VAIKKA HUUTAA HÄMYPÄÄT

Ystävykset Lou Salomé, Paul Rée ja Nietzsche – jälkimmäisen sommittelemassa kuvaussessiossa vuodelta 1882. Kosioveikot on pantu aisoihin ja Lou – 21-vuotias tytönhupakko – heiluttelee piiskaa.

Laula! Älä enää puhu!

Totisesti minä häpeän, että minun täytyy vielä olla runoilijakin.

             (Nietzsche)

Tarmo Kunnas on tutkinut Nietzscheä moninaisten muiden projektiensa ohessa vuosikymmenten ajan. Tästä sinnikkäästä paneutumisesta on tuloksena uusin teos Nietzsche ajattelijana. Aamuruskosta epäjumalten hämärään (2022). Se avaa oivaltavan näkymän filosofin kryptiseen ajattelun, elämän ja taiteen kaaokseen. Nietzschen lukeminen ei ole helppoa, se vaatii runoilijan sielun ja anarkistin mielenlaadun. Kunnaksen tekstistä löytyvät nämä kaikki.

Kaikki totuudet ovat yksinkertaisia!

– Eikö siinä ole jo kaksinkertainen valhe?

               (Nietzsche)

Tuskin lienee sellaista elämän aluetta, johon Nietzschen ajattelu ei olisi vaikuttanut. Varsinkin taiteissa ja politiikassa hän aiheutti suurta hämmennystä. Nietzschen parhaina vuosina hänen teostensa vastaanotto oli vähäistä, mutta 1800-luvun lopun dekadentti ilmapiiri tunsi yhä kiihtyvää kiinnostusta outoon runoilevaan filosofiin. Näin puhui Zarathustra -kirjaa myytiin alkujaan vain 70 kappaletta. Toisen maailmansodan aikoihin hänen teoksestaan otettiin jo 150 000 kappaleen painos sotilaiden manttelien taskuun. Tuolloin se oli jo kovempaa kamaa kuin Goethen Faust (1832 tai Uusi Testamentti (362). Tämä kaikki loi filosofin ylle sotakiihkoilijan leiman.

Zarathustra oli alaotsikkonsa mukaan Kirja kaikille eikä kenellekään. Kirjasta innostuneiden joukossa oli lukijoita ääripäästä ääripäähän, aina Mussolinista Marlon Brandoon ja kahvilassa istuvasta snobista peräkamarissa piilottelevaan hissukkaan. Kaikki löysivät Nietzschen hurjasta tekstistä alkuvoimaa elämäänsä ja eetokseensa. Mutta harvassa olivat ne, jotka saattoivat sanoa kirjan ymmärtäneensä. Nietzschen teksti on intohimoisen runollista, paradoksaalista ja provokatiivista; siinä yhdistyvät muoto ja vimma tulisieluiseen kapinaan. Turhaan ei kirjoittaja uhonnut panneensa saksan kielen tanssimaan ja laulamaan.

Tehkää niin kuin tuuli, kun se syöksyy ulos vuoriluolistaan:

se haluaa tanssia oman pillinsä mukaan, meret värähtelevät

ja hypähtelevät sen askelten alla.

             (Nietzsche)

Pohjoismaissa Nietzschen ajattelu sai nopeasti vastakaikua. Tanskalainen Georg Brandes luennoi Nietzschestä ja julkaisi kirjoituksia jo 1889, kun filosofi oli vielä omassa maassaankin varsin tuntematon. Brandesin tekstejä julkaistiin jo pian suomeksikin. Myös Knut Hamsun oli Nietzsche-basillin saanut ja levitti sitä tehokkaasti. August Strindbergin kapinahenkeen Nietzschen individualistinen vitalismi istui kuin nenä päähän. Kirjailijathan olivat keskenään kirjeenvaihdossakin aina hulluuden viimeiselle partaalle saakka. ”Tällaisilla miehillä ei ollut yksinkertaisesti muuta tietä kuin tehdä itsestään hullu”, kuten Nietzsche oli aiemmin ennustanut.

Tuolloin ideat ja vaikutteet lensivät ajan kulttuuri-ilmapiirissä vauhdikkaasti kuin voikukan siemenet. ”Kun Nietzschen kirjoitukset jättivät kotisatamansa ja saapuivat Pohjolaan, ne pukivat ylleen moraalista kylmyyttä sietävän vaateparren”, kirjoittaa Kunnas. Pohjoismaisessa ympäristössä uudet nietzscheläiset vaikutteet tasoittuivat ja tasapäistyivätkin. Häikäilemätön vitalismi, epämoraalisuus ja ennustukset eurooppalaisen kulttuurin rappiosta olivat tuiki outoja ilmiöitä Pohjolassa. Siinä missä Strindberg sai lisää vettä myllyynsä, toiset etsivät sovinnollisimpia ratkaisuja. Ja toisaalta kuten Kunnas kirjoittaa, ”kirjalliset ja filosofiset vaikutukset ovat aina luovaa väärinkäsitystä”.

Suomessa nietzscheläisiä kirjailijoita olivat ainakin Eino Leino, Joel Lehtonen, L. Onerva ja Volter Kilpi. Ja toki monet muutkin olivat vaikutteita saaneet. Aarni Kouta alkoi jo koulupoikana suomentaa Näin puhui Zarathustra -teosta. Kirjan käännös ilmestyi jo 1907 ja seuraavana vuonna Antkristus. Jo esikoiskokoelmassaan Tulijoutsen (1905) Kouta onjo aivan ytimessä ja kirjoittaa esikuvansa mukaan vaatien, että jo oman autuutensa tähden on vieraat taivaat särjettävä.

Katoo heikot hämyhaaveet,

päivän tieltä väistyy yö.

Syvyytensä hänkin näyttää,

vihansa ja voimansa,

särkee kuvat vieraan taivaan,

elää omaa autuutta.

            (Kouta, Tulijoutsen, 1905)

Eino Leino oli tietenkin ilmiselvä nietzscheläinen, mutta Lehtonen ei ehkä niinkään. Kunnas nostaa esiin Lehtosen traagisen omaelämäkerrallisen romaanin Mataleena (1905), jossa äidiltään lapsena temmattu poika palaa aikuisena äitiään tapaamaan. Kirjailija laulaa synnyinmaalleen kolkon ylistyslaulun. Kunnaksen mukaan Lehtosen pessimismi on jopa synkempää kuin Nietszhen. ”Kertoja ei suuntaa rukoustaan kristilliselle Jumalalle vaan pakanalliselle jumaluudelle, joka muistuttaa hymyilevää Apolloa, taiteen ja unen Jumalaa.” Täälläolon ominaisuuksiin ei kuulu tasapuolisuus ja reiluus. Suurimmalle osalle ihmisistä maailma paljastaa vain vilauksen haisevaa takapuoltaan.

Luteet ovat siinä ruumeniksi piehtaroiduilla pehkuilla polttaneet hänen laihaa poveaan ja kivun kaluamia reisiluitaan kuten tuli, torakat ovat pimeinä öinä juosseet hänen janoa palaville huulilleen, öisessä, avuttomassa synkeydessä ovat hänen kivusta hourut, alati kivistävät aivonsa lennättäneet hänen silmäinsä eteen helvetin tulipunaisia haaruja. Unta, taivaan kastetta, on harvoin öillä hänen sieluunsa laskeutunut. Lapset ovat itkeneet yöllä, silloin on hänen laiha kätensä alkanut kehtoa liekuttaa. Aamulla ovat lapset nousseet hänen ympärilleen iloisesti telmämään, hihkumaan ja lattialla jyskäen tappelemaan. Nirskuttava porsas on hänen päänaluisiaan ja maitokuppiaan tonkinut.

             (Lehtonen, Mataleena, 1905)

Nietzsche ennakoi monia tieteen visioita ja modernin taiteen kumousta. Hänen vaikutuksensa on ilmiselvä ekspressionismin nousussa, mutta myös niiden uusien tyylisuuntien – symbolismi, surrealismi ym. – jotka kykenivät tunkeutumaan arkirealismin läpi syvempään estetiikkaan. Nietzsche hyökkäsi kovin sanoin ”todellisuutta” jäljentävää taidetta vastaan. Sellainen jäljennetty todellisuus on silkkaa valhetta. Ehkäpä hän ennusti myös abstraktin taiteen tulemista pilkatessaan realistista maalaria, jolle ei uurastuksensa tulokseksi jää kuin ”kuva” eli ei yhtään mitään. ”Vaan luonnon arvoitusta ei liene kuva koskaan ratkaissut.”

Todellisuuden hahmottamiseen ei matematiikan lausekkeet riitä, siihen tarvitaan myös luovaa mielikuvitusta, ”maalarin sivellintä ja runoilijan sulkakynää”. Todellisuus ei ole eri aikoina yksi ja sama pysyvästi esiin kammettu totuus, vaan sillä on myös tapana kätkeytyä. Ja varsinkin taiteen maailma kulkee sykleissä; sen minkä jotkut löytävät, jotkut toiset ovat jo seuraavassa mutkassa valmiit hukkaaman. Usein todellisuuskäsityksemme on silkkaa erehdystä, joten sen paljastaminen vaatii näkijän taitoja ja intuition varaan heittäytymistä. Harpin, viivoittimen ja mitan lisäksi ”järkiperäisen” todellisuuden hahmottamiseen tarvitaan aimo annos intuitiota.

Jos minulle on milloinkaan tullut henkäys luovasta henkäyksestä ja tuosta taivaallisesta pakosta, joka pakottaa sattumatkin yhtymään tähtien piiritanssiin. Jos minä milloinkaan olen nauranut luovan salaman naurua, jota pitkä teon jylinä seuraa nurkuen mutta kuuliaisena. Jos minä milloinkaan olen Maan jumalaisen pöydän ääressä pelannut noppaa jumalien kanssa, niin että maa järähteli ja halkesi ja pärskytti ilmoille tulivirtoja: sillä jumalten pöytä Maa on järähtelevä luovista uusista sanoista ja jumalien nopanheitoista.

            (Nietzsche)

Zarathustra (alias Nietzsche) on kielellisen ilmaisun kapinallinen. ”Hän ymmärtää, että esteettisen vision, taiteellisen asenteen ja sanan käytön avulla ihminen tavoittaa uusia totuuksia, mutta hän halveksii aikansa runoilijoita heidän epäluovan vanhakantaisuutensa vuoksi”, kirjoittaa Kunnas. Valheellisuus vaani alati kieltä, joten on luotava uutta ilmaisua, jotta uudet ja tärkeät asiat tulevat esille. Vaikka totuus saattaa olla valhe, valheellisuus on vielä pahempaa. ”Eivätkö kaikki sanat ole kevyelle valheellisia? Laula! Älä enää puhu!”, saarnaa Zarathustra. Perinteinen asiaproosa on yksitotista – geometrista henkeä – varten, ei taiteellisen luovuuden käyttöön.

Punoutuuko täälläolon ylle uskonnon tai tieteen nimissä levitetty taiteen verkko yhä lujemmaksi ja hienommaksi vai onko sen määrä repeytyä riekaleiksi ”nykyajaksi” kutsutussa levottoman barbaarisessa melskeessä ja pyörteessä?

            (Nietzsche)

Lou Salomé oli Nietzschen tuskallisin rakkaus, juuri sellaista ”sielua” hän oli kaivannut. Ja sellainen putosi kuin taivaasta hänen eteensä Roomassa keväällä 1882. Lou oli kaunis, älykäs ja maailma maailmoi hänen katseessaan. Seurustelu niissä merkeissä jatkui vain tovin. Pariskunta vieraili Nietzschen kotiseudulla Tautenburgissa, mutta sisar Elisabeth – tuo pahanilmanlintu – teki kaikkensa tuhotakseen moiset seurustelut. ”Jos sinulla ei ole onnea minulle annettavana, niin ehkäpä sitten kärsimystä”, runoili myrtynyt rakastaja.

Kuvioon ilmestyi kolmaskin pyörä Paul Rée, joka noihin aikoihin oli julkaissut kirjan, jossa hän onnistui kieltämään vapaan tahdon. (Nietzsche ei löytänyt siitä kirjasta mitään hyvää). Lou, joka ei uskonut rakkauteen, antoi rukkaset kummallekin kosioveikolle, mutta ehdotti kuitenkin yhteisasumista, eräänlaista kaikesta intohimosta vapaata älyllistä kommuunia. Siihen loppui myös Réen ja Nietzschen ystävyys, jos sellaista oli ollutkaan. Yllättäen Lou meni naimisiin jonkun Friedrich Andreasin kanssa, sillä ehdolla että mitään romanttisia höpsötyksiä ei sitten harrasteta.

Jostakin ruusupuskasta siihen ilmestyi vielä eteerinen runoilija Rainer Maria Rilkekin. Sellainenkin mielipide esitettiin, että Lou Salomé ei ehkä ollutkaan niin häikäisevä kaunotar kuin oli annettu ymmärtää ja että hänen kohtalokas lumovoimansa olisi ollut noitamaista sorttia. ”Ilman tätä naista en koskaan olisi löytänyt kutsumustani”, kuiskasi Rilke sieltä puskasta ruusunpiikki sormessaan. Onko tässä nyt vedettävä sellainenkin johtopäätös, että ilman Louta Duinon elegiat (1923) olisivat jääneet laulamatta. Nyt olemme eksyneet jo ties minne.

Pirstot liekein, tuulispäin

sielustani synkän jään:

nyt se kuohuu merta päin,

kohti juhlaa ylväintään:

sielu nuortuu sylissäsi,

leimuaa ja vapautuu –

ylistäen ihmeitäsi,

kaunein, kuulain tammikuu!

            (Nietzsche)

Kun kristillinen kaitselmus, jonka johdatukseen eurooppalaiset olivat luottaneet vuosisatojen ajan, menetti merkitystään, otti se vaivihkaa uuden hahmon. ”Deterministiset ja positivistiset filosofit ovat tiedostamattaan piilottaneet Kaitselmuksen käsitteisiinsä Historia, Kehitys, Maailmanhenki ja Tiede”, kirjoittaa Kunnas. Sellaiseen harmoniaan ja ”tuonpuoleisen varjoon” kajoaminen teki Nietzschestä vaarallisen ja vihatunkin miehen. Uskottiin, että tiede vie ihmiskunnan pysyvään onneen. Toisaalta filosofin moukaroidessa ”vasarallaan” vanhoja rakenteita ei hänen kryptinen ajattelunsa tuntunut tarjoavan minkäänlaista selkeää vaihtoehtoa.

Kristillisyyden ytimestä kumpusi myös vaatimus, että otsasi hikikarpaloilla sinun on ruokasi maustettava. Työn ja toimeentulon demonisointi oli ja on pitkään ollut kaikenlaisen politiikan johtotähtenä. Ihmisiä kiristetään (yhä) työn, ostovoiman ja työttömyyden ikeellä. Hegelin mukaan nykyihmisen – ”nykyorjan” – tietoisuuteen on iskostettu valmius (hyödylliseen) työhön. Emme yksinkertaisesti kykene tyytyväiseen luovaan joutilaisuuteen, kuten Schopenhauer linjasi, se johtaisi joutilaitten laumat totaaliseen tylsyyteen.

”Täytyy ajatella joskus terveyttänsä”, sanotaan, kun huviretkellä oltaessa tavataan äkkiarvaamatta joku tuttava. Saattaapa asia kehittyä pian niinkin pitkälle, ettei ihminen voi noudattaa taipumustaan vita contemplativaan (toisin sanoen halua lähteä kävelylle ajatustensa ja ystäviensä kanssa) itseään halveksimatta ja tunnonvaivoja tuntematta. – Niin! Muinoin oli laita päinvastoin: tunnonvaivat rasittivat sitä, joka teki työtä.

             (Nietzsche)

Marx tuomitsi joutilaisuuden laiskuutena ja eristäytymisenä individualismiin – työ kuuluu ”välttämättömyyden piirin, eikä se koskaan voi tarjota vapautta”. Me kaikki olemme yhdessä ja samassa ”helvetissä”. ”Kyllä se kumminkin kotiolot voittaa”, on se slogan jonka varassa me jaksamme ryhtyä työhön kuin työhön, sillä kotona olo on vieläkin helvetillisimpää. Nietzsche ymmärsi, että rohkeus valistuneeseen joutilaisuuteen riittäisi tulevaisuudessakin vain pienellä vähemmistöllä. Mutta eihän valistuksen projektiinkaan osallistunut kuin pieni vähemmistö.

Jo antiikin kreikkalaisten ideana oli kontemplatiivinen elämä. Kun välttämättömät tarpeet on tyydytetty, siirrytään vapaa-aikaan. Näin luulisi, mutta ei, me teemme yhä vain lisää työtä – mitä tahansa työtä. Suurin osa tehdystä työstä onkin tarpeetonta ja haitallistakin – ympäristöä tuhoavaa. Olemme niin tottuneet jatkuvaan työntekoon, että ilman sitä vaivumme tylsyyteen (Marx). Kirjoittaessaan joutilaisuuden puolustuspuheen, Nietzsche julisti, että ”vapaa-ajassa ja joutilaisuudessa on jotain jaloa”. ”Joutilas ihminen on aina parempi ihminen kuin aktiivinen.”

Minä tarkoitan hyvän omantunnon myötäilemää joutilaisuutta, joka on vanhaa perua, sukuperintöä ja jolle ei ole täysin vieras se aristokraatin tunne, että työ häpäisee – tekee sielun ja ruumiin alhaiseksi? Ja että niin muodoin nykyaikainen, meluava, aikaa tarkasti käyttävä, itsestään ylpeä, tyhmänylpeä työteliäisyys, enemmän kuin mikään muu, kasvattaa ja valmistaa juuri ”epäuskoon”.

            (Nietzsche)

”Tämä talvi oli elämäni huonoin”, totesi Nietzsche helmikuussa 1883. Seuraavan kesän ja sitä seuraavatkin hän vietti pienessä Sils-Marian vuoristokylässä, jossa filosofin mukaan Italian aurinko kohtasi suomalaismetsien taian. Sieltä hän löysi ”ikuisen paluun” -idean, siellä kelpasi tulla ”siksi mitä on”. Nietzsche ei ollut käynyt Suomessa, mutta luultavasti Lou oli kertonut hänelle Karjalan kannaksella viettämistään kesistä. Vuoristokylä tarjosi viihtyisyyttä ja rauhaa, ja ”silmät täyttyivät usein myös ilon kyynelistä”. Siitä huolimatta oudot sairauskohtaukset vain jatkuivat ja pahenivat. Ja filosofi söi lääkkeitä, otti kylpyjä, lopetti Wagnerin ”vaarallisen musiikin” kuuntelun ja kokeili kummallisia ruokavalioita.

Ainoa toimiva vastalääke oli kirjoittaminen. Viimeisellä aktiivisella vuosikymmenellään 1880-luvulla syntyi suuri määrä filosofin merkityksellisintä tekstiä. Ja julkaistujen teosten määrä oli huikea: Aamurusko (1881), Iloinen tiede (1882), Näin puhui Zarathustra (1883-85), Hyvän ja pahan tuolla puolen (1886), Moraalin alkuperästä (1887), Epäjumalten hämärä (1888), Antikristus ja Ecce homo (1888).

Varokaamme ajattelemasta, että maailma luo ikuisesti uutta. Ei ole mitään iäti kestäviä substansseja: aine on samanlainen erehdys kun elealaisten jumala. Mutta milloin lakkaamme varomasta ja suojautumasta! Milloin kaikki nämä Jumalan varjot lakkaavat pimentämästä meitä!

            (Nietzsche)

Vaikka hyväksymmekin peruslähtökohdan, että ”maailma on mielteeni” niin se ei takaa, että mielteidemme aiheuttaja ”todellinen olemassaolo” olisi yhtään sen parempi tai edes todellisempi kuin tämä meidän kotoinen illuusiomme. Miten se sitä voisi olla, ja kenelle se sitä olisi? Nietzschen mukaan mitkään keinot – sieluntilat tai taiteelliset elämykset – eivät vie subjektiivisen mielteen tuolle puolen vilkaisemaan ”ideoiden absoluuttista todellisuutta – oliota sinänsä”. Me näemme aina vain tämänpuolisen avaruuden, kuten Rilke oli runoillut. Koko suunnaton maailman olemassaolo on kerrallaan vain sen ”yhden langan” – yhden ainoan tietoisuuden ilmenemisen varassa. Näin Nietzsche oli Rilken tavoin ”tämänpuolisuuden mystikko”.

Fragmentoituneina, jaettuna lähes mekaanisesti sisäiseen ja ulkoiseen puoleen, meihin on iskostettu ideoita kuin lohikäärmeenhampaita, jolloin meistä on syntynyt käsitteellisiä lohikäärmeitä, jotka kärsivät ”sanataudista” ja eivät luota mihinkään omaan tunteeseen, jos sitä ei ole vielä leimattu jollakin termillä. Kun nyt olen sellainen ei-elävä ja silti kumman aktiivinen käsite- ja sanatehdas, minulla on kenties yhä oikeus sanoa itsestäni ”cogito, ergo sum” (ajattelen, siis olen olemassa) mutta ei ”vivo, ergo cogito” (elän, siksi ajattelen).

            (Nietzsche)

Filosofian lohdutus

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2013/01/filosofian-lohdutus.html

Herrakansa viidakossa

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2010/06/yerba-matea-firenzen-coopista.html

Tarmo Kunnas: Nietzsche ajattelijana. Aamuruskosta epäjumalten hämärään, Basam Books 2022.

Friedridh Nietzsche: Tragedian synty, suom. Jarkko S. Tuusvuori, niin&näin 2008.

EROS & SIVILISAATIO & TAIDE

Lopultakin Herbert Marcusen kohuteos Eros & sivilisaatio (1955) ilmestyi suomeksi. Ja luultavasti vieläkin aivan liian varhain.

Onnellisuudella ei ole kulttuurista arvoa.

        – Sigmund Freud

Me olemme tässä vapinassa, odotuksen ja pelon väristysten välissä. Mekö? Mutta mehän odotamme vain itseämme, emmekä vielä tiedä tunnistammeko itsemme.

        – Jean-Luc Nancy

Jätimme pari vuotta sitten blogissani Elämä taidetoksena (2020) sikaria tupruttelevan Herbert Marcusen puutarhansa siimekseen rennosti lepotuolissa istuksimaan. Jo tuolloin 1960-luvun riehakkaan huuruisissa tunnelmissa filosofi tajusi, että näistä nykyajan hyvin syötetyistä ja juotetuista lökäpöksyistä ei olisi enää marxilaista vallankumousta tekemään. Silloin jo oli selvää, että johtotähdeksi oli nostettava Eros ja estetiikka eli taide. Sieltä löytyisi innoitus joka kohottaisi koko vanhan maailman uuteen kukoistukseen.

Marcusen merkittävimmäksi teokseksi mainittu Eros & sivilisaatio (1955) käykin esteettisen elämänmallin etsintään runollisin voimin. Se on toki paluuta romantiikkaan tai sen uuteen löytymiseen. Johtotähtenä tässä esteettisen ulottuvuuden hahmottamisessa on Friedrich Schiller ja hänen teoksensa Kirjeitä ihmisen esteettisestä kasvatuksesta (1795). Juuri Schiller määritti sivilisaation perussairauden aisti- ja muotovietin konfliktiksi. ”Hän näkee sivilisaation sairauden johtuvan konfliktin väkivaltaisesta ’ratkaisusta’ eli järjen aistimellisuuteen kohdistamasta torjuvasta ja alistavasta hirmuvallasta.” (Marcuse)

Tämän ristiriidan sovittaminen vaatii ”järjen hirmuvallan lakkauttamista ja aistimellisuuden oikeuksien palauttamista”. Sivilisaation vapauttaminen edellyttää ihmisen korkeampien kykyjen rajoittamista alempien hyväksi. ”Kulttuurin pelastuminen edellyttää sivilisaation aistimellisuudelle asettamien alistavien rajoitusten poistamista.” Jonka myötä ”puutteenalaisuudesta ja ahdistuksesta vapautunut olemassaolo” muuttuu inhimillisten mahdollisuuksien manifestaatioksi. ”Järjen lait on sovitettava yhteen aistien edun kanssa.”

Kauneuden suloiset nuput eivät avaudu siellä, missä ihminen kätkeytyy onkaloihin luolaihmisen tavoin, on ikuisesti eristynyt eikä koskaan löydä ihmisyyttä ulkopuoleltaan; eikä sieltä missä ihminen vaeltaa paimentolaisena suurissa laumoissa, on aina pelkkä joukko eikä koskaan löydä ihmisyyttä itsessään – vaan ainoastaan siellä, missä ihminen keskustelee omassa majassaan hiljaa itsensä kanssa ja astuessaan ulos puhuu koko ihmissuvulle.

        – Schiller (140)

Miten tämä olisi mahdollista. On muistettava talouden realiteetit, vakuuttaa kuoro joka seisoo ehkä jo viimeisellä rannalla. Sitä paitsi ihmiset haluavat tehdä työtä, ansaita rahaa ja ostaa käteviä tavaroita. Se on inhimillinen perustarve – näyttää naapurille että täältä pesee. Samalla yhteiskunta vaurastuu ja on yhä riippuvaisempi turhien tavaroiden ja tuhovälineiden tuotannosta ja kulutuksesta. Siitä huolimatta nykypäivän vanhentuneet organisaatiot eivät riitä takaamaan kansan tukea yhä ”vain vaarallisemmalle laajenemiselle”. Turhaan filosofi yrittää vakuuttaa, että toimeentulon hankkimiseen käytetty elämä ei ole ihmiselämää.

Niinpä viettitarpeiden tieteellinen hallinnointi on jo pitkän aikaa ollut järjestelmän uusintamiselle elintärkeää. Ostettavista ja kulutettavista tuotteista on tehty libidinaalisesti haluttavia. Kansallista Vihollista, jota on vihattava ja jota vastaan on taisteltava, vääristellään ja paisutellaan siinä määrin, että se aktivoi ja tyydyttää syvällä yksilöiden tiedostumattomassa piilevän aggressiivisuuden.

– Marcuse (38)

Marcuse on vakuuttunut, että pitkälle kehittyneen teollisen yhteiskunnan olisi mahdollista kääntää kehityksen suunta, murtaa tuottavuuden ja tuhoavuuden – vapauden ja viettientorjunnan – välinen side. Ihmiskunta olisi valmis vaurauden myötä harjoittamaan viettiensä mukaista ”iloista tiedettä” ankarassa ”kamppailussa kuolemankauppiaita vastaan”. Mitään perustetta ei enää olisi keinotekoisesti ylläpidetylle niukkuudelle ja raatamiselle. Näin Marcuse kirjassaan Eros & sivilisaatio 1950-luvun puolivälissä.

Kirjan uuden painoksen esipuheessa 1966 Marcuse ottaa hieman takaisin liiallista optimismiaan. Filosofin jo vanhentuneina pitämät ”herruuden perusteet” ovatkin yllättäen vahvistuneet ja korvautuneet aiempaa tehokkaamman kontrollin myötä. Yksilöiden vapautumisen tarpeet on tukahdutettu korkean elintason jyrän alle. ”Yhteiskunnallinen insinööritiede” ja ”ihmissuhteiden tiede” ovat tarjonneet välineet viettienergian suuntaamiseen johonkin muuhun. Ja osastosta muu löytyvät tietenkin nämä libidinaalisesti haluttavat tuotteet ja tavarat.

Vallanpitäjien ei vauraissa yhteiskunnissa tarvitse juurikaan perustella herruuttaan. He pitävät rattaat pyörimässä ja tyydyttävät alamaistensa seksuaalisen ja aggressiivisen energian. Aivan kuten tiedostumaton, jonka tuhoavaa voimaa he edustavat menestyksekkäästi, vallanpitäjät ovat hyvän ja pahan tällä puolen, eikä ristiriidan lailla ole paikkaa heidän logiikassaan.

        – Marcuse (37)

Noin 50 vuotta myöhemmin Jean-Luc Nancy käsittelee kirjassaan Singulaarinen pluraalinen oleminen (1996-20139 samaa asiaa – ja jatkaa siitä mihin Marcuse jäi. Esipuheessa kirjansa 2013 laitokseen Nancy kirjoittaa viiltävän terävästi ja huomauttaa, että Euroopan järjestäytyneellä kaaoksella ei ole tarjota nuorisolleen sen enempää työtä, vieraanvaraisuutta kuin aatteitakaan. Eurooppa on kadottanut kykynsä nähdä tulevaisuuteen – ”siitä huolimatta, että kreikan Európē tarkoittaa kauaskatseista”. Silti tämä ”kaukaisuus” ei välttämättä ole kovin kaukana.

Tähän ”kaukaisuuteen” sekoittuvat ”arabikeväät”, ”, kapitalismin ylikuumentumat ja niiden synnyttämät Indignados-liikkeet, koko levoton maailma, jonka merkittävät muutokset ja kuohunnat kulkevat käsikädessä niin sanotun ”läntisen maailman” hajoamisen kanssa ja pikkuhiljaa peittävät tämän ”läntisen maailman”alleen. Samalla ”läntinen maailma” on kuitenkin jo kauan sitten ylittänyt ja peräti kumonnut omat maantieteelliset rajansa. Yhtä lailla länsi on ylittänyt, rääkännyt ja kalunnut loppuun oman perinteensä suuret käsitteet: järjen, edistyksen, demokratian, kansakunnan, valtion, lain ja tietenkin myös ”ihmisen”, ”taiteen” ja ”tieteen”.

        – Nancy

Nancyn mukaan käsite ”lähimmäinen” nostattaa nykyään vain epäilyksen ja ivan tunteita. Vaikka alituisesti puhumme ”yhteisöllisyyden” tärkeydestä, halikulttuurin voimasta ja ”verkostumisen” autuudesta, mutta siitä huolimatta olemme vailla ajattelua, jossa ”keskinäisyys” tai ”yhteisyys” edeltäisivät singulaarista olemista. On ollut muita kulttuureja, kirjoitta Nancy, jotka ovat olleet ehkä meitä raakalaisempia – ”enemmän pelolla ja kivulla hallittuja” – mutta mikään niistä ei ole ollut eurooppalaista kulttuuria ”surullisempi, värittömämpi tai jähmeämpi”. Me saarnaamme mahtipontisesti ”monikulttuurisuutta”, vaikka se on maailmassa olemisen itsestäänselvä edellytys – ”sillä ei pitäisi olla edes nimeä” – me kaikki olemme ”monikulttuurisia, moniälyllisiä ja monituntevia”.

Emme ole vielä sisäistäneet sitä, miten ”olla” on määritelmällisesti monikollista ja täten ainutkertaista. Tämä ainutkertainen monikollisuus tarkoittaa myös sitä, että ”olemisella” ei ole olemusta: ”oleminen” on vain teko, toimintaa, maailmaan ja maailmasta tulemisen teko. Maailman aikaansaamisen teko ei ole jokin ensimmäinen teko vaan monien asioiden, ruumiiden, kivien, kasvien ja sielujen ensisijaisuutta. Tämä ensisijaisuus ei kuitenkaan tarkoita ensimmäisellä tai keskeisimmällä sijalla olemista vaan sitä, että ensisijaisuutta ei edellä mikään, sillä on mieletöntä ajatella, että jokin edeltäisi ”olemista”.

        – Nancy

Marcusen kirjan alatosikkona on Tutkielma Sigmund Freudin ajattelusta. Kirjoittaja toteaa, että psykoanalyyttisen teorian laiminlyödyin kysymys on työn suhde sublimaatioon. Tässä kohdin psykoanalyysi on antautunut täydellisen ketaralleen työn ”tuottavuuden siunauksellisuuden ideologialle”. Freudilainen keskustelu on keskittynyt pääosin luovaan työhön – siis taiteeseen – välttäen näin ikävän aiheen eli ”välttämättömyyden valtakunnassa” tehdyn vieraannuttavan ja orjuuttavan työn.

On toki olemassa töitä, kirjoittaja toteaa, jotka tuottavat ”syvällistä libidinaalista tyydytystä” ja joiden tekeminen on hauskaa. (Eikö tuosta pitäisi virkata huoneentaulu.) ”Erityisen voimakasta tyydytystä ammatillinen työ tuottaa silloin, kun yksilö on valinnut ammattinsa vapaasti.” Näin lainaa kirjoittaja Freudia ja jatkaa, että aito taiteellinen työ näyttäisi perustuvan torjunnasta vapaisiin viettiperustaisiin konstellaatioihin. Sublimaatio viitattaessa taiteelliseen työhön kaipaa siis pikaista uudelleenarviointia.

Sivilisaation materiaalisen perustan valanut ja sitä laajentanut työ on ollut pääosin vieraantunutta työtä, raadantaa, joka on ollut tuskallista ja surkeaa – ja on sitä edelleen. Tällainen työ ei juurikaan tyydytä yksilöllisiä tarpeita ja taipumuksia. Raaka välttämättömyys ja voimankäyttö pakottavat ihmiset tekemään sitä. Jos vieraantuneella työllä on ylipäänsä mitään tekemistä eroksen kanssa, yhteydet ovat väistämättä epäsuoria, ja eros on vieraantuneen työn yhteydessä huomattavan sublimoitunut ja heikentynyt.

        – Marcuse

Entä ”tavalliset” ihmiset, jotka ovat jo riemurinnoin alistuneet tuottavan tuotannon rattaisiin ja työn orjuuteen, jota myös vapaudeksi työhön kutsutaan. Edistyksen ja vaurauden myötä ihmiset hylkäsivät sosialistisen vallankumouksen – sille ei enää ollut tarvetta. Entä tämä Marcusen esteettinen kumous Eros ja taide johtotähtenään. Kohtaako sekin nietzscheläisen aksioomaan, jonka mukaan vain harvojen rohkeus yltää valistavaan ja valaisevaan ajatteluun. Emme me ihmiset perimmältään ole typeriä, mutta meillä on hillitön halu toimia typerästi – ja ajatella typerästi.

Vapaille ihmisille ei kannata puhua vapaudesta, toteaa Marcuse, ja nykyajan ihmiset – työttömiä ja syrjäytyneitä lukuun ottamatta – ovat vapaita. Yhtä järjetöntä on puhua torjunnasta seksin kyllästämässä maailmassa, jossa miehet ja naiset nauttivat täydellisestä seksuaalisesta vapaudesta. Tämä vapaus on kuitenkin luomassa helvetin maan päälle, jatkaa filosofi. ”Inferno on keskittynyt toistaiseksi kaukaisiin paikkoihin: Vietnamiin, Kongoon, Etelä-Afrikkaan ja vauraan yhteiskunnan ghettoihin kuten Missisippiin, Alabamaan ja Harlemiin. Näiden helvetillisten paikkojen loimu valaisee kokonaisuutta.” Näin siis 1960-luvun puolivälissä, mutta kuten filosofi ennusti inferno loimuaa lopulta jo aivan naapurissa.

Marcusen mukaan vapauden ja orjuuden liitosta on tullut ”luonnollinen” asia ja edistyksen työkalu. Tuottavuus etsii yhä uusia kulutuksen ja tuhoamisen mahdollisuuksia – niin sisäisestä kuin ulkoisestakin avaruudesta – vaurauden ja näennäisen vapauden ylläpitämiseksi. Eros ja sivilisaatio kirjan teesi on, että aloittamalla kaiken alusta ihminen voi välttää kohtalon, jossa valtio luo hyvinvointia sodankäynnillä. ”Uusi alku antaisi ihmiselle mahdollisuuden rakentaa tuotantokoneisto uudelleen ilman herruuden ja löytöretkien psyykkisen perustan muodostamaa maailmansisäistä askeesia.”

Vapautumisesta tulee projekti, jonka päämääränä on yllä kuvatun edistyksen kumoaminen. Viettiperustaisten rauhaan ja tyyneyteen kohdistuvien tarpeiden vapauttaminen – ”asosiaalisen” autonomisen Eroksen vapauttaminen – edellyttää siis vapautumista tukahduttavasta runsaudesta. Vapautuminen edellyttää edistyksensuunnan kääntämistä.

        – Marcuse

Marcuse manifestoi taiteen autonomia puolesta. Hyvä taide on toiseudessaan aina kumouksellista, se avaa sellaisia mahdollisuuksia, jotka eivät muutoin näy yhteiskunnan yhteisöllisyyden sumun läpi. Juuri siinä on taiteen alkuperäinen voima. Osaksi yhteiskunnan instituutioita sulautettu ”taide” – kuten Marcusen kritisoima sosialistinen realismi – ei kykene valaisemaan kenenkään tietä, päinvastoin se hämärtää ja pimentää lumeen tavoin. Niin tai näin, taide on kuitenkin viimeinen näköalapaikka, jossa yhteiskunnan todellisuutta voi edes yrittää kritisoida.

Taiteen autonomia tarkoittaa myös sitä, että taideteokset eivät ole haltuun otettavissa osaksi käytännön elämää tai poliittista jargonia. Ne ovat pysyvästi häiriötekijöitä – toiseuden ja muutoksen tilassa. Taideteoksen kautta avautuva todellisuus saattaa jo huomenna sulkeutua. Mitkään valmiit ajattelumallit tai opitut teoriat eivät takaa taidekokemusta. Aivan oikein Marcuse varoittaakin etsimästä taiteesta katharsista tai työkalua ahdistuksen työstämiseen.

Siinä missä Marcusen filosofian kumous epäonnistuu, epäonnistuu myös nykypäivän taiteen kumous. Kun puoli vuosisataa on kulunut Marcusen eetoksista, taide on yhä antautuneena ketarat pystyssä yhteiskunnallisen spektaakkelin edessä. Taide – eritoten kuvataide – on ryhtynyt osaksi viihdettä ja tavarantuotantoa. Tällainen ”helppo osallistuva taide” on mukavaa, tykättävää ja peukutettavaa; se ei häiritse kenenkään päiväunia. Se tarjoaa ”yleisötyön” varjon alla lohdutusta ilmastokriisin, sodan ja pandemian ahdistukseen. Näyttelyissä vaikea taide ohitetaan harrastamalla muuta oheistoimintaa: urheillaan, tanssitaan, soitetaan, taiotaan ja performoidaan paljain pyllyin.

Tämä transsendentaalinen tie tosin etäännyttää meidät joksikin aikaa ilmiöiden kodikkaasta piiristä ja olioiden elävästä läsnäolosta ja viivyttää meitä abstraktien käsitteiden paljaalla kentällä – mutta mehän pyrimme saavuttamaan tietämiselle varman pohjan, jota mikään ei enää vavisuta, ja se, joka ei uskaltaudu todellisuuden ulkopuolelle, ei koskaan valloita totuutta.

        – Schiller (69)

Idealistinen ja materialistinen kritiikki hylkäävät suoritusperiaatteeseen liittyvän vapauskäsityksen ja katsovat vapauden viittaavan uudenlaiseen olemassaolon tapaan, joka kehittyy eksistentiaalisten tarpeiden tultua universaalisti tyydytetyiksi. Lisäksi molemmat sijoittavat vapauden valtakunnan välttämättömyyden valtakunnan tuolle puolen: vapautta ei löydy ”olemassaolon kamppailusta” vaan sen ulkopuolelta. Elämän välttämättömyyksien turvaaminen ja hankkiminen eivät ole vapaan yhteiskunnan sisältö. Ne ovat kuitenkin sen edellytys.

        – Marcuse (227)

Herbert Marcuse: Eros & sivilisaatio, suom. Mika Rekola & Sauli Havu, Vastapaino 2022.

Friedrich Schiller: Kirjeitä ihmisen esteettisestä kasvatuksesta, suom. Pirkko Holmberg, Tutkijaliitto 2013.

Jean-Luc Nancy: Singulaarinen pluraalinen oleminen, suom. Viljami Hukka ja Anna Nurminen, Tutkijaliitto 2021.

 ”Ja performoidaan paljain pyllyin.” Performanssi Seinäjoen taidehallissa 2021. Kuva Raimo Tyni. (FaceBook 27.11.2021)