lauantai 28. toukokuuta 2016

TIEN PÄÄLLÄ


Tien päälle on päästävä, oli mikä oli. Kuvat SJT.


Seutua tuntematon ajaa helposti ohi huomaamatta muuta kuin korkean ja tiheän havumetsän, jota kasvaa tien molemmilla puolin: mutta ken ottaa vaivakseen astua alas ajoneuvostaan...
Zacharias Topelius


Jälleen kerran on se aamu, kun bussi vartoo kaupungintalon edessä. Tien päälle on päästävä, oli mikä oli. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, mutta kadulla on vielä yön sateen jäljiltä lätäköitä. Keväinen viima kertoo, että maa on yhä jäässä ja vapaana virtaavat vedet kylmiä. Yhdistyksen väkeä parveilee bussin vaiheilla ja osa istuu jo sisällä bussissa. Joku aivan viime tipassa herännyt ylittää puolijuoksua Alvar Aallon aukiota. Tänään suuntaamme Kangasalle ja Tampereelle. Bussi nytkähtää liikkeelle ja tuota pikaa ollaan kaupungin ulkopuolella.

Lämmin kevätsää on saanut luonnon räjähtämään ylenpalttiseen vehreyteen muutamassa päivässä. Näkymä on raa'assa väriloistossaan suorastaan pelottava. Vielä pari viikkoa sitten rutikuivin oksin huojuneet lehtipuut ovat kadonneet vihreään massaan. Katseen mentävää vapaata aukkoa on turha hakea metsän seinämästä. Tuon tuosta on silmiään lepuutettava sinisellä taivaalla vapaana ajelehtivissa pilvissä. Joku peräpenkiltä kysyy, olenko koskaan ajatellut maalata maisemaa. Olen kyllä, mutta näin keväällä sellaiset ajatukset menevät nopeasti ohi.

Alavudelta lähdemme seuraamaan valtatie 66:n väylää – maineikasta maantierosvojen, kulkureiden ja runoilijoiden tietä. Tätä tietä matkasivat aikoinaan jo Runeberg ja Topelius monet monituiset kerrat. Tunnettua on Topeliuksen kiihkeä suhde Alavuden kestikievarin tummaan kaunottareen Gretaan. Se pani runosuonen sykkimään: Tule syleilyyni sa nuori tumma ja kaunis sieluni lumoojatar. Tule soututuhdolle, povelleni, meri vieköön purtemme... sinä värjyt, keinuva ruusunkukka... Myöhemmin Topelius taipui sosiaalisen paineen alla ja valitsi järkiavioliiton. Sellaisia arkajalkoja me valtatie 66:n vagabondit olemme.

Runeberg kirjoitti arkajalkuudesta runossaan Torpan tyttö. Adlercreutzin joukot ovat juuri lyöneet ”ryssät” Alavuden kirkonmäelle 17.8.1808. Vaan sankarit eivät kaikki ole paikalla. Tyttö katsoo ikkunasta ja laulaa karmean laulun: Tee hauta mulle, äitini, jo päättyy päivät multa; paennut taistelua on tuo kurja sulho-kulta, mua muistanut ja itseään ja sua kuullut vaan ja veljein toivon pettänyt ja isiensä maan. Voi ihmistä ehdottomuudessaan. Katso itseäsi.


  

Ympäristöestetiikan professori Yrjö Sepänmaa nimesi eräässä haastattelussa sielunmaisemakseen juuri näiltä kohdin Alavuden Kirkkojärvelle peltoaukeaman yli avautuvan näkymän. Tieto ei saa takapenkkiläisiä vakuuttuneeksi, mutta vähätpä he tietävät millaista on viettää lapsuutensa tällaisessa maisemassa tällaisen tien varrella. Monet – elikkä kaikki – muistavat Jussi Raittisen levyttämän laulun vuodelta 1975: Vielä Teeveehoolle värssyn omistan. Kun on tehnyt meille tien noin surkean. Tehkää uus, valtatie kuuskytkuus. Tuo puhekieleen tarttunut elikkä-vitsauskin on luultavasti Alavudelta kotoisin. Kun koulumatkalla ohitimme erityisen ison talon, lausui joku meistä vakuuttavasti: Katollakin kaksi tornia elikkä kolme.

Elikkä – no johan nyt – Alavutelaisten torni on normisuomalaisten savupiippu. Se siitä. Myös Topelius kuvasi tienvarren näkymiä ajopeleistään katsellen. Erityisesti kirjailijan mielikuvitusta kiehtoi Ryövärinkuoppa, jonka hämärissä rotkoissa tien kulkijoita ryöstelevät maantierosvot piileskelivät: Siinä ovat rosvot ennenmuinoin majailleet väijyskellen matkustajia: monen markkinamiehen hyvinvarustettu kuorma ja monen pellavakauppiaan sattumalta täyteläinen rahakukkaro on siinä ryöstetty, ja kenties on joskus viaton veri tahrannut tienvieren ruskeaa kanervikkoa. Mutta rosvot ovat aina, takaa-ajolta turvassa, vetäytyneet takaisin syviin rotkoihin ja laaksoihin, joita lähtee "ryövärin ruopista" etemmäski suureen metsään.

Jostain käsittämättömästä syystä kuljettaja kääntää bussin Virroilta kohti Keuruuta ja hylkää ilman parempaa tietoa vanhan kulttuuritien. Kuin järkeä vailla me köröttelemme ylimääräiset pari tuntia halki kuivien kiveliöiden ja kitukasvuisten pöheikköjen. Tie kuuluu välttämättömyyksien piiriin – se on se mikä se on. Turhaan ei mestari varoittanut tienseuraajia tien vaaroista. Joka hetki on oltava valmis myöntämään, että kuljettu tie saattaa olla väärä. Mutta sitä mestari ei sanonut, että tie voi olla yhtä aikaa sekä väärä että oikea. Ei tarvitse etsiä maisemareittejä, mikä tahansa tie kelpaa.

Bussi kiitää ja tie pölisee. Mutta kulkevaisen ei kannata tietä parjata. Kierkegaard väitti toiston olevan rakastettu, johon ei koskaan kyllästy. Peräpenkiltä pannaan paremmaksi: yksitoikkoisuus on ystävä, joka ei petä. Ja Lacan vastaa tähän maailmoja syleilevästi, että ahdistus on ihmisen paras ystävä, se ei koskaan petä. Näin paljon hyviä pettämättömiä asioita meditatiivisen elämän tukipuiksi. Kelpaa taas mietiskellä, kun pilvet ovat sillä lailla hassusti pitkin taivasta.




Ohitimme jo alkumatkasta Lipakolla vähäisen tienvarren talon. Se muistuttaa onnellisesta lapsuudesta ja havahtumisen ja heräämisen vuosista. Muistan miten nojasin suureen mäntyyn ja kuulin sen suhisevan valheitaan. Kysymys on kulttuurista, kaikkialla ja kaiken aikaa. Tarpeellinen määrä ”uskovia ja tahtovia” pakottavat muodon, tavan ja käytännön muutokseen ja raivaavat välttämättömyyksien jättämään olemattomaan rakoon ihmisten inhimillisen maailman. Olemme siitä suunnattoman kiitollisia, vaikka sitä ei meistä tien- ja metsänreunan olioista hevin uskoisi.

Bussi kiitää halki tienoon. Paluureitiksi valikoituu suorin mahdollinen tie, jonka loputonta tylsyyttä matkalaiset muistavat ylistää. Borgesin kuvailema suoralle viivalle (tielle) viritetty labyrintti löytyykin juuri täältä, Parkanon ja Jalasjärven väliseltä tieosuudelta. Vaan viis siitä. Tunnelma bussissa on korkeimmillaan – eväät on kaivettu esille. Meillä ei ole vain reikä naamassa ja siellä hampaat. Me emme vain revi ruokaa suuhumme ja latki juomaa perään. Me maistamme, muotoamme ja arvioimme, kohotamme viinilasit kohti valoa ja arvioimme elämyksen laajuuden ja syvyyden. Me olemme ylittäneet rajan, meillä ei ole enää paluuta metsänpetojen joukkoon. Kysymys on kulttuurista, kaikkialla ja kaiken aikaa.


SORATIE 

Kiidän halki tienoon. Tuuli ulvoo siivekkeissä
       ja maisema vilisee silmissä. Kaasua! Kaasua!
Taivas tai helvetti, väliäkö sillä, kunhan vain
       sensitiivisissä reseptoreissa tärähtää. Siinä meni
mummola, Pahajoen koulu ja Korpisen kauppa,
       Sapsalampi, Virrat ja Jäminkipohja!

Auto ei makaa, ei seiso eikä istu – autolla on oma
       paikalla olemisen eksistenssinsä. Se on pysäköity.
Siinä se on rannassa – olen sen siihen pysäköinyt,
       auringonpaahtamalle soratielle. Ja metsä puhui,
kun kirkas järvensilmä kimmelsi metsän läpi,
       höpisi omiaan, uhkasi kasvaa tien umpeen!
SJT (1966/1995)


PS. Runo on alkujaan vuodelta 1966, mutta sittemmin uudelleen muokattu. Olin juuri saanut ajokortin, siitä tuo valtaisa hybris. Baudelairen Pahan kukkia (Les fleurs du mal, 1857) ilmestyi suomeksi 1962. Se teki koulupoikaan suuren vaikutuksen. Runon alku onkin sortin pastissi Baudelairen runosarjan Matka (Le voyage) viimeisestä runosta.


Alavus ilmestyi kartalle neljän uudisasukasperheen myötä 1557 nimellä Alavojervi, joissakin asiakirjoissa Alavoierffui. Myöhempi nimen kehitys: Alavojervi – Alavoträsk – Alavo – Alavuus – Alavus.

Suomen sodassa (1808) kaatuneen venäläisen upseerin hauta valtatie 66 varrella Alavudella. Kuva SJT.

torstai 19. toukokuuta 2016

TEORIAN HUIMAUS JA HULLUUS


Kadonneen teoreetikon arvoitus ja viimeinen läpeensä tyylikäs auto. Kuva SJT.


Suomessa 1960- ja 1970-luvuilla kuvataidetta opiskelleille ei taidekirjallisuutta juuri ollut saatavilla. Kirjoja toki saattoi tila ulkomailta, mutta se oli kallista puuhaa. Suurin puute oli taiteen teoriaa ja filosofiaa – ja jopa estetiikkaa – käsittelevästä kirjallisuudesta. Unto Pusan luennoista koottu julkaisematon teos Plastillinen sommittelu kiersi monisteena kädestä käteen. Erään näyttelyn avajaisissa – katsellessani seinällä roikkuvia maalauksiani – Pusa tarttui olkapäähäni ja antoi tuomionsa: ”Maalaustaiteessa ensimmäiset kymmenen vuotta kuluu sen tosiasian oppimiseen, ettei osaa mitään!”

Modernin taiteen historiasta oli sentään ilmestynyt suomeksikin pari teosta, Herbert Readin Vuosisatamme maalaustaiteen historia (1960) ja Sakari Saarikiven Aikamme maalaustaide (1961). Näin Readin televisiossa analysoivan häikäisevään tyyliinsä Matissen maalausta. Päätin ”isona” tulla samanlaiseksi kulttihahmoksi, joka loihtii kuulijoidensa nähtäväksi taiteen kätketyimmätkin salaisuudet. Silloin en tiennyt, ettei sellaiselle ”valaistuneelle” riitä käytännön ihmisten todellisuudessa kuin kourallinen kuulijoita.

Readia en tavannut koskaan, mutta Saarikiven kanssa kävin monet kiperät taideteoreettiset keskustelut. Eräänkin kerran etsiessäni Sakaria Ateneumin vintiltä löysin vain kirjapinon päällä käryävän piipun – itse intendenttiä ei näkynyt missään. Ja juuri Sakari pani minut ARS 69 -näyttelyn ripustuksen aikana vahtimaan Edward Kienholzia, ettei mokoma polttaisi sikareineen koko taloa.

Helsingissä noina aikoina uuden taidekirjallisuuden aarreaitta oli Kaivokadulla sijainnut American Center Library, jonka luennot, elokuvat ja musiikkiesitykset kuuluivat jokaviikkoiseen rutiiniin. Kunnes kirjasto yllättäen suljettiin 1980-luvun puolivälissä. Seurasi pimeyden aikakausi, joka päättyi vasta Internetin tuotua uutta valoa periferiaan. Nykyään on vaikea kuvitella ”nettiä” edeltänyttä maailmaa, jossa kaikki tieto oli alati tietymättömissä.

Ennustuksista huolimatta Internet ei lopettanutkaan kirjallisuutta. Vähäiselle lukijakunnalle suunnattua filosofista ja taideteoreettista kirjallisuutta alkoi ilmestyä – useimmiten pienkustantajien toimesta – varsin runsaasti. Ja pääosin se on jännittävämpää luettavaa kuin salapoliisiromaanit konsanaan. Toki teorian huimaus saattaa viedä mukaan, kuten Freud epäili käyneen intohimoiselle tutkijalle Leonardolle.

Myös renessanssinerojen Albertin ja Cenninin taideteoreettiset kirjat käännettiin suomeksi. Albertia ja Pusaa yhdisti – yli vuosisatojen – halu nostaa maalaustaiteen arvoa tekemällä siitä lähes tieteellistä toimintaa. Albertille maalaus oli concinnitas – sielun ja järjen liitto, jossa kaikki osatekijät olivat sellaisessa sidoksessa, että ”mitään ei voinut poistaa eikä mitään lisätä”. Se oli outo lausunto lajityypistä, jossa jokainen siveltimenveto avaa tuhansia uusia teitä kuljettavaksi.

Toisaalta, yksikään taiteilija ei löydä tietään ennen kuin on maistanut teorian hulluutta.

Ilmestynyt kolumnina Ilkassa 18.5.2016.


torstai 12. toukokuuta 2016

TAITEEN KAUNEUS JA SULOUS


Taiteen puhtaimmat lähteet on avattu: onnellinen se, joka ne löytää ja niistä juo. Ainoa tie, jota kulkien tulemme suuriksi, on antiikin jäljittely.” Piazza della Signoria, Firenze 2010. Kuva SJT.


Kauneus on yksi luonnon suurimmista mysteereistä!
Johann Joachim Winckelmann


Johann Joachim Winckelmann (1717–1768) koki merkityksellisiksi vain ne elämänsä viimeiset 13 vuotta, jotka hän oli viettänyt Italiassa. Saksassa eletyt neljä vuosikymmentä olivat menneet hukkaan. ”Nyt ainakin kuolen tyytyväisempänä”, hän kirjoitti kirjeessä tuttavalleen. Roomaan Winckelmann pääsi kirjoittamansa kirjan Ajatuksia kreikkalaisten teosten jäljittelystä (1755) tuoman menestyksen ansiosta. Winckelmann oli ryhtynyt asiantuntijaksi asiassa, johon hän oli tutustunut vain kirjallisuuden kautta. Mutta tämä kaikki oli vasta alkua:

Sirotin vain muutaman jyvän suuremmasta kylvöstä, jonka tulen tekemään, kunhan aikaa ja tilaisuutta löytyy.


Ei ole lainkaan harvinaista, että poloinen ihminen ajautuu elämässään tekemisiin outojen asioiden parissa, ja tuota pikaa se kaikki on yhtä luonnollista kuin taulu seinällä, puu pihassa tai kivi kengässä. Itse olisin voinut elää täyden meditatiivisen elämän Pahajoen laaksossa, joenrannan ja metsänreunan välisellä kaistaleella kertalaakista tulleessa maailmassa. Pahanilkisten henkien temmellyksessä sinkouduin kummallisen maailman valtateille ja syrjäpoluille. Mitään lisäarvoa ei vähäisistä matkoistani ja vaelluksistani kertynyt. Täysin rinnoin voin yhtyä Winckelmannin lausumaan konkluusioon: ”Kuulun onnettomuudekseni niihin, joita kreikkalaiset nimittivät sanalla opsimatheis, myöhään oppineet.” Myöhään jos milloinkaan!

Winckelmannin mukaan sen ajan taiteentuntijat tyytyivät pelkkään taideteosten luokitteluun: aihe, tekniikka ja koko. Siinä kaikki – taiteen päälle he eivät ymmärtäneet. Winckelmann astui näkijäksi näkijän paikalle ja avasi kirjoituksissaan kokonaan uuden lähestymistavan taideteosten tulkintaan. ”Jalo yksinkertaisuus” oli Winckelmannin suuri teema, jota seuraten hän tiivisti taiteen standardeiksi ”ajatuksen, muodon kauneuden, sulouden ja toteutuksen”.

Winckelmann määritteli kauneuden ”moninaisuudeksi yksinkertaisuudessa”. Kauneus on edelleenkin kohtuullisen käypä termi taiteen sanastossa. Mutta kaiken kehtaamisen tuolla puolella on sulo ja sulous. Tuskinpa nykyään löytyy mistään maailman kolkasta niin karskia asiantuntijaa, joka uskaltaisi sen taideteoksen äärellä ääneen lausua. Kuulostaako sulous yhtä pöyristyttävältä saksaksi (die Grazie), italiaksi (grazia) ja englanniksi (grace) kuin suomeksi. Luultavasti kuulostaa. Ja miten se muka mahtuu Winckelmannin edellyttämiin järjellisyyden rajoihin:

Sulous on sitä, mikä on järjellisesti miellyttävää. Se on laaja-alainen käsite koska se kattaa kaikki toiminnot. Sulo on taivaan lahja, muttei samaa kuin kauneus.


Winckelmann ei ollut ensimmäinen joka yritti määrittää (hyvän) taideteoksen ominaisuudet. Jo 200 vuotta aiemmin Giorgio Vasari oli hahmotellut omat parametrinsä: ”säännönmukaisuus, järjestys, sopusuhtaisuus, hahmotustaito ja tyyli”. Ja jo 500 vuotta aikaisemmin oli Tuomas Akvinolainen lukinnut kauneuden maksiimeiksi ”eheyden, sopusuhtaisuuden, yhteensopivuuden ja kirkkauden”. Kummatkin ovat lähes samoilla linjoilla – vaan ei hajuakaan suloudesta. Kaiken takana kummittelee tietenkin Platonin hahmo, mutta kummitelkoon. Platon näki kauneuden luovan kaikkein ”kirkkainta loistoa”, joka sai muodon erottumaan muodottomasta aineen massasta. Ilman muodon kauneutta ei ole mahdollisuutta saada edes vajavaista käsitystä korkeammasta täydellisten ”ideoiden maailmasta”.

Mieluusti ostan nuo Tuomaan määreet ”eheys” (integritas) ja ”kirkkaus” (claritas) niin modernin kuin nykyisenkin taiteen kriteereiksi. Eheys on harmoniaa ja sopusointua, joka pitää koossa dynaamisten elementtien ristiriitaisuudetkin. Kirkkaus on ikiaikaista (taide)havainnon kautta tiedostuksessa ilmenevää loistoa ja hehkua. Hyvässä taideteoksessa loistaa lajityyppinsä mukainen eheys ja sisäinen hehku, kuten Tuomas kauneuden ihanteita Platonia mukaillen kuvasi. Havainnon ja tiedotuksen välistä suhdetta pohti myös Winckelmann:

Kauniin kokemisen työvälineenä on ulkoinen aisti, sen sijaintipaikkana on sisäinen aisti. Ensinmainitun täytyy olla luotettava, jälkimmäisen herkkä ja hieno.


Goethe vieraili 1780-luvulla Roomassa ja joutui oitis Winckelmannin – tuon valloittavan näkijän – pauloihin niin, että luonnon kauneuskaan ei tuntunut enää miltään. Se oli sietämätöntä, mutta maailma on mitä on. Oivallisimpien säihkyvinkään olemassaolo ei estä vähäpätöisempiä möyrimästä joutavissa askareissaan, hän runoili päiväkirjaansa – tai jotakin sinnepäin. Winckelmann oli lähtöisin vaatimattomista oloista – suutarin poika Stendalin synkästä pikkukaupungista – joten hänelle tuollainen elitistinen näkökulma ei ollut mahdollinen. Sitä paitsi hän näki vain antiikin taiteen ylevyyden, kauneuden ja sulouden. Nykytaide tuotti hänelle ongelmia – vaan kenellepä ei 1700-luvun taide olisi tuottanut (ja tuottaisi) ongelmia.

Winckelmann oli pystyttänyt ideaalinsa antiikin kreikkalaisen kuivanveiston puhtaanvalkean muotokielen varaan; hän oli jopa osasyyllinen siihen että kaikkialla museoissa pestiin antiikin veistoksista värijäämiä pois. Winckelmann ei saanut koskaan tietää, että kreikkalaiset maalasivat veistokset ja temppelit räikeillä väreillä, mikä tukee Nietzschen väittämää kreikkalaisten omituisesta väritajusta. He jopa varustivat veistokset lasisilmien ja kammottavin peruukein. Heille veistosten muodon kauneus ja plastisuus ei merkinnyt mitään – aivan kuin humanoidit olisivat veistäneet nuo turhat pystit kunnon kreikkalaisten kiusaksi. Platon jopa epäili, että inhimillisen ymmärryksen ylittävät täydelliset taideteokset olivat ”jumalten työtä”. Jos Platon oli liittänyt taiteellisen inspiraation jumalalliseen hulluuteen, niin tuskinpa sitä Winckelmannkaan kyseenalaisti.

Sulous pystyy parhaiten vakuuttamaan meidät siitä, että antiikin taideteokset ovat uusia paremmat.


Winckelmann ihaili Italian taiteessakin niitä taiteilijoita, jotka olivat ottaneet antiikin ihanteekseen. Sitten Winckelmannin maailmaan astui Lorenzo Bernini (1598–1680), ”hyvin lahjakas mies, joka ei unissaankaan ollut nähnyt suloutta”. Syynä oli ajan turmeltunut maku ja taiteilijan piittaamattomuus antiikin ihanteista. Berninin kardinaalimunaus oli ottaa aiheikseen tavanomaiset luontokappaleet – länkisääriset lyhyenlännät inhimilliset oliot – sitä vastoin että olisi antiikin taiteilijoiden tavoin kuvannut luonnon ylittäviä ideaaleja hahmoja. Ei ihmekään, että ”Sulotar jätti Berninin lopullisesti koska ei tullut toimeen hänen aikeidensa kanssa”.

Winckelmann epäili myös Michelangelon kadottaneen – ainakin osassa tuotantoaan – Sulottaren suosion liiallisen älyperäisyytensä ja tulisen mielikuvituksensa takia. Sen sijaan täydet pisteet Winckelmannilta sai Rafaello, joka oli maalannut vaatetuksenkin niin kepeän suloiseksi, että näytti siltä kuin figuurit täydellisine muotoineen olisivat olleet alasti loisteliaan laskostuksen alla. Toisin oli laita myöhempien tulokkaiden, kuten Berninin ja Pietro da Cortonan. Raskaina valuvien vaatetusten allakin kaikki hahmot rupesivat ”Berninin ansiosta vaikuttamaan vesipöhöisiltä”.

Ehkä Winckelmannia häiritsi Berninin veistosten avoin eroottisuus, jota vielä lisäsi valtoimenaan riehuva tekstiilien ylenpalttinen draperia. Monet ovat kuitenkin sitä mieltä, että L'Estasi di Santa Teresa (Pyhän Teresan hurmio) (1652) on lähestulkoon parasta mitä marmoriin on milloinkaan nakuteltu – henkeäsalpaavaa kauneutta ja ekstaasin viiltävää tuskaa. Mutta Winckelmann ei löytänyt siitä kaipaamaansa esteettistä suloutta. Hän jopa epäili, että ne henkilöt jotka etupäässä ihailevat naisvartalon löysähköä kauneutta, ”kokevat kreikkalaisen kauneuden vaillinaisesti, sillä sen kauneimmat hahmot ovat enemmän omaa sukupuoltamme kuin vastakkaista”. Kamoon Winckelmann!

Se mikä meillä on päivittäin silmiemme edessä, ei juuri herätä haluja.


Winckelmann esittää tutkielmassaan Mitä on kauneus taiteessa ja miten opettaa kokemaan sitä (1763) merkittävän väittämän: ”Jos joku ihailee kehnoa, ei siitä silti aina pidä päätellä, että häneltä puuttuu kauniin kokemisen kyky.” Tästä päädyin ihmettelemään ihmisiä, jotka ovat valmiit vapaehtoisesti kantamaan käsivarsissaan, säärissään ja olkapäissään kammottavia ja mauttomia kuvatuksia – tatuointeja. Olen jopa eräässä lehtihaastattelussa ehdottanut, että tatuointeja harkitsevat menisivät ennen lopullista päätöstä taidekurssille, josta saisi edes alkeellisen tiedon ja tajun visuaalisesta estetiikasta. Kuinka väärässä olen ollutkaan – vaan nyt olen saanut uutta valaistusta hämäryyteeni.

Tatuoinnin ottajaa ei kiinnosta muiden ihmisten kauneusihanteet. Tatuointien tulee ollakin kömpelöitä ja suorastaan ”oksettavan rumia”, että ne kirvoittaisivat kantajansa kahleet menneisyyden häpeällisistä kulminaatiopisteistä. (”Kipupisteistä”, kuten eräs päästä varpaisiin tatuoitu haastateltava televisiossa toteaa.) Tatuoinnit mahdollistavat häpeän sublimaation, joka vapauttaa kokemaan kauneutta niin (kipeässä) menneisyydessä kuin ehdottomana aukeavassa nykyisyydessäkin. Tatuointien ”huonouden” tulee heläyttää myötähäpeän puna katsojan – tuon alati nimeämättömän toisen – poskille. Meidän tatuoitumattomien on sen sijaan sorruttava muihin typeryyksiin, voidaksemme jälleen jatkaa kirkasotsaista elämäämme.

En ole unohtanut joukkopsykoosin voimaa, joka saa ihmisparan tekemään mitä hyvänsä ilman mitään syytä. Nykyään tatuoimaton nainen on yhtä harvinainen ilmestys kuin nainen ilman nenää. En takaa sitäkään, ettenkö millä hetkellä hyvänsä syöksyisi tatuointiklinikalle – vai mitä ne ovat – ja kaiverruttaisi pakaraani inhaa kuvaa. Ja kuka tietää vaikka siellä jo olisi sellainen. Hei, tuokaa peili!

Sulous pystyy parhaiten vakuuttamaan meidät siitä, että antiikin taideteokset ovat uusia paremmat. Opetuksen on alettava suloudesta, kunnes voidaan kohota korkean abstraktin kauneuden tasolle.


Johann Joachim Winckelmann: Jalosta yksinkertaisuudesta, suomentanut ja esipuheella varustanut Vesa Oittinen, Kuvataideakatemia 1992.