AURINKOMYRSKY

 

Lapuan Taidemuseo 8.6.–7.9.2024

– Teoksia Lapuan Taidemuseon, Pirkanpohjan taidekeskuksen, Nelimarkka-museon / Etelä-Pohjanmaan taidemuseon ja Seinäjoen kaupungin kokoelmista.

”Abstrakti taide on tulossa.” – ”Abstrakti taide kestää aikaa.”

Otsikot ovat jo jonkin aikaa lupailleet ei-esittävän kuvataiteen komeaa paluuta. Toisaalta abstraktin taiteen määrittely on yhä vaikeaa ellei peräti mahdotonta. ”Abstrakti taide ei kuvaa mitään silmälle näkyvää kohdetta”, todetaan Kiasman sivuilla. Silmälle näkyvät luonnolliset kohteet ovat ehkä helposti kuviteltavissa, mutta mitä ovat sitten nämä silmälle näkymättömät elementit, ja miten niitä voidaan kuvata jos niitä ei voi edes nähdä. Goethe näki sielunsa silmin visuaalisen taiteen pyrkivän kohti abstraktia värien kompositiota eli lopullista näkemisen taidetta. Ehkä siinä on johtotähteä tarpeeksi.

Sam Vanni: Aurinkomyrsky, 1958.

Abstrakti taide abstraktiksi nimettynä on vasta reilut sata vuotta vanhaa, tosin varsinkin maalaustaiteessa on aina ollut ei-esittävät osionsa – alueet jotka sisältävät vain väriä ja pensselin jälkeä. Taiteen näkemistä (ymmärtämistä) häiritsi visuaalisen taidemaailman helppoheikki, valokuvaus – varsin uusi tulokas sekin. Kuvallisen kuvan (aiheen) tunnistamisesta tuli valokuvan myötä päätarkoitus, jopa niin pitkälle että tuota kuvallista esittämistä teoksessa pidettiin itse ”taiteena”. Kaikki muu oli ylimäärää. Kunnes modernin teoreetikot – eritoten Clive Bell 1920-luvulla – löivät pöytään klausuulin, että esittävä taideteos on taidetta juuri samoilla ehdoilla kuin ei-esittäväkin. Modernin kumouksen myötä ylimäärää (bonusta) olikin teoksen esittävä aines.

Sam Vanni: Nimeämätön, 1978 / SJT: Ronzatotore, 1986.

Esteettisen (taide)elämyksen maalauksen äärellä tuottavat samat tutut parametrit kuin maisemankin äärellä: tilallisuus, värillisyys ja valollisuus. Jo Tuomas Akvinolainen paalutti samankaltaiset taiteen kauneuden maksiimit: eheys, mitta (sopusuhtaisuus) ja kirkkaus. Joten jotakin yhteismitallista ja intersubjektiivista taiteen kokemuksessa täytyy olla. Taideteoksia arvottava jury voi hyvin nopeastikin päästä yhteisymmärrykseen teoksen laadusta ja taiteellisesta tasosta. Mikä ei olisi lainkaan mahdollista jos esteettinen taidekokemus olisi vain yksilön satunnainen omakohtainen aistimus.

Ihmistä piinaa joksikin näkemisen tarve, siitä on toki reaalimaailmassa tiettyä hyötyä. Siten ei-esittävästä teoksestakin on tunnistettava jokin tuttu aihio, muutoin se tuntuu jäävän suljetuksi ja jopa uhkaavaksi arvoitukseksi. Usein teoksen nimi viittaa johonkin josta katsojaparka voi hakea tunnistukseen apua, toisinaan taas nimikin on harhautusta. Kaikkein hankalimpia ovat nimettömiksi nimetyt teokset. Miksi ihmeessä, eikö tekijällä ollut sen vertaa mielikuvista tai vaivannäköä, että olisi vaivautunut antamaan taideteokselle kunnon nimen. Pakko myöntää, että olen urani varrella sortunut näihin kaikkiin vaihtoehtoihin. Tutkimuksen mukaan yleisin taideteoksen nimi (myös sävellyksissä) on ”Heijastuksia” – ”Reflections”.

Eero Hiironen: Pirun polska, 1986.

Itse en esittävyydestä enkä teoksen itsensä ulkopuolelle viittaamisesta piittaa. Usein väitän olevani tyystin vapaa joksikin näkemisen pakkomielteestä. Siten voin nähdä ihan mitä vaan. 1970-luvulla maalatusta pelkistetyn geometrisesta mustavalkoisesta maalaussarjasta olin erityisen ylpeä. Olin varma, että ne eivät taatusti esittäisi kenellekään yhtään mitään. Kunnes sitten näyttelyssä eräs pikkutyttö kertoi taiteilijasedälle karmean tosiasian: ”Ne ovat salmiakkeja.” Sen jälkeen olen itsekin nähnyt noissa maalauksissa salmiakkeja. Kerran tunnistettu kuvitusmalli ei enää koskaan päästä irti, se sulkee näkemisen vapauden tyystin.

Vielä sotkuisemmaksi asian tekevät abstrahoidut teokset, joiden lähtökohdat ovat reaalitodellisuudessa, mutta jotka jostain pirullisesta syystä on pelkistetty (abstrahoitu) lähes tunnistamattomaan tilaan. Onko tarkoituksena huijata katsojaa, suorastaan vetää nenästä. Monet luulevatkin, että tämä on kaikkien abstraktien teosten tie, sanoipa tekijä mitä hyvänsä. Taannoin työhuoneellani vieraili teoksistani kiinnostunut taiteen aktiiviharrastaja. Katsoimme vintiltä kellariin kymmeniä maalauksia. Hämmentynyt vieras kysyi, että miten minä voin muistaa mitä mitkäkin maalaukset esittävät. Että onko minulla jokin luettelo, josta käyn vilkaisemassa mitä mikin teos esittäisi jos se jotakin esittäisi.

Oiva Polari: Vihreä liike, 1971.

Usein kuulee myös väitettävän, että abstrakti taide on eräänlainen ”kieli”, jonka opettelemalla abstraktien teosten tulkitseminen on kuin leikkiä vaan. Mutta ei ole sellaista erityistä visuaalista kieltä, vaikka esimerkiksi maalausten sommitteluun ja värien käyttöön sisältyykin määrättyjä käytäntöjä ja lainalaisuuksia. Jokainen teos puhuu ikään kuin ”omaa kieltään”, joka kyllä avautuu ennakkoluulottomalle silmälle. Onhan se avautunut tekijälleenkin. Taidetta oppii näkemään vain katsomalla. Ja Lapuan Taidemuseossa on siihen nyt hyvä mahdollisuus.

Näyttelyn taiteilijat: Anna-Liisa Aho (s. 1937), Ellen Alakanto (1918-1971), Arto Dahlbo (s. 1946). Jorma Hautala (s. 1941), Erkki Hienonen (1933-2020), Eero Hiironen (1938-2018), Maija Hopeavuori (s. 1982), J. P. Köykkä (s. 1987), Liisa Malkamo (s. 1941), Aira Niemi-Pynttäri (1924-2011), Lars-Gunnar Nordström (1924-2014), Oiva Polari (1912-1996), Ger Sweeney (s. 1959), Veikko Takala (1923-2008), Seppo J. Tanninen (s. 1948), Matti Vainikainen (1925-2011) ja Sam Vanni (1908-1992).

Lisää:

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2015/05/tangram-versus-tanngram.html

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2021/06/enso-circle-of-life.html

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2018/04/kun-abstrakti-taide-saapui-pahajoelle.html

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2017/08/taideteoksen-ajaton-lasnaolo.html

JOUTILAISUUDESTA

Jouppilanvuoren legendaarinen meditaatiolava. Monet ovat täällä mietiskelleet ei-mitään ja saaneet runsaasti kosmista säteilyä avaruudellisiin ideoihinsa. Alhaalla laaksossa maailmoi Kultavuoren asuntoalue. Kuva SJT.

Of Man’s first disobedience, and the fruit

of that forbidden tree, whose mortal taste

brought death into the World,

and all our woe with loss of Eden.

– John Milton, Paradise Lost (1667)

Usein kuulee ihmisten ylistävän joutilaisuuden auvoisuutta. Kunhan pääsen lomalle, en tee yhtään mitään. Usein kuvitellaan myös, että parasta ei-minkään tekemistä on aurinkoisella hiekkarannalla makoilu. Vieressä seisoo väljähtynyt kaljapullo ja mahan päällä levitoi lukematon salapoliisiromaani. Vaan toisin on todellisuudessa, kuten Brian O’Connor kirjoittaa esseessään Joutilaisuus (2022). Kaiken aikaa olemme ryhtymässä ties mihin tekemiseen, sillä joutilaisuus on tylsää ja sopimatontakin. Elämä ei olekaan olemista, vaan tekemistä.

Joutilaisuuden viehätys johtuu äärimmäisestä itsekkyydestä. Marxin (kuten Kantin, Hegelin ja monen muunkin joutilaisuuden demonisoijan) mukaan joutilaisuus ei ole vaihtoehto missään olosuhteissa, ainoa tie edistykseen ja onneen on työ – vaikkapa sitten pakkotyö. Työ kykenee tarjoamaan ihmiskunnalle tien vapauteen ja onnellisuuteen, kaiken sen mitä ylipäätään millään elämänalueilla voisi tavoitella. Työ tarjoaa iloa ja huvia, se on vihonviimeinen vakava asia – se on ainoa asia. Työ on parempaa kuin taivaanmanna – se on jopa parempaa kuin paratiisillinen seksi.

Joten poikkeamme ensin paratiisissa. Erikoista on, että raamattu ei kerro juuri mitään syntiinlankeemusta edeltäneestä viattomuuden ja yltäkylläisyyden ajasta. Vaan mitäpä kertomista siitä olisi ollutkaan – pitkäpiimäistä loikoilua ties minkä puun varjossa. John Milton (Paradise Lost, 1667) on hieman verhoa raottanut villeistä paratiisillisista leikeistä ja hillittömistä eroottisista kirmailuista. Aadamilla oli ennen syntiinlankeemusta erektio päällä kaiken aikaa, kuten kirkkoisä Augustinus on vakuuttanut. Ja Lilith ja Eeva hyörivät halukkaina ympärillä yllään ei rihmankiertämää. Aikaa ei ollut tai jos olikin, niin kukapa sen kulumista olisi huomannut. Ja ruokaa tippui suoraan puista.

Mutta näinhän ei voinut jatkua, se oli selvää. Paratiisissa oli myös käärme. Jotkut arvelevat, että se olisi ollut moneen kyvykäs vanha rouva Lilith. Jotkut taas ovat tietävinään, että se oli paikallisen osaston sosialidemokraatti, joka vaati porukkaa liittymään puolueeseen ja panemaan housut jalkaan! Palkkioksi demari tarjosi hedelmää tiedon ja tietämättömyyden puusta, josta nimenomaan ei pitänyt syödä. Siitä oli sovittu itse Jumalan kanssa. Samassa silmänräpäyksessä Eeva ja Aadam huomasivat olevansa alasti. Oitis Eeva tokaisi, että ”Aatamilla on rumat vehkeet”. Martoa myöten punastunut Aadam haroi vaahterasta lehtiä peittääkseen rumuutensa.

Siltä tieltä ei ollut enää paluuta. Siitä lähtien kysymykset moraalisista arvoista ovat olleet pohdinnan ytimessä. Jo hetken pohdiskelu tekee selväksi, että menestyäksemme järjestäytyneessä maailmassa meidän ihmisten on muuntauduttava kaikkea muuta kuin luonnollisiksi olioksi. Ihanteellinen yhteiskunnallinen olio ei ole jouten, hän ei istu jalat ristissä haaveilemassa, vaan hän touhuaa aamusta iltaan toimen touhuissa. Jopa filosofit ovat kautta aikain laatineet argumentteja joutilaisuuden kiroista. Vaikka, kuten O’Connor huomauttaa, ”jokainen meistä tuntee joutenolon houkutukset ja joskus lankeaa niihin”.

Itsetietoinen joutilaisuus on elämäntapa, jota tavoitellaan ja jalostetaan luomaan mielikuva mukavasta elämästä, joka on massojen käsittämättömän uurastuksen tuolla puolen. (…) Näistä piirteistä on helppo päätellä, että joutilaisuus vastustaa suurta osaa siitä, mitä pidetään oikeana ja normaalina: joutilaisuudella ei ole mitään tekemistä tuottavuuden, työn, aseman tai kunnian kanssa.

– O’Connnor (s. 15)

Ylistäessään työn luomaa yhteisöllistä hyödyllisyyttä – kovan ponnistelun ja uupumuksen nautinnollisuutta – Marx kieltää ankarasti toimeliaisuudesta ”laiskuuteen” vetäytymisen. Modernin ajan ihminen ei enää osaa edes kuvitella paratiisillista joutilaisuutta, kirjoittaa O’Brien. ”Marxin täytyy toisaalta teoriansa tähden kieltää ja mustamaalata nämä nautinnot yhdistämällä ne kapitalismin vääristämään maailmaan. Uudenlaisessa maailmassa odottavat kokemukset, jotka eivät kärsi tällaisesta vääristymästä. Joutilaisuus on Marxin uudenlaisen maailman vihollinen.”

Niinpä Työ julistettiin pyhäksi, se ei ollut vain elämisen vaan myös teorian kannalta tarpeellista ja hyödyllistä. Työtä oli ryhdytty kutsumaan ansiotyöksi – ihmisten (nyk. kansalaisten) toimeentulo oli kytketty työn suorittamiseen. Joten jako-osaakin oli tarpeen ihmetellä, että keiden taskuissa ne voittomarginaalit pyörivät. Siitä syntyi alituisia kismoja. Koko elämismaailma oli (ja on) alistettu työntekemisen uhrimenoille ja palvonnalle. Mitähän vanha rönöparta Marx sanoisi nykymenosta, kun juuri mikään työnteko ei enää ole pyhää, nippa nappa edes tarpeellista. Suurin osa työstä tuottaa turhaa tavaraa, pilaa ilmaston ja saastuttaa vedet.

Hannah Arendt huomauttaa (Vita activa s. 315), että ”oleminen” on ainoa suure jonka ihminen voi tiedostaa vain itseään tutkistelemalla. Tästä syystä niin monet filosofit (Marx, Nietzsche, Bergson jne.) erehtyivät samaistamaan ”elämän ja olemisen”. Tällainen ”olemalla oleminen” näytti olevan toiminnallisempaa ja tuottavampaa kuin tietoisuus, joka yhä tuntui olevan liian lähellä halveksittua kontemplatiivista mietiskelyä. Siitä oli enää vain kukonaskel riivattuun oivallukseen, että elämä oli (ja on) työntekoa valmistamisena – tavaroiden ja erityisesti turhien tavaroiden tuottamista.

Myönnämme kyllä, että kaikki eivät ole luontaisesti persoja työn perään. Mutta jotakin tekemistä ihmisille täytyy keksiä, siinä Marx on oikeassa, että joutilaasta ihmisestä koituu riesaa niin yhteisölle kuin koko luomakunnallekin. Mutta onneksi on olemassa taide ja taidemaailma, johon lahjakkaat ja höyrypäiset työnvieroksujat voidaan sijoittaa (karkottaa) kuin autiolle saarelle. Siellä he voivat elää merkityksellistä ja virikekylläistä taide-elämää. Usein sanotaan, että taiteen tekeminenkin on työtä. Mutta eihän sitä kukaan tosissaan usko.

Taiteilijoille luontainen maailmallisuus ei tietenkään häviä minnekään, jos »ei-subjektiivinen» taide korvaa asioiden kuvaamisen. Mikäli taiteilija käsittää »ei-objektiivisuuden» subjektiivisuudeksi eli tuntee kutsumusta »ilmaista itseään», omia subjektiivisia tuntemuksiaan, hän ei ole taiteilija vaan huijari. Taiteilija, oli hän sitten taidemaalari, kuvanveistäjä, runoilija tai säveltäjä, tuottaa maailmallisia esineitä eikä hänen luomistyöllään ole mitään tekemistä erittäin arveluttavan, tai ainakin täysin epätaiteellisen, itseilmaisun kanssa. Ekspressionistinen taide on käsitteellinen mahdottomuus toisin kuin abstrakti taide.

– Arendt (Vita activa s. 326)

Vain harvoilla päänsisäinen suhina on niin voimakasta, että se kestää pitkäaikaistakin joutilaisuutta suistumatta katastrofiin – tylsyyteen tai hulluuteen. Vain harvat kykenevät nykyään Nietzschen tavoin lähtemään vain omien ajatustensa kanssa iltakävelylle. Monille meistä on alituiseen järjestettävä ajankulua. Isoäitini tapasi usuttaa sadepäivinä meidät lapset tylsän lautapelin äärellä ja sanoa, että siinähän teidän peijoonien aika kuluu rattoisasti. Ikään kuin aika ei olisi kulunut kuluttamattakin.

Muinoin asiat olivat toisin, kun työntekemistä jopa hävettiin, huokaa Nietzsche. Työnteko oli välttämätöntä vain todellisessa hädässä – hengen pitimiksi. Kuten Tuomas Akvinolainen kirjoittaa. Pontta ajatuksiinsa hän haki Aristoteleelta (ei Raamatusta), kun hän vakuuttaa, että ”vain tarve pysyä hengissä pakottaa ruumiilliseen työhön”. ”Tästä hän päättelee, että kaikkien ei suinkaan ole tarpeellista ansaita leipäänsä otsa hiessä, vaan työ on viimeinen ja epätoivoinen keino ongelman ratkaisemiseksi ja velvollisuuden täyttämiseksi”.

Mutta animal laboransin voittokulun myötä työnteosta tuli elämänprosessin kaikkinielevä ulottuvuus. Kaikki ihmisen korkeimmat kyvyt alistettiin eloonjäämisen materiaaliselle kamppailulle. Luova taiteellinen työkin ohjautui samoista vieteistä, ”jotka panivat silkkiäistoukat kehräämään silkkiä”. Kontemplaatio ei ollut ainoa toiminto, joka katosi ihmisen elämismaailmasta. Jopa ajattelu muuttui aivojen toiminnoksi, jolla oli merkitystä vain laskennallisissa tehtävissä. Tosin tietokoneet tekevät nykyään senkin paremmin.

Maailmassa kaikki on jotakin varten, mikään ei ole ilman syytä. Myös ihminen on jotakin muuta kuin itseään varten, siis johonkin muuhun käyttöön, jonkin muun olemisen vuoksi. Näin ihminen saadaan määritellyksi osaksi eläinkuntaa, konekuntaa ja mitä tahansa kuntaa. Myös ihminen tulee ymmärretyksi siten, että hänen toimintansa ei sisällä mitään sellaista, joka ei selity riittävällä perustalla, kuten Juha Varto kirjoittaa kirjassaan Uutta tietoa (2001). ”Tämä on tarkoittanut, että ihmisen tarkastelusta on pyritty poistamaan ne piirteet, jotka ovat aina aiheuttaneet ongelmia niin tieteelle kuin politiikallekin, siis arvaamattomat yksilölliset piirteet.”

Kirjoittaja viittaa Weiliin, jonka mukaan olemme jättäneet vaivalloisen ajattelun, koska helpompaa on liittyä yhteiseen uskomukseen ja mielipiteenmuodostukseen. ”Tuohon Leviathaniin, joka on niellyt yksilöltä sen rauhan ja yksinäisyyden, jossa hän voisi ajatella, ja on antanut tilalle yhteisen puitteen, jossa voi muodostaa kysymyksiä ja antaa vastauksia.”

Tieteen ulkopuolella muhii ajatus, että niin ihminen kuin luontokin on jotakin muuta kuin mitä tieteen yksipuolinen kuva antaa ymmärtää, kirjoittaa Varto. ”Tämä ulkopuolinen asetus edellyttää, että on oltava myös jokin muu, aidosti erilainen todellisuus, joka ei ole yksiulotteinen eikä edellytä yksilön tuhoamista.”

Käytännöllisen puuhailun puuttuminen saattaa tuoda uudenlaisen tavan nähdä ympäröivä maailma. Turhaan eivät kreikkalaiset valinneet käytännöllisen vastakohdaksi sanaa ”katsella” (theorein), sillä muutos, joka käytännölliseen nähden tapahtuu, on touhuamisen muuttuminen tarkasteluksi, aktiivisuuden muuttuminen passiivisuudeksi, jossa me emme enää tee, vaan annamme todellisuuden olla sellaisenaan. Ideaalimuodossaan teoreettinen tarkastelu tarkoittaa olevan jättämistä silleen ja asettumista tarkastelukulmaan

– Varto

Vain muutaman sivun katkelma on säilynyt nykypäivään Senecan joutilaisuutta pohtivasta kirjoitelmasta vai pitäisikö sanoa esseestä. Jo 2000 vuotta sitten joutilaat ihmiset aiheuttivat päänvaivaa, vaikka kirjoittaja toteaakin, että he hyvinkin saattoivat olla ihmiskunnalle suuremmaksi hyödyksi kuin kaikkialla hääräävät ”hikipingot”. Viisaan ei kannata edes hakeutua sellaiseen valtioon, jossa vallitsee jatkuva taistelu ja hajaannus, jossa oikeudenmukaisuus ja hyvyys eivät ole minkään arvoisia, ”ja jossa vihollisia kohdellaan säälimättömän julmasti, omia kansalaisia kuin vihollisia”.

Kunnon kansalaisena Senaca ei näe joutilastakaan täysin laiskaksi, sillä joutilaskin mietiskelee. Vita contemplativaa arvostettiin selvästi enemmän kuin muita olemisen muotoja, ”mietiskelevä” elämä oli yksikertaisesti parempaa kuin toiminnallinen elämä. Joutilaat olivat löytäneet rauhaan vetäytymisessä keinon, jossa he olivat suuremmaksi hyödyksi ihmiskunnalle kuin kaikki nuo kiireisinä ahertavat. ”Miksi sanon kaiken tämän? Jotta näkisimme, että mietiskely on kaikille mieleen. Toiset suorastaan tavoittelevat sitä – meille se on poukama johon pysähtyä, ei satama.”

Mutta selittämättä jää syy siihen, miksi vita activan järjestyksen muuttuessa homo faberin tappio päättyi animal laboransin voittoon, miksi ihmisen aktiviteeteista juuri työnteko kohotettiin korkeimmalle tasolle.

– Arendt

Brian O’Connor: Joutilaisuus, Essee filosofiasta, suom. Tommi Kakko, niin&näin 2022.

Lars Fr. H. Svendsen: Ikävystymisen filosofia, Tammi 2005.

Hannah Arendt: Vita activa, Ihmisen olemisen ehdot, käännöstyön ohjaus Riitta Oittinen, Vastapaino 2002.

Seneca: Joutilaisuudesta, teoksessa Elämän lyhyydestä, suom. Jarkko Torkki, Otava 2018.

John Milton: Paradise Lost, 1667.

Juha Varto: Uutta tietoa, Värityskirja tieteen filosofiaan, TUP 2001.

Juha Varto: Fenomenologinen tieteen kritiikki, TUP 1995.

Paradise Lost, SJT 2012.

PORFYRIOS JA VIISAAN VALINTA

Alavutelaisen maalarin Matti Annalan kuvaus perinteisen ruokatalouden idyllisestä kulttuurimaisemasta vuodelta 1954. Kuva SJT.

Ruumiistaan ja ulkoisista ärsykkeistä sekä mielihaluista etäisyyttä ottaneen viisaankin on syötävä, koska itseään ei saa näännyttää nälkään. Korkeimmillakin hyveen tasoilla on siis harjoitettava sellaista oikeudenmukaisuutta, joka kohdistuu muihin elollisiin, koska ravinnon käyttäminen on myös ihmiselämän korkeimpaan päämäärään pyrkiville filosofeille välttämätöntä. Se on Porfyrioksen mukaan tehtävä korkeimman oikeudenmukaisuuden vaatimusten mukaisesti, ja tämä edellyttää suurinta mahdollista vahingoittamattomuutta kaikkea elollista kohtaan.

– Miira Tuominen: Porfyrios oikeudenmukaisuudesta, teoksessa Porfyrios: Sielullisten vahingoittamista vastaan (2022)

Meille ihmisille löytyy kätevästi ruoka suoraan olemisympäristöstämme – sitä kasvaa maasta, tippuu puista, kävelee vastaan. Ja mikä parasta me voimme syödä kaikkea mahdollista, vaikka toisiamme jos niikseen tulee. Moinen ruokavalio – sekasyönti – on herättänyt kiivaita kannanottoja jo aikojen alusta saakka. Toki enin ihmisten ruoasta on löytynyt kasvikunnasta, paitsi että mitä lähemmäksi nykyaikaa on tultu, sitä lihaisemmaksi se on käynyt. Nykyään liha onkin niin itsestäänselvää teollisuustuotantoa – läpikotaisin brändättyä – että vain harvat ymmärtävät sen perään kysyä.

Jo antiikin ajoista saakka lihansyöntiä on perusteltu väittämällä, että eläimet eivät ole ihmisen kanssa samankaltaisia, joten ne voidaan sulkea oikeudenmukaisen kohtelun ulkopuolelle. Tällaista aatesuuntaa suosittivat mm. stoalaiset filosofit Khrysippos (279–207 eaa) ja Poseidonios (135–51 eaa). Mutta lihansyönnistä pidättäytymisellä oli myös vahvat perinteet etenkin Pythagoraan (582–496 eaa) ja hänen seuraajiensa toimesta. Väkevimpiä noista osin hävinneistäkin teksteistä on Plutarkhoksen (n. 45–125) Lihansyönnistä (suom. 2004). Uutta käännöstyötä edustaa Porfyrioksen (232–304) Sielullisten vahingoittamista vastaan (suom. 2022).

Pythagoras luennoi intohimoisesti kasvissyönnin puolesta, mutta jostakin syystä hän vastusti ankarasti papujen syöntiä. Pythagoraan mukaan paras ruoka oli ”oikeudenmukaisuudella maustettu”, jolloin se ei aiheuttanut vääryyttä muita olentoja kohtaan. Jumala oli luonut meidät niin, että pärjäisimme elämismaailmassamme mainiosti (jopa taidetta luoden) ilman lihansyöntiä ja sitä kautta muille elolisille koituvaa haittaa. ”Muutoinhan epäoikeudenmukaisuuden alkusyy olisi asetettuna meidän omaan luontoomme.” Mutta luontommehan on tyhjä, kirkas kuin lähteensilmä.

Porfyrioksen mukaan stoalaisten perusteet olivat riittämättömät rajaamaan oikeudenmukaisuuden käytännön vain ihmislajin piiriin. Ja näin filosofi laajentaa (sielullisten) vahingoittamisesta pidättäytymisen vaatimuksen myös eläin- ja kasvikuntaan. Porfyrios seuraa menneisyyden suurta filosofia Theofrastosta (371 –287 eaa), jota syystäkin on kutsuttu kasvitieteen isäksi. Theofrastos muotoilee sopimuksen koko ”ruokakunnan” kanssa – siis eräänlaisen ”reilun kaupan sopimuksen” välttämättömyyden pakosta. Syötävä on, sillä korkeimmallakaan hengen ja hyveen tasolla ei pidä nälkää nähtämän.

Sopimuksen mukaan maataloustuotteisiin voidaan ansaita ”käyttöoikeus”, ilman että ryhdytään varastamaan. Hoitoa vastaan eläimet voivat luovuttaa osan ”tuotannostaan”, lehmät maidostaan, kanat munistaan, mehiläiset hunajastaan jne. Hedelmäpuut ja -pensaatkaan eivät kaikkia hedelmiään tarvitse, vaan pudottavat ne maahan vapaaehtoisesti. Oliivipuuta voidaan rajunpuoleisesti ravistaa, jos luumarjat eivät muuten tipu, mutta on päivänselvää että eläimestä ei lihaa tipu vaikka kuinka ankarasti ravistaisi. Ja raakalaisen päätös murhata eläin lihan tähden ei tule missään tapauksessa kysymykseen. ¹

Välttämättömyyksien ottaminen ei kuitenkaan vahingoita kasveja, jos otamme sen minkä ne pudottavat, eikä se vahingoita hedelmiä ja siemeniä, jos käytämme niitä kun ne ovat jo varisseet; eikä se vahingoita myöskään lampaita ja vuohia, jos keritsemällä teemme niille pikemminkin palveluksen ja hoivaa tarjoamalla saamme osan niiden maidosta. Siksi vaikka oikeudenmukainen mies ikään kuin pienentää itseään mitä tulee ruumiillisiin seikkoihin, hän ei tee vääryyttä itseään kohtaan – juuri tämän koulinnan ja itsehillinnän myötä sisäinen hyvä nimittäin lisääntyy, eli hän etenee kohti jumalan kaltaisuutta. (Porfyrios III/26)

Kyseessä ei ole vain ravinnon hankinta ja mahan täyttö keinoilla millä hyvänsä vaan ihmisen henkinen kehitys, valaistuminen – eteneminen kohti jumalan kaltaisuutta, kuten filosofi teroittaa. Porfyrios tuo tekstissään esille myös vastapuolen ajatuksia – epikurolaisten argumentit.

Jos siis olisi ollut mahdollista tehdä ihmisten ja kaikkien muiden eläinten välille jonkinlainen sopimus siitä että he eivät tapa meitä emmekä me tapa heitä erottelematta, olisi ollut hyvä ulottaa oikeus heihin asti – sehän olisi johtanut turvallisuuden parantumiseen. Mutta koska ei ollut mitään keinoa jakaa yhteistä lakia sellaisten eläinten kanssa, jotka eivät ymmärrä järjen puhetta, tällä tapaa ei ollut hankittavissa meille sellaista etua, joka takaisi turvallisuutemme suhteessa muihin sielullisiin yhtään sen paremmin, kuin jos sopimuskumppanina olisi ollut sieluton olio. Siksi ainut mahdollisuutemme turvallisuuteen on itsellemme pidättämä lupa – joka meillä nykyäänkin on – tappaa heitä. (Porfyrios III/26)

Myöhemmin Porfyrios kuitenkin toteaa, että useimmat epikurolaisistakin – aina heidän päämiestään myöten – jätti suureen ääneen mainostamansa ”suurimmat mahdolliset herkut” väliin ja tyytyivät ohrakakkuun ja hedelmiin. ”He ovat täyttäneet kirjoituksensakin kehittelemällä ajatuksia siitä, miten luonto tyytyy vähään ja miten luonnon välttämättömien tarpeiden hoitamiseen riittää se, mikä on vaatimatonta ja helposti hankittavissa.”

Sopimuksesta eniten hyötyvä osapuoli viljelijä on ollut kiero isäntä, se on jalostanut, oksastanut ja ympännyt. Hyvällä syyllä siemenetön viinirypäle tai noin 50 kiloa päivittäin maitoa lypsävä lehmä (valtaisat utareet kassissa lattiaa viistäen) voisivat kysyä, mikä järki tässä on. Nykyään lehmien vuosittain lypsämä maitomäärä ylittää jo keskimäärin 10000 litraa, ja tuota hurjaa tuotantokautta (ja elämää) kestää reippaat 2 vuotta. Tuollainen järjetön maidontuotto vaatii puhdasta vettäkin noin 200 litraa vuorokaudessa.

Ohraa pidettiin jo antiikin maailmassa vehnää arvottomampana viljalajina, köyhien ja sikojen ruokana. Siis filosofisille askeetikoillekin sopivana ravintona. Otti ohraleipä, sanottiin lapsuuteni Pahajoella, kun jollakulla meni bisnekset syteen. Vaikkakin ohraleipä oli suurta herkkua ja tärkein vilja Suomessa aina 1800-luvulle saakka, jolloin ruis otti sen paikan. Pohjanmaalla suuressa suosiossa oli eri viljalaeista valmistettu ”sekaleipä”; yhtä kamalaa leipää olisi voinut leipoa vaikka sahajauhoista. Nykyään suuresti arvostettua kuningas kauraa pidettiin lähinnä rehuviljana. (Kelvottoman vehnän nimeä en suostu edes ääneen lausumaan.)

Kuten on käynyt ilmi Porfyrios ei käynyt taistoa lihansyöntiä (sarkofagiaa) vastaan yksin. Vuosisata aikaisemmin vaikuttanut Plutarkhos kommentoi myös eläinten kanssa tehtyä ”oikeudellista sopimusta”. Itse asiassa sellaista sopimusta ei ole, olemme yhä edelleenkin toisiamme ja eläimiä tappavia barbaareja. Häpeällistä elämäämme ylistäviä runoilijoita ei todellakaan tarvita, kuten Platon jo totesi ihannevaltiota suunnitellessaan.

Meidän, jotka pidämme elämäntapaamme sivistyneenä ja inhimillisenä, on vaikea sanoa, mitä meille jäisi kaikista monimutkaisista toimistamme maalla ja merellä – mikä ilmaa koskeva taito, mikä hienostunut ruokavalio – jos oppisimme kohtelemaan vahingoittamatta ja huomioon ottaen kaikkia eläimiä, ikään kuin rationaalisina ja samanheimoisina. Lääkettä tai parannusta tähän ongelmaan ei ole: joko luovumme tähänastisesta elämäntavastamme tai luovumme oikeudenmukaisuudesta. (Plutarkhos, De sollertia, suom. Tua Korhonen)

Porfyrios käsittelee myös uhraamista, tuota omituista toimitusta, jossa tapettu eläin (tai ihminen) poltetaan ja toivotaan käryjen tavoittavan jumalaiset nenät. Vastoin kaikkia järkisyitä siihen ryhdyttiin ikään kuin välttämättömyyden pakosta. Jo Theofrastos oli uhraamista vastustanut (siis jo satoja vuosia ennen Porfyriosta) perusteella, että se mikä on epäoikeudenmukaista, ei ole myöskään hurskasta. Ja miten jumalia olisi voinut lepyttää ainainen palavan lihan katku jumalaisissa nokissa. Ei ihme, että vitsaukset ja onnettomuudet seurasivat toisiaan.

Ja jos kerran se, joka vie toiselta sadon, ei ole otollinen uhraamaan, niin aivan varmasti ei jumalille otollista ole myöskään satoa kallisarvoisempien varastettujen asioiden uhraaminen – silloinhan teko on vielä kauhistuttavampi. Ja sielu on paljon kallisarvoisempi kuin se mikä kasvaa maasta, joten sen riistäminen eläimeltä uhraamalla ei ole sopivaa. (…) Ja omastamme meidän uhrattava, ei siitä mikä on toisten. (Porfyrios II/12-13)

Theofrastos ehdottaa hyville jumalille (daimoneille) otollisiksi uhreiksi kukkasia ja ohranjyviä, otollisia olisivat myös sellaiset vuodatusuhrit kuten öljyt ja viinit. Uhratkaamme siis mekin, kehottaa tämä zen-mestariksi äitynyt Porfyrios, mutta uhratkaamme jotakin jumalien arvoista, ei mitään aistittavissa olevaa, uhrisavuja eikä sanojakaan – ei edes sisäistä puhetta. Ei mitään aineellista – hiljaisuuskin riittää.

Palvomme häntä puhtaalla vaikenemisella ja häntä koskevin puhtain ajatuksin. Meidän täytyy siis liittyä jumalanyhteyteen ja tulla hänen kaltaisekseen, ja siten tarjota oma jumalan puoleen kohottautumisemme pyhänä uhrina – se on samalla kertaa meidän ylistyslaulumme ja pelastuksemme. Uhraamisen päämäärä on sielun tyyneydessä ja jumalantarkkaavaisessa ajattelussa. Porfyrios II/34)

Kaiken inhimillisen kaaoksen taustalla on lihansyönnin julma kulttuuri, joka aiheuttaa monenlaisia onnettomuuksia ja sairauksia. Megalomaanisiin mittasuhteisiin paisunut eläinten teurastus on johtanut ihmisen sisäiseen epäjärjestykseen ja sen myötä jatkuvaan sotimiseen ja turhaan tappamiseen. Porfyrioksen aikoina oli luontoa ja ympäristöä yllin kyllin sotkettavaksi, joten se ei filosofia huolettanut – ilmastosta puhumattakaan. Mutta eläinten oikeudet ymmärtänyt lihaa syömätön ihminen oli kaikin puolin parempi kansalainen.

Se, joka on omaksunut yhteenkuuluvuuden elävän olennon kanssa ylipäänsä, ei tee vääryyttä myöskään yksittäistä eläintä kohtaan – mutta se, joka rajaa oikeudenmukaisuuden vain ihmiseen, on tiukan paikan tullen valmis luopumaan oikeudenmukaisuudesta kokonaan. Niinpä pythagoralainen lisuke on sokraattistakin suloisempi: Sokrateen mukaanhan sopiva lisuke on ruoan puute eli nälkä, Pythagoraan mukaan puolestaan sellainen, jolla ei tehdä vääryyttä ketään kohtaan ja joka on maustettu oikeudenmukaisuudella. Sielullisista valmistettua ruokaa välttämällä välttyy tekemästä ruokaan liittyviä vääriä tekoja. (Porfyrios III/26/7)

¹ Mainittakoon ohimennen, että nykyisin useimmissa Välimeren maissa oliivipuiden korjuussa käytetyt imurit tuhoavat vuosittain miljoonia lintuja. Itse käytän kreetalaista oliiviöljyä, joka edelleenkin valmistetaan perinteisin menetelmin .

Ps. Sen enempää edellinen kuin tämä nykyinenkään hallitus ei suitse järjettömyyksiin paisunutta liha- ja maitotaloutta. Päinvastoin tukea jaetaan moiselle uhritaloudelle ja sen tuotteiden kulutukselle.

Blogit lihansyönnistä:

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2014/12/lihansyonnista-i.html

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2014/12/lihansyonnista-ii.html

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2014/12/lihansyonnista-iii.html

Porfyrios: Sielullisten vahingoittamista vastaan, suom. Liisa Kaski, Tutkijaliitto 2022.
Plutarkhos: Lihansyönnistä /Om att äta kött, suom. Tua Korhonen, Antti J. Niemi ja Pia Åberg, Summa 2004.

Lapsuuteni onkipaikka, Matti Annalan maalaus vuodelta 1952. Kuva SJT.

VAELLUS PAHAJOEN LAAKSOSSA

 

            Pahajoen kylän läpi kulkeva legendaarinen vanha Valtatie 66.

     Still I want my friends under the pines

when I sit on a rock and listen to them

as the pleasant monkeys.

– Wang Wei 

Jo huhtikuussa kuulen

peltopyiden vihellyksen.

Kun kuivat heinänkorret

pistävät hangesta kuin neulat.

Kerrot kuulumisia kotikylästäni.

Muistan suuret kirsikkapuut

varjostamassa hänen ikkunaansa.

Hehkuivatko ne jo syksyn väreissä.

Puutarhassa lumen taakka painaa

puiden oksat maahan saakka.

Ikävöin jo kevään vehreyttä,

hortensianlehtien varjoja lattialla. 

Syy on aamunkoiton hyisen tuulen

ja iltahämärän vihmovan sateen.

Karanneet kyyneleet päihdyttävät

ja pitävät otteessaan.

Polku vie suoraan joelle,

kaksi pyöräilijää ylittää sillan.

Voikukanlehdet ovat jo vaaksanmittaisia.

Veneeni takertuu lumpeisiin.

Palaavat lapsuuden muistot.

Miten avarana avautuikaan tienoo.

Miten korkealle kohosivat puut

ja miten kirkas oli vedestä heijastuva kuu. 

 

Talossa suuren kuusen varjossa

harjoitin hiljaisuutta kun ruusut

kuihtuivat kukkulan rinteessä.

Kuinka ovat asiasi nyt, ystäväni.

Maalasimme kauan sitten

joen suvannon maisemaa.

Sinusta on tullut jo vanha mies.

Nyt me tiedämme,

kehnoa on vanhojen miesten elämä.

Ehkä törmäämme metsässä sienestäjään

ja unohdumme sille tielle.

Talosi on hylätty ja asumaton.

Pyöräni nojaa murheellisena aitaa.

Porttisi on suistunut saranoiltaan.

Ja aurinko laskee jo iltapäivällä.

Hämähäkki roikkuu tyhjässä ikkunassa.

Piisamit mellastavat lammessa.

Viileä viima tuo saniaisten tuoksua.

Ei ole sanoja tällaiseen tyhjyyteen. 

Taivas on kuulas koko laakson mitalta.

Joelta kuuluu yksinäisen airon kitinä.

Pajut nuokkuvat, vesi kiitää kepeästi yli kivien.

Pilvet nojaavat raskaina puiden latvoihin.

Kuljen kohti kukkulalta nousevaa savua.

Muistathan pudistella lumet viitastasi.

Kuinka pitkä aika siitä onkaan, melkein ikuisuus.

Syksyn lehdet kuistilla ovat yhä lakaisematta.

Nojaan puuhun taloni edustalla

ja katselen alas laaksoon.

Kylmä kuu pilkistää mäntyjen lomitse.

Vaatteet kostuvat talven usvasta.

Varikset lentävät kohti länttä.

Uupuneena suljen oveni.

Hukkasin nauruni vuorelle.

Kevään tuulet eivät punaa poskiani.

En osaa nauttia viinipullostani,

enkä välitä vaikka kukat kuihtuvat.

Illan sumutkaan eivät enää tiedä

minne kokoontua.

Runosarja Vaellus Pahajoen laaksossa on eräänlainen Wang Wei -pastissi, kirjoitettu Pahajoella joskus 1980-luvulla, ilmestynyt teoksessa Ariel (2007). Wang Wei (699-759) oli maalari, runoilija, muusikko, harras zenin harjoittaja ja kasvissyöjä. Todennäköisesti yhtään hänen maalaustaan ei ole säilynyt mutta runot ovat, joten voimme ryhtyä laulamaan hänen kanssaan. Kuvat SJT.