PORFYRIOS JA VIISAAN VALINTA

Alavutelaisen maalarin Matti Annalan kuvaus perinteisen ruokatalouden idyllisestä kulttuurimaisemasta vuodelta 1954. Kuva SJT.

Ruumiistaan ja ulkoisista ärsykkeistä sekä mielihaluista etäisyyttä ottaneen viisaankin on syötävä, koska itseään ei saa näännyttää nälkään. Korkeimmillakin hyveen tasoilla on siis harjoitettava sellaista oikeudenmukaisuutta, joka kohdistuu muihin elollisiin, koska ravinnon käyttäminen on myös ihmiselämän korkeimpaan päämäärään pyrkiville filosofeille välttämätöntä. Se on Porfyrioksen mukaan tehtävä korkeimman oikeudenmukaisuuden vaatimusten mukaisesti, ja tämä edellyttää suurinta mahdollista vahingoittamattomuutta kaikkea elollista kohtaan.

– Miira Tuominen: Porfyrios oikeudenmukaisuudesta, teoksessa Porfyrios: Sielullisten vahingoittamista vastaan (2022)

Meille ihmisille löytyy kätevästi ruoka suoraan olemisympäristöstämme – sitä kasvaa maasta, tippuu puista, kävelee vastaan. Ja mikä parasta me voimme syödä kaikkea mahdollista, vaikka toisiamme jos niikseen tulee. Moinen ruokavalio – sekasyönti – on herättänyt kiivaita kannanottoja jo aikojen alusta saakka. Toki enin ihmisten ruoasta on löytynyt kasvikunnasta, paitsi että mitä lähemmäksi nykyaikaa on tultu, sitä lihaisemmaksi se on käynyt. Nykyään liha onkin niin itsestäänselvää teollisuustuotantoa – läpikotaisin brändättyä – että vain harvat ymmärtävät sen perään kysyä.

Jo antiikin ajoista saakka lihansyöntiä on perusteltu väittämällä, että eläimet eivät ole ihmisen kanssa samankaltaisia, joten ne voidaan sulkea oikeudenmukaisen kohtelun ulkopuolelle. Tällaista aatesuuntaa suosittivat mm. stoalaiset filosofit Khrysippos (279–207 eaa) ja Poseidonios (135–51 eaa). Mutta lihansyönnistä pidättäytymisellä oli myös vahvat perinteet etenkin Pythagoraan (582–496 eaa) ja hänen seuraajiensa toimesta. Väkevimpiä noista osin hävinneistäkin teksteistä on Plutarkhoksen (n. 45–125) Lihansyönnistä (suom. 2004). Uutta käännöstyötä edustaa Porfyrioksen (232–304) Sielullisten vahingoittamista vastaan (suom. 2022).

Pythagoras luennoi intohimoisesti kasvissyönnin puolesta, mutta jostakin syystä hän vastusti ankarasti papujen syöntiä. Pythagoraan mukaan paras ruoka oli ”oikeudenmukaisuudella maustettu”, jolloin se ei aiheuttanut vääryyttä muita olentoja kohtaan. Jumala oli luonut meidät niin, että pärjäisimme elämismaailmassamme mainiosti (jopa taidetta luoden) ilman lihansyöntiä ja sitä kautta muille elolisille koituvaa haittaa. ”Muutoinhan epäoikeudenmukaisuuden alkusyy olisi asetettuna meidän omaan luontoomme.” Mutta luontommehan on tyhjä, kirkas kuin lähteensilmä.

Porfyrioksen mukaan stoalaisten perusteet olivat riittämättömät rajaamaan oikeudenmukaisuuden käytännön vain ihmislajin piiriin. Ja näin filosofi laajentaa (sielullisten) vahingoittamisesta pidättäytymisen vaatimuksen myös eläin- ja kasvikuntaan. Porfyrios seuraa menneisyyden suurta filosofia Theofrastosta (371 –287 eaa), jota syystäkin on kutsuttu kasvitieteen isäksi. Theofrastos muotoilee sopimuksen koko ”ruokakunnan” kanssa – siis eräänlaisen ”reilun kaupan sopimuksen” välttämättömyyden pakosta. Syötävä on, sillä korkeimmallakaan hengen ja hyveen tasolla ei pidä nälkää nähtämän.

Sopimuksen mukaan maataloustuotteisiin voidaan ansaita ”käyttöoikeus”, ilman että ryhdytään varastamaan. Hoitoa vastaan eläimet voivat luovuttaa osan ”tuotannostaan”, lehmät maidostaan, kanat munistaan, mehiläiset hunajastaan jne. Hedelmäpuut ja -pensaatkaan eivät kaikkia hedelmiään tarvitse, vaan pudottavat ne maahan vapaaehtoisesti. Oliivipuuta voidaan rajunpuoleisesti ravistaa, jos luumarjat eivät muuten tipu, mutta on päivänselvää että eläimestä ei lihaa tipu vaikka kuinka ankarasti ravistaisi. Ja raakalaisen päätös murhata eläin lihan tähden ei tule missään tapauksessa kysymykseen. ¹

Välttämättömyyksien ottaminen ei kuitenkaan vahingoita kasveja, jos otamme sen minkä ne pudottavat, eikä se vahingoita hedelmiä ja siemeniä, jos käytämme niitä kun ne ovat jo varisseet; eikä se vahingoita myöskään lampaita ja vuohia, jos keritsemällä teemme niille pikemminkin palveluksen ja hoivaa tarjoamalla saamme osan niiden maidosta. Siksi vaikka oikeudenmukainen mies ikään kuin pienentää itseään mitä tulee ruumiillisiin seikkoihin, hän ei tee vääryyttä itseään kohtaan – juuri tämän koulinnan ja itsehillinnän myötä sisäinen hyvä nimittäin lisääntyy, eli hän etenee kohti jumalan kaltaisuutta. (Porfyrios III/26)

Kyseessä ei ole vain ravinnon hankinta ja mahan täyttö keinoilla millä hyvänsä vaan ihmisen henkinen kehitys, valaistuminen – eteneminen kohti jumalan kaltaisuutta, kuten filosofi teroittaa. Porfyrios tuo tekstissään esille myös vastapuolen ajatuksia – epikurolaisten argumentit.

Jos siis olisi ollut mahdollista tehdä ihmisten ja kaikkien muiden eläinten välille jonkinlainen sopimus siitä että he eivät tapa meitä emmekä me tapa heitä erottelematta, olisi ollut hyvä ulottaa oikeus heihin asti – sehän olisi johtanut turvallisuuden parantumiseen. Mutta koska ei ollut mitään keinoa jakaa yhteistä lakia sellaisten eläinten kanssa, jotka eivät ymmärrä järjen puhetta, tällä tapaa ei ollut hankittavissa meille sellaista etua, joka takaisi turvallisuutemme suhteessa muihin sielullisiin yhtään sen paremmin, kuin jos sopimuskumppanina olisi ollut sieluton olio. Siksi ainut mahdollisuutemme turvallisuuteen on itsellemme pidättämä lupa – joka meillä nykyäänkin on – tappaa heitä. (Porfyrios III/26)

Myöhemmin Porfyrios kuitenkin toteaa, että useimmat epikurolaisistakin – aina heidän päämiestään myöten – jätti suureen ääneen mainostamansa ”suurimmat mahdolliset herkut” väliin ja tyytyivät ohrakakkuun ja hedelmiin. ”He ovat täyttäneet kirjoituksensakin kehittelemällä ajatuksia siitä, miten luonto tyytyy vähään ja miten luonnon välttämättömien tarpeiden hoitamiseen riittää se, mikä on vaatimatonta ja helposti hankittavissa.”

Sopimuksesta eniten hyötyvä osapuoli viljelijä on ollut kiero isäntä, se on jalostanut, oksastanut ja ympännyt. Hyvällä syyllä siemenetön viinirypäle tai noin 50 kiloa päivittäin maitoa lypsävä lehmä (valtaisat utareet kassissa lattiaa viistäen) voisivat kysyä, mikä järki tässä on. Nykyään lehmien vuosittain lypsämä maitomäärä ylittää jo keskimäärin 10000 litraa, ja tuota hurjaa tuotantokautta (ja elämää) kestää reippaat 2 vuotta. Tuollainen järjetön maidontuotto vaatii puhdasta vettäkin noin 200 litraa vuorokaudessa.

Ohraa pidettiin jo antiikin maailmassa vehnää arvottomampana viljalajina, köyhien ja sikojen ruokana. Siis filosofisille askeetikoillekin sopivana ravintona. Otti ohraleipä, sanottiin lapsuuteni Pahajoella, kun jollakulla meni bisnekset syteen. Vaikkakin ohraleipä oli suurta herkkua ja tärkein vilja Suomessa aina 1800-luvulle saakka, jolloin ruis otti sen paikan. Pohjanmaalla suuressa suosiossa oli eri viljalaeista valmistettu ”sekaleipä”; yhtä kamalaa leipää olisi voinut leipoa vaikka sahajauhoista. Nykyään suuresti arvostettua kuningas kauraa pidettiin lähinnä rehuviljana. (Kelvottoman vehnän nimeä en suostu edes ääneen lausumaan.)

Kuten on käynyt ilmi Porfyrios ei käynyt taistoa lihansyöntiä (sarkofagiaa) vastaan yksin. Vuosisata aikaisemmin vaikuttanut Plutarkhos kommentoi myös eläinten kanssa tehtyä ”oikeudellista sopimusta”. Itse asiassa sellaista sopimusta ei ole, olemme yhä edelleenkin toisiamme ja eläimiä tappavia barbaareja. Häpeällistä elämäämme ylistäviä runoilijoita ei todellakaan tarvita, kuten Platon jo totesi ihannevaltiota suunnitellessaan.

Meidän, jotka pidämme elämäntapaamme sivistyneenä ja inhimillisenä, on vaikea sanoa, mitä meille jäisi kaikista monimutkaisista toimistamme maalla ja merellä – mikä ilmaa koskeva taito, mikä hienostunut ruokavalio – jos oppisimme kohtelemaan vahingoittamatta ja huomioon ottaen kaikkia eläimiä, ikään kuin rationaalisina ja samanheimoisina. Lääkettä tai parannusta tähän ongelmaan ei ole: joko luovumme tähänastisesta elämäntavastamme tai luovumme oikeudenmukaisuudesta. (Plutarkhos, De sollertia, suom. Tua Korhonen)

Porfyrios käsittelee myös uhraamista, tuota omituista toimitusta, jossa tapettu eläin (tai ihminen) poltetaan ja toivotaan käryjen tavoittavan jumalaiset nenät. Vastoin kaikkia järkisyitä siihen ryhdyttiin ikään kuin välttämättömyyden pakosta. Jo Theofrastos oli uhraamista vastustanut (siis jo satoja vuosia ennen Porfyriosta) perusteella, että se mikä on epäoikeudenmukaista, ei ole myöskään hurskasta. Ja miten jumalia olisi voinut lepyttää ainainen palavan lihan katku jumalaisissa nokissa. Ei ihme, että vitsaukset ja onnettomuudet seurasivat toisiaan.

Ja jos kerran se, joka vie toiselta sadon, ei ole otollinen uhraamaan, niin aivan varmasti ei jumalille otollista ole myöskään satoa kallisarvoisempien varastettujen asioiden uhraaminen – silloinhan teko on vielä kauhistuttavampi. Ja sielu on paljon kallisarvoisempi kuin se mikä kasvaa maasta, joten sen riistäminen eläimeltä uhraamalla ei ole sopivaa. (…) Ja omastamme meidän uhrattava, ei siitä mikä on toisten. (Porfyrios II/12-13)

Theofrastos ehdottaa hyville jumalille (daimoneille) otollisiksi uhreiksi kukkasia ja ohranjyviä, otollisia olisivat myös sellaiset vuodatusuhrit kuten öljyt ja viinit. Uhratkaamme siis mekin, kehottaa tämä zen-mestariksi äitynyt Porfyrios, mutta uhratkaamme jotakin jumalien arvoista, ei mitään aistittavissa olevaa, uhrisavuja eikä sanojakaan – ei edes sisäistä puhetta. Ei mitään aineellista – hiljaisuuskin riittää.

Palvomme häntä puhtaalla vaikenemisella ja häntä koskevin puhtain ajatuksin. Meidän täytyy siis liittyä jumalanyhteyteen ja tulla hänen kaltaisekseen, ja siten tarjota oma jumalan puoleen kohottautumisemme pyhänä uhrina – se on samalla kertaa meidän ylistyslaulumme ja pelastuksemme. Uhraamisen päämäärä on sielun tyyneydessä ja jumalantarkkaavaisessa ajattelussa. Porfyrios II/34)

Kaiken inhimillisen kaaoksen taustalla on lihansyönnin julma kulttuuri, joka aiheuttaa monenlaisia onnettomuuksia ja sairauksia. Megalomaanisiin mittasuhteisiin paisunut eläinten teurastus on johtanut ihmisen sisäiseen epäjärjestykseen ja sen myötä jatkuvaan sotimiseen ja turhaan tappamiseen. Porfyrioksen aikoina oli luontoa ja ympäristöä yllin kyllin sotkettavaksi, joten se ei filosofia huolettanut – ilmastosta puhumattakaan. Mutta eläinten oikeudet ymmärtänyt lihaa syömätön ihminen oli kaikin puolin parempi kansalainen.

Se, joka on omaksunut yhteenkuuluvuuden elävän olennon kanssa ylipäänsä, ei tee vääryyttä myöskään yksittäistä eläintä kohtaan – mutta se, joka rajaa oikeudenmukaisuuden vain ihmiseen, on tiukan paikan tullen valmis luopumaan oikeudenmukaisuudesta kokonaan. Niinpä pythagoralainen lisuke on sokraattistakin suloisempi: Sokrateen mukaanhan sopiva lisuke on ruoan puute eli nälkä, Pythagoraan mukaan puolestaan sellainen, jolla ei tehdä vääryyttä ketään kohtaan ja joka on maustettu oikeudenmukaisuudella. Sielullisista valmistettua ruokaa välttämällä välttyy tekemästä ruokaan liittyviä vääriä tekoja. (Porfyrios III/26/7)

¹ Mainittakoon ohimennen, että nykyisin useimmissa Välimeren maissa oliivipuiden korjuussa käytetyt imurit tuhoavat vuosittain miljoonia lintuja. Itse käytän kreetalaista oliiviöljyä, joka edelleenkin valmistetaan perinteisin menetelmin .

Ps. Sen enempää edellinen kuin tämä nykyinenkään hallitus ei suitse järjettömyyksiin paisunutta liha- ja maitotaloutta. Päinvastoin tukea jaetaan moiselle uhritaloudelle ja sen tuotteiden kulutukselle.

Blogit lihansyönnistä:

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2014/12/lihansyonnista-i.html

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2014/12/lihansyonnista-ii.html

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2014/12/lihansyonnista-iii.html

Porfyrios: Sielullisten vahingoittamista vastaan, suom. Liisa Kaski, Tutkijaliitto 2022.
Plutarkhos: Lihansyönnistä /Om att äta kött, suom. Tua Korhonen, Antti J. Niemi ja Pia Åberg, Summa 2004.

Lapsuuteni onkipaikka, Matti Annalan maalaus vuodelta 1952. Kuva SJT.

VAELLUS PAHAJOEN LAAKSOSSA

 

            Pahajoen kylän läpi kulkeva legendaarinen vanha Valtatie 66.

     Still I want my friends under the pines

when I sit on a rock and listen to them

as the pleasant monkeys.

– Wang Wei 

Jo huhtikuussa kuulen

peltopyiden vihellyksen.

Kun kuivat heinänkorret

pistävät hangesta kuin neulat.

Kerrot kuulumisia kotikylästäni.

Muistan suuret kirsikkapuut

varjostamassa hänen ikkunaansa.

Hehkuivatko ne jo syksyn väreissä.

Puutarhassa lumen taakka painaa

puiden oksat maahan saakka.

Ikävöin jo kevään vehreyttä,

hortensianlehtien varjoja lattialla. 

Syy on aamunkoiton hyisen tuulen

ja iltahämärän vihmovan sateen.

Karanneet kyyneleet päihdyttävät

ja pitävät otteessaan.

Polku vie suoraan joelle,

kaksi pyöräilijää ylittää sillan.

Voikukanlehdet ovat jo vaaksanmittaisia.

Veneeni takertuu lumpeisiin.

Palaavat lapsuuden muistot.

Miten avarana avautuikaan tienoo.

Miten korkealle kohosivat puut

ja miten kirkas oli vedestä heijastuva kuu. 

 

Talossa suuren kuusen varjossa

harjoitin hiljaisuutta kun ruusut

kuihtuivat kukkulan rinteessä.

Kuinka ovat asiasi nyt, ystäväni.

Maalasimme kauan sitten

joen suvannon maisemaa.

Sinusta on tullut jo vanha mies.

Nyt me tiedämme,

kehnoa on vanhojen miesten elämä.

Ehkä törmäämme metsässä sienestäjään

ja unohdumme sille tielle.

Talosi on hylätty ja asumaton.

Pyöräni nojaa murheellisena aitaa.

Porttisi on suistunut saranoiltaan.

Ja aurinko laskee jo iltapäivällä.

Hämähäkki roikkuu tyhjässä ikkunassa.

Piisamit mellastavat lammessa.

Viileä viima tuo saniaisten tuoksua.

Ei ole sanoja tällaiseen tyhjyyteen. 

Taivas on kuulas koko laakson mitalta.

Joelta kuuluu yksinäisen airon kitinä.

Pajut nuokkuvat, vesi kiitää kepeästi yli kivien.

Pilvet nojaavat raskaina puiden latvoihin.

Kuljen kohti kukkulalta nousevaa savua.

Muistathan pudistella lumet viitastasi.

Kuinka pitkä aika siitä onkaan, melkein ikuisuus.

Syksyn lehdet kuistilla ovat yhä lakaisematta.

Nojaan puuhun taloni edustalla

ja katselen alas laaksoon.

Kylmä kuu pilkistää mäntyjen lomitse.

Vaatteet kostuvat talven usvasta.

Varikset lentävät kohti länttä.

Uupuneena suljen oveni.

Hukkasin nauruni vuorelle.

Kevään tuulet eivät punaa poskiani.

En osaa nauttia viinipullostani,

enkä välitä vaikka kukat kuihtuvat.

Illan sumutkaan eivät enää tiedä

minne kokoontua.

Runosarja Vaellus Pahajoen laaksossa on eräänlainen Wang Wei -pastissi, kirjoitettu Pahajoella joskus 1980-luvulla, ilmestynyt teoksessa Ariel (2007). Wang Wei (699-759) oli maalari, runoilija, muusikko, harras zenin harjoittaja ja kasvissyöjä. Todennäköisesti yhtään hänen maalaustaan ei ole säilynyt mutta runot ovat, joten voimme ryhtyä laulamaan hänen kanssaan. Kuvat SJT.

NÄKYVÄT JA NÄKYMÄTTÖMÄT KUVAT

S. J. Tanninen: Morning Mist, 2020. Aamusumut ovat sumentaneet maalauksen näkymän, ja kun se on kuva, ei se kirkastu odottelemalla. Kuva SJT 2023.

Jos valokovasta ottaa kuvan pois

ei jäljelle jää mitään, kun taas

maalauksella on yhä maalinsa.

Läpinäkyvät kuvat

Valokuvauksen alkuaikoina valokuvissa käytetyt maalaustaiteesta tutut kuvakulmat (puolikkaine ihmisineen) herättivät suorastaan järkytystä. Mutta nopeasti kehittyi kyky erottaa kuva todellisuudesta, vaikkakin valokuvissa esiintyvien kohteiden yhteys reaalitodellisuuteen koettiin itsestäänselvänä. Digitaalisen kuvan myötä valokuva karkasi lopullisesti todellisuudelta, vaikka sitä on yritetty kammeta takaisin määrittämällä tarkkoja ohjeita median käyttämien kuvien käsittelyyn (photoshoppaus).

Valokuvan kuvallinen näkeminen on ”kuvittelua”, jossa ei vaadita esitetyn kohteen ”todellista” olemassaoloa, vaikka se useimmiten sisältyy jo oletettuna tulkintaan. Kuvan kuvittelua (näkemistä) rajaa kuvan sisäinen muuttumaton näkökulma, joka on kokemuksena erilainen verrattuna suoraan näkemiseen tai mielikuviin, joita ohjaa katsojan (näkijän) oma vaihtoehtoinen näkökulma. Sartren mukaan kuvan merkityssisältö on maaginen, voimme tarkastella kuvaa ohi valokuvan tai maalauksen esineellisyyden, mutta olemme samalla sen kuvakulman vankeja.

Kuvat eivät ole ikkunoita, vaikka usein niin oletetaan. Risto Pitkänen kirjoittaa esseessään Kuvien intentionaalisuudesta ja kausaalisista kuvista (2009): ”Ikkunalla ei ole sisäistä näkökulmaa, vaan se, mitä ikkunasta näkyy, riippuu siitä, missä katsoja on suhteessa ikkunaan. Peili- ja heijastuskuvilla ei myöskään ole sisäistä, katsojasta riippumatonta näkökulmaa, vaan katsoja päinvastoin asettaa näkökulman. Tämä on yksi syy, miksi esimerkiksi veden kalvolla kuvastuva puu ei ole ainakaan sanan varsinaisessa mielessä kuva, ja syy ei ole suinkaan se, ettei kuvaa ole rajattu kehyksellä.”

Ennen kameran keksimistä realistisen tarkasti kohdettaan kuvaavien kuvien tekemiseen kehitettiin erilaisia menetelmiä, mutta siitä huolimatta ne eivät olleet valokuvan tavoin läpinäkyviä. Pitkäsen mukaan ne ”varaavat ihmismielelle toisenlaisen paikan kuvan tekemisessä – mutta ei välttämättä näkemisessä – kuin valokuva”.

Valokuvat eivät ole ikkunoita, eikä meillä ole normaalisti pienintäkään houkutusta sekoittaa niitä todellisuuteen. Jos läpinäkyvyydellä tarkoitetaan vain kausaalista läpinäkyvyyttä, valokuvat eroavat muista kuvista. Valokuvaus valjastaa empiirisen ymmärryksen valon heijastumisesta kuvan tekemisen käyttöön. (…) Jos valokuvaaja tekee kuvan Venuksesta, se on aina myös kuva mallista, kun taas silmän- ja kädenvaraisilla menetelmillä tehty Venuksen kuva on vain kuva Venuksesta. (Pitkänen, 2009)

Näkymä ikkunasta – puitteiden rajauksesta huolimatta – ei ole kuva, vaan kyseessä on ihan tavallisen näkymän näkeminen, jossa katsoja voi (ainakin osin) valita näkökulman. On helppo havaita, että kuvat (valokuvat ja maalaukset) eivät ole ikkunoita näkyvään maailmaan. Kuvilla on pinta jonka läpi ei voi nähdä, vaikkakin juuri valokuvat koetaan läpinäkyväisiksi. Vaikka muinoin, kun valokuvista vielä tehtiin paperikopioita, saattoi kuvien tilaaja valita kiiltävän tai kiiltämättömän (matta) paperin. Mutta, kuten kirjoittaja huomauttaa, valokuvatkin ovat läpinäkyviä vain, kun ne nähdään kuvina.

Sartren oletuksen mukaan katsoja ei näe yhtä aikaa kuvan kuvaamaa sisältöä ja konkreettisen kuvan pintaa. Valokuva on tällainen läpinäkyvä kuva, jonka pinnan katsoja voi ohittaa ja tunkeutua suoraan tarkastelemaan (kuvittelemaan) kuvan sisältöä. Mutta maalauksen katsoja ei voi ohittaa maalauksen pintastruktuuria, koska juuri maalin työstöjäljet (siveltimenjäljet) ovat koko maalaus. Maalauksen esittävä aines on ikään kuin maalikerroksien ilmituomaa lisäarvoa. Maalauksessa ei ole mitään maalipinnasta erillistä katsottavaa, joten maalauksen katsominen on sekä suoraa näkemistä että kuvittelua.

Samalla tavalla voimme kokea myös sanat, olla joko sanojen tällä tai tuolla puolen, kuten Sartre huomauttaa. Voimme ikään kuin asua (velloa) läpinäkyvien sanojen kuvaamassa maailmassa ilman epäilyksen häivääkään. Toisaalta sanat voivat olla kuin aita lukijan (kokijan) ja sanojen kuvaaman maailman välissä. Koemme sekä kuvatun maailman mutta myös sanojen muodostaman rakenteen osana ilmaistua maailmaa. Lukija tarkastelee maailmaa (ikään kuin) sanojen muodostaman aidan raoista. Runous saattaisi hyvinkin olla tällainen kahden tilan – näkyvän ja näkymättömän – yhtäaikainen kokemus. 

Renessanssista saakka maalausten yhteydessä kummitellut ikkunavertaus päättyi vasta modernin kynnyksellä abstraktien maalareiden maalattua illusorisen ikkunan umpeen. Maalausten näkeminen koki jälleen mullistuksen, nyt maalaukset katsoivat katsojaa ja haastoivat sijoiltaan menneen silmän uudenlaiseen vuorovaikutukseen.

Kuva ajattelemisen välineenä

”Taide on kuvilla ajattelua”, väite on tuttu. Wittgenstein sanoi jopa, että kaikki ajattelu (tai ajattelun lauseet) voidaan nähdä kuvina. Tosin hän taisi perua sen myöhemmin, vaikka ”ajatus lauseesta kuvana oli hyvä idea”. Viktor Šklovski kirjoittaa esseessään (Taiteesta – keinona, 1917), että väite taiteesta ”kuvallisena ajatteluna” on kestänyt kaikki katastrofit, jopa ”teoreettisen pohjansa romahduksen”. Kirjoittaja näkee ”kuvallisen ajattelun” torppaavan viimeistään siihen oivallukseen, että taiteen kuvat ovat lähes muuttumattomia, ne vaeltavat muuttumattomina vuosisadasta toiseen. ”Missään tapauksessa kuvallinen ajattelu ei ole kaikkien taiteiden eikä edes kaikkien sanataidelajien yhteinen ominaisuus: kuvat eivät ole se tekijä, jonka muutos hallitsee runouden historiallista liikettä.”

Näiden määritelmien eteen on todellakin uurastettu. Niin musiikkia, arkkitehtuuria kuin lyriikkaakin on haluttu ymmärtää kuvallisena ajatteluna. Neljännesvuosisataisen urakan jälkeen Ovsjaniko-Kulikovskin oli pakko sijoittaa lyriikka, arkkitehtuuri ja musiikki erilliseen ”kuvattomien” taiteiden ryhmään, tunteisiin välittömästi vaikuttaviksi, ”lyyrisiksi” taiteiksi. Tällöin siis paljastui, että taiteen yksi valtava osa-alue ei toimikaan ajattelun välineenä.

(Šklovski, 1917)

Jaakko Hintikka on myös pohtinut Wittgensteinin kompastusta ”kuvalliseen ajatteluun”. Kuvan olennaisin piirre on se, että se keikkuu näkyvän ja näkymättömän välillä. Nykyään korostetaan – aivan turhaan – kuvanlukutaitoa, jollainen jokaisella tiedostavalla kansalaisella pitäisi olla. Sellaista ei ole olemassakaan. Lukemisen eli sepittelyn sijaan pitäisi ryhtyä näkemään. Kuva ja varsinkin valokuva on aina poissaolon asialla. Kuvan välittämällä informaatiolla on ankaria rajoituksia, eikä kuvassa näkymättömäksi jääneitä osia (alueita) voi jälkikäteen täydentää, vaikka miten päin tahansa lukisi.

Kuva toisin sanoen jättää esittämänsä todellisuuden näkymättömät puolet täysin avoimiksi, välittämättä niistä edes mahdollisuuksia rajoittavaa disjunktiivista tietoa. Syy tähän on, että tällaista disjunktiota ei voi esittää alkuperäistä kuvaa täydentäen. Näkyvistä aspekteista sitä vastoin kuva ei voi välittää aidosti disjunktiivista tietoa. Vanhaa iskulausetta mukaillen voisi sanoa, että ”whatever is seen, is seen as it seems to be, and not otherwise”. (Hintikka, 2009)

Omituiset maalarit

Eräs hauska juttu tupsahti pari päivää sitten baskerinaliseen autiomaahani. Descartes ilmiselvästi ennusti jo 1600-luvulla mietiskelyissään (Ensimmäinen mietiskely, 1641) modernin (abstraktin) taiteen ilmitulon – ja nimenomaan maalareiden toimesta, kuten se sitten tapahtuikin lähes 300 vuotta myöhemmin. Filosofi toteaa, että unessakaan nähdyt kuvat eivät voi olla kokonaan kuvitteellisia, vaan ne koostuvat todellisten olioiden mukaan. Mutta entä nuo omituiset maalarit, voisivatko he kenties tehdä kuvan joka esittäisi jotakin jota ei ole lainkaan olemassa.

Sillä edes silloin, kun itse maalaritkin koettavat keksiä mitä omituisimpia seireenejä ja satyyreja, he eivät voi antaa niille kaikin puolin uutta luontoa, vaan he ainoastaan sekoittavat eri eläinten jäseniä. (Picasso?) Tai jos he ehkä keksivät jotain niin uutta, ettei mitään sen kaltaisaltaista olisi nähty ja joka siis olisi täysin fiktiivistä ja epätotta, vähintään niiden värien, joista he sen kokoaisivat, pitäisi kuitenkin olla tosia. (Descartes, 1641)

Esitelmässään Cogito ja hulluuden historia (1963) Derrida kiinnittää huomionsa juuri tähän Descartesin mietiskelyjen kohtaan. Mutta etupäässä hän kritisoi Michel Foucaultin Hulluuden historiaa (1961). Joten Descartesin ilmiömäinen ennustus abstraktin taiteen tulemisesta hukkuu näiden kahden intohimoisen riitapukarin peitsien kalisteluun. ”Tässä on kiinnitettävä huomio siihen, että tästä näkökulmasta nukkuja ja uneksija ovat hullumpia kuin hullu.”

Se, minkä Descartes tuntui sulkevan edellä pois mielettömyytenä, hyväksytään tässä mahdollisuutena. Mutta näissä representaatioissa, näissä kuvissa, näissä kartesiolaisittain sanoen ideoissa kaikki voi olla väärää ja fiktiivistä aivan kuten niiden maalarien esityksissä, joiden mielikuvituksesta Descartes sanoo suoraan, että ”he ehkä keksivät jotain niin uutta, ettei mitään sen kaltaista olisi nähty”. (Derrida, 1963)

Esseessään Kehoni, tämä paperi, tämä tuli (1975) Foucault käy puolestaan Derridan kimppuun kuin sika limppuun. Näiden ankarien filosofien pohdinnassa on Descartesin mietiskelyistä esille kumpuava kysymys hulluuden mahdollisuudesta aistiharhojen ja mielikuvien aiheuttajana. Ovatko unessa nähdyt kuvat ylipäänsä kuvia? Ja voiko unessa oleva ihminen olla hullu? Vai onko hulluus niin sanotusti valveilla olon asioita. Taiteilijathan – ja erityisesti terpentiinin katkuiset maalarit – ovat aina olleet enemmän tai vähemmän hulluja.

Sanoin Histoire de la folie -kirjassani, ettei unen ja hulluuden asema tai rooli kartesiolaisen epäilyn kehittymisessä ollut lainkaan sama: unen ansiosta saatoin epäillä paikkaa, jossa olen, paperia, jonka näen ja kättä, jonka ojennan, mutta hulluus ei suinkaan ole epäilyksen väline tai välivaihe, sillä ”minä, joka ajattelen, en voi olla hullu”. Hulluus siis suljetaan pois, kun taas skeptinen perinne teki hulluudesta yhden syyn epäillä. (Foucault 1972)

Joksikin näkeminen

Kuten on käynyt selväksi, näemme kaiken aina joksikin – fenomenologisen periaatteen mukaan. Paitsi nuo omituiset maalarit, kuten Descartes epäili, saattaisivat olla tästä poikkeus. Myös Merleau-Ponty vihjaa teoksessaan Silmä ja henki (1960/2012), että juuri maalareilla olisi tuollainen kyky olla näkemättä näkemäänsä miksikään erityiseksi. ”Ainoastaan taidemaalarilla on oikeus katsoa kaikkea vailla minkäänlaista arvostelemisen velvoitetta.” Ehkäpä juuri tästä johtuu maalareiden yleinen vaitonaisuus (jos he puhuvatkin, he puhuvat asian ohi tai läpiä päähänsä), kun taas muiden taidelajien tekijöiden on kyllästymiseen saakka selitettävä tekemisiään.

Irrallisessa alaviitteessä todetaan, että ”ei ole ilmeistä, minkä adaptiivisen ongelman kyky nähdä jotakin, mikä ei ole läsnä, olisi ratkaissut”. Ja jälleen kerran arvoitus jää tyhjän päälle heilumaan. Mielenkiintoista olisi kysyä sitäkin, että onko muilla lajeilla (eläinoletetuilla) mahdollisesti myös tämänkaltaisia näkemisen (tai näkemättömyyden) kykyjä. Ja miksi? Tällainen näkemisen lahja ei tule toki annettuna, kuten filosofi huomauttaa, vaan se syntyy vain harjoituksen tuloksena. ”Kysymys ei koske sitä, oppiiko maalari näkemisen varhain vai myöhään, itsestään vai museossa, sillä joka tapauksessa hän oppii näkemään vain katsomalla, oppii näkemisen vain siitä itsestään käsin.” Harjoitettu silmä näkee maailman ja on siinä kuin kotonaan.

Mikä siis on tuo salatiede, joka maalareilla on tai jota he etsivät? Yksi asia on kuitenkin varma. Harjoittaessaan näkemisen magiaa, aina luolamaalareista alkaen, ovat maalarit maalatessaan ylistäneet vain yhtä asiaa, ”näkemisen arvoitusta”. Filosofi muistuttaa, että kuvaa ei katsota niin kuin oliota tai halkeamaa seinässä katsotaan. Katse harhailee kuvassa kuin olemisen kohteissa, mutta kuvan esittämät asiat eivät ole täällä, mutta eivät ne ole missään muuallakaan. ”En oikeastaan katso kuvaa, katson pikemminkin sen mukaisesti tai sen kanssa.”

Sanalla ”kuva” on huono maine, koska harkitsemattomasti on ajateltu, että piirros on siirtokuva, kopio, toinen esine, ja mielikuva puolestaan samanlainen piirros yksityisessä rihkamavarastossamme. Mutta jos kuva on itse asiassa jotain ihan muuta, myöskään piirros ja maalaus eivät ole jotain sinänsä olevaa. Ne ovat se ulkopuolen sisäpuoli ja sisäpuolen ulkopuoli, jotka aistimisen kaksinaisuus tekee mahdolliseksi, eikä ilman niitä voisi lainkaan ymmärtää, mistä kuvitteellisuuden koko ongelma muodostuu, miten kuviteltu on ikään kuin kvasi-läsnäoleva ja tulemaisillaan näkyviin. (Merleau-Ponty)

Risto Pitkänen: Kuvien intentionaalisuudesta ja kausaalisista kuvista, Kuva, TUP 2009.

Viktor Šklovski: Taiteesta – keinona (1917), Venäläinen formalismi, SKS 2001.

Jaakko Hintikka: Onko kaikki ajattelu kuvittelua? Kuva, TUP 2009.

René Descartes: Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta (1641), Teokset II, Gaudeamus 2002.

Michel Foucault: Parhaat, niin & näin 2014.

Maurice Merleau-Ponty: Silmä ja henki (1960/2012), Filosofisia kirjoituksia, Nemo 2012.

Jacques Derrida: Cogito and the History of Madness,

https://archive.org/details/20200118_20200118_1707/page/n27/mode/2up

Filosofi oudoissa puuhissa. Kuvitusta Descartesin kirjoituksiin näkemisestä ja optiikasta.

SYNTYMÄPÄIVÄPOTRETTI

 ”On the Road”, Kalajoki 1966. Kuva J. Manninen.

 

Oodi ololle & elolle

Yhä muistan sen

aamuvirtsan, miten se

lensi kaaressa yli

koirankopin kauas

naapurin pellolle.

Ja kaikki ne yön,

jälkeiset paineet…

– SJT, Pahajoki 1966

Tällä kertaa en ryhdy kirjoittamaan uutta tekstiä merkkipäivän ratoksi vaan valitsen syntymäpäivärunoksi nuorukaisena 1966 aamutuimaan laulamani oodin. Se on mahtipontisen häikäilemätön, mutta kyllä se tällaista vanhaa äijää ilahduttaa. Tosin siinäkin kaikuu jo aavistus, että voima ei ole aina kanssamme – vaan kaikki otetaan vähitellen pois. Olin tuolloin kirjoittajana jo vanha tekijä, sillä olin kirjoittanut alituiseen siitä saakka kun Pahajoen kansakoulussa opin kirjoittamaan. Silloin isoisä Aleksander hankki (tai ehkä voitti korttipelissä – mistä tuon tiennee) minulle Rheinmetall merkkisen kirjoituskoneen.

Sain hetimiten kuulla, että mikään tässä maailmassa ei ole niin turhaa kuin runolle ryhtyminen. Vähän myöhemmin ryhdyin myös maalaamaan. Siihen saakka meillä kotona oli vain isäni maalaamia kömpelöjä akvarelleja, joissa pitkäkaulaiset joutsenet kelluivat Kiimajärven aalloilla. Ne muistuttivat, että olimme kaukana kotimaisemista – vieraalla maalla. Maalaaminen oli lähes yhtä joutavaa ajanhukkaa kuin runoilukin, mutta pelloillaan askartelevat naapurit eivät nauraneet sille yhtä makeasti kuin runoudelle. Maalaaminen sentään vaati jotakin taitoa. Siihen eivät kaikki pystyneet.

En väittänyt vastaan, ja turhaa se olisi ollutkin. Runojahan ei varta vasten kirjoiteta, ne tulevat jos tulevat, kuten lapselta ”kakka”, kuten eräs runoilija on todennut. Maalaaminen taas vaati näkemisen taitoa, kaikki tulevat opinnot keskittyivät siihen. Jos ei näe, on väärällä alalla. Minulle oli pitkään täysin arvoitus, mikä oli se ”taide” jokamikä olisi pitänyt nähdä. Taideakatemian koulussa haukuimme toistemme teoksia jahdatessamme sitä ”jotakin”. Olin osallistunut jo valtakunnallisiin näyttelyihin ja näyttelykutsuja tipahteli ulkomaita myöten, enkä vieläkään nähnyt. Tilanne oli kinkkinen. Vanha mestari Unto Pusa lohdutti, että se vie vähintäänkin kymmenen vuotta ennen kuin tajuaa, ettei mitään osaa eikä mitään näe.

Näkeminen oli vaikeaa muillekin, vaikka harvoin siitä ääneen keskusteltiin. Amerikkalainen maalari Jasper Johns antoi eräässä haastattelussa tyhjentävän lausunnon: ”Joskus näen sen ja sitten maalaan, joskus taas ensin maalaan ja sitten vasta näen sen.” Helkkari soikoon, syvällä kusessa ollaan, ajattelin. Taide olikin vaikea pala selätettäväksi. Oli kai syytä ryhtyä etsimään muita hommia.

Kunnes sitten eräänä yömyöhänä näin näyteikkunassa painojäljennöksen Paul Kleen maalauksesta. Siinä silmänräpäyksessä heräsin kuin raskaasta unesta. Yhtäkkiä näin kaiken. Tila ei ollut tokikaan pysyvä, sillä varjot ja epäilys yrittivät tuon tuostakin hiipiä tiedostukseeni. Joten näkemisen välinettä (taitoa) on täytynyt virittää ja harjoitella. Valaistuminen on harvoin pysyvä olotila, auvoisena avautuva valtatie – pikemminkin se on pienten valaistumisaskelten polku.

Oliko kaikki sattumaa? Sattumaa ei ole, kuiskasi filosofi kaapista. Michel Foucault’n mukaan Kleen teokset kokoavat ja hajottavat maalaustaiteen elementteihinsä, joissa paljastuvat kaikki maalaustaidetta koskevat käytännöt ja tieto. Foucault vertaa sitä Velásquezin taiteen vastaavaan vaikutukseen omalla vuosisadallaan.

Sikäli kuin Klee saa näkyvässä muodossa esille kaikki eleet, teot, ääriviivat, linjat, piirteet ja pinnat, joista maalaus voi muodostua, hän tekee itse maalausaktista maalaustaiteen auki levitetyn, säkenöivän tiedon. (Michel Foucault 1966)

Nykyään taiteen pahoin ruohottunut polku on yhä vaikeimmin löydettävissä. Jo pitkään on menty ”yleisö edellä” ja tehdään sellaisia näyttelyitä, joista ”taide” on kaikin mahdollisin keinoin niistetty pois. Salakavalasti kysytään, mitä muuta ”taide” voisi olla kuin hankalaa ja ikävää taidetta, olisiko se viihdettä, somistusta, urheilua tai mitä tahansa. Pelätyin tilanne on se, jossa ”taide” paljastuukin taiteeksi ja karkottaa vaivoin ”yleisötyön” nimissä paikalla houkutellun ”tyhmän yleisön” huissin helkkariin. Entä jos yleisö ei olekaan niin tyhmää?

Taide toimii vain taiteena. Taiteena se paljastaa näkymättömäksi haalistuneen elämismaailman ja avaa aivan uusia maailmoita. Jean-Luc Nancyn mukaan taide voi olla ”kauneutta”, ”ylevyyttä”. ”tarkoituksenmukaisuutta ilman tarkoitusta”, ”makuarvostelma”, ”aistimellinen ilmentymä” ja ”totuuden asettumista teokseen tekeille”, mutta mikään näistä ei yksin tee taiteesta taidetta eikä kenestäkään taiteilijaa. Jotkut vielä tänä päivänäkin väittävät, että taide on ”kommunikaatiota, kantaa ottava viesti yhdeltä toiselle”, mutta se ei ole sitäkään.

Taide on aina maailmaa luovaa, mutta se paljastaa, mitä maailman luominen todella on: jotain välttämättä moninaista, taittunutta ja epäjatkuvaa, värin tai äänensävyn häivähdystä, taipunutta ilmaisua tai massaa, välähdystä, tuoksua, vaimeaa laulua tai hiipivää askellusta. Se on erään maailman syntymä (ei systeemin rakentamista). Maailma on aina niin monta maailmaa kuin tarvitaan maailman tekemiseen. (Jean-Luc Nancy, 2021)

Taide on mysteeri, emme ehkä koskaan saa selville sen todellista laitaa. Ehkäpä se on synergian kaltainen kyky (tai oire), joka on vain joillakin ja joillakin toisilla taas ei. Jotakin tästä kyvystä kertoo sekin, että antiikin Kreikan ihmisillä oli tapana maalata kammottavan räikeillä väreille meidän mielestä niin täydelliset tuon aikakauden veistokset. Samalla on syntynyt epäilys, että tuo kyky saattaa kadota yhtäkkiä jonnekin sinne mistä se on tullutkin. Yhtenä aamuna vain toikkaroimme kaikkien näiden taideteosten ympäröiminä, emmekä tajua miksi hitossa olemme ne tehneet.

Muutama viikko sitten kevätauringon paistaessa kuumasti vinttikammion seinään kirjoitin yhden ihan uudenkin runon. Sen naiivi symboliikka sopii näihin aikoihin tai mihin tahansa aikoihin. Joten heitetään sekin kesätuulen vietäväksi. 

Oodi keväälle

Aurinko paistaa

ja seinä on lämmin.

Kelpaa meidän kusiaisten

siinä kirmata.

Minne tässä oikein mennään?

Viis siitä, kunhan mennään.

Joku tulee vastaan ja joku

viilettää ohi – samanlaisia

molopäitä kaikki tyynni.

Se yksi, joka uskaltautui nurkan

taakse, ei koskaan palannut.

– SJT, Hallila 2023

Ps. Eräs ystäväni kysyi tässä taannoin tekoälyltä, mitä on taide? Ja tekoäly vastasi viisaasti ja tyhjentävästi kuin paraskin nykyajan ”virallinen taideasiantuntija”. Ja sehän ei voi nähdä (siis tekoäly), ei kerta kaikkiaan voi. Jos ja kun tekoäly oppii näkemään, toteutuu Auguste Renoirin ennustus: Kun taide loppuu, loppuu kaikki muukin.

Linkit:

S. J. Tanninen – Online Gallery

https://sites.google.com/view/s-j-tanninen-online-gallery/etusivu?authuser=0

Jean-Luc Nancy: Singulaarinen pluraalinen oleminen, suom. Viljami Hukka & Anna Nurminen, Tutkijaliito 2021.

Michel Foucault: Onko ihminen kuollut?, suom. Simo Määttä, niin & näin 2014.

Villenraitin työhuone, vinttikammion ripustusta 2023, Kuva SJT.