VALON LOUHINTAA I – NÄKYMÄTÖNTÄ METSÄSTÄMÄSSÄ

     Näyttelyä pystytetään, Lapuan Taidemuseo 4.2.2026.

 

Miten voisimme nähdä valon,

ellei silmä olisi auringon kaltainen.

– Goethe

Se, minkä näemme (maalaus)taiteessa, on todellisuudessa näkymätöntä.

– Derrida

Aivan kokonaan näkymätöntä se ei kuitenkaan ole. Samankaltaisen tilallisuuden, valollisuuden ja värillisyyden synergian huimauksen kuin maalausta katsellessa voi kokea myös luonnossa. Voi nousta Petrarcan tavoin vuorelle (tai Sepon kanssa katolle) ja antaa näkymän virrata sisään silmänrei’istä, jotka Goethe väitti valon poranneen luisiin kalloihimme. Maisemassa toteutuvat samat parametrit kuin maalauksessakin. Turhaan ei Derrida sijoita maalaustaidetta tilataiteiden joukkoon. Maalauksen mielen muodostuminen tapahtuu – tilallistuu – tilassa.

Näiden kysymysten ja paradoksien pariin maalarit palaavat yhä uudestaan. Ja silloin tällöin he onnistuvat mahdottomassa tehtävässään tehdä näkymättömästä näkyväistä. Muutoinhan ei koko touhussa olisi mitään mieltä. Hyvällä taidolla ja tuurilla nämä näkyväisyyden tilallistumiset saattavat ottaa maalauksen haltuunsa – eivät vain abstraktia maalausta vaan minkä tahansa lajityypin teoksen. Taideteokselle ei ole olemassa vain yhtä yksiselitteistä tulkintaa, vaan näkökulmia ja näkemisen tapoja on lukemattomia. Kuten oheisesta tekstistä tulemme huomaamaan.

Vuosien uurastuksen jälkeen – kun olin jo lähes luopunut toivosta – eräänä päivänä onnistuin sellaisen maalauksen tekemään. Kuin vahingossa, kuten on tapana sanoa. Se ilmestyi eteeni kuin ihmeen kaltaisena maalin suttuisesta (maanmutaisesta) sekasorrosta. Katselin sitä lumoutuneena myöhälle iltaan saakka – siinä oli jotakin sellaista mikä ei katsomalla valmiiksi tullut. Näkökyvyn heikentyessä olin löytänyt ikään kuin uudenlaista näkemistä. Siinä toteutui Alva Noën ennustus: ”Taide ei muuta ainoastaan näkemistä, vaan se muuttaa myös sen, mitä näemme.”

Kaikki taide on olemukseltaan runoutta, koska se antaa olevan totuuden saapumisen tapahtua sellaisenaan.

– Heidegger

Sellainenkin maalari joka on luopunut seinien maalaamisesta, tarvitsee jotakin maalattavaa – muotoja joihin maalia sivellä. Aina ei toimi edes mestarin neuvo, että kunhan vain seisoo pensselit tanassa, niin maalattavaa kyllä löytyy. Perusmuotoja on variaatioineenkin vain muutama – kolmio, neliö, ympyrä – ne on äkkiä maalattu. Joten aloitin sinnikkään uusien muotojen metsästyksen. Siitä huolimatta, että filosofi oli sanonut, että ellei jollekin ole sanaa (sanallista määritelmää), sitä ei ole olemassa. Hans Scharounin mukaan ”funktionaalista ja orgaanista” muotoa ohjaava laki voidaan käsittää vain metafyysisesti, poeettisesti. ”Suuri mysteeri luovassa työssä on epäilemättä muoto, muoto orgaanisessa ja moninaisessa mielessä.”

Jatkuvasta muodonmuutoksesta puhuminen maalauksen yhteydessä tuntuu jotenkin oudolta ja johtavan jälleen harhapolulle, jossa koko prosessi siselöityy mielipiteeksi. Maalauksen perustilaa ei hallitse muutostaistelut ja melskeet, vaan mykkä hiljaisuus – pysähtyneisyys – joten muotoutumista voi ilmentää lähinnä muotokielen omintakeisuus, ellei peräti omituisuus. Jos filosofin tehtävä on saavuttaa kirkas ajatus menettämättä kaaosta näköpiiristä niin mitä jää maalarille. ”Antaa kaaokselle muoto menettämättä sen kaoottista luonnetta.”

Jos ajattelua hallitsevat liialliset ennakkorakenteet, menetämme kosketuksen kaaoksen luovaan voimaan. Mutta jos vajoamme suoraan kaaokseen, emme saisi muodostettua mitään pysyvää ymmärrystä. Ajattelun tehtävä on olla vuoropuhelussa kaaoksen kanssa.

– Deleuze

Gilles Deleuze lanseeraa ”objektiilin” idean, jossa näkyvät muodot ovat sarja alituisesti muuntuvia objekteja. Muotoutuminen (deformation) ”pilaa” ja vääristää alkuperäistä muotoa synnyttäen siirroksia, poimuja, rakoja ja mitä tahansa. Deleuzen mukaan objektin status ei ole enää riippuvainen pysyvästä tilallisesta muodosta, vaan se on muuntautunut jatkuvaan varioitumiseen ja kehittymiseen. ”Objekti on tässä manieristinen, ei olemuksellistava: se on muuttunut tapahtumaksi.” Uuden muotokielen ilmitulomuotoja saattaisivat olla kaaos, kompleksisuus, emergenssi, morfogeneesi, taitteisuus, epälineaarisuus, fraktaalisuus jne.

Tässä katsannossa myös maalaus jää arvoitukseksi, jota ei voi sanoilla tavoittaa. Sen voi vain nähdä. Kun olin lopulta onnistunut tällaisen maalauksen maalaamaan annoin sille nimeksi Koan. Koan on zen–buddhalaisuudesta tuttu arvoitus (paradoksi), jota ei voi loogisella järjellä ymmärtää, sen voi vain nähdä (oivaltaa). Eli se on kovasti maalauksen kaltainen.

Iltapäivällä postilaatikkoon kopsahti juuri ilmestynyt uunituore kirja, Nykyisyyden haamuja (2025), jonka avattuani törmäsin välittömästi tähän samaan kysymykseen maailmankuvan realistisuudesta tai antirealistisuudesta. Kaikki havaittu on kulttuurisesti värittynyttä ja vääristynyttä. Me emme suoraan näe ”sellaisuudessaan” sitä mitä näemme, vaan havainto koostuu perinteisistä tavoista ja sosiaalisista havaintotottumuksista. ”Se mikä soveltui taiteen eri aikakausiin ja niille ominaisiin tyyleihin, päti myös tieteeseen”, kirjoittaa Eilenberger. Jos lopputulos ei näytä näköiseltä, se ehkä tulee näyttämään.

Niin sanottu ”naturalismi” on itsekin vain yksi tyyli muiden joukossa. Ja ennen kaikkea se, mikä ylevöitetään ”realismiksi” ja siten ainoaksi oikeaksi todellisuuden kuvaukseksi, on aina pelkästään viimeisin muoti historiallisesti päättymättömässä sarjassa tapoja ”nähdä maailma oikein”.

– Wolfram Eilenberger

Pahin suoran näkemisen (kokemisen) este on ”luonnollinen asenne”, eräänlainen yleisasetus, joka saa maailman näyttäytymään kaikesta vieraudesta ja outoudesta huolimatta tuttuna todellisuutena. ”Aivan kuin me olisimme olleet täällä aina, kuten auringon nousu ja lasku, vuorten jyly ja laaksossa viipyilevä päivänpaiste. Ehkä maailma ei edes tiedä, että me olemme täällä.” (SJT 2026) Husserlin mukaan meidän on mitä pikimmin suljettava nuo luonnollisen asenteen viettelykset tiedostuksemme ulkopuolelle ja omaksuttava todellinen kriittinen filosofinen (fenomenologinen) asenne. (Husserliana VI, 183-184)

Maalauksen synerginen muotokieli saa kokijansa kokemaan konkreettisia koskettamisen kaltaisia tuntemuksia. Teos ei vain katso minua – se käy käsiksi. Rohkeasti Alva Noën ajatusta seuraten voitaisiin väittää, että taideteos ei vain muuta kokemusmaailmaamme, vaan se muuttaa myös kokemamme maailman. Myös Deleuze nousee todistamaan, että taidekokemus voi ylittää vakiintuneet inhimilliset käsitykset ja pakottaa katsojansa ja kokijansa keksimään uusia ajattelun ja olemisen tapoja. Liike ja jopa kuviteltu liike vaikuttaa maalauksen muotokieleen – mutta myös katsojaan. Havainnon haptisuus saa aikaan sen, että silmät toimivat kuin kosketuselimet, tarraavat persuksista kiinni ja vievät sokkotanssiin.

Todellisuus on kiinteä kudos, joka ei odota meidän arvostelmiamme liittääkseen toisiinsa mitä yllättävimmät ilmiöt eikä hylätäkseen kaikkein totuudenkaltaisimmat kuvitelmamme. Havaitseminen ei ole tiedettä maailmasta se ei ole edes teko, harkittu kannanotto, vaan perusta, jolta kaikki teot lähtevät ja jonka ne edellyttävät. Maailma ei ole objekti, jonka rakentumisen säännön löytäisin itsestäni, se on luonnollinen ympäristöjä kaikkien ajatusteni ja eksplisiittisten havaintojeni kenttä.

– Maurice Merleau-Ponty

Maalausta kannattaa lähestyä arkeologian tekniikalla, kerros kerrokselta. Näkemisen louhinnan voi aloittaa teoksen pintakerroksen esittävästä aineksesta, josta löytyy näkemisen evästä ja jutunjuurta elämismaailmasta tutuista ilmiöistä pitkäksi aikaa. Syrjäpoluille eksymisestä ei kannata piitata. Vähitellen voi edetä syvempiin ja merkityksellisimpiin ilmaisun kerroksiin. Abstraktit maalaukset vaativat kyvyn suunnistaa jonnekin ei-esittävän maailman tienoolle. Siellähän se Platonkin taiteilijoita vartoo, ja jos vain kiinni saisi….

voitelisi heidän päänsä mirhamilla,

seppelöisi heidät villanauhoin

ja lähettäisi heidät toiseen valtioon.

– Platon taiteilijoista

Tuskin kukaan uskoo enää hegeliläiseen maailmanhengen ohjaukseen, jossa historia kulkee vääjäämättä järki johtotähtenään kohti yhä vain parempaa tulevaisuutta. Tiedämme kokemuksesta, että kulku voi suuntautua yhtä hyvin taivaaseen kuin helvettiinkin, niin hyvään kuin pahaankin. Slavoj Žižekin mukaan kulttuuri ja taide ovat vain hengähdyspaikkoja, joista tuo henkipahanen kerää lisää voimia jatkaakseen matkaansa kohti barbariaa. Mutta tällaiseen synkkyyteen me taiteilijat emme voi vaipua, jopa barbariassakin tarvitaan taidetta ja taiteen valaisemia ihmisiä. Ilman taidetta elämä ei ole elämisen arvoista – ei missään olosuhteissa.

Jos se on taidetta, se ei halaa eikä hoivaa – se täräyttää ilmat pihalle!

– SJT, 1968

Suunnittelen näyttelyä, kun koko muu maailmaa suunnittelee sotaa. Naapurin pulskea kolli Ville katselee sillä silmällä kun kannan isokokoista maalausta pihan yli pakettiautoon. Ville-kolli nyökyttää päätään hyväksyvästi – se kyllä tietää, mikä on se juttu maalaustaiteessa.

– SJT, Hallila 20.7.2025

Philip Ball: Kirkas maa. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita 2003

Pentti Määttänen: Taide maailmassa, Pragmatistisen estetiikan lähtökohtia. Gaudeamus, 2012.

Maurice Merleau-Ponty: Filosofisia kirjoituksia. Toim. & suom. Miika Luoto ja Tarja Roinila. Nemo, 2012.

John Dewey: Art as Experience. Perigee 1980.

Nick Enfield: Language vs. Reality: Why Language is Good for Lawyers and Bad for Scientists, 2022.

Martin Heidegger: Taideteoksen alkuperä. Suom. Hannu Sivenius. Taide, 1998.

Jacques Derrida: Platonin apteekki ja muita kirjoituksia. Suom. Janne Ikonen ja muita. Gaudeamus, 2003.

Wolfram Eilenberger: Nykyisyyden haamuja. Suom.Tommi Uschanov. Siltala, 2025.

DIIVAA MUOTOKUVAAMASSA

Vanharouva Elsa asettui luontevasti suosikkipaikkaansa kuvattavaksi. Kuva SJT.

Kaanaanmaa on Seinäjoen suuralueella sijaitseva maaseutumainen kaupunginosa ja kylä. Alue on tunnettu aktiivisesta kyläyhteisöstään, ja se sijaitsee Kyrönjoen, Seinäjoen ja sen oikaisukanavan ympäröimänä. Vuoden 2022 lopussa Kaanaanmaalla asui 1209 asukasta.

– Wikipedia

Alkusyksyn tuulet puhaltavat jo vinhasti ja puut liuhtovat vihamielisesti lehdykäisillään. Aurinko paistaa kylmin kyljin ja varjot pitenevät pitenemistään. Taas on yksi kesä hävinnyt ajan liukkaisiin poimuihin. Kesän valokuvia käsitellessä (photoshopatessa) muistuu erityisesti mieleen yksi kuvausreissu. Joten aivan kaikki kesän hämyistä ja kajoista ei ole vielä pudonnut unohduksen kaivoon.

Peltolakeuden takaa siintää profaani kaupunki. Öisessä valaistuksessa se näyttää kangastukselta preerian laidalla, ehkäpä se onkin. Kuva SJT.

Oli sovittu, että tulen Kaanaanmaalle kuvaamaan kylän vanhimman hevosen. Olin markilla sovittuun aikaan vaan ketään ei näkynyt. Läheisessä aitauksessa maleksi ilmiselvästi nuorempia kauranpurijoita – tosin en ollut nähnyt hevosia niin läheltä sitten lapsuuteni, joten paha mennä sanomaan mitään niiden i’istä (lopultakin pääsin kirjoittamaan tuon taivutusmuodon). Sitten ilmestyi paikalle talonväkeä ratsastussaappaissaan. He sanoivat, että oli soitettu hevosen hoitajalle, se tulee kun ehtii. Hevonen itse oli kuulemma viettämässä kesäpäivää suosikkipaikassaan luoman rannassa, ja vain yksi hoitaja (hevosen suosikki) saisi sen tulemaan sieltä pois.

Aurinko paistoi täydeltä terältään, mutta suuret kuuset ja tammet varjostivat mukavasti ja tällaista vanhempaa herrasmiestä alkoi ramaista. Joten päätin suunnata autolle ja ottaa nokoset. Vaan eikö mitä, yllättäen siihen ilmestyi takkuinen tallikissa tekemään tuttavuutta. Otin siitä muutamia kuvia – sen parempaa mallia olisi turha etsiä. Mutta kuten tiedetään kissojen kanssa ei puhuta niin kuin ihmisten kanssa, että mistäs olet kotoisin ja mitä teet ja miksi olet juuri nyt siinä kohtaa maailmaa. Kissoja eivät tuollaiset pintapuoliset asiat kiinnosta.

Takkuinen tallikissa tuli juttusille. Kuva SJT.

Sitten siihen pyöräili toinen vanhempi herrasmies, itse asiassa vanha tuttu joskus 40 vuotta sitten pitämältäni taidekurssilta. Hänkin oli nykyään valokuvaaja – kurssini sommitteluopit olivat kuulemma tulleet hyvään käyttöön. Vaikka eihän valokuvia sommitella, kunhan vain rajataan ja painetaan nappia – mutta en nyt lähtenyt sille tielle. Sanoin, että mukava tallikissa täällä, ja kuvauksellinenkin. Ei täällä ole kissaa, talon koira ajaa ne huishelkkariin, sanoi tämä uusvanha tuttu. Katselin ympärilleni eikä kissaa näkynyt missään. Outo juttu.

Iltapäivä oli jo pitkällä kun hiekkatieltä alkoi kuulua kavioiden kopsetta. Latasin kameran valmiiksi, mutta hevosta taluttava nuori nainen nosti sormensa varoittavasti pystyyn. Puron rannassa oli myös hevosen suosikki savikuoppa, jossa se oli ottanut mutakylvyn, joten kuvaaminen ennen perusteellista sukimista ei tullut kysymykseen. Hevonenkin katsoi minua alta otsatupsunsa niin kuin toistaitoista katsotaan. Olisi pitänyt ottaa evästä mukaan, ajattelin ja mutustin nälkääni muutaman koivunlehden. Tähän aikaan kesästä puutarhan muut antimet olivat vielä raakoja.

Ajattelin tehdä pienen lenkin, vaikkapa kiertää laajan tallirakennuksen ympäri. Naapuriin tehtiin uutta kattoa, sitäkään ei saanut kuvata, jos oikein osasin tulkita nyrkin heristystä. Ja osasinhan minä, en ollut ensi kertaa näissä hommissa. Metsänlaidassa tallirakennuksen takana oli jokin ihme laite, jossa hevoset kirmasivat aidattua ympyrää pitkin. Lantaa talikoinut mies ilmoitti, että se oli hevosten ”liikuttaja eli karuselli”. Se muistutti perinteistä hevoskiertoa, paitsi että tässä vehkeessä kierto pyöritti hevosia eikä päinvastoin. Eikö se olisi mainio vehje myös liikuttamaan ihmisiä – erityisesti tulivat mieleen nuo laitoskoppeihin unohdetut vanhukset.

Automaattinen hevostenliikuttaja eli karuselli. Kuva SJT.

Impivaaran suunnalta kuului koiran haukku – se oli taatusti se kissojen ”kurmoottaja”. Huomasin heti kaukaa, että savikylkisestä kaakista oli sukeutunut tyylikäs vanharouva Elsa – selkä tosin jo hieman notkolla kuten vanhoilla rouvilla tapaa olla. Olimme jo matkalla kohti kuvauspaikkaa, kun huomattiin että Elsan suitset olivat ”ne vanhat risat” ja uudet roikkuivat tallin naulassa. Sekä hevonen että hoitaja nyökyttivät päitään samaan tahtiin, että suitset on vaihdettava, ei tästä muuten mitään tule. Ilta oli jo pitkällä, kun saavuimme kuvauspaikalle tuijapuiden eteen. Siitä eteenpäin kaikki sujuikin kuin rasvattuna.

Puusta katsoen maailma

ei ole muuttunut juuri

lainkaan, tuumii vanha varis

korkealta oksaltaan – paitsi

joitakin istumiskelvottomia

teräshäkkyräpuita on

ilmestynyt maisemaan,

siinä kaikki.

(SJT 2025)

Ps. Tämän jutun kuvat ovat kuvitusta Tellervo Lahden kirjaan: ”Niemistönmaa – Kaanaa, Kyläelämää kulttuurimaiseman äärellä”, Seinäjoen Historiallinen Yhdistys ry 2025.

ALASTON MAALAUS – MAALAUS SELLAISENAAN

 

Morning Mist, 2020 / Oblivion I, II, III, 2019. 

 ”Vaellus Pahajoen laaksossa”, 

Taidekeskus Harri, Alavus 2.–24.8.2025.

Siis voiko taideteos, kuten maalaus, olla riittävä sellaisenaan – tathata – eikä vain jonkin poissaolevan sijaistajana. Ehkä me emme ole vielä huomanneet sen sellaisuutta. Ehkä lopullista ratkaisua ei olekaan. Jokainen on näkemisensä kanssa yksin. Sen kanssa voi näköjään elää – ja on pakkokin. Kun jotakin nähdään (todella nähdään), näkijänä olen aina minä.

Maalaustaide tulee alastomana – ilman rihman kiertämää.

Maalaus yrittää kätkeytyä vain silloin kun se on jonkin muun

kuin itsensä – taiteen – asialla. Kun se on esittävinään

jotakin muuta kuin itseään.

Aloin maalata tauluja 1960-luvun alkupuolella. Isälläni – lankkumaalarimestarilla – oli verstas värejä pullollaan. Se houkutteli maalaamaan. Kun olin käynyt Vode Kantokorven ateljeessa, innostuin yhä enemmän. Vode maalasi suurin elein Stravinskyn ”Kevätuhrin” pauhatessa taustalla. Tilasin itsellenikin samanlaista musiikkia ja soitin kovaa, niin kovaa että äitini ryntäsi harjaa heristäen ullakolle ja sanoi tekevänsä lopun tästä paholaisen menosta. Varhaisimmat säilyneet maalaukseni ovat juuri noilta ajoilta.

        Äidit lähtevät, Pahajoki 1966.

Kesti vielä pitkään ennen kuin taiteen muusat avasit silmäni ja opin erottamaan taideteokset kaikista muista maailman artefakteista (tekeleistä). Janne ja Vode (Kantokorvet) kävivät ”ateljeessani” Pahajoella ja antoivat ymmärtää, että olin oikealla tiellä ja juuri tiestähän taiteessa on kysymys. Vasta Taideakatemian koulussa 1960-luvun lopulla huomasin, että näkemisen taika oli ilmestynyt ymmärrykseeni. Ei se mikään shokki olut mutta jonkinlainen tärähdys kumminkin. Saatoin ryhtyä myös kirjoittamaan taiteesta – siis muutakin kuin runoja. Se tiesi tienestiä.

Luovuin esittävistä aiheista kokonaan ja ryhdyin maalaamaan abstraktioita. Siinä ei ollut mitään erikoista, abstraktin ilmaisun idea oli ollut maalaustaiteen ytimessä alusta alkaen. Renessanssimaalari Giotto tiesi jo 1300-luvulla esittävienkin maalausten koostuvan kolmioista, neliöistä, palloista ja muista perusmuodoista, kuten Julia Kristeva kirjoittaa. Katsoja ei niitä nähnyt, eikä edes aikalainen Boccaccio ylistäessään Giottoa maailman parhaaksi maalariksi. Usein Giotton maalaaminen riistäytyi valloilleen ja haki omia ääriään, kuten Kristeva toteaa. ”Seuraava askel olisi ollut esittävän aineksen hylkääminen, jäljelle olisi jäänyt vain värin ja muodon (tilan) ilo – tai ei mitään”.

Maalauksen kautta voi aistia samaa

syvää iloa kuin maiseman parametrien

äärellä: tilallisuuden, valollisuuden

ja värillisyyden synergiaa.

Ensimmäinen abstrakti taideteos jonka näin oli isäni Lauri Tannisen Alavuden yhteiskoulun uuden juhlasalin peräseinään 1950-luvulla maalaama geometrinen seinämaalaus. Hän vastasi uudisrakennuksen maalaustöistä. Arvoitukseksi on jäänyt kuka sen tilasi ja mitä mieltä siitä oltiin. Taiteilijasieluinen rehtori Lumiala on hyvinkin saattanut olla hankkeen takana. Myöhemmin teos peitettiin ja sittemmin koko rakennus on purettu. Teoksesta on jäljellä vain hieman epätarkka mustavalkoinen valokuva. (Ilvas, Lahti: Maalattu maailma – Painted World, 2009, s. 91)

Yleinen käsitys jopa taiteilijoiden piirissä oli, että abstrakti taide on ”realistisesta” havainnosta pelkistettyä – abstrahoitua – ydinmehua. Eli se saattoi esittää sittenkin jotakin – vain toisin keinoin. Göran Augustson (ohjaajani Taideakatemian koulussa) totesi, että valitsemallani maalarin tiellä tulisi nopeasti seinä vastaan – joudut jäämään jo kolmikymppisenä eläkkeelle. Maalaamista on kuitenkin riittänyt, vaikka maalarin käytössä oleva ideoiden alue on uhkaavasti kaventunut. Tien toisella reunalla vaanii vaara sortua todellisuuteen ja toisella eriytyminen niin kauas todellisuudesta, että siellä ei ole enää ketään kenen kanssa taideteosta katsoisi.

Kauneus joka löytää itsensä vain suhteessa johonkin toiseen,

kietoutuu ilmajuuren tavoin löydetyn ornamentin kohtaloon.

– T. W. Adorno

       The Catch, 2019.

Autonomiansa hylännyt taide taipuu yhteisön vaatimuksille ja siitä tulee pelkkää harmitonta koristetta. Saman kohtalon koki myös yhteiskunnallisesti osallistuva taide. Adornon sanoin siitä tuli ”diskursiivista barbariaa”, jota räikeimmillään edusti sosialistinen realismi. Monessa tapauksessa taiteilija ei tiennyt, mitä vastaan tai minkä puolesta hänen maalauksensa kapinoivat. Nopeasti nekin laimentuivat markkinakapitalismin kauppatavaraksi. Toki abstrakti taidekin ensi shokin jälkeen alkoi käydä hyvin kaupaksi, mutta sen avulla ei voitu myydä mitään muuta aatetta kuin ”taidetta” itseään. Ostaja tiesi tarkalleen mitä sai.

Maalaustaiteessa esittävä aines on ikään kuin lisäbonusta, joka tarjoaa ja usein jopa tyrkyttää mykkää lohdutustaan, vaikka se ei sinänsä taidetta olisikaan. Siihen ei pidä suin päin suistua, kuten Roger Fry jo 1920-luvulla viisaasti varoitti. ”Se, joka todella ymmärtää maalaustaidetta ja hallitsee visuaalisen ilmaisun kielen, ei kiinnitä huomiota teoksen esittävään aiheeseen. Hän kysyy miten, ei mitä.” Esittävä maalaus on hyvää (tai huonoa) taidetta aivan samoista syistä kuin ei-esittäväkin.

Miten maali on abstraktissa maalauksessa,

onko se yhtä mykkää kuin purkissa?

Miksi ihmiset ylipäätään ryhtyivät maalaamaan, on yhä ratkaisematon arvoitus. Taiteen tekemiseen ja esittämiseen käytetään valtavat määrät resursseja kaikkialla maailmassa. Ainoastaan sotateollisuuteen ja toistemme tappamiseen käytetään enemmän. Taiteilijat ovat kuin outo yli maapallon levittäytynyt heimo, joka hyväksytään pitkin hampain. Taiteilijoita kehutaan ja palkitaan – tai unohdetaan niille sijoilleen. Taiteilijat ymmärtävät toistensa teokset ilman yhteistä kieltäkin. Silti (maalaus)taiteella ei ole mitään puhutuin kielen ominaisuuksia, joten ”taidetta” ei ymmärretä järkeilemällä, vaan se on ilmestyksen omaista.

Kaikkialta vyöryvä kuvatulva on tehnyt meistä näkökyvyttömiä ja erityisesti valokuva on latistanut katseemme yksisuuntaisen litteäksi. Siitä näkökulmasta on vaikea kuvitella sellaista kuvatonta maailmaa, joka vallitse vielä ennen valokuvausta. Toisaalta ”kuvallinen kuvallisuus” on tuonut lisäarvoa(kin) tiedonvälitykseen. Jopa niin pitkälle, että monet kuvittelevat lukevansa, kun he lehteilevät kuvajulkaisuja. Adornon mukaan ainoa tie pois kuvia tulvivasta kaaoksesta oli ”musta estetiikka” – mitään esittämätön abstrakti taide, joka palauttaisi henkisen ulottuvuuden läpikotaisin esineellistyneeseen taidemaailmaan.

Pyrkiessään välttämään kuvaamista taiteilija kieltäytyy kapitalismin ydinuskonkappaleesta: ihmisen esineistämisestä myynnin välikappaleeksi. Kapitalismin paradoksi, rajaton kasvu rajallisessa tilassa eli herkeämätön kuluttaminen ja luonnonvarojenriistäminen ei pysyisi käynnissä ellei ihmistä esineistettäisi psykologisesti vetoavalla tavalla.

– Kalle Lampela

Mitään tällaista ei liittynyt omiin mustiin maalauksiini 1970-luvulla, minulla ei ollut harmainta aavistustakaan ”kuvakiellosta” tai ”mustasta estetiikasta”. Sitä paitsi mustavalkoisuus oli tuohon aikaan aivan normaalia, lähes kaikki julkaistavat valokuvat olivat mustavalkoisia. Taidekirjoissa saattoi olla erillinen värillisten painokuvien osio, jonka kuvat olivat ties minkä värisiä. Kun myöhemmin näki samat maalaukset todellisessa maailmassa ei ollut uskoa silmiään. Ensimmäisen mustan maalauksen tein 1960-luvulla Pahajoella. Löysin purkin mustaa tököttiä (pikeä) ja levitin sitä lastulevylle. Sisätilassa lämmittyään se alkoi valua ja tippua lattialle. Kunnian kukko ei sillekään laulanut.

Kuten on jo käynyt ilmi, abstraktien maalausten hiljainen seura on valaissut oloani ja eloani. Nykyään asun taloa jossa maalauksia on ripustettuna kaikkiin mahdollisiin paikkoihin kellarista vintille. Aamulla herään maalausten ympäröimänä. Ne katsovat minua. Yleensä olen niihin tyytyväinen ja jo tottunut niiden muotokieleen ja värimaailman kontrasteihin. Mutta toisinaan herää epäilys, että olisikohan tuon voinut tehdä toisin. Usein sellainen silmänräpäyksellinen tasapainon järkkyminen johtaa uuteen maalaukseen. Pienikin särö visuaalisessa maailmassa voi murtaa kokonaisen kallion.

Ensin katsotaan ja katsotaan ja sitten

maalaus katsookin meitä, sinua, minua…

Jos maalaukseni esittäisivät reaalitodellisuudesta tuttuja asioita ja olioita, en kovin pitkään viihtyisi niiden seurassa vaan haluaisin katsoa tyhjää seinää. Asiaa tutkittaessa on käynyt ilmi, että juuri abstraktin taiteen katselu kehittää näkemisen kykyä. Tosin jotkut väittävät, että ei ole muuta katsottavaa kuin oliot sinänsä – esineet ja asiat itsessään. Niiden väliin jäävää tyhjyyttä ei ole olemassakaan, vaikka maalauksessa maalari on joutunut senkin sutimaan. Niin tiukasti olemme paaluttaneet näköhavainnon ennalta säädettyihin kohteisiin. Jos maalauksesta ei tunnista mitä se esittää, se on epäonnistunutta taidetta. ”Näin taulussa kissan ja nimesin sen kissaksi – ja sillä hyvä.”

Elämismaailman ja maalausten välillä vallitsevasta aavemaisesta hiljaisuudesta (mykkyydestä) on helppo paeta mimesikseen eli todellisuuden pakonomaiseen jäljentämiseen. Valitsemme sen vaikka tiedämmekin, että se on silkkaa silmänlumetta. Jo antiikin kreikkalaiset pitivät kuvataidetta arveluttavana keinona tuottaa lisää todellisuutta, jota oli jo muutenkin tarpeeksi ellei peräti liikaa. Hän (jonka housut eivät helposti tutise) valitsee abstraktin teoksen ja löytää jotakin, mikä ei entisestään kuulunut hänen tiedostukseensa ja näkee muutosten tuulten puhaltavan silmiensä edessä.

Kysymys taiteen hyvyydestä tai huonoudesta nousee tuon tuosta esiin juuri kuvataiteen kohdalla (kuten musiikin myös). Että mistä voi tietää, mikä teos on hyvä jos ja kun aiheen mukainen näköisyys ei ole mittana. Taiteilijalta edellytetään taideteoksen toteuttamisessa omien kykyjensä ylittämistä. Onnistuakseen taiteellisessa tehtävässään – idean toteutuksessa – taiteilijan on seurattava kulloisenkin teoksen sisäisiä vaatimuksia – hallittava niin materiaalit, tekniikka kuin visuaalinen näkemyskin. Se kaikki on lopulta valmiissa maalauksessa näkyvissä ja nähtävissä alastoman häpeämättömästi.

Näkemisen tavassani oli mukana vapaaehtoista sokeutta,

olin äkkiä vakuuttunut, ettei näkö auttanut niinkään

näkemään vaan oli pikemminkin kätkemisprosessi.

– Paul Virilio

                                  The River, 2021.

Pahin näkemisen este on fenomenologiasta tuttu ”luonnollinen asenne” – mutkaton ja kritiikitön suhde todellisuuteen. Tällaista luonnollista näkemättömyyttä suojellaan kuin kansallisaarretta – siitä ollaan suorastaan ylpeitä. Maalauksiani oli ensimmäistä kertaa esillä Seinäjoella joskus 1970-luvun lopulla. Näyttelysaliin astui kaksi keski-ikäistä miestä vaimoineen. Oitis toinen miehistä hyppäsi tasajalkaa ja karjaisi: ”Nyt ei Jussi ymmärrä yhtään mitään.” ”Perskules, mä en ymmärrä senkään vähää”, vastasi siihen toinen mies. Naisten mielipidettä ei kysytty.

Kaikenlaisia taiteen katsomisen tekniikoita on kehitelty tuon viheliäisen luonnollisen asenteen ylittämiseksi, vaivihkaista vilkaisua, ohikatsomista ja silmät sirrillään tuijottamista, kuten näkee usein maisemamaalareiden tekevän. Katsomista kannattaa kyllä harjoitella, mutta välttämättä se ei johda näkemiseen, vaan pelkistyy jälleen näkökenttään ilmestyvien esineellistyneiden kohteiden nimeämiseen. Näkemistä ei voi omistaa – se synty kuin vahingossa. Näkeminen ei lopultakaan ole katsojan omassa hallussa, vaan se tulee annettuna – meidät on kutsuttu näkemisen äärelle, ilman ennakko-oletuksia ja opittuja havainnointitapoja.

Taide on olemukseltaan alkuhyppy,

korostunut tapa totuuden tulla olevaksi.

– Martin Heidegger

Tällainen Kierkegaardin ajattelusta tuttu ”hyppy” ei Heideggerin mukaan suuntaudu pimeyteen tai tyhjyyteen, vaikka se edellyttääkin järkiperäisestä päättelystä luopumista, vaan johonkin jossa ihminen ja oleminen – subjekti ja objekti – löytävät yhteisen kokemuksen. Mutta voiko maalaus (taideteos) olla aito objekti vai onko se vain subjektin (minän) laajentuma (uloke) elämismaailmaan. Kokonaisvaltaiseksi subjektin ja objektin yhdistäväksi absoluutiksi se voi muodostua vain kuvitteellisessa taidemaailmassa, joka ei sinänsä eroa millään tavalla elämismaailmasta.

Joudumme myös kysymään, voiko tämä kyky avoimeen näkemiseen myös sulkeutua yhtä vaivihkaisesti kuin se on avautunutkin. ”Avoimuus ja sulkeutuneisuus ovat joka tapauksessa suhteellisia kysymyksiä”, kirjoittaa filosofi Tere Vadén, ”meille välttämättömänä näyttäytyvä voi kadota, meille kokematon voi syntyä tai kadota, ei tahdostamme eikä (edes) elinaikanamme”. Heidegger – jonka eetosta Vadén tässä seuraa – on todennut, että taide (ja myös totuus) voi asettua taideteokseen ikään kuin asumaan. Ja se voi tapahtua ilman, että teoksen tekijä ja/tai katsoja ovat siitä lainkaan tietoisia.

Mitä hittoa, eikö kaikki tarpeellinen nähtävä olekaan vielä nähtävissä? Milloin se sitten on, vai onko koskaan? Tämä on kummalista puhetta, jopa vaikeaselkoiseksi tiedetyn ajattelin suusta kuultuna. Mutta tähän kuoppaan emme lankea, vaan nousemme takaisin tielle ja lähdemme aivan toiseen suuntaan. Sillä taiteessa – erityisesti maalaustaiteessa – kaikki on nähtävissä jo nyt. Siis periaatteessa, sillä sellaistakin sattuu että ”se” (siis taide) saattaa toisinaan kadota kokonaan näkyvistä ja sitten taas ilmestyä kuin tyhjästä – yhteen ja samaan teokseen. Ja mitään muuta emme voi tehdä kuin vartoa – tietämättä edes mitä vartoa – avoimin ja viattomin silmin.

Tosin meillä ei ole viattomia silmiä. Me olemme jo syntyessämme sotkeneet ne maailman mutaan. Toisaalta juuri maailma ja maa pystyttää maalauksen ja saa sen värit hehkumaan. Maan vastus ja valaistuksen harsoisuus tekevät väreistä yleviä. Väriaineista sekoitetut värisävyt (maalit) ovat aina maaperän sotkemia – ja maanläheisiä. Vain valona väri on puhdasta. Valomaaluksia (valotaideteoksia) on kyllä tehty, mutta niiden värisävyt tuntuvat räikeiltä ja mitäänsanomattomilta. Ne väreilevät eteerisessä kaukaisuudessa kuin myrskyn jälkeinen sateenkaari, jonka juurelle ei löydy tietä. Ei, vaikka kuinka hartaasti etsisi.

Entä mitä maali on? Värillistä likaa.

– Philip Guston

        Sarjasta ”Summer Nights”, 2019. 

            Taidekeskus Harri, Alavus 2.–24.8.2025.

Tätä tietä seuraten päädymme ajatukseen, että absoluuttisen puhdasta ääntä ei voi kuulla eikä absoluuttisen puhdasta väriä nähdä. Tälle ajatukselle löytyy pohjaa jo hyvin kaukaa 1500-luvulta. Splitin piispa Antonio de Dominis väitti, että valo ja värit ovat satunnaisia heijastuksia – petollisia ilmestyksiä – maailman pimeydessä. Siis värit ovat eräänlaista likaa ja sotkua – pilaantunutta valoa. Taivaassa eivät asiat ole näin hullusti, sillä siellä ei värejä ole lainkaan vaan kaikki on kirkkaan mustavalkoista. Mentiin niin pitkälle, että epäiltiin yön (pimeyden) olevan luomistyön kaunein saavutus. Kaukana Aleksandriassa Filon oli kuitenkin vakuuttunut, että kaikista olioista paras on valo.

Näin järkeili Dominis, eikä ihan turhaan, sillä hän oli tehnyt tutkimuksen valon taittumisesta sateenkaaren vesipisaroissa – juuri siellä missä kaikki värisävyt oleilevat kaikessa loistossaan. Mutta mustaahan siellä ei ole, sen kai piispakin oli huomannut. Siitä huolimatta hänen mielestään maailmassa vallitsi umpipimeys, jota vain oudot satunnaiset väri-ilmestykset valaisivat. Katseessamme avautuva ilmankirkas maisema on pelkkää illuusiota ja yhtä konkreettista tiukkaa ainetta kuin me itsekin olemme – aineeton näkymä olisi meille näkymätön ja käsittämätön.

Taide on rohkeutta maailman paljastumisen

edessä – sankarillinen mutta turha kapina

katoavaisuutta vastaan.

Maalasin itsekin pari vuotta 1970-luvun alussa mustavalkoisia maalauksia, joihin loihdin kineettisiä visioita isävainaan koristemaalarinvälineillä. En muista mikä tuohon värittömyyteen johti; mustasta valosta tai pimeästä maailmasta en tuolloin vielä ollut kuullut mitään. Ehkä se oli silkkaa provokaatiota, mutta hyvin se toimi, näyttelykutsuja alkoi tulla ulkomaita myöten. Ensimmäinen näyttelynikin Kluuvin Galleriassa Helsingissä 1973 oli mustavalkoinen. Seuraavassa näyttelyssä Vaasan taidehallissa 1974 olin palannut jo osittain värien pariin – vaan mustat maalaukset olivat edelleenkin käyntikorttini.

Bernhard Baasin mukaan ääni avaa tilan, johon puhe voi asettua puhumaan tai soitto raikaamaan. Samaa voidaan sanoa väristä, joka on valon ”kyyditsijä” – värit avaavat tilan jossa näkeminen ryhtyy näkemään. Toki puhe voi joskus vaieta maailman sanattomuuden edessä ja näkeminen herpaantua silkaksi katseluksi ja entiteettien (tavaroiden) nimeämiseksi maailman romuvarastossa. Mutta tähän hätään tulee taide – tässä tapauksessa maalaustaide – ja pakottaa ikiaikaisin salvoin suljetut silmät sepposen selälleen. Taiteen myötä nuo kyvyt palaavat yhä uudelleen ja uudelleen.

Värien voimassa näkyy myös maan väkevyys.

Lähteet:

T. W. Adorno: Esteettinen teoria, suom. Arto Kuorikoski, Vastapaino 2006.

Arto Kuorikoski: Toiseuden elementtejä, STK 2004.

Kalle Lampela: Näkymätön näkyvässä, Kuvataideakatemia 2015.

Julia Kristeva: Giotton ilo (1877), Taide 1989.

Quentin Bell: Bad Art, Chatto & Windus, 1987.