maanantai 18. heinäkuuta 2016

VANHAT ÄIJÄT


Onko tärkeämpää pyrkiä oikeaan ja hyvään vai johonkin sellaiseen mitä pidetään oikeana ja hyvänä?” Kuva SJT.


Naisen arvoitus on miehen fantasia, minkä vuoksi ainoa todellinen feministien teko on sanoa, että naisella, reaalisena, ei ole sitä salaperäistä X:ää, minkä mies kuvittelee hänellä olevan – siis naista ei ole olemassa.
Slavoj Žižek

Ilta on tyyni, ei varjoakaan.
Ne tulevat pimeydestä, niillä on tutut kasvot
ja iho sileää kuin läpikuultavaksi hiottu marmori.
Kauniita naisia kaikki – ainoastaan parrakkaat
leukapielet epäilyttävät.
(SJT 1982)


Meidän kaikkien päämääränä on tulla vahoiksi äijiksi – myös naisten – vaikka jotkut ehkä muuta luulevat. Äijä tulee räkänokastakin vaan ei turhan naurajasta, sanottiin ennen aikaan. Nykyään sekään ei enää pidä paikkaansa – niin kuin ei mikään. Äijistä on moneksi eikä äijyys ole iästä kiinni, jotkut jopa syntyvät vanhoina äijinä. Kun taas jotkut ovat yhä äijinäkin polvihousuisia räkänokkia, jotka nauraa hekottavat torinlaidalla vitivalkoisia implanttejaan väläytellen. Vanhoista äijistä kaikkein äijin on tietenkin Sokrates. Jätimme taannoin Sokrateen ja Faidroksen lorvailemaan plataanin varjoon. Mitä sinne kuuluu?

Näkymä yli 2000 vuoden taakse on kirkas. Siinä hän – Sokrates – istuu suuren plataanin varjossa. Faidrosta ei näy, ehkä hän loikoo puun takana. Sokrates on työntänyt törkyiset varpaansa syvälle rehevään ruohikkoon. Taustalla auringon kilossa lipuu laiska joki, Ilissos, jonka raikkaassa vedessä Sokrates vain tuokio sitten uitti milloinkaan kenkää nähneitä jalkojaan – noita viisaudessaan ylivertaisia. Päivä on puolessa.

Todellisesta todellisuudesta me emme tiedä mitään, vaikka monet muuta luulevat. Liian monet puheet perustuvat pelkkään luuloon ja silkoisiin mielipiteisiin. Minkä tahansa mielipiteen uskotaan ryhtyvän oitis todellisuudeksi, kunhan se vain saadaan ääneen sanotuksi. Ikään kuin maailman todellisuus lehahtaisi välittömästi sen päälle istumaan kuin vanha varis. Juuri tällaista on vanhojen äijien viisaus – ”kaluttuja käytäntöjä” ja myötäsukaisia hyväksi luuloteltuja oletuksia.

Hukkasin nauruni vuorelle.
Kevään tuulet eivät punaa poskiani.
En osaa nauttia viinipullostani,
enkä välitä vaikka kukat kuihtuvat.
Illan sumutkaan eivät enää tiedä
minne kokoontua.
(1995)


Sokrates esittää kysymyksen: ”Eikö sen joka aikoo puhua hyvin ja kauniisti, tule ymmärtää miten niiden asioiden laita todellisuudessa on, joista hän aikoo puhua?” Mutta Faidros on kuullut viisaitten äijien väittävän aivan muuta. Hyvän puhujan ei ”ollenkaan tarvitse tietää mikä on todella oikein, riittää kun tietää mitä päättävä enemmistö sellaisena pitää; myöskään ei tarvitse tietää mikä todella on hyvää ja kaunista, riittää kun tietää mitä sellaisena pidetään.” Sokrates innostuu asiasta ja paasaa tapansa mukaan puuta heinää pitkälle iltapäivään, kunnes yhtäkkiä kääntää kelkkansa.

”Todellista puhetaitoa, johon ei liittyisi tietoa totuudesta, ei ole eikä tule olemaan”, sanoo Sokrates tai paremminkin väittää jonkun ihme ”lakedaimonilaisen” niin sanoneen. Suurieleisesti Sokrates kutsuu sfäärien ”jaloja olentoja” taivuttamaan Faidros – tuo kunnon panomies – siihen uskoon, ”että jollei hän ahkerasti harrasta filosofiaa, hän ei ikinä tule päteväksi sanomaan mistään asiasta mitään”. ”Siinä se oli, Faidros. Sanaakaan et enää kuule minun suustani.”

Nykyään pääni on tyhjä
kuin linnunpönttö talvella.
Jos jokin ajatus ilmestyisikin
paikalle – ajan mokoman
kottaraisen tiehensä.
(Zen, 2016)


Kaikki mikä elämässä toistuu useammin kuin kerran on säännönmukaista. Sokrateen tavoin en ryhdy tässä mitään itse sanomaan, vaan väitän jonkun ihme Wittgensteinin sanoneen, että ei ole mahdollista sanoa ”säännön seuraamiseksi” sitä, minkä vain yksi ihminen on tehnyt vain yhden kerran. Entä riittääkö kaksi kertaa? Siitä Wittgenstein ei sano mitään, mutta huomauttaa, että kieli on teiden labyrintti: tulet yhdeltä suunnalta ja tie on tuttu; tulet toisaalta ja olet eksynyt.

Ikääntymisen myötä näkö heikkenee, kuulo huononee, nivelet kuluvat ja hormonit karkaavat villikissojen matkaan. Se on luonnollista, sinä olet tullut vanhaksi, sanotaan. Ensimmäisen kerran kuulin sen kolmikymppisenä, kun hiukseni olivat alkaneet uhkaavasti harventua. Sukuvika, sanoi äitini, ensin syvät leskenlahjat ja lopulta koko päälaki kaljuna. Kun tämä kaikki oli saatu sanottua, aloimme taas ”elää porskuttaa” (kuten sanonta kuuluu) sitä samaa tavanomaista elämää – tosin raihnaisina ja korjauskelvottomina.

Vanhuus on sitä, että
illan juhlat ovat menneet hyvin,
vaikka ei olekaan saanut haistella
vastakkaisen sukupuolen perää.
(Koiruuksia, 2016)


Jos vanhoille äijille ikääntymisen myötä kasvaisi siivet selkään, olisi se mitä luonnollisin ja säännönmukaisin asia maan päällä. Ensin siivet olisivat vain vähäiset tyngät, ja niille naureskeltaisiin kuin nuorukaisten partahaivenille. Mutta lopulta ne olisivat silkkaa todellisuutta. Ja eräänä iltana arvaamattomana ikivanhat äijänkäppyrät (myös naiset, kuten alussa todettiin) vain kahahtaisivat siivilleen ja katoaisivat iltaruskon riepottelemalle taivaalle. Mikään ei olisi niin luonnollista kuin se. Sen voin vaikka itse sanoa.

Tässä siipiasiassa on palattava jälleen plataanin juurelle kesken Sokrateen puheen, jossa hän juuri nyt pohtii sielun olemusta. Kaikella on alkunsa, mutta alku ei ole mistään kotoisin. Kaikki mikä liikkuu – kuten sielu – on kuolematonta. Se mikä on sielua valvoo kaikkea sielutonta, ”se kiertää maailman kaikkeudessa ja ottaa milloin minkäkin muodon”. Siivekkyys on sille luonnollinen olotila, kuten ikivanhoille äijillekin. Mutta se voi myös menettää siipensä ja vaipua alas ”kunnes tapaa jotakin kiinteätä; siihen se sitten asettuu asumaan ja ottaa maallisen hahmon”.

Maallisen hahmon päämääränä ja vaivana on tulla vanhaksi. Sokrateen mukaan tuollainen vanha kääkkä on notkoselkäinen, jäykkäniskainen ja pystyturpainen, sen karva on harmaata ja silmät verestävät, se on uppiniskainen ja kovakorvainen, se ei tottele piiskaa eikä keppiä. Mutta siivet kasvatettuaan nämä siivekkäät kaakit lähtevät lentoon, ja kun ne pääsevät ”korkeimpaan kohtaan, ne siirtyvät ulkopuolelle ja asettuvat taivaan selkään. ”Syy siipien irtoamiseen sielusta lienee”, jatkaa Sokrates, mutta kuka tätä enää jaksaa. (Vaan sieltähän se löytyy: Faidros sivu 167.)

Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Tällä hetkellä en osaa edes kuvitella, mitä kaikkea tästä avautuu. Mitä kaikkea voisi sanoa, jos olisi pään väkevyyttä. Muistiinpanoni käyvät sekaviksi ja lopulta tykkänään loppuvat, joten jättäydyn muutaman kirjoittamani arrogantin runon varaan.

Vanhemmiten karvat
siirtyvät entisiltä sijoiltaan
rehottamaan omituisiin paikkoihin.
Vähäisemmissäkin pöheiköissä
on nähty lintujen pesivän.
Oudon vaaleiksi tuuhenneet
sierainkarvat hehkuvat
pimeässä kuin autonlyhdyt.
Ne valaisevat tietäni, kun
harhailen pubista kohti
matalaa majaani.
(2016)

Platon: Faidros, Teokset 3, suom. Pentti Saarikoski, Otava 1999.
Ludwig Wittgenstein: Filosofisia tutkimuksia, suom. Heikki Nyman, WSOY 1999.


maanantai 4. heinäkuuta 2016

ROKKIJUHLIEN AIKAAN


Vähitellen tapahtumat ikkunassa hiipuvat keskiyön lähestyessä. Kuva SJT.


Kalpea kajo
taivaanrannassa
ennustaa epävakaista säätä.
Naapuri ilmestyy talonsa
ovelle ja huhuilee koiran pois
sateesta – vaimo jää yhä
seisomaan puutarhaan.
SJT(2016)


Tähän aikaan kesäillasta valomyrsky on jo vaiennut ja vain puiden latvukset ja talojen päädyt vastaavat viimeiseen kajeeseen. Istun työpöytäni ääressä ja katselen ikkunasta avautuvaa näkymää ulos kadunristeykseen ja talojen pihoihin. Ihan oikeita katuja nämä Hallilan kadut eivät ole, vaan eräänlaisia talojen väleissä kulkevia teitä ilman jalkakäytäviä ja katumerkintöjä. Kulkijoita on tänä iltana tavallista enemmän johtuen Törnävän rokkijuhlista, vaikka pääkulkuväylät sinne menevätkin muualta.

Tavallisina iltoina ohi kulkee vain koirantaluttajia ja sauvakävelijöitä. Mutta nyt on toisin. Ties minkä alan miehiä ovat nuokin mustiin pukeutuneet, joilla on suipot ylöspäin sojottavat kannattomat kengät. He joutuvat kävelemään hassusti takakenossa, ainoastaan ojennetussa kädessä olevan kaljatölkin pitäessä tasapainoa yllä. Kuulemani mukaan kaljatölkit pitää jättää festarialueen ulkopuolelle, joten siellä tulee tasapainon kanssa ongelmia. Mutta mitäpä sitä ei kuuliainen kanssakulkija tekisi kiltansa pukeutumiskoodin eteen.

Pystypäin askeltavan – jo varttuneemman – herrasmiehen edellä kulkee vaimoihminen syvässä kumarassa. Ilmeisesti hän on kadottanut kaikki illuusionsa tulevaisuuden suhteen. Ehkäpä he noudattavat tiedostamattaan vanhaa käytäntöä, jonka mukaan julkisella paikalla parisuhteessa elävien on syytä pitää sopivaista välimatkaa. Jos minulla olisi vaimo, hän kulkisi neljä ja puoli metriä edelläni. Se olisi kaikin puolin sopivaa ja yleistä harmoniaa ylläpitävää. Karjalaisen perinteen mukaan sanottaisiin, että siinä menee Tannitar ja hänen siippansa.

Sitten tulee neljän naisen ryhmä hyväntuulisia nuoria ihmisiä. Kolmella on jalassaan liian piukat housut – siis hyvinvointiin nähden – ja yksi kulkee paljain säärin. Hän toteaa juuri ikkunani alla lihoneensa helvetisti. Toinen vastaa siihen, että tuollainen läski sinä olet aina ollut. Vittu, mennään nyt vaan, kehottaa kolmas. Tunnelma on korkealla, joten kovatkin puheet soljuvat hunajaisina korvissa. Aamutunnelmissa saattaakin tulla jo nyrkistä.

Kipaisen keittiöstä pullollisen viiniä ja panen soittimeen Sinatran ylistetyn levytyksen Strangers in the night vuodelta 1966. Alku lupaa hyvää, ehdotonta alansa huippua on häikäisevän häikäilemätön veto Summer wind. Mutta loppua kohti meno hiipuu ja käy tasapaksuksi. Yritys ottaa pisteet kotiin ajan hittipiisistä Downtown ei onnistu ja lopun rymistelykään ei pelasta mitään. Se taika, mikä löi ällikällä Bert Kaempfertin elokuvasävelmän Strangers in the night täydellisessä valtauksessa, ei toistu enää. Mutta Summer wind on ja pysyy.

Kesätuuli ilkikurinen
kahahti rantaruovikossa ja
lennätti hatun Anna-tädin päästä.
Nopeasti se sammui päivänpaisteen
laiskaan väreilyyn vartomaan
yrtintuoksuista iltaa.
SJT (2005)


Kaksi samannäköistä nuorta naista – ehkä sisarukset – ohittaa jo kolmannen kerran näköalaikkunani laajat puitteet. Mikä lie on heidän ongelmansa. Sitten katuojan puskista putkahtavat veteraanirokkarit, iskä ja äiskä täydellisessä rokkikunnossa, katu ei ojineenkaan heille riitä. Tytöt jatkavat matkaa kiivaasti marssien. Vanhemmat jäävät huitomaan pihatantereelle. He eivät voi nähdä minua, sillä istun sälekaihtimen takana talon hämäryydessä. Tytöt tulevat taas takaisin ja seisovat vierekkäin kuin myrskynmerkit. Mitään ei ole tehtävissä. Toivon, että tytöillä olisi voimaa ylittää vanhempiensa aiheuttama piina.

Eva Dahlgren on moniaitten hiljaisuuden vuosien jälkeen julkaissut uutta musiikkia. Lainasin levyn kirjastosta. Tutun kumeana salaperäisyyttä tavoitellen kaikuvat nämä uudetkin tuotokset. Taitavaa tunnelmointia, mutta ei varsinaisesti mielimusiikkiani. En kai osaisi sellaista nimetäkään. Lapsuudessani yksi suurista suosikeistani oli Albert Ketèlbeyn Bells across the meadows (1921) – yhä yritän maalauksissani vangita sen apokalyptista luonnontunnelmaa. Dahlgrenin Hör vargarna nostattaa kuin nostattaakin karvat pystyyn, siinä on outoa lumoa ja vahvaa tulkintaa. Levykansitaiteilijat saavat jälleen kerran hävetä suttuisia kuviaan ja mautonta tekotaiteellisuuttaan.

Kaksi vanhempaa rouvaa pysähtyy kaivamaan laukuistaan kertakäyttöiset sadetakit. Mutta eivät ehdi pukea niitä ylleen, kun sade putoaa jo taivaan täydeltä. Rouvat tuskin ovat menossa rokkijuhlille, ehkä he paossa unettomuutta tai muuten vain tutkailemassa kesäyön valaistusta. Vähitellen tapahtumat ikkunassa hiipuvat keskiyön lähestyessä. Viinipullo on tyhjä ja viimeinenkin tofunakki on syötynä. Törnävän suunnalta kuuluu kolkko kumu ja rummun jytke – ehkä siellä on jokin kahakka käynnissä.

Turhaan odotin sitä päivää,
että naapurin koira paskoisi
pihanurmikolleni häpeänpuna
karvaisilla poskillaan.
Haukahtaen se jälleen kerran
ampaisee matkaansa riuhtaisten
mukaansa myös narunpäässä
moinaan viheltelevän naapurin.
SJT, Koiruuksia (2016)