, mitä me nimitämme edistykseksi, on tämä myrsky.

– Benjamin

Elämä on todellisempaa ja merkityksellisempää kun taivaanrannassa loimuavat sodantulet. Vaikka mustanpuhuvat pilvet satavat hapanta vettä, me emme ole moinaankaan. Sitä paitsi mitään ei ole tehtävissä, kaikki loppuu kuitenkin, teimmepä mitä tahansa. Ehkä maailmanloppua ei tulekaan, kunhan vain olemme sopivan mukavasti huolissamme, kuten Slavoj Žižek kyynisesti huomauttaa. Poliitikot kutsuvat tätä kunnianhimoiseksi ilmasto-ohjelmaksi. Juuri näin, meillä on juuri sellaiset poliitikot kuin me ansaitsemmekin.

Paratiisista kävi edelleenkin tuulenpuhurit, mutta ne olivat kovia ja tappavia puuskia. Ne eivät todellakaan olleet ”myöhäisen liberalismin lempeää nostalgista tuulenvirettä”, kuten Benjamin, Adorno ja Horkheimer saivat huomata. Maailmansotien hirmuteot olivat vain alkusoittoa tulevalle, jota ei enää ollut. Oli todellakin käännettävä selkä tulevaisuudelle ja kaivettava raunioista – kaikesta huolimatta – se viimeinenkin inhimillisyyden ripe, jolle jälleenrakennus olisi mahdollista pystyttää. Maailman jakautuessa kahtia muodostuivat länsi- ja itäblokki – ainoat todelliset vaihtoehdot ihmisten ”ulkoilmavankiloille”. Me luulimme sitä vapaiden ihmisten maailmaksi ja lauloimme samoja lauluja täysin rinnoin puolin ja toisin. Vaikea on erottaa, onko puhe menneisyydestä vai nykypäivästä, Valistuksen dialektiikkaa ei ehkä tarvitsekaan päivittää.

Kaksi muunnelmaa pohjimmiltaan identtisestä herruuden logiikasta: retoriikan verhon alla kumpikin nojautui talouden riistävään standardointiin ja kulttuuriseen trivialisointiin joukkoviestinten avulla. Jos nykyajan raunioita olisi tutkittu riittävän tarkasti, olisi huomattu, että Moskovan näytösoikeudenkäynneissä olivat liikkeellä samat valistuksenvastaiset impulssit kuin Hollywood-elokuvien näytöksissä.

– Eilenberger

Juuri kukaan ei enää nouse vastustamaan kun puhutaan ”sisäisestä itsestä”, mutta ulkoinen itse saa lähes kaikki takajaloilleen. Vaikka eihän meillä (ihmisillä) enää aikoihin jos koskaan ole ollut sellaisia kuin takajalkoja. Phillip Caryn mukaan sisäisen alueen – sisäisen itsen – keksi itse kirkkoisä Augustinus, joka puolestaan vihjasi että sellainen saattaisi löytyä jo Platonilta. Monissa antiikin teoksissa tosin viitataan ”elämän sisäisyyteen”, mutta Caryn mukaan se on ajatusvirhe. Siitä huolimatta sisäisen itsen olemassaoloa ei juuri kukaan epäile. Emme enää usko sielun olemassaoloon, mutta sisäinen itse on ja pysyy.

Sisäinen itse on luultavasti juuri tuo ”minä”, joka hoitelee kaikenlaisia affekteja – ja useimmiten aivan omaan laskuunsa. Tämä minä on kaksijakoinen, kotioloissa se on useimmiten mukava ja rauhaa rakastava ”olio”. Mutta jossakin siellä inhimillisyyden perikuvan taustalla vaanii sysimusta ”yhteisöminä”, häikäilemätön julmuuksia kaihtamaton kollektiivinen peto, joka on valmis seuraamaan millaista aatetta ja millaista johtajaa hyvänsä. ”Joukossa tyhmyys tiivistyy”, tietää sanoa kansanviisauskin.

On itse asiassa olemassa ensimmäinen väkivalta, joka voidaan nimetä, nimittäin nimeäminen, nimien antaminen – nimien, joita myöhemmin kielletään käyttämästä. Nimeäminen on kielen alkuperäistä väkivaltaa: kielessä absoluuttinen vokatiivi, puhdas puhuttelu, kirjoitetaan sisään erojen ja luokitusten järjestelmään. Tämä ainutlaatuisen ajattelemisen sisällyttäminen järjestelmään, on arkkikirjoitusta: se on arkkiväkivaltaa, oman ja itselle kuuluvan absoluuttisen läheisyyden, itselleen läsnäolon menetystä.

– Derrida

Jo antiikin ajoista saakka elämä on jakautunut yksilöminän salakähmäiseen yksityiselämään ja julkiseen elämään poliksen palveluksessa. Juuri poliksessa on elävän olion paikka ja juuri siellä yhteisöminälle syntyy kyky kieleen – ja loputtomaan lörpöttelyyn. Ääni ei ole enää vain örinää nuotion äärellä vaan julmaa puhetta, josta johtaa suora tie väkivaltaan. Raaka kollektiivinen ”minäisyys” kytee omassa sisikunnassanikin. Pahaa ei onnistuta aitaamaan, se on kaikkialla – se on olennainen osa meidän omaa ylenpalttisen hyvää itseämme. Miten se on mahdollista?

Max Horkheimer tuo kirjassaan Välineellisen järjen kritiikki (2008) päivänvaloon yhteiskunnallisen minän, joka joukkohybriksen synnyttämässä palossa ajautuu tekemään kammottavia tekoja. ”Jotkut massojen joukossa tarttuvat tilaisuuteen ja samastuvat viralliseen yhteiskuntaminään toteuttaakseen raivolla sitä, mihin henkilökohtainen minä ei kyennyt yltämään.” Se on kuin kutsumus, kamppailla ulkoista luontoa vastaan sisäpuolellaan olevan pimeyden sijasta. Omassa talossaan kyvytön aliminä kiepahtaa yhteiskunnassa yliminäksi ja pyöveliksi, joka päästää tukahdutetut vietit häkistään valloilleen. Sitä ei enää mikään pysty kaitsemaan, se pyrkii kohti täystuhoa. Muu ei sille riitä.

Valtaenemmistöltä ihmisiltä puutuu ”persoonallisuus”. Vetoaminen heidän sisäiseen arvokkuuteensa tai piileviin voimavaroihinsa herättäisi heissä oikeutettua epäluuloa, koska tällaiset sanat ovat muuttuneet pelkiksi fraaseiksi, joilla heidät on määrä pitää alamaisina. (…) Valta on ainoa asia, jota he kunnioittavat ja josta he kiihkeästi kilpailevat.

– Horkheimer

Michel Foucault julkaisee 1966 hämmentävän ihmistieteiden arkeologiansa Sanat ja asiat, jonka viimeisen sivun profetia saa kaiken kokeneet ranskalaisetkin pois tolaltaan. Kysyttiin, missä tämä ääri-ihminen seisoo, vasemmalla, oikealla vai peräti keskellä. Mutta eihän keskellä ole mitään. Foucault pakenee Pariisista Tunisiaan, hänen tulipunainen Jaguarinsa (jolla hän säikäytteli ruotsalaisia 1950-luvun lopulla) on vaihtunut Peugeot 404 -avoautoon.

Ihminen on keksintö, jonka ajattelumme arkeologia osoittaa viimeaikaiseksi, kenties sellaiseksi, jonka loppu on lähellä. (…) Jos nämä jäsennykset katoaisivat niin kuin ne ilmestyivätkin, jos jokin tapahtuma, josta voimme korkeintaan aavistaa sen mahdollisuuden mutta jonka muoto ja lupaus ovat meille vielä tietämättömissä, saisi ne suistumaan sijoiltaan, kuten klassisen ajattelun maaperä suistui 1700-luvun lopussa – silloin voitaisiin hyvin lyödä vetoa, että ihminen pyyhkiytyisi pois kuin hiekkaan piirretyt kasvot meren rantaviivalta.

– Foucault

Wolfram Eilenberger: Nykyisyyden haamuja, Filosofian loppu ja uuden valistuksen alku 1948–1984, suom. Tommi Uschanov, Siltala 2025.

Rutger Bregman: Ilmaista rahaa kaikille ja muita ideoita, jotka pelastavat maailman, suom. Mari Jantunen, Atena 2018.

Max Horkheimer: Välineellisen järjen kritiikki, suom. Olli-Pekka Moisio & Veikko Pietilä, Vastapaino 2008.

VALON LOUHINTAA II – VÄREJÄ EI OLE

                         

                    Blogin kuvat Lapuan taidemuseon näyttelystä                                                                             Seppo J. Tanninen 14.2.-23.5.2026.

 

Koan Z (Yellow Bird), The Road I - III , The Whale (2022). 

Koska ihmisluonto on taiteen ainesta, on oikeastaan harhaanjohtavaa lainkaan puhua ihmisluonnosta. Me olemme kysymyksiä, emme vastauksia, ja sillä tavoin olemme samanlaisia kuin taideteokset. Olemme esteettisiä ilmiöitä.

– Alva Noë

Ainoastaan hyväuskoisesta voi tuntua mahdolliselta, että maailma joka Baudelairen säkeen mukaan on menettänyt tuoksunsa ja sittemmin värinsä, voisi saada ne takaisin taiteen avulla.

– Adorno

Maalaus saattaa viitata johonkin itsensä ulkopuolelle, esittää jotakin tai se saattaa olla ”kuva” itsessään – siis esittää vain itseään. Sehän on selvä juttu, kunhan vain tietäisimme, mikä maalaus taideteoksena on. Kaikki maalatut pinnat eivät ole maalauksia – taideteoksista puhumattakaan. Wittgensteinin mukaan taideteoksiksi kutsutuilla esineillä ei ole yhtä yhteiseksi havaittavaa ominaisuutta, jolla ne voitaisiin tunnistaa. Tästä ei kuitenkaan seuraa, kuten Arthur C. Danto on huomauttanut, etteikö tuota määritelmää voitaisi perustaa muunkaltaisten kuin havaittavien (siis näkyvien) ominaisuuksien varaan. Minkähänlaisia nuo näkymättömät ominaisuudet saattaisivat olla?

Carl Jungin mukaan visuaalisen taideteoksen (maalauksen) luominen vaatii yksinkertaisesti kaiken näkemistä – siis senkin mikä ei ole nähtävissä. Samalla Jung huomauttaa, että emme voi päästä käsiksi kuin vain murto-osaan tuosta ”kaikesta”. Sillä suurin osa siitä muhii mielen ja psyyken sopukoissa – tietoisuuden tiedostamattomissa osioissa. Mutta Jung tarjoaa kelpo välineen noissa alisien maailmojen (romuvarastoissa) luovimiseen: ”Luovuus on se periskooppi, jonka läpi alitajunta katsoo maailmaan ja tuottaa näkemäänsä näkyväksi. Tuon näkyvän tulkintaa kutsumme taiteeksi – ja se on yhtä lailla kuva näkijästä kuin nähdystäkin.”

”Kun jotakin nähdään (todella nähdään) näkijänä on aina minä”, toteaa Wittgenstein (Sininen kirja 1958). Sekin on päivänselvää, ei kenenkään muun näkemisestä voi mitään varmaa sanoa, näkeekö vai onko näkemättä. Mutta ongelmia tuottaa jo tämä ”minäkin”, kuten filosofi pian huomaa. Minäisyys on koettu jo aikojen alusta saakka niin arvokkaaksi, että jokaiselle ”minälle” on annettu nimi: Ludwig, Seppo, Maija, Lydia ja mitä ikinä niitä onkaan. ”Minä” on selvästi enemmän kuin vain kielen työkalu, siitä huolimatta kuka tahansa saa ottaa sen vapaasti käyttöönsä.

Jos tuo lause muutetaan muotoon, ”kun jotakin nähdään, näkijänä on aina Seppo”, kuulostaa se hölmöltä. Eikä se pidä edes paikkaansa, vaikka Seppo itseään minäksi kutsuisikin. Millainen agentuuri tämä ”minä” oikein on, miten se näkemistä ja sen tiedostamista hoitelee. Ei ihme, että monet filosofit (ja myös taiteilijat) ovat päätyneet näkemykseen, että minä ei olekaan näkijä vaan vastaanottaja – minälle nähdään. Ja tämä ”minä” ottaa vastaan eräänlaista ”lähetystä” omilla ennakkoasetuksillaan – luulojensa ja rajoitustensa mukaan.

Samaa pohtii filosofi. Onko tämä (jolle asiat on nähty) sama vai eri henkilö, mitkä ovat luotettavat identtisyyden kriteerit. ”Minut tunnistetaan yleensä vallattomasta hiuspehkosta”, huomauttaa filosofi vielä hauskasti. Ja kuten olemme jo huomanneet nimet eivät sano yleensä mitään – nehän voivat olla mitä tahansa. Kissallekin voi antaa minkä tahansa nimen ja se alkaa totella sitä. Mitä tekemistä tällä on näkemisen kanssa. Nähty mikä nähty. Jos joku ”jokakuka” on sen nähnyt, eikö sen ”näkyvyys” ole kenen tahansa nähtävissä. Paljastumisen ohella maailmalla (todellisuudella) on myös ikävä piirre kätkeytyvyyteen. Olemme kuin verhon takana. Sitä paitsi meillä on tapana hukata olemisen ”suora” kokemus jokapäiväisiin askareihin ja toimentouhuihin.

Curtain A & B (2020), Gloomy Night, Nasty Evening, Morning Mood (2007).

Yön ja päivän välissä
täytyy totuuden kerran ilmetä.
Kirjaa se kolmella tavalla:
sanomattomana, sellaisenaan,
viattomana – jääköön se silleen.
– Hölderlin

Mutta mitä on tuo ”näkymätön taide” näkemisen kohteena. Miten sen voi nähdä joissakin maalatuissa pinnoissa ja toisissa ei. Onko se juuri niitä asioita joista ei voi puhua, joista on vaiettava, kuten filosofi kehottaa. Onko se täydellinen mysteeri, jätämmekö sen silleen. Eräs toinen filosofi tietää, että ”taide” asettuu totuudenkaltaisena teokseen – siis tässä tapauksessa maalaukseen. Se ei ole maalauksen kiilapuissa, ei kankaassa, ei väreissä eikä edes siinä, mitä maalaus esittää. Mutta päivänselvää on, että jotkut näkevät sen ja jotkut taas eivät. Joillekin (kuten lapset) se on helppoa ja joillekin (kuten Brion Gysin) sen näkeminen vaati ankaraa ponnistelua.

Valtava tulva voimakkaita kirkkaita värejä räjähti silmäluomieni takana, moniulotteinen kaleidoskooppi pyöri äärettömässä tilassa. Minut oli heitetty ajan ja maailman ulkopuolelle. Kunnes visio äkillisesti lopahti, kun olimme tulleet puiden ohi. Mitä minulle tapahtui?

– Gysin,

Walter Benjamin toi taidemaailmaan käsitteen ”aura”, joka kuvaa taiteen välittymistä teoksesta katsojalle (kokijalle). Aura välittyy vain alkuperäisestä taideteoksesta, sitä ei voi jäljentää tai kopioida, eikä sitä voi saada aikaan mekaanisilla välineillä. Tuo ”auran” oleilu taideteoksessa muistuttaa heideggerilaista ”olemisen totuuden” teokseen asettumista. Aura ja totuus ovat se sielu, joka tekee teoksesta taidetta eli kohottaa sen reaalimaailman esineestä uniikiksi taideteokseksi. Auraattisuuden kokemus taiteessa on ”rapautunut” sitä mukaa, mitä enemmän taidetta on ryhdytty teollisesti tuottamaan. Benjamin on samaa mieltä Adornon kanssa, että esimerkiksi liikkuva kuva (kuten elokuva) ei ole auraattista taidetta.

Entä jos me olemmekin täällä vain sanomassa:

talo, silta, kaivo, portti, ruukku, puu, ikkuna

ja enimmilläänkin: pylväs, torni…

– Rilke

Monet ovat pitäneet tuota Rilken runoa lähes hullun höpinänä, että mitä vikaa nimeämisessä on? Eikö se ole parasta, että on saatu nimettyä kaikki maailmassa ilmenevät asiat ja oliot. Ja jos jotain uutta vielä ilmestyy, niin liimataan siihen nimilappu kylkeen ja potkaistaan ulos maailmaan. Mitä siitä tulisi jos joka kerta, kun vastaan tulee vaikkapa vasara, pitäisi kysyä että mikä hitto se tuo on ja mitä sillä tehdään. No, ei kai se sentään niin menisi. Nimeämisen varjopuolia ovat pohtineet myös Jacques Derrida ja Nick Enfield.

Nimeäminen on kielen alkuperäistä väkivaltaa: kielessä absoluuttinen vokatiivi, puhdas puhuttelu, kirjoitetaan sisään erojen ja luokitusten järjestelmään. Tämä ainutlaatuisen ajattelemisen sisällyttäminen järjestelmään, on arkkikirjoitusta: se on arkkiväkivaltaa, oman ja itselle kuuluvan absoluuttisen läheisyyden, itselleen läsnäolon menetystä.

– Derrida 

Älyllisen etsinnän luonteeseen kuuluu karttaa määrittelyjä. Nimeäminen ja määritteleminen on kuin tekisi paketin ja sitoisi solmun päälle.
– Sartre

Nick Enfieldin mukaan taideteoksen (ja minkä tahansa) näkeminen on yksityisasia. Mutta sen jälkeen kun se on nimetty, siitä tulee julkinen toimenpide – suorastaan selkkaus. Enfield käyttää nimeämisestä termiä kehystäminen (framing). Outojen ja vieraiden olioiden (entiteettien) nimeäminen on nopein ja kätevin tapa kehystää ne osaksi tutuksi urautunutta elämismaailmaa. Tällainen nimeäminen on kuitenkin, kuten Rilke runossaan vakuuttaa, epätyydyttävä hätäratkaisu – parempi olisi jättää silleen kuin etsiä pakonomaisia selityksiä.

Mieti tätä, kun seuraavan kerran olet taidegalleriassa. Jokaisen teoksen vieressä olevassa laatassa on sanoja, jotka rajoittavat tapaasi tarkastella näyttelyä. Kielellinen kehystäminen (nimeäminen) on yksi niistä asioista, joihin kieli on erityisen hyvä. Se käyttää kieltä ohjatakseen ihmisiä näkemään asiat ennakoidulla tavalla. Tämä yleensä sulkee pois mahdollisuuden havainnoida muita näkökulmia.

– Enfield

Useimmiten kielelliset ohjeistukset vain lukitsevat (näkö)havainnon väärään hahmoon (asentoon). Mistä tahansa väriläiskästä tai tapetin tahrasta bongattu hahmo tarraa lujasti havainnoitsijan mieleen – sen jälkeen siitä on mahdotonta päästä eroon. Näin näkeminen pelkistyy tunnistettavan hahmon nimeämiseen. Vielä taannoin etsittiin ihan tosissaan maalauksistakin salakuvia, joita maalarit olivat ties mistä syystä (tai syyttä suotta) värimassan sekaan piilottaneet. Se oli yhtä joutavaa puuhaa kuin kesätaivaan pilvistä tuttujen hahmojen etsiminen.

Fragmentoituneina, jaettuna lähes mekaanisesti sisäiseen ja ulkoiseen puoleen, meihin on iskostettu ideoita kuin lohikäärmeenhampaita, jolloin meistä on syntynyt käsitteellisiä lohikäärmeitä, jotka kärsivät ”sanataudista” ja eivät luota mihinkään omaan tunteeseen, jos sitä ei ole vielä leimattu jollakin termillä. Kun nyt olen sellainen ei-elävä ja silti kumman aktiivinen käsite- ja sanatehdas, minulla on kenties yhä oikeus sanoa itsestäni ”cogito, ergo sum” (ajattelen, siis olen olemassa) mutta ei ”vivo, ergo cogito” (elän, siksi ajattelen).

– Nietzsche

Across the Meadows I–IV (2022).

Jossain vaiheessa ei-identtisen (ei-esittävän) taiteen kuvakiellossa ja värittömyyden vaatimuksessa kärvistelevä Adorno antaa hieman siimaa. Suurimmalle osalle taiteen kokijoista maalauksen näkeminen sellaisenaan (ilman häivääkään esittämisen aineksia) on mahdotonta, vaikka kuinka paljon harjoittelisi ja vaikka kääntäisi silmät nurin päin päähänsä. Joten suhtaudumme siihen varauksellisesti mutta huumorilla. Zen-mestari Wumen kertoo tarinan munkista joka sahasi kallonsa auki, kaivoi sieltä silmät esiin ja tarkasteli maailmaa sellaisenaan pelkillä silmänmunillaan. Niin pitkälle ei tarvitse mennä.

Täydellisen maalauksen ideaali väikkyy aika ajoin maalarin eetoksissa. Pitkään etsin mahdollisuutta maalata maalaus ilman kuviteltua taustatilaa, jota vasten erilaiset oliot (muodot) näyttäytyvät. Taustaa vasten asettuvien elementtien väliin jäävät tyhjät tilat harhauttavat katsojan silmät rientämään (pomppimaan) detaljista toiseen poimien niitä kuin rusinoita pullasta. Katsoja on kuin sienestäjä metsässä vain sieniä näkemässä, jolloin näkemistapahtuma supistuu ennalta määrätyksi. Etsintä on yhä kesken. Se, mikä on ansioksi sienimetsässä, on suoranaista sokeutta taideteoksen äärellä.

Vain harvat eksyvät niin syvälle maalaukseen kuin Paul Virilio, joka alkoi katsella ”sillä silmällä” esittävien muotojen väleihin jääviä tutkimattomia erämaita. Hyvänä esimerkkinä Boccionin maalaus La Madre (1907), jossa tarkkailija sukeltaa äidin tuolin varjoihin ja löytää sieltä kokonaisen maailmankaikkeuden. Maalarille maalauksessa ei ole ”joutomaita” vaan kaikki alueet on maalattava samanlaisella huolella ja vaivalla. Virilio huomasi ajautuneensa ”luonnollisen näkemisen” myötä vapaaehtoiseen sokeuteen, jossa näkö ei niinkään auttanut näkemään vaan pikemminkin kätkemään. Odottamatta löydetyt objektit avasivat uuden äärettömän monimuotoisen maailman.

Huomasin äkkiä olevani rikastetun tilan ytimessä, autiomaassa olemisen tunne oli kadonnut, vastedes, joka kerta kun avasin silmäni, saatoin halutessani tarkastella nykyajan banaalia muotoilua tai sitten katsoa viereen, aivan viereen, jotta näkisin antimuotojen rikkauden. Tuosta lähtien minulle oli olemassa kaksi näkyvää: ilmeinen näkyvä ja piilevä näkyvä.

– Virilio

Fenomenologian perusteesin mukaan emme voi nähdä tyhjää, vaan näemme aina kaiken joksikin, meni sitten syteen tai saveen. Emme pidä väärinnäkemistäkään suurena haittana, koska ainahan havaintoa voi ”paikan päällä” korjata. Tästä voisi vetää johtopäätöksen, että me näemme myös taideteokset – kuten maalaukset – aina jo etukäteen joksikin. Varsinkin kun taiteen etukäteinen ohjaus (selittäminen) suuntautuu metatietoineen vahvasti määrättyyn joksikin näkemiseen. Maalauksen varsinaisen aiheen kannalta toisarvoisissa joutomaissa, kuten taustan maalikaaoksessa uusien maailmojen näkeminen on hupsun puuhaa. Näinhän väittää toimineensa – ja kukapa ei olisi – edellä mainittu Paul Virilio, joka vertaa näkökenttää osuvasti arkeologin kaivauspaikkaan.

Visuaalinen taide vapauttaa katsojan näkemään mitä tahansa tai ei mitään, jos se ylipäätään on mahdollista. Voimme heittää romukoppaan nuo ennalta sovitut näkemisen ehdot. Siinäkin tapauksessa, että hyväksymme tylyn määritelmän abstraktista maalauksesta umpeen maalattuna ikkunana.

Kaikki on avoinna esillä, ei ole mitään selitettävää. Meille tärkeimmät asioiden aspektit ovat niiden yksinkertaisuuden ja jokapäiväisyyden vuoksi kätkössä. Emme voi huomata niitä, koska ne ovat aina silmiemme edessä.

– Wittgenstein

”Ainoastaan hyväuskoisesta voi tuntua mahdolliselta, että maailma joka Baudelairen säkeen mukaan on menettänyt tuoksunsa ja sittemmin värinsä, voisi saada ne takaisin taiteen avulla”, kirjoittaa Adorno. Mutta mahdotonta se ei ole, sellaiset ajat saattavat vielä koittaa. Puhdas näkeminen – puhdas visuaalinen objekti – on idiomi, joka ei voi näyttäytyä ”ryvettyneessä maailmassa” (Hegel). Schwebelin mukaan taide voi olla korkeintaan uuden olemisen esiaste (esinäkeminen). Taideteos on ”toisin olemisen paikka”, johon katsojakokija jää killumaan – välillä verhon läpi voi nähdä vilauksen ja sitten taas ei. Lopulta paratiisi jää vain optiseksi harhaksi.

Vaatimus taideteoksen katsomisesta puhtaasti visuaalisena ei-esineellisenä objektina on jäänyt kaikumaan tyhjille korville ja liian täysille silmille. Kuten edellä jo moneen kertaan on todettu. Maalaus (kuten mikä tahansa muu artefakti) on konkreettinen esine siihen pisteeseen saakka, kunnes se ryhtyy taiteeksi – esittääpä se mitä hyvänsä tai on esittämättä. Rajan vetäminen esittävän ja ei-esittävän teoksen välille on vaikeaa – jopa mahdotonta. Adornon mukaan ”kuvan” käsite tuo taideteoksiin ”jotakin” positiivista lisää, vaikka puhdasta kuvan autuutta ei kannatakaan lähteä julistamaan. Lopulta kuvan merkityssisällön kadotessa jää vain taide – puhdas näkemisen todellisuus.

Kuvataide on kieltä, joka kykenee ilmaisuun ainoastaan epähuomiossa ja viittauksien kautta: maalaus esittää meille poissaolon merkit.

– Paz (1967)

Visuaaliset (abstraktit) taideteokset ovat sanojen tavoittamattomissa. Mutta aivan turhaa ei vuoropuhelu taideteoksen äärellä ole, sillä se saattaa antaa teokselle siivet (Paz), vaikka kohdallista tulkintaa ei löytyisikään. Edes tekijäkohtainen tulkinta ei onnistu pääsemään perille teoksen salaisuudesta. Teoksen tekijä saattaa olla yhtä suuri este näkemiselle kuin kokijan omat ennakkoasenteet. ”Unohtakaa tekijä”, julistivat strukturalismin filosofit kärjessään Roland Barthes (Tekijän kuolema, 1993). Mutta se ei riitä, unohtakaa myös katsoja. Tosin se on vaikeampaa kun katsoja ja näkijä ovat usein samassa persoonassa.

Abstraktin teoksen kokeminen ja ymmärtäminen (käsittäminen) tapahtuu esittävän ja ei-esittävän välimaastossa, jossa ”luonnollisen asenteen” aiheuttaman näkemättömyyden vaarat vaanivat kaikkialla. Kuten monet taiteen tutkijat ja kriitikot (Fry, Bell, Greenberg, Danto, Paz) ovat tähdentäneet, ei kannata jumittua sen enempää esittävän aineksen helppoon tunnistettavuuteen kuin abstraktien aihioiden kiiltäviin detaljeihin, vaan on sukellettava rohkeasti ohi pintakiillon kohti metsää ja aukiota, jossa todellista näkemistä tapahtuu. ”Näkemisessä on aina mukana alkuperäistä paratiisillista tautologiaa”, toteaa Paz arvoituksellisesti.

The Red River (2021).

Charles Baudelaire kehotti jo 1800-luvulla (siis ennen abstraktin maalauksen esiintuloa) maalaustaiteen katsojia unohtamaan teoksen esittävät (piirustukselliset) ainekset ja keskittymään teoksen värimaailmaan. ”Tämä vihreän ja punaisen harkittu käyttö tuottaa sielullemme mielihyvää”, hän huudahtaa Delacroix’n maalauksen äärellä eikä sanallakaan mainitse mitä maalaus esittää. ”Kuvallisen” aiheen tuomaa lisäarvoa ei tulisieluinen runoilija taide-elämykseensä kaivannut. Syystäkin häntä pidetään modernin taidekritiikin isänä.

Ruumis ja sielu – materia ja henki – yhdistyvät maalauksessa visuaaliseksi värähtelyksi: musiikiksi silmille. (…) Esine, joka esittäytyy silmille tai mielikuvitukselle, ei näyttäydy koskaan sellaisena kuin se on. Sen todellinen olemus on näkymätön, ja meidät on tuomittu näkemään se symboleista punotun kaavun läpi. Maailma on merkkien kimppu.

– Octavio Paz (Baudelaire taidekriitikkona, 1967)

Piirustus on maalauksen luuranko, perusrakenne, näin on todettu iät ajat. Manifestissaan 1867 Charles Blanc esitti, että maalaustaiteessa – viivan ja värin liitossa – pitää piirustuksen aina olla etusijalla. Näköhavainnon koettiin koostuvan piirustuksenomaisesti viivarakenteista. Häilyväiset värit sopivat vain koristeluun, joten maalarin tehtäväksi jäi rajaviivoja noudatteleva väritystehtävä. Blanc näki piirustuksen maskuliinisena ja värin feminiinisenä. Värin tuli pysyä alisteisena viivojen ankaralle miehiselle järjelle. Jos värit karkaisivat viivojen labyrintista saattaisivat ne koko järjellisen maailman tuhoan partaalle. ”Aivan kuten se jo kerran oli joutunut tuhoon Eevan toimesta”, julisti Blanc.

Pappismies Antonio de Dominis esitti hurjan väitteen, että aistittava maailma on itse asiassa täysin umpipimeä. Pimeyttä valaisevat vain satunnaiset valoilmiöt, joiden petollisessa hehkussa riettaat väritkin temmeltävät. Taivaassa ei tietenkään asiat ole näin hullusti; siellä ei ole lainkaan värejä vaan kaikki on kirkkaan mustavalkoista, kuten de Dominis tiesi. Ei ihmekään, että tällaiset puheet johtivat värikammoon (kromofobiaan), jolla on pitkät historialliset juuret. Liiallinen värikkyys ei ole ollut hyväksi, ei varsinkaan uskonnollisissa piireissä. 

Värien kurittomuus ja suoranainen järjenvastaisuus ajoi monet filosofitkin höperyyden partaalle. Värit heijastuvat ja vaikuttavat toisiinsa näyttäen eri valaistusolosuhteissa ties miltä ja vain värikonstanssi (tuo omituinen aivosumu) yrittää pitää ne kurissa. Oliko mielekästä edes kysyä, minkä värinen joku oli, kysyi Wittgensteinkin tukkapehkoaan haroen. Kun Goethe haastatteli Rooman matkallaan (1780-luvulla) maalareita tuli hän siihen tulokseen, etteivät ne tienneet värien käyttäytymisestä juuri mitään vaan sutivat mututuntumalla. Monet väri-ilmiöt olivat jo ennen Goethea olleet maalareille tuttuja, mutta niitä pidettiin lähinnä värien ilkikurisuudesta johtuvana häiriötekijänä – turhina oikkuina.

Mutta värit olivat jo karkaamassa viivojen vankilasta. Värien täydellinen kaaos oli tulossa, sen enteet muhivat jo maalareiden työhuoneiden liepeillä. Goethen ennustama värien taide – lopullinen taide – vaani vain otollista aikaa. Ja nyt se oli käsillä.

Mitään ei tule ottaa annettuna vain siksi, että se on olemassa, ja että se joskus merkitsi jotain; mitään ei tule myöskään hylätä siksi, että se kuuluu menneisyyteen. Aika ei ole itsessään mikään kriteeri.

– Adorno

Ps.

Jälleen kerran taiteesta kirjoittaminen osoittautuu mahdottomaksi, tarvittavat sanat kaikkoavat ja päivänsavu verhoaa tienoon – vielä yksikin rivi ja minut saisi panna köysiin. Yöllä unen ja valveen poimussa keksin yllättäen ratkaisun ja pääsyn takaisin Tielle. Luen yöllä tekemäni muistiinpanon: ”On hetimiten palattava alkupatian sumeaan nautinnollisuuteen.” Tämä selvä!

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2026/02/valon-louhintaa-i-nakymatonta.html

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2020/05/goethen-neronleimaus.html

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2014/11/tajunnan-takamailla.html

Martin Heidegger: Taideteoksen alkuperä, suom. Hannu Sivenius, Taide 1995.

Philip Ball: Kirkas maa, suom. Kimmo Pitiläinen. Terra Cognita 2003.

Paul Virilio: Katoamisen estetiikka, suom. Mika Määttänen, Gaudeamus 1994.

Pentti Määttänen: Taide maailmassa, Pragmatistisen estetiikan lähtökohtia, Gaudeamus 2012.

John Dewey: Art as Experience, 1980.

Nick Enfield: Language vs. Reality: Why Language is Good for Lawyers and Bad for Scientists, 2022.

Octavio Paz: Ruhtinas ja narri, Taide 1988.