torstai 4. tammikuuta 2024

JOUTILAISUUDESTA



Jouppilanvuoren legendaarinen meditaatiolava. Monet ovat täällä mietiskelleet ei-mitään ja saaneet runsaasti kosmista säteilyä avaruudellisiin ideoihinsa. Alhaalla laaksossa maailmoi Kultavuoren asuntoalue. Kuva SJT.



Of Man’s first disobedience, and the fruit

of that forbidden tree, whose mortal taste

brought death into the World,

and all our woe with loss of Eden.

John Milton, Paradise Lost (1667)



Usein kuulee ihmisten ylistävän joutilaisuuden auvoisuutta. Kunhan pääsen lomalle, en tee yhtään mitään. Usein kuvitellaan myös, että parasta ei-minkään tekemistä on aurinkoisella hiekkarannalla makoilu. Vieressä seisoo väljähtynyt kaljapullo ja mahan päällä levitoi lukematon salapoliisiromaani. Vaan toisin on todellisuudessa, kuten Brian O’Connor kirjoittaa esseessään Joutilaisuus (2022). Kaiken aikaa olemme ryhtymässä ties mihin tekemiseen, sillä joutilaisuus on tylsää ja sopimatontakin. Elämä ei olekaan olemista, vaan tekemistä.


Joutilaisuuden viehätys johtuu äärimmäisestä itsekkyydestä. Marxin (kuten Kantin, Hegelin ja monen muunkin joutilaisuuden demonisoijan) mukaan joutilaisuus ei ole vaihtoehto missään olosuhteissa, ainoa tie edistykseen ja onneen on työ – vaikkapa sitten pakkotyö. Työ kykenee tarjoamaan ihmiskunnalle tien vapauteen ja onnellisuuteen, kaiken sen mitä ylipäätään millään elämänalueilla voisi tavoitella. Työ tarjoaa iloa ja huvia, se on vihonviimeinen vakava asia – se on ainoa asia. Työ on parempaa kuin taivaanmanna – se on jopa parempaa kuin paratiisillinen seksi.


Joten poikkeamme ensin paratiisissa. Erikoista on, että raamattu ei kerro juuri mitään syntiinlankeemusta edeltäneestä viattomuuden ja yltäkylläisyyden ajasta. Vaan mitäpä kertomista siitä olisi ollutkaan – pitkäpiimäistä loikoilua ties minkä puun varjossa. John Milton (Paradise Lost, 1667) on hieman verhoa raottanut villeistä paratiisillisista leikeistä ja hillittömistä eroottisista kirmailuista. Aadamilla oli ennen syntiinlankeemusta erektio päällä kaiken aikaa, kuten kirkkoisä Augustinus on vakuuttanut. Ja Lilith ja Eeva hyörivät halukkaina ympärillä yllään ei rihmankiertämää. Aikaa ei ollut tai jos olikin, niin kukapa sen kulumista olisi huomannut. Ja ruokaa tippui suoraan puista.


Mutta näinhän ei voinut jatkua, se oli selvää. Paratiisissa oli myös käärme. Jotkut arvelevat, että se olisi ollut moneen kyvykäs vanha rouva Lilith. Jotkut taas ovat tietävinään, että se oli paikallisen osaston sosialidemokraatti, joka vaati porukkaa liittymään puolueeseen ja panemaan housut jalkaan! Palkkioksi demari tarjosi hedelmää tiedon ja tietämättömyyden puusta, josta nimenomaan ei pitänyt syödä. Siitä oli sovittu itse Jumalan kanssa. Samassa silmänräpäyksessä Eeva ja Aadam huomasivat olevansa alasti. Oitis Eeva tokaisi, että ”Aatamilla on rumat vehkeet”. Martoa myöten punastunut Aadam haroi vaahterasta lehtiä peittääkseen rumuutensa.


Siltä tieltä ei ollut enää paluuta. Siitä lähtien kysymykset moraalisista arvoista ovat olleet pohdinnan ytimessä. Jo hetken pohdiskelu tekee selväksi, että menestyäksemme järjestäytyneessä maailmassa meidän ihmisten on muuntauduttava kaikkea muuta kuin luonnollisiksi olioksi. Ihanteellinen yhteiskunnallinen olio ei ole jouten, hän ei istu jalat ristissä haaveilemassa, vaan hän touhuaa aamusta iltaan toimen touhuissa. Jopa filosofit ovat kautta aikain laatineet argumentteja joutilaisuuden kiroista. Vaikka, kuten O’Connor huomauttaa, ”jokainen meistä tuntee joutenolon houkutukset ja joskus lankeaa niihin”.


Itsetietoinen joutilaisuus on elämäntapa, jota tavoitellaan ja jalostetaan luomaan mielikuva mukavasta elämästä, joka on massojen käsittämättömän uurastuksen tuolla puolen. (…) Näistä piirteistä on helppo päätellä, että joutilaisuus vastustaa suurta osaa siitä, mitä pidetään oikeana ja normaalina: joutilaisuudella ei ole mitään tekemistä tuottavuuden, työn, aseman tai kunnian kanssa.

O’Connnor (s. 15)



Ylistäessään työn luomaa yhteisöllistä hyödyllisyyttä – kovan ponnistelun ja uupumuksen nautinnollisuutta – Marx kieltää ankarasti toimeliaisuudesta ”laiskuuteen” vetäytymisen. Modernin ajan ihminen ei enää osaa edes kuvitella paratiisillista joutilaisuutta, kirjoittaa O’Brien. ”Marxin täytyy toisaalta teoriansa tähden kieltää ja mustamaalata nämä nautinnot yhdistämällä ne kapitalismin vääristämään maailmaan. Uudenlaisessa maailmassa odottavat kokemukset, jotka eivät kärsi tällaisesta vääristymästä. Joutilaisuus on Marxin uudenlaisen maailman vihollinen.”


Niinpä Työ julistettiin pyhäksi, se ei ollut vain elämisen vaan myös teorian kannalta tarpeellista ja hyödyllistä. Työtä oli ryhdytty kutsumaan ansiotyöksi – ihmisten (nyk. kansalaisten) toimeentulo oli kytketty työn suorittamiseen. Joten jako-osaakin oli tarpeen ihmetellä, että keiden taskuissa ne voittomarginaalit pyörivät. Siitä syntyi alituisia kismoja. Koko elämismaailma oli (ja on) alistettu työntekemisen uhrimenoille ja palvonnalle. Mitähän vanha rönöparta Marx sanoisi nykymenosta, kun juuri mikään työnteko ei enää ole pyhää, nippa nappa edes tarpeellista. Suurin osa työstä tuottaa turhaa tavaraa, pilaa ilmaston ja saastuttaa vedet.


Hannah Arendt huomauttaa (Vita activa s. 315), että ”oleminen” on ainoa suure jonka ihminen voi tiedostaa vain itseään tutkistelemalla. Tästä syystä niin monet filosofit (Marx, Nietzsche, Bergson jne.) erehtyivät samaistamaan ”elämän ja olemisen”. Tällainen ”olemalla oleminen” näytti olevan toiminnallisempaa ja tuottavampaa kuin tietoisuus, joka yhä tuntui olevan liian lähellä halveksittua kontemplatiivista mietiskelyä. Siitä oli enää vain kukonaskel riivattuun oivallukseen, että elämä oli (ja on) työntekoa valmistamisena – tavaroiden ja erityisesti turhien tavaroiden tuottamista.


Myönnämme kyllä, että kaikki eivät ole luontaisesti persoja työn perään. Mutta jotakin tekemistä ihmisille täytyy keksiä, siinä Marx on oikeassa, että joutilaasta ihmisestä koituu riesaa niin yhteisölle kuin koko luomakunnallekin. Mutta onneksi on olemassa taide ja taidemaailma, johon lahjakkaat ja höyrypäiset työnvieroksujat voidaan sijoittaa (karkottaa) kuin autiolle saarelle. Siellä he voivat elää merkityksellistä ja virikekylläistä taide-elämää. Usein sanotaan, että taiteen tekeminenkin on työtä. Mutta eihän sitä kukaan tosissaan usko.


Taiteilijoille luontainen maailmallisuus ei tietenkään häviä minnekään, jos »ei-subjektiivinen» taide korvaa asioiden kuvaamisen. Mikäli taiteilija käsittää »ei-objektiivisuuden» subjektiivisuudeksi eli tuntee kutsumusta »ilmaista itseään», omia subjektiivisia tuntemuksiaan, hän ei ole taiteilija vaan huijari. Taiteilija, oli hän sitten taidemaalari, kuvanveistäjä, runoilija tai säveltäjä, tuottaa maailmallisia esineitä eikä hänen luomistyöllään ole mitään tekemistä erittäin arveluttavan, tai ainakin täysin epätaiteellisen, itseilmaisun kanssa. Ekspressionistinen taide on käsitteellinen mahdottomuus toisin kuin abstrakti taide.

Arendt (Vita activa s. 326)



Vain harvoilla päänsisäinen suhina on niin voimakasta, että se kestää pitkäaikaistakin joutilaisuutta suistumatta katastrofiin – tylsyyteen tai hulluuteen. Vain harvat kykenevät nykyään Nietzschen tavoin lähtemään vain omien ajatustensa kanssa iltakävelylle. Monille meistä on alituiseen järjestettävä ajankulua. Isoäitini tapasi usuttaa sadepäivinä meidät lapset tylsän lautapelin äärellä ja sanoa, että siinähän teidän peijoonien aika kuluu rattoisasti. Ikään kuin aika ei olisi kulunut kuluttamattakin.


Muinoin asiat olivat toisin, kun työntekemistä jopa hävettiin, huokaa Nietzsche. Työnteko oli välttämätöntä vain todellisessa hädässä – hengen pitimiksi. Kuten Tuomas Akvinolainen kirjoittaa. Pontta ajatuksiinsa hän haki Aristoteleelta (ei Raamatusta), kun hän vakuuttaa, että ”vain tarve pysyä hengissä pakottaa ruumiilliseen työhön”. ”Tästä hän päättelee, että kaikkien ei suinkaan ole tarpeellista ansaita leipäänsä otsa hiessä, vaan työ on viimeinen ja epätoivoinen keino ongelman ratkaisemiseksi ja velvollisuuden täyttämiseksi”.


Mutta animal laboransin voittokulun myötä työnteosta tuli elämänprosessin kaikkinielevä ulottuvuus. Kaikki ihmisen korkeimmat kyvyt alistettiin eloonjäämisen materiaaliselle kamppailulle. Luova taiteellinen työkin ohjautui samoista vieteistä, ”jotka panivat silkkiäistoukat kehräämään silkkiä”. Kontemplaatio ei ollut ainoa toiminto, joka katosi ihmisen elämismaailmasta. Jopa ajattelu muuttui aivojen toiminnoksi, jolla oli merkitystä vain laskennallisissa tehtävissä. Tosin tietokoneet tekevät nykyään senkin paremmin.


Maailmassa kaikki on jotakin varten, mikään ei ole ilman syytä. Myös ihminen on jotakin muuta kuin itseään varten, siis johonkin muuhun käyttöön, jonkin muun olemisen vuoksi. Näin ihminen saadaan määritellyksi osaksi eläinkuntaa, konekuntaa ja mitä tahansa kuntaa. Myös ihminen tulee ymmärretyksi siten, että hänen toimintansa ei sisällä mitään sellaista, joka ei selity riittävällä perustalla, kuten Juha Varto kirjoittaa kirjassaan Uutta tietoa (2001). ”Tämä on tarkoittanut, että ihmisen tarkastelusta on pyritty poistamaan ne piirteet, jotka ovat aina aiheuttaneet ongelmia niin tieteelle kuin politiikallekin, siis arvaamattomat yksilölliset piirteet.”


Kirjoittaja viittaa Weiliin, jonka mukaan olemme jättäneet vaivalloisen ajattelun, koska helpompaa on liittyä yhteiseen uskomukseen ja mielipiteenmuodostukseen. ”Tuohon Leviathaniin, joka on niellyt yksilöltä sen rauhan ja yksinäisyyden, jossa hän voisi ajatella, ja on antanut tilalle yhteisen puitteen, jossa voi muodostaa kysymyksiä ja antaa vastauksia.”


Tieteen ulkopuolella muhii ajatus, että niin ihminen kuin luontokin on jotakin muuta kuin mitä tieteen yksipuolinen kuva antaa ymmärtää, kirjoittaa Varto. ”Tämä ulkopuolinen asetus edellyttää, että on oltava myös jokin muu, aidosti erilainen todellisuus, joka ei ole yksiulotteinen eikä edellytä yksilön tuhoamista.”


Käytännöllisen puuhailun puuttuminen saattaa tuoda uudenlaisen tavan nähdä ympäröivä maailma. Turhaan eivät kreikkalaiset valinneet käytännöllisen vastakohdaksi sanaa ”katsella” (theorein), sillä muutos, joka käytännölliseen nähden tapahtuu, on touhuamisen muuttuminen tarkasteluksi, aktiivisuuden muuttuminen passiivisuudeksi, jossa me emme enää tee, vaan annamme todellisuuden olla sellaisenaan. Ideaalimuodossaan teoreettinen tarkastelu tarkoittaa olevan jättämistä silleen ja asettumista tarkastelukulmaan

Varto



Vain muutaman sivun katkelma on säilynyt nykypäivään Senecan joutilaisuutta pohtivasta kirjoitelmasta vai pitäisikö sanoa esseestä. Jo 2000 vuotta sitten joutilaat ihmiset aiheuttivat päänvaivaa, vaikka kirjoittaja toteaakin, että he hyvinkin saattoivat olla ihmiskunnalle suuremmaksi hyödyksi kuin kaikkialla hääräävät ”hikipingot”. Viisaan ei kannata edes hakeutua sellaiseen valtioon, jossa vallitsee jatkuva taistelu ja hajaannus, jossa oikeudenmukaisuus ja hyvyys eivät ole minkään arvoisia, ”ja jossa vihollisia kohdellaan säälimättömän julmasti, omia kansalaisia kuin vihollisia”.


Kunnon kansalaisena Senaca ei näe joutilastakaan täysin laiskaksi, sillä joutilaskin mietiskelee. Vita contemplativaa arvostettiin selvästi enemmän kuin muita olemisen muotoja, ”mietiskelevä” elämä oli yksikertaisesti parempaa kuin toiminnallinen elämä. Joutilaat olivat löytäneet rauhaan vetäytymisessä keinon, jossa he olivat suuremmaksi hyödyksi ihmiskunnalle kuin kaikki nuo kiireisinä ahertavat. ”Miksi sanon kaiken tämän? Jotta näkisimme, että mietiskely on kaikille mieleen. Toiset suorastaan tavoittelevat sitä – meille se on poukama johon pysähtyä, ei satama.”


Mutta selittämättä jää syy siihen, miksi vita activan järjestyksen muuttuessa homo faberin tappio päättyi animal laboransin voittoon, miksi ihmisen aktiviteeteista juuri työnteko kohotettiin korkeimmalle tasolle.

Arendt



Brian O’Connor: Joutilaisuus, Essee filosofiasta, suom. Tommi Kakko, niin&näin 2022.

Lars Fr. H. Svendsen: Ikävystymisen filosofia, Tammi 2005.

Hannah Arendt: Vita activa, Ihmisen olemisen ehdot, käännöstyön ohjaus Riitta Oittinen, Vastapaino 2002.

Seneca: Joutilaisuudesta, teoksessa Elämän lyhyydestä, suom. Jarkko Torkki, Otava 2018.

John Milton: Paradise Lost, 1667.

Juha Varto: Uutta tietoa, Värityskirja tieteen filosofiaan, TUP 2001.

Juha Varto: Fenomenologinen tieteen kritiikki, TUP 1995.



Paradise Lost, SJT 2012.


tiistai 12. syyskuuta 2023

PORFYRIOS JA VIISAAN VALINTA



Alavutelaisen maalarin Matti Annalan kuvaus perinteisen ruokatalouden idyllisestä kulttuurimaisemasta vuodelta 1954. Kuva SJT.



Ruumiistaan ja ulkoisista ärsykkeistä sekä mielihaluista etäisyyttä ottaneen viisaankin on syötävä, koska itseään ei saa näännyttää nälkään. Korkeimmillakin hyveen tasoilla on siis harjoitettava sellaista oikeudenmukaisuutta, joka kohdistuu muihin elollisiin, koska ravinnon käyttäminen on myös ihmiselämän korkeimpaan päämäärään pyrkiville filosofeille välttämätöntä. Se on Porfyrioksen mukaan tehtävä korkeimman oikeudenmukaisuuden vaatimusten mukaisesti, ja tämä edellyttää suurinta mahdollista vahingoittamattomuutta kaikkea elollista kohtaan.

Miira Tuominen: Porfyrios oikeudenmukaisuudesta, teoksessa Porfyrios: Sielullisten vahingoittamista vastaan (2022)



Meille ihmisille löytyy kätevästi ruoka suoraan olemisympäristöstämme – sitä kasvaa maasta, tippuu puista, kävelee vastaan. Ja mikä parasta me voimme syödä kaikkea mahdollista, vaikka toisiamme jos niikseen tulee. Moinen ruokavalio – sekasyönti – on herättänyt kiivaita kannanottoja jo aikojen alusta saakka. Toki enin ihmisten ruoasta on löytynyt kasvikunnasta, paitsi että mitä lähemmäksi nykyaikaa on tultu, sitä lihaisemmaksi se on käynyt. Nykyään liha onkin niin itsestäänselvää teollisuustuotantoa – läpikotaisin brändättyä – että vain harvat ymmärtävät sen perään kysyä.


Jo antiikin ajoista saakka lihansyöntiä on perusteltu väittämällä, että eläimet eivät ole ihmisen kanssa samankaltaisia, joten ne voidaan sulkea oikeudenmukaisen kohtelun ulkopuolelle. Tällaista aatesuuntaa suosittivat mm. stoalaiset filosofit Khrysippos (279–207 eaa) ja Poseidonios (135–51 eaa). Mutta lihansyönnistä pidättäytymisellä oli myös vahvat perinteet etenkin Pythagoraan (582–496 eaa) ja hänen seuraajiensa toimesta. Väkevimpiä noista osin hävinneistäkin teksteistä on Plutarkhoksen (n. 45–125) Lihansyönnistä (suom. 2004). Uutta käännöstyötä edustaa Porfyrioksen (232–304) Sielullisten vahingoittamista vastaan (suom. 2022).


Pythagoras luennoi intohimoisesti kasvissyönnin puolesta, mutta jostakin syystä hän vastusti ankarasti papujen syöntiä. Pythagoraan mukaan paras ruoka oli ”oikeudenmukaisuudella maustettu”, jolloin se ei aiheuttanut vääryyttä muita olentoja kohtaan. Jumala oli luonut meidät niin, että pärjäisimme elämismaailmassamme mainiosti (jopa taidetta luoden) ilman lihansyöntiä ja sitä kautta muille elolisille koituvaa haittaa. ”Muutoinhan epäoikeudenmukaisuuden alkusyy olisi asetettuna meidän omaan luontoomme.” Mutta luontommehan on tyhjä, kirkas kuin lähteensilmä.


Porfyrioksen mukaan stoalaisten perusteet olivat riittämättömät rajaamaan oikeudenmukaisuuden käytännön vain ihmislajin piiriin. Ja näin filosofi laajentaa (sielullisten) vahingoittamisesta pidättäytymisen vaatimuksen myös eläin- ja kasvikuntaan. Porfyrios seuraa menneisyyden suurta filosofia Theofrastosta (371 –287 eaa), jota syystäkin on kutsuttu kasvitieteen isäksi. Theofrastos muotoilee sopimuksen koko ”ruokakunnan” kanssa – siis eräänlaisen ”reilun kaupan sopimuksen” välttämättömyyden pakosta. Syötävä on, sillä korkeimmallakaan hengen ja hyveen tasolla ei pidä nälkää nähtämän.


Sopimuksen mukaan maataloustuotteisiin voidaan ansaita ”käyttöoikeus”, ilman että ryhdytään varastamaan. Hoitoa vastaan eläimet voivat luovuttaa osan ”tuotannostaan”, lehmät maidostaan, kanat munistaan, mehiläiset hunajastaan jne. Hedelmäpuut ja -pensaatkaan eivät kaikkia hedelmiään tarvitse, vaan pudottavat ne maahan vapaaehtoisesti. Oliivipuuta voidaan rajunpuoleisesti ravistaa, jos luumarjat eivät muuten tipu, mutta on päivänselvää että eläimestä ei lihaa tipu vaikka kuinka ankarasti ravistaisi. Ja raakalaisen päätös murhata eläin lihan tähden ei tule missään tapauksessa kysymykseen. ¹


Välttämättömyyksien ottaminen ei kuitenkaan vahingoita kasveja, jos otamme sen minkä ne pudottavat, eikä se vahingoita hedelmiä ja siemeniä, jos käytämme niitä kun ne ovat jo varisseet; eikä se vahingoita myöskään lampaita ja vuohia, jos keritsemällä teemme niille pikemminkin palveluksen ja hoivaa tarjoamalla saamme osan niiden maidosta. Siksi vaikka oikeudenmukainen mies ikään kuin pienentää itseään mitä tulee ruumiillisiin seikkoihin, hän ei tee vääryyttä itseään kohtaan – juuri tämän koulinnan ja itsehillinnän myötä sisäinen hyvä nimittäin lisääntyy, eli hän etenee kohti jumalan kaltaisuutta. (Porfyrios III/26)



Kyseessä ei ole vain ravinnon hankinta ja mahan täyttö keinoilla millä hyvänsä vaan ihmisen henkinen kehitys, valaistuminen – eteneminen kohti jumalan kaltaisuutta, kuten filosofi teroittaa. Porfyrios tuo tekstissään esille myös vastapuolen ajatuksia – epikurolaisten argumentit.


Jos siis olisi ollut mahdollista tehdä ihmisten ja kaikkien muiden eläinten välille jonkinlainen sopimus siitä että he eivät tapa meitä emmekä me tapa heitä erottelematta, olisi ollut hyvä ulottaa oikeus heihin asti – sehän olisi johtanut turvallisuuden parantumiseen. Mutta koska ei ollut mitään keinoa jakaa yhteistä lakia sellaisten eläinten kanssa, jotka eivät ymmärrä järjen puhetta, tällä tapaa ei ollut hankittavissa meille sellaista etua, joka takaisi turvallisuutemme suhteessa muihin sielullisiin yhtään sen paremmin, kuin jos sopimuskumppanina olisi ollut sieluton olio. Siksi ainut mahdollisuutemme turvallisuuteen on itsellemme pidättämä lupa – joka meillä nykyäänkin on – tappaa heitä. (Porfyrios III/26)



Myöhemmin Porfyrios kuitenkin toteaa, että useimmat epikurolaisistakin – aina heidän päämiestään myöten – jätti suureen ääneen mainostamansa ”suurimmat mahdolliset herkut” väliin ja tyytyivät ohrakakkuun ja hedelmiin. ”He ovat täyttäneet kirjoituksensakin kehittelemällä ajatuksia siitä, miten luonto tyytyy vähään ja miten luonnon välttämättömien tarpeiden hoitamiseen riittää se, mikä on vaatimatonta ja helposti hankittavissa.”


Sopimuksesta eniten hyötyvä osapuoli viljelijä on ollut kiero isäntä, se on jalostanut, oksastanut ja ympännyt. Hyvällä syyllä siemenetön viinirypäle tai noin 50 kiloa päivittäin maitoa lypsävä lehmä (valtaisat utareet kassissa lattiaa viistäen) voisivat kysyä, mikä järki tässä on. Nykyään lehmien vuosittain lypsämä maitomäärä ylittää jo keskimäärin 10000 litraa, ja tuota hurjaa tuotantokautta (ja elämää) kestää reippaat 2 vuotta. Tuollainen järjetön maidontuotto vaatii puhdasta vettäkin noin 200 litraa vuorokaudessa.


Ohraa pidettiin jo antiikin maailmassa vehnää arvottomampana viljalajina, köyhien ja sikojen ruokana. Siis filosofisille askeetikoillekin sopivana ravintona. Otti ohraleipä, sanottiin lapsuuteni Pahajoella, kun jollakulla meni bisnekset syteen. Vaikkakin ohraleipä oli suurta herkkua ja tärkein vilja Suomessa aina 1800-luvulle saakka, jolloin ruis otti sen paikan. Pohjanmaalla suuressa suosiossa oli eri viljalaeista valmistettu ”sekaleipä”; yhtä kamalaa leipää olisi voinut leipoa vaikka sahajauhoista. Nykyään suuresti arvostettua kuningas kauraa pidettiin lähinnä rehuviljana. (Kelvottoman vehnän nimeä en suostu edes ääneen lausumaan.)


Kuten on käynyt ilmi Porfyrios ei käynyt taistoa lihansyöntiä (sarkofagiaa) vastaan yksin. Vuosisata aikaisemmin vaikuttanut Plutarkhos kommentoi myös eläinten kanssa tehtyä ”oikeudellista sopimusta”. Itse asiassa sellaista sopimusta ei ole, olemme yhä edelleenkin toisiamme ja eläimiä tappavia barbaareja. Häpeällistä elämäämme ylistäviä runoilijoita ei todellakaan tarvita, kuten Platon jo totesi ihannevaltiota suunnitellessaan.


Meidän, jotka pidämme elämäntapaamme sivistyneenä ja inhimillisenä, on vaikea sanoa, mitä meille jäisi kaikista monimutkaisista toimistamme maalla ja merellä – mikä ilmaa koskeva taito, mikä hienostunut ruokavalio – jos oppisimme kohtelemaan vahingoittamatta ja huomioon ottaen kaikkia eläimiä, ikään kuin rationaalisina ja samanheimoisina. Lääkettä tai parannusta tähän ongelmaan ei ole: joko luovumme tähänastisesta elämäntavastamme tai luovumme oikeudenmukaisuudesta. (Plutarkhos, De sollertia, suom. Tua Korhonen)



Porfyrios käsittelee myös uhraamista, tuota omituista toimitusta, jossa tapettu eläin (tai ihminen) poltetaan ja toivotaan käryjen tavoittavan jumalaiset nenät. Vastoin kaikkia järkisyitä siihen ryhdyttiin ikään kuin välttämättömyyden pakosta. Jo Theofrastos oli uhraamista vastustanut (siis jo satoja vuosia ennen Porfyriosta) perusteella, että se mikä on epäoikeudenmukaista, ei ole myöskään hurskasta. Ja miten jumalia olisi voinut lepyttää ainainen palavan lihan katku jumalaisissa nokissa. Ei ihme, että vitsaukset ja onnettomuudet seurasivat toisiaan.


Ja jos kerran se, joka vie toiselta sadon, ei ole otollinen uhraamaan, niin aivan varmasti ei jumalille otollista ole myöskään satoa kallisarvoisempien varastettujen asioiden uhraaminen – silloinhan teko on vielä kauhistuttavampi. Ja sielu on paljon kallisarvoisempi kuin se mikä kasvaa maasta, joten sen riistäminen eläimeltä uhraamalla ei ole sopivaa. (…) Ja omastamme meidän uhrattava, ei siitä mikä on toisten. (Porfyrios II/12-13)



Theofrastos ehdottaa hyville jumalille (daimoneille) otollisiksi uhreiksi kukkasia ja ohranjyviä, otollisia olisivat myös sellaiset vuodatusuhrit kuten öljyt ja viinit. Uhratkaamme siis mekin, kehottaa tämä zen-mestariksi äitynyt Porfyrios, mutta uhratkaamme jotakin jumalien arvoista, ei mitään aistittavissa olevaa, uhrisavuja eikä sanojakaan – ei edes sisäistä puhetta. Ei mitään aineellista – hiljaisuuskin riittää.


Palvomme häntä puhtaalla vaikenemisella ja häntä koskevin puhtain ajatuksin. Meidän täytyy siis liittyä jumalanyhteyteen ja tulla hänen kaltaisekseen, ja siten tarjota oma jumalan puoleen kohottautumisemme pyhänä uhrina – se on samalla kertaa meidän ylistyslaulumme ja pelastuksemme. Uhraamisen päämäärä on sielun tyyneydessä ja jumalantarkkaavaisessa ajattelussa. Porfyrios II/34)



Kaiken inhimillisen kaaoksen taustalla on lihansyönnin julma kulttuuri, joka aiheuttaa monenlaisia onnettomuuksia ja sairauksia. Megalomaanisiin mittasuhteisiin paisunut eläinten teurastus on johtanut ihmisen sisäiseen epäjärjestykseen ja sen myötä jatkuvaan sotimiseen ja turhaan tappamiseen. Porfyrioksen aikoina oli luontoa ja ympäristöä yllin kyllin sotkettavaksi, joten se ei filosofia huolettanut – ilmastosta puhumattakaan. Mutta eläinten oikeudet ymmärtänyt lihaa syömätön ihminen oli kaikin puolin parempi kansalainen.


Se, joka on omaksunut yhteenkuuluvuuden elävän olennon kanssa ylipäänsä, ei tee vääryyttä myöskään yksittäistä eläintä kohtaan – mutta se, joka rajaa oikeudenmukaisuuden vain ihmiseen, on tiukan paikan tullen valmis luopumaan oikeudenmukaisuudesta kokonaan. Niinpä pythagoralainen lisuke on sokraattistakin suloisempi: Sokrateen mukaanhan sopiva lisuke on ruoan puute eli nälkä, Pythagoraan mukaan puolestaan sellainen, jolla ei tehdä vääryyttä ketään kohtaan ja joka on maustettu oikeudenmukaisuudella. Sielullisista valmistettua ruokaa välttämällä välttyy tekemästä ruokaan liittyviä vääriä tekoja. (Porfyrios III/26/7)



¹ Mainittakoon ohimennen, että nykyisin useimmissa Välimeren maissa oliivipuiden korjuussa käytetyt imurit tuhoavat vuosittain miljoonia lintuja. Itse käytän kreetalaista oliiviöljyä, joka edelleenkin valmistetaan perinteisin menetelmin .


Ps. Sen enempää edellinen kuin tämä nykyinenkään hallitus ei suitse järjettömyyksiin paisunutta liha- ja maitotaloutta. Päinvastoin tukea jaetaan moiselle uhritaloudelle ja sen tuotteiden kulutukselle.



Blogit lihansyönnistä:

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2014/12/lihansyonnista-i.html

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2014/12/lihansyonnista-ii.html

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2014/12/lihansyonnista-iii.html



Porfyrios: Sielullisten vahingoittamista vastaan, suom. Liisa Kaski, Tutkijaliitto 2022.
Plutarkhos: Lihansyönnistä /Om att äta kött, suom. Tua Korhonen, Antti J. Niemi ja Pia Åberg, Summa 2004.



Lapsuuteni onkipaikka, Matti Annalan maalaus vuodelta 1952. Kuva SJT.


maanantai 4. syyskuuta 2023

VAELLUS PAHAJOEN LAAKSOSSA

 


            Pahajoen kylän läpi kulkeva legendaarinen vanha Valtatie 66.



     Still I want my friends under the pines

when I sit on a rock and listen to them

as the pleasant monkeys.

Wang Wei 





Jo huhtikuussa kuulen

peltopyiden vihellyksen.

Kun kuivat heinänkorret

pistävät hangesta kuin neulat.




Kerrot kuulumisia kotikylästäni.

Muistan suuret kirsikkapuut

varjostamassa hänen ikkunaansa.

Hehkuivatko ne jo syksyn väreissä.


Puutarhassa lumen taakka painaa

puiden oksat maahan saakka.

Ikävöin jo kevään vehreyttä,

hortensianlehtien varjoja lattialla. 







Syy on aamunkoiton hyisen tuulen

ja iltahämärän vihmovan sateen.

Karanneet kyyneleet päihdyttävät

ja pitävät otteessaan.







Polku vie suoraan joelle,

kaksi pyöräilijää ylittää sillan.

Voikukanlehdet ovat jo vaaksanmittaisia.




Veneeni takertuu lumpeisiin.

Palaavat lapsuuden muistot.

Miten avarana avautuikaan tienoo.

Miten korkealle kohosivat puut

ja miten kirkas oli vedestä heijastuva kuu. 

 





Talossa suuren kuusen varjossa

harjoitin hiljaisuutta kun ruusut

kuihtuivat kukkulan rinteessä.

Kuinka ovat asiasi nyt, ystäväni.







Maalasimme kauan sitten

joen suvannon maisemaa.

Sinusta on tullut jo vanha mies.

Nyt me tiedämme,

kehnoa on vanhojen miesten elämä.

Ehkä törmäämme metsässä sienestäjään

ja unohdumme sille tielle.




Talosi on hylätty ja asumaton.

Pyöräni nojaa murheellisena aitaa.

Porttisi on suistunut saranoiltaan.

Ja aurinko laskee jo iltapäivällä.


Hämähäkki roikkuu tyhjässä ikkunassa.

Piisamit mellastavat lammessa.

Viileä viima tuo saniaisten tuoksua.

Ei ole sanoja tällaiseen tyhjyyteen. 








Taivas on kuulas koko laakson mitalta.

Joelta kuuluu yksinäisen airon kitinä.

Pajut nuokkuvat, vesi kiitää kepeästi yli kivien.

Pilvet nojaavat raskaina puiden latvoihin.


Kuljen kohti kukkulalta nousevaa savua.

Muistathan pudistella lumet viitastasi.

Kuinka pitkä aika siitä onkaan, melkein ikuisuus.

Syksyn lehdet kuistilla ovat yhä lakaisematta.






Nojaan puuhun taloni edustalla

ja katselen alas laaksoon.

Kylmä kuu pilkistää mäntyjen lomitse.

Vaatteet kostuvat talven usvasta.

Varikset lentävät kohti länttä.

Uupuneena suljen oveni.




Hukkasin nauruni vuorelle.

Kevään tuulet eivät punaa poskiani.

En osaa nauttia viinipullostani,

enkä välitä vaikka kukat kuihtuvat.

Illan sumutkaan eivät enää tiedä

minne kokoontua.






Runosarja Vaellus Pahajoen laaksossa on eräänlainen Wang Wei -pastissi, kirjoitettu Pahajoella joskus 1980-luvulla, ilmestynyt teoksessa Ariel (2007). Wang Wei (699-759) oli maalari, runoilija, muusikko, harras zenin harjoittaja ja kasvissyöjä. Todennäköisesti yhtään hänen maalaustaan ei ole säilynyt mutta runot ovat, joten voimme ryhtyä laulamaan hänen kanssaan. Kuvat SJT.





































sunnuntai 9. heinäkuuta 2023

NÄKYVÄT JA NÄKYMÄTTÖMÄT KUVAT



S. J. Tanninen: Morning Mist, 2020. Aamusumut ovat sumentaneet maalauksen näkymän, ja kun se on kuva, ei se kirkastu odottelemalla. Kuva SJT 2023.


Jos valokovasta ottaa kuvan pois

ei jäljelle jää mitään, kun taas

maalauksella on yhä maalinsa.



Läpinäkyvät kuvat


Valokuvauksen alkuaikoina valokuvissa käytetyt maalaustaiteesta tutut kuvakulmat (puolikkaine ihmisineen) herättivät suorastaan järkytystä. Mutta nopeasti kehittyi kyky erottaa kuva todellisuudesta, vaikkakin valokuvissa esiintyvien kohteiden yhteys reaalitodellisuuteen koettiin itsestäänselvänä. Digitaalisen kuvan myötä valokuva karkasi lopullisesti todellisuudelta, vaikka sitä on yritetty kammeta takaisin määrittämällä tarkkoja ohjeita median käyttämien kuvien käsittelyyn (photoshoppaus).


Valokuvan kuvallinen näkeminen on ”kuvittelua”, jossa ei vaadita esitetyn kohteen ”todellista” olemassaoloa, vaikka se useimmiten sisältyy jo oletettuna tulkintaan. Kuvan kuvittelua (näkemistä) rajaa kuvan sisäinen muuttumaton näkökulma, joka on kokemuksena erilainen verrattuna suoraan näkemiseen tai mielikuviin, joita ohjaa katsojan (näkijän) oma vaihtoehtoinen näkökulma. Sartren mukaan kuvan merkityssisältö on maaginen, voimme tarkastella kuvaa ohi valokuvan tai maalauksen esineellisyyden, mutta olemme samalla sen kuvakulman vankeja.


Kuvat eivät ole ikkunoita, vaikka usein niin oletetaan. Risto Pitkänen kirjoittaa esseessään Kuvien intentionaalisuudesta ja kausaalisista kuvista (2009): ”Ikkunalla ei ole sisäistä näkökulmaa, vaan se, mitä ikkunasta näkyy, riippuu siitä, missä katsoja on suhteessa ikkunaan. Peili- ja heijastuskuvilla ei myöskään ole sisäistä, katsojasta riippumatonta näkökulmaa, vaan katsoja päinvastoin asettaa näkökulman. Tämä on yksi syy, miksi esimerkiksi veden kalvolla kuvastuva puu ei ole ainakaan sanan varsinaisessa mielessä kuva, ja syy ei ole suinkaan se, ettei kuvaa ole rajattu kehyksellä.”


Ennen kameran keksimistä realistisen tarkasti kohdettaan kuvaavien kuvien tekemiseen kehitettiin erilaisia menetelmiä, mutta siitä huolimatta ne eivät olleet valokuvan tavoin läpinäkyviä. Pitkäsen mukaan ne ”varaavat ihmismielelle toisenlaisen paikan kuvan tekemisessä – mutta ei välttämättä näkemisessä – kuin valokuva”.


Valokuvat eivät ole ikkunoita, eikä meillä ole normaalisti pienintäkään houkutusta sekoittaa niitä todellisuuteen. Jos läpinäkyvyydellä tarkoitetaan vain kausaalista läpinäkyvyyttä, valokuvat eroavat muista kuvista. Valokuvaus valjastaa empiirisen ymmärryksen valon heijastumisesta kuvan tekemisen käyttöön. (…) Jos valokuvaaja tekee kuvan Venuksesta, se on aina myös kuva mallista, kun taas silmän- ja kädenvaraisilla menetelmillä tehty Venuksen kuva on vain kuva Venuksesta. (Pitkänen, 2009)



Näkymä ikkunasta – puitteiden rajauksesta huolimatta – ei ole kuva, vaan kyseessä on ihan tavallisen näkymän näkeminen, jossa katsoja voi (ainakin osin) valita näkökulman. On helppo havaita, että kuvat (valokuvat ja maalaukset) eivät ole ikkunoita näkyvään maailmaan. Kuvilla on pinta jonka läpi ei voi nähdä, vaikkakin juuri valokuvat koetaan läpinäkyväisiksi. Vaikka muinoin, kun valokuvista vielä tehtiin paperikopioita, saattoi kuvien tilaaja valita kiiltävän tai kiiltämättömän (matta) paperin. Mutta, kuten kirjoittaja huomauttaa, valokuvatkin ovat läpinäkyviä vain, kun ne nähdään kuvina.


Sartren oletuksen mukaan katsoja ei näe yhtä aikaa kuvan kuvaamaa sisältöä ja konkreettisen kuvan pintaa. Valokuva on tällainen läpinäkyvä kuva, jonka pinnan katsoja voi ohittaa ja tunkeutua suoraan tarkastelemaan (kuvittelemaan) kuvan sisältöä. Mutta maalauksen katsoja ei voi ohittaa maalauksen pintastruktuuria, koska juuri maalin työstöjäljet (siveltimenjäljet) ovat koko maalaus. Maalauksen esittävä aines on ikään kuin maalikerroksien ilmituomaa lisäarvoa. Maalauksessa ei ole mitään maalipinnasta erillistä katsottavaa, joten maalauksen katsominen on sekä suoraa näkemistä että kuvittelua.


Samalla tavalla voimme kokea myös sanat, olla joko sanojen tällä tai tuolla puolen, kuten Sartre huomauttaa. Voimme ikään kuin asua (velloa) läpinäkyvien sanojen kuvaamassa maailmassa ilman epäilyksen häivääkään. Toisaalta sanat voivat olla kuin aita lukijan (kokijan) ja sanojen kuvaaman maailman välissä. Koemme sekä kuvatun maailman mutta myös sanojen muodostaman rakenteen osana ilmaistua maailmaa. Lukija tarkastelee maailmaa (ikään kuin) sanojen muodostaman aidan raoista. Runous saattaisi hyvinkin olla tällainen kahden tilan – näkyvän ja näkymättömän – yhtäaikainen kokemus. 


Renessanssista saakka maalausten yhteydessä kummitellut ikkunavertaus päättyi vasta modernin kynnyksellä abstraktien maalareiden maalattua illusorisen ikkunan umpeen. Maalausten näkeminen koki jälleen mullistuksen, nyt maalaukset katsoivat katsojaa ja haastoivat sijoiltaan menneen silmän uudenlaiseen vuorovaikutukseen.



Kuva ajattelemisen välineenä


Taide on kuvilla ajattelua”, väite on tuttu. Wittgenstein sanoi jopa, että kaikki ajattelu (tai ajattelun lauseet) voidaan nähdä kuvina. Tosin hän taisi perua sen myöhemmin, vaikka ”ajatus lauseesta kuvana oli hyvä idea”. Viktor Šklovski kirjoittaa esseessään (Taiteesta – keinona, 1917), että väite taiteesta ”kuvallisena ajatteluna” on kestänyt kaikki katastrofit, jopa ”teoreettisen pohjansa romahduksen”. Kirjoittaja näkee ”kuvallisen ajattelun” torppaavan viimeistään siihen oivallukseen, että taiteen kuvat ovat lähes muuttumattomia, ne vaeltavat muuttumattomina vuosisadasta toiseen. ”Missään tapauksessa kuvallinen ajattelu ei ole kaikkien taiteiden eikä edes kaikkien sanataidelajien yhteinen ominaisuus: kuvat eivät ole se tekijä, jonka muutos hallitsee runouden historiallista liikettä.”


Näiden määritelmien eteen on todellakin uurastettu. Niin musiikkia, arkkitehtuuria kuin lyriikkaakin on haluttu ymmärtää kuvallisena ajatteluna. Neljännesvuosisataisen urakan jälkeen Ovsjaniko-Kulikovskin oli pakko sijoittaa lyriikka, arkkitehtuuri ja musiikki erilliseen ”kuvattomien” taiteiden ryhmään, tunteisiin välittömästi vaikuttaviksi, ”lyyrisiksi” taiteiksi. Tällöin siis paljastui, että taiteen yksi valtava osa-alue ei toimikaan ajattelun välineenä.

(Šklovski, 1917)



Jaakko Hintikka on myös pohtinut Wittgensteinin kompastusta ”kuvalliseen ajatteluun”. Kuvan olennaisin piirre on se, että se keikkuu näkyvän ja näkymättömän välillä. Nykyään korostetaan – aivan turhaan – kuvanlukutaitoa, jollainen jokaisella tiedostavalla kansalaisella pitäisi olla. Sellaista ei ole olemassakaan. Lukemisen eli sepittelyn sijaan pitäisi ryhtyä näkemään. Kuva ja varsinkin valokuva on aina poissaolon asialla. Kuvan välittämällä informaatiolla on ankaria rajoituksia, eikä kuvassa näkymättömäksi jääneitä osia (alueita) voi jälkikäteen täydentää, vaikka miten päin tahansa lukisi.


Kuva toisin sanoen jättää esittämänsä todellisuuden näkymättömät puolet täysin avoimiksi, välittämättä niistä edes mahdollisuuksia rajoittavaa disjunktiivista tietoa. Syy tähän on, että tällaista disjunktiota ei voi esittää alkuperäistä kuvaa täydentäen. Näkyvistä aspekteista sitä vastoin kuva ei voi välittää aidosti disjunktiivista tietoa. Vanhaa iskulausetta mukaillen voisi sanoa, että ”whatever is seen, is seen as it seems to be, and not otherwise”. (Hintikka, 2009)



Omituiset maalarit


Eräs hauska juttu tupsahti pari päivää sitten baskerinaliseen autiomaahani. Descartes ilmiselvästi ennusti jo 1600-luvulla mietiskelyissään (Ensimmäinen mietiskely, 1641) modernin (abstraktin) taiteen ilmitulon – ja nimenomaan maalareiden toimesta, kuten se sitten tapahtuikin lähes 300 vuotta myöhemmin. Filosofi toteaa, että unessakaan nähdyt kuvat eivät voi olla kokonaan kuvitteellisia, vaan ne koostuvat todellisten olioiden mukaan. Mutta entä nuo omituiset maalarit, voisivatko he kenties tehdä kuvan joka esittäisi jotakin jota ei ole lainkaan olemassa.


Sillä edes silloin, kun itse maalaritkin koettavat keksiä mitä omituisimpia seireenejä ja satyyreja, he eivät voi antaa niille kaikin puolin uutta luontoa, vaan he ainoastaan sekoittavat eri eläinten jäseniä. (Picasso?) Tai jos he ehkä keksivät jotain niin uutta, ettei mitään sen kaltaisaltaista olisi nähty ja joka siis olisi täysin fiktiivistä ja epätotta, vähintään niiden värien, joista he sen kokoaisivat, pitäisi kuitenkin olla tosia. (Descartes, 1641)



Esitelmässään Cogito ja hulluuden historia (1963) Derrida kiinnittää huomionsa juuri tähän Descartesin mietiskelyjen kohtaan. Mutta etupäässä hän kritisoi Michel Foucaultin Hulluuden historiaa (1961). Joten Descartesin ilmiömäinen ennustus abstraktin taiteen tulemisesta hukkuu näiden kahden intohimoisen riitapukarin peitsien kalisteluun. ”Tässä on kiinnitettävä huomio siihen, että tästä näkökulmasta nukkuja ja uneksija ovat hullumpia kuin hullu.”


Se, minkä Descartes tuntui sulkevan edellä pois mielettömyytenä, hyväksytään tässä mahdollisuutena. Mutta näissä representaatioissa, näissä kuvissa, näissä kartesiolaisittain sanoen ideoissa kaikki voi olla väärää ja fiktiivistä aivan kuten niiden maalarien esityksissä, joiden mielikuvituksesta Descartes sanoo suoraan, että ”he ehkä keksivät jotain niin uutta, ettei mitään sen kaltaista olisi nähty”. (Derrida, 1963)



Esseessään Kehoni, tämä paperi, tämä tuli (1975) Foucault käy puolestaan Derridan kimppuun kuin sika limppuun. Näiden ankarien filosofien pohdinnassa on Descartesin mietiskelyistä esille kumpuava kysymys hulluuden mahdollisuudesta aistiharhojen ja mielikuvien aiheuttajana. Ovatko unessa nähdyt kuvat ylipäänsä kuvia? Ja voiko unessa oleva ihminen olla hullu? Vai onko hulluus niin sanotusti valveilla olon asioita. Taiteilijathan – ja erityisesti terpentiinin katkuiset maalarit – ovat aina olleet enemmän tai vähemmän hulluja.


Sanoin Histoire de la folie -kirjassani, ettei unen ja hulluuden asema tai rooli kartesiolaisen epäilyn kehittymisessä ollut lainkaan sama: unen ansiosta saatoin epäillä paikkaa, jossa olen, paperia, jonka näen ja kättä, jonka ojennan, mutta hulluus ei suinkaan ole epäilyksen väline tai välivaihe, sillä ”minä, joka ajattelen, en voi olla hullu”. Hulluus siis suljetaan pois, kun taas skeptinen perinne teki hulluudesta yhden syyn epäillä. (Foucault 1972)



Joksikin näkeminen


Kuten on käynyt selväksi, näemme kaiken aina joksikin – fenomenologisen periaatteen mukaan. Paitsi nuo omituiset maalarit, kuten Descartes epäili, saattaisivat olla tästä poikkeus. Myös Merleau-Ponty vihjaa teoksessaan Silmä ja henki (1960/2012), että juuri maalareilla olisi tuollainen kyky olla näkemättä näkemäänsä miksikään erityiseksi. ”Ainoastaan taidemaalarilla on oikeus katsoa kaikkea vailla minkäänlaista arvostelemisen velvoitetta.” Ehkäpä juuri tästä johtuu maalareiden yleinen vaitonaisuus (jos he puhuvatkin, he puhuvat asian ohi tai läpiä päähänsä), kun taas muiden taidelajien tekijöiden on kyllästymiseen saakka selitettävä tekemisiään.


Irrallisessa alaviitteessä todetaan, että ”ei ole ilmeistä, minkä adaptiivisen ongelman kyky nähdä jotakin, mikä ei ole läsnä, olisi ratkaissut”. Ja jälleen kerran arvoitus jää tyhjän päälle heilumaan. Mielenkiintoista olisi kysyä sitäkin, että onko muilla lajeilla (eläinoletetuilla) mahdollisesti myös tämänkaltaisia näkemisen (tai näkemättömyyden) kykyjä. Ja miksi? Tällainen näkemisen lahja ei tule toki annettuna, kuten filosofi huomauttaa, vaan se syntyy vain harjoituksen tuloksena. ”Kysymys ei koske sitä, oppiiko maalari näkemisen varhain vai myöhään, itsestään vai museossa, sillä joka tapauksessa hän oppii näkemään vain katsomalla, oppii näkemisen vain siitä itsestään käsin.” Harjoitettu silmä näkee maailman ja on siinä kuin kotonaan.


Mikä siis on tuo salatiede, joka maalareilla on tai jota he etsivät? Yksi asia on kuitenkin varma. Harjoittaessaan näkemisen magiaa, aina luolamaalareista alkaen, ovat maalarit maalatessaan ylistäneet vain yhtä asiaa, ”näkemisen arvoitusta”. Filosofi muistuttaa, että kuvaa ei katsota niin kuin oliota tai halkeamaa seinässä katsotaan. Katse harhailee kuvassa kuin olemisen kohteissa, mutta kuvan esittämät asiat eivät ole täällä, mutta eivät ne ole missään muuallakaan. ”En oikeastaan katso kuvaa, katson pikemminkin sen mukaisesti tai sen kanssa.”


Sanalla ”kuva” on huono maine, koska harkitsemattomasti on ajateltu, että piirros on siirtokuva, kopio, toinen esine, ja mielikuva puolestaan samanlainen piirros yksityisessä rihkamavarastossamme. Mutta jos kuva on itse asiassa jotain ihan muuta, myöskään piirros ja maalaus eivät ole jotain sinänsä olevaa. Ne ovat se ulkopuolen sisäpuoli ja sisäpuolen ulkopuoli, jotka aistimisen kaksinaisuus tekee mahdolliseksi, eikä ilman niitä voisi lainkaan ymmärtää, mistä kuvitteellisuuden koko ongelma muodostuu, miten kuviteltu on ikään kuin kvasi-läsnäoleva ja tulemaisillaan näkyviin. (Merleau-Ponty)



Risto Pitkänen: Kuvien intentionaalisuudesta ja kausaalisista kuvista, Kuva, TUP 2009.

Viktor Šklovski: Taiteesta – keinona (1917), Venäläinen formalismi, SKS 2001.

Jaakko Hintikka: Onko kaikki ajattelu kuvittelua? Kuva, TUP 2009.

René Descartes: Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta (1641), Teokset II, Gaudeamus 2002.

Michel Foucault: Parhaat, niin & näin 2014.

Maurice Merleau-Ponty: Silmä ja henki (1960/2012), Filosofisia kirjoituksia, Nemo 2012.

Jacques Derrida: Cogito and the History of Madness,

https://archive.org/details/20200118_20200118_1707/page/n27/mode/2up



Filosofi oudoissa puuhissa. Kuvitusta Descartesin kirjoituksiin näkemisestä ja optiikasta.