torstai 29. heinäkuuta 2021

MIES ELI KESÄÄNSÄ



Helteistä huolimatta rännit on putsattu ja luiskan peltikatto lakaistu viime syksyn ja talven roskista. Kuva SJT.



Voittajien joukossa on pakko hymyillä.



Kuluvana kesänä on vaivannut kuivuus ja kuuma sää, joka on heilunut parhaimmillaan 30 asteen seutuvilla. Onneksi viime viikko oli viileän puoleinen, joten sain puhdistettua talon rännit ja harjattua pihakatoksen peltikatolta roskat. Turhaan ei yksi lapsuuteni sankareista ollut Ränni-Pelle. Huteralla aaltopeltikatolla keikkuminen ei ole kyllä tämän ikäisen äijän hommia, vaan mistäs siihen otat nuoremman. Naapuri – vanha äijä sekin – huuteli, että ole nyt varovainen siellä. Mitä muuta tässä voi olla kuin varovainen – sängystäkin voi pudota ja halkaista kallonsa.


Suukopua lakeuksien kaupungissa ja Somessa on aiheuttanut koirien jäätelö. Että saako sitä ja mistä saa. Moni Hurtta ja Rekku on pahoittanut mielensä, kun kioskeilta on tarjoiltu pelkkää ei-oota. Kääpiöpilsneri Mörkö Joupista peukuttaakin Assan kiskaa; sieltä on kammottavaan jätskin himoon löytynyt aitoa koirien vaniljajäätelöä. Samalla Mörkö kuittaa niille, joiden mielestä koirat eivät tarvitse jäätelöä ja että se muka olisi peräti epäterveellistä. Sulaa se sokeri koirankin suussa! Ja löytyy ne diabeteslääkkeet koirillekin! Vuh!


Eläinasiat ovat osin karanneet silikonihanskasta. Eläinsuojelijoiden värväämät joukot kiertävät suuren hybriksen vallassa puistoissa, niityillä ja metsissä nappaamassa orpoja tai muuten vain ahdistuneita villieläimiä psykiatriseen kriisihoitoon. Nykymaailman hektisessä ahtaudessa eläinten ja ihmisten rinnakkaiselo vaatii, että eläinten asioihin puututaan. Mutta ehkä kannattaisi kohdistaa nuo eläinsuojelun fasistisimmat kohtelut koti- ja lemmikkieläimiin – niitä ei enää mikään voi ihmiseltä pelastaa.


Eläinklinikat toki hoitavat myös lemmikkieläimiä, joten ruuhka on sietämätön, vaikka uusia klinikoita ja eläinsairaaloita syntyy kuin sieniä sateella. Ja kallistakin se on. Eräs lemmikin omistaja Hyllykalliolta valittaakin, että tänä vuonna häneltä on mennyt kissan hampaiden hoitoon jo yli tuhat euroa. Jo pelkkä plakin poisto kissan hampaista maksaa maltaita. Onko kukaan tullut kysyneeksi, miksi kotikissan hampaissa on ylipäätään plakkia. Ja onko muka aina ollut. Tarvittaisiinkohan siellä karvaisellakin puolella sote-uudistusta.


Monet syyttävät lemmikki-ihmisiä antropomorfismista eli ihmisenkaltaistamisesta. Ilkka-Pohjalaisessa eräs kolumnisti paheksuu erityisesti koirille järjestettäviä häitä, joissa morsio on mekossa ja sulho kravatissa. Kirkko on niin ahtaassa rakosessa nykyajan materialismin paineessa, että siellä on ryhdyttävä vihkimään koiriakin. Varsinkin kun heteroja ei enää saa naimisiin haulikollakaan. Ihmisen psyyken ytimessä on halu projisoida omat halut ja tunteet myös eläimiin. Mutta täytyisi yrittää muistaa, että eläimen ja ihmisen välillä on ylittämätön kuilu. Toki kuilu löytyy ihmisen ja ihmisenkin väliltä. Ja hyvästä syystä.




Ei voi olla kuin tyytyväinen.


Näin olympiakesänä keskustellaan myös siitä, mikä on urheilua ja mikä ei. Vaivoin menneitä muistan, mutta Rooman olympialaiset 1960 muistan siitä, että meille hankittiin televisio. Kun tulin eräänä kesäiltana pihasaunasta nenäliinankokoiseen pyyhkeeseen sonnustautuneena, oli olohuoneemme yllättäen ääriään myöten täynnä ihmisiä. Naapurintytöt – nykyään vanhoja mummoja nekin – hihittelivät uuninpielessä. Teeveestä näkyi välillä vilisevää mustavalkoista kuvaa, välillä lumisadetta ja välillä ei mitään. Ja kaikki hihkuivat innoissaan – sen minkä pullansyönniltä ehtivät.


Silloin oli väliä urheilullakin, että miten urheillaan. Nykyään sillä ei ole mitään väliä, jos vaikkapa kusiaisenpesässä istumisesta tulisi olympiamitali Suomeen, olisimme esktaasissa. Niin sanotut kontaktilajit, kuten nyrkkeily, puhuttivat jo muinaisella 1960-luvulla. Että onko siinä laitaa, että nyrkein leivotaan toistensa naamoja. Ja taas tupsahtaa muistikuva menneisyydestä. Kun Ingemar Johansson nyrkkeili maailmanmestaruudesta New Yorkissa 1959, heräsi koko kylä pystyyn aamuyöllä kuuntelemaan ottelua radiosta. Aivan kuin rautanyrkki Johansson olisi ollut oman kylän eli Pahajoen poikia.


Sinä aamuna Harsian ukko joi viisi pilsneriä Ahingon kaupalla – niin tohkeissaan hän oli naapurimaan edustajan maailmanmestaruudesta. Tänäisenä hellekesänä ei oikein jaksa innostua Tokion kisoista, vaikka media – etupäässä teevee – yrittää hehkuttaa kisahuumaa olohuoneiden hikisille sohville. Eihän siellä ole yleisöäkään, kun korona raivoaa yhä pitkin maailmaa. Ja Japanissahan on iät ajat oltu sitä mieltä, että voittaminen ei ole oikein mistään kotoisin. Hyvä jousiampuja ei ammu koskaan kymppiä ja keskivälin suoritus on ihan ok. Pahajoen nuorisoseuran laskiaishiihdoissakin viimeinen sai lenkkimakkaran.


Monien mielestä lenkkimakkara oli parempi palkinto kuin Pajusen talouskaupan voittajille lahjoittamat tinalusikat. Kerran itsekin sain lusikan lohdutuspalkintona – olin kai neljäs tai viides tai kymmenes. Isä tarkasteli hetken lusikkaa ja viskasi sen sitten nurkassa olevaan puulaatikkoon. Ja sinne se katosi sen sileän tien. Viime yönä Suomeen on tullut uinnissa pronssimitali. Teeveessä haastatellaan äänettöminä itkeskeleviä miehiä. Suomalainen mies itkee vain silloin kun urheilusaavutus kohtaa hänen sisäisen häviäjänsä. Tässäkin toteutuu taolainen viisaus: ”Voittajat itkeköön!”


John Berger kirjoittaa, että sotia käydään välittömästi tai välillisesti ”meidän nimissämme”. ”Olemassa olevissa poliittisissa järjestelmissä ei ole laillista mahdollisuutta vaikuttaa tehokkaasti meidän nimissämme käytäviin sotiin.” Sama koskee urheilua, se on jo ajat sitten karannut kaiken kontrollin ulkopuolelle. Erilaiset urheilujärjestöt, urheiluvaikuttajat, urheilupoliitikot ja urheilufilosofit valmentavat ja harjoittavat ihmistaimia jo lapsista alkaen tulevaan urheilutaistoon. Valmistautuminen urheiluun on totaalista. Tulevista sodista emme enää ole varmoja, mutta urheilu on ja pysyy. Jos ei tule menestystä, se on meidän loppumme.



Jälkikirjoitus 9.8.2021


Voittajat itkeköön, hiiteen mitalit.

Laozi


Olympian kisat ovat onneksi ohi ja pääsemme viettämään loppukesää ilman hermoja raastavaa urheilua. Tosin aamutv:ssä ehdittiin jo menestymisen paineet nostaa uuteen tappiin; seuraavista kisoista Pariisissa on tultava puolta enemmän mitaleita. Ei riitä, että urheilijat mukamas menestyvät tekemällä omia ja Suomen ennätyksiä, kun niillä ei pääse edes välieriin. Suomi oli mitalitilastossa vasta 85. Kaikki Pohjoismaat, pienet Baltian maat ja monet muut pikkuruikkuiset maat (joista ei tiedä ovatko ne edes olemassa) menivät Suomen ohi – heittämällä. Häpeä on suuri.


Todettiin yhteen ääneen, että rahaa ja resurssia on löydyttävä lisää – ja rutosti. Jos on varaa puolustusmenoihin, niin täytyy olla huippu-urheiluunkin – maata joka ei menesty urheilussa ei kannata puolustaakaan. Vai? Toisaalta helppo ja taloudellinen ratkaisu on olemassa. Tulevaisuudessa Euroopan maat voisivat kilpailla yhtenä ja uljaana Eurooppana. Oi sitä mitalisadetta joka yhtenä Eurooppana ropisisi suomalaisenkin katajan juurelle. Ei USA:kaan kilpaile osavaltioittain; hulluuttahan sellainen olisi. Järkeä peliin.


Eniten mitaleita tarvitsevat reilusti yli 100.000 euron vuosipalkkaa nauttivat sekalaiset urheilupomot, ettei rahanlypsy loppuisi. Kauhulla muistetaan urheilukulttuuriministerin kymmenkunta vuotta sitten perustama työryhmä HuMu, joka kahden vuoden aikana käytti toimiinsa 2,6 miljoonaa euroa plus runsaat matka- ja päivärahat. Työryhmän jäsenen peruspalkka kuukaudessa oli 11.500 euroa. Todettiin, että palkat olivat hyvät, mutta eivät kuitenkaan tarpeeksi hyvät. Tuloksena oli sekava raportti, joka sisälsi itsestäänselvyyksiä ja lainauksia alan kirjallisuudesta. Ryhmä lupasi Suomen olevan 2020 mennessä yleisurheilussa paras Pohjoismaa. Sittemmin ryhmän puheenjohtaja on valistanut, että sehän oli vain visio eikä raakaa todellisuutta. Herätkää ihmiset, mutta mihin?


Ehkä meidän tulisi osoittaa edes alkeellista sääliä noita haastatteluissa parkuvia hysteerisiä urheilijoita kohtaan, jotka eivät kyenneet jo etukäteen hehkutettuja menestyksen odotuksia täyttämään. Ehkä meidän pitäisi sääliä myös niitä hevosia, jotka piestiin samoista syistä. Tulisiko ottaa mallia japanilaisista ja palkita huonommin menestyneitä mutta rehtejä urheilijoita – kesämökkitontti 15. tulleelle ja presidentti vastassa kotiin palaavia puolivälin urheilijoita. Itse tähtäsin omana aktiiviaikanani sinne puolivälin huiteille. No, eihän siitä kiitosta saanut eikä tonttiakaan.


On myös ehdotettu, että olympiakisoihin olisi saatava enemmän suomalaisille sopivia lajeja. Ei nyt sentään mitään saappaanheittoa tai kusiaispesässä istumista. Mutta esimerkiksi keppihevosratsastus on sellainen laji, johon Suomesta löytyy maailmanluokan huippuja. Nämä ratsastajat onnistuvat ilmaisunsa herkkyydellä loihtimaan kepistä esiin kokonaisen hevosen. Ja lajihan sopii myös miehille – eritoten raavaille lihansyöjämiehille, joille hevonen on ainakin lauantaimakkarasta tuttu. Sitä paitsi keppihevonen kestää ankaraakin kuritusta – keppiä kepille.




Ja jo suhisevat lehvästöissä syksyn tuulet



Kuivan hellekauden jälkeen voikukanlehdet ovat kitkeriä ja sitkaita. "Näitä ei syö enää Tanninenkaan", toteaa naapuri kissalleen tuija-aidan takaa. Vaan avuksi on rientänyt rohkea pitkäkorvainen otus, joka ahkerasti puputtaa lehden toisensa perään. Se pitää tauon vain kun kaadan lisää siideriä lasiin – se nostaa korvansa pystyyn ja kuuntelee äärimmäisellä tarkkaavaisuudella jokaisen pirskahduksen. Sitten taas se jatkaa puputtamistaan.


Helteet ovat ohi, vettä sataa, lämmintä on +16°. Me kaikki olemme sisikunnissamme kuhisevia bakteereja myöten seinähulluja haluklustereita – siis epämääräisiä kasautumia käsittämättömässä illusorisessa paikassa jossain päin maailmankaikkeutta. Mitään meistä ei jää jäljelle, kaikki häviää. Turhaan tarraamme havainnossa pilkahtavaan reaalisuuden rippeeseen kuin viimeiseen oljenkorteen. Ja turhaan yritämme katsoa kauas tai edes jonnekin, minne tahansa.



KESÄRIESA


Ajatellaan nyt vaikkapa tuota

harakkaa, joka ei edes varislintujen

joukossa ole mikään kultakurkku.

Mutta tuolla se istuu korkeimman

männyn latvassa katselamassa

pihapiirejä ja rannattomana

avautuvaa kesäistä lakeutta.

Kun taas minä, jonka sielu liitää

pilvissä, jumitan täällä puutarhan

perällä suuren kuusen varjossa.

Vaikka yritän katsoa kauas, näen

vain harakkaparan huonosti

suitut perssulat.


SJT 2021


John Berger: Toisinkertoja, Literos 1987.

Anni Swan: Ollin oppivuodet, WSOY 1919.








maanantai 19. heinäkuuta 2021

MAANKIERTÄJIÄ JA UNTELOITA NAISIA

Postivaunun matkustajat ”mäkikävelyllä”. Kuvitusta kirjaan Vanhat postivaunut (1926).


Sinne missä pomeranssit kasvavat!



Helteiden jatkuessa olen jumittunut postivaunumatkailuun Yrjä Hirnin opastuksella. Esseessään Maisemia ja maanteitä Eichendorffin runoudessa (1926) kirjoittajaa toteaa heti ensi riveillä – jotakuta ranskalaista lainaten – että vaikea on kuvitella vähimmin luonnonkaunista aluetta Euroopassa kuin saksalaisten asuttama. Siitä huolimatta tai ehkä sen vuoksi juuri saksalaiset ovat suurimmin sortuneet turhanaikaiseen luonnontunnelmointiin ja luoneet jotakin niin pöyristyttävää kuin romantiikan.


Romantiikan kauden taiteilija oli sankarillinen hahmo, joka luonnonyhteyden kautta kohosi korkeampiin sfääreihin. Goethen hahmo nousee tuolta huurujen aikakaudesta jäljittelijöiden ja muiden tuulihattujen piirittämänä, kuten muiden muassa Schlegel, Novalis, Tieck, Arnim, Loeben ja Brentano. Kaikki he keikkuvat Hirnin kuvaamissa postivaunuissa, mutta kirjoitelman pääosassa on runoilija ja vapaaherra Joseph von Eichendorff (1788–1857).


Goethea lukuun ottamatta en ole juurikaan noiden matkamiesten tekstejä lukenut. Vaan nyt kun lepotuoli porrasterassilla on liian mukava ja läyhä ilmanhenkäys tuo tullessaan huumaavaa seljantuoksua, olen pääsemättömissä jossakin siellä ”missä puiden alla on hiljaista ja viileätä, missä suihkukaivot solisevat ja seljapensas henkii uuvuttavaa tuoksuaan”. Vain suihkulähteiden lotina ja postitorvien törähdykset puuttuvat elämysmaailmastani.


Hirn toteaakin, että juuri tuollaisille pikaisille havainnoille Eichendorff on mieluusti antanut runoudessaan ilmaisun. ”Hänen runoutensa on kuin sävel, joka viipyy hetken siellä, missä soittaja on tiellä kulkenut. Se on kuin vastustamattoman tenhoava torvenääni, jonka kaiku kuljettaa yli laaksojen, toisesta kajahtavasta kallioseinästä toiseen heittäen.”


Laulaen vaellamme ohi

aamunkoiton hiljaisuudessa.

Ehkä vuoteissaan uinuvat

laiskurit kuulevat sen uniinsa.

Kun he heräävät

huolehtimaan huolistaan,

olemme jo kaukana.



Kirjoittaja ei pidä Eichendorffia suurena runoilijana – sillä traagillinen suuruus on hänelle vierasta – mutta hilpeästi hänen teoksissaan postivaunut kiitävät ja torvet soivat. Lukuisasti niissä on myös ”nukahtaneita naisia ja puiden latvoihin kiivenneitä nuoria miehiä”. Tämä herätti heti pihapuiden suhinaan uinahtaneen mieleni – sillä niin moniaita päiviä olen itsekin lapsuudessani ja nuoruudessani puihin kiivenneenä viettänyt. Oliko siihen olemassa jokin hulluutta parempi selitys?


Nuori runoilija kävi alituista taistelua esteettisen maisemakauneuden nauttimisen ja brutaalin puissa kiipeilemisen välillä, huomauttaa kirjoittaja. ”Hän valitsi mieluimmiten paikakseen korkean päärynäpuun latvan, puun, joka oli puutarharinteen reunalla ja josta hän saattoi nähdä yli matalampien puiden kukkivien latvojen tai katsella ukkospilviä, jotka hiestävinä iltapäivinä yli metsänrannan lähestyivät häntä.”


Mutta puut, metsät ja niityt näyttivät minusta silloin toisenlaisilta ja kauniimmilta kuin muulloin. Oli kuin nämä tarinat olisivat antaneet minulle kultaiset avaimet luonnon aarteistoon ja sen salattuun loistoon. En ollut koskaan ennen tuntenut itseäni niin hurskaaksi ja iloiseksi.



Joten puissa kiipeilykin on kai laskettava runollisen haltioitumisen piikkiin – kirjalliseen työhön. Varsinkin kun niin monet ovat huomanneet, että runojen maisemat on kuvattu kuin kirjoittaja olisi jossakin korkealla. Eichendorffin runoilijaystävä Isidor von Loeben nuhtelikin häntä noista liian usein toistuvista kuvauksista, joissa ihmiset istuksivat puissa. Salaperäinen Isidor on luultavasi runoilija Otto Heinrich von Loebenin käyttämä pseudonyymi. Sekään ei johda mihinkään.


Eichendorffilla taajaan esiintyvät jopa kesken lauseen nukahtelevat kauniit naiset ovat täydellinen arvoitus. Hirnin tekstissä romantiikan piirin suorittavalla puolella ei naisia mainita – ohimennen vilahtaa vain romaanikirjailija Dorothea von Schlegel, valistusfilosofi Moses Mendelssohnin vanhin tytär ja Felixin sisar. Luulenpa, että tavallisesti niin järkeville naisihmisille romantiikka oli sietämätöntä piinan aikaa – ehkäpä he nukahtelivat lopen ikävystyneinä tai näyttelivät nukahtaneensa.


Hirn paheksuu eritoten käsittämättömiä äkkinäisiä nukahtamisia täydessä vaatetuksessa kesken keskustelun niin sisätiloissa kuin ulkona vapaassa luonnossakin. Esseistimme on pannut merkille hämmästyttävän määrän nukahtamisia tilanteissa, ”joissa nykyaikainen ihminen olisi säädyllisesti koettanut pysytellä hereillä”. Kannattaa muistaa, että kirjoittajan nykyaika on tässä tapauksessa 1920-luvun alkupuolta.


Niin raskaan kokeen kuin kuulijakärsivällisyys on asettanutkin saksalaisten romantikkojen puolisoiden ja rakastajattarien kestettäväksi, niin ei ole kuitenkaan ajateltavissa, että luonto, edes hätävarjeluksessa, olisi näille antanut niin untelon luonteenlaadun, kuin on se, jonka tapaa Eichendorffin sankarittarilla.



Mehiläisen pörrätessä siiderilasissani, havahdun jälleen untelosta olotilastani. Vielä yksi omituinen juttu on mainittava – ja se on kitara. Milloin tahansa on ryhdyttävä laulamaan ”haukottelevalle neidolle” ikkunassa, kivellä tai puussa (siis puissa eivät ole vain miehet, siellä ovat naisetkin), niin oitis on kitara käden ulottuvilta. Ollaanpa sitten vaunumatkalla tai patikkaretkellä vuorella, aina löytyy säestykseen kitara – vain kerran eichendorffilaiset sankarit joutuvat turvautumaan kylmään lauluun a cappella.


Eichendorffin lapsuudessa aatelisperheet pitivät hovia maaseutulinnoissaan ja viettivät iloista ja juhlivaa elämää. Eichendorffin perheelläkin oli useita linnoja, joiden välillä alituiseen reissattiin. Sen lisäksi käytiin kylpylämatkoilla. Eräs matka Karlsbadiin antoi jo aiheen 11-vuotiaan runoilijanidun ensimmäisille muistiinpanoille. Matkaa teki kokonainen vaunuosasto, ensimmäisinä ajoivat vanhemmat ja lapset kuuden hevosen vetämissä vaunuissa. Sitten tulivat kamarineitsyet ja heitukat. Ja viimeisenä seurasi kuormasto ja palvelusväki.


Millainen toimenkuva lienee ollut heitukalla. Ihan poskia kuumottaa kun ajattelenkin, että omilla kesäretkillämme olisi ollut myös heitukat mukana. Millaisen kaunosielun sellainen elämä olisi saattanut minusta muovata. Tai ehkä en olisikaan ollut ohikiitävissä vaunuissa, kuten korvani juuressa surraava ilkeä ampiainen kuiskaa, vaan rääsyisenä maaorjana tienposkessa pölyä nielemässä – heitukoiden naurun raikuessa korvissani. Nykyään eivät edes päiväunet ole enää mahdollisia. (Ks. alaviite)


Aina kun saavuttiin kylpylämatkoilta takaisin kotilinnaan järjestettiin valtavat juhlat. ”Ja silloin ei ollut mitään loppua iloisilla kujeilla: naamiohuveilla, amatööriteattereilla, metsästysretkillä, tansseilla ulkona luonnon helmassa ja sisällä salongeissa, ilotulituksilla ja tykinlaukaus- tai vaskirumpu- ja torventoitotustervehdyksillä vieraiden saapuessa ja lähtiessä.”


Tähtien loistaessa kultaisina

seisoin yksin ikkunassa.

Kaukaa kuulin postitorven

hiljaisen törähdyksen.

Sydämeni roihusi, kun ajattelin,

oi, kuka voikaan matkustaa

tuossa upeassa kesäyössä.



Vanhemmat olivat hemmotelleet nuoria paroneita – tulevaa runoilijaa ja hänen pari vuotta vanhempaa veljeä – hankkimalla heille ”katolisen papin” kotiopettajaksi. Ja kun tuli aika lähteä kouluun seurasi heitä Breslauhun niin pappi kuin palvelijakin, joka hoiti heidän kaikki asiansa opiskeluvuosina. Kotikappalaisesta tuli heidän paras ystävänsä, joka otti ”vallattomana osaa heidän huveihinsa ja seikkailuihinsa”. Myös nuoret neitokaiset ilmestyivät päiväkirjoihin vuosi vuodelta yhä enemmän.


Oma koulunkäyntini alkoi aivan toisin. Äiti kyyditsi polkupyörän ”ritsillä” vastahakoisen tulevan taiteilijan koululle ja jätti seisomaan uuden repun kanssa kivisen portinpylvään pieleen. Puisen portin olivat opintielle lähteneet villipedot syöneet jo ajat sitten. ”Teet niin kuin opettaja käskee”, sanoi äiti. Kun käännyin katsomaan, hänen pyöränsä kitisi jo kaukana kohti Korpisen kauppaa. Oppilaita toikkaroi ja räyhäsi pitkin pihaa; ainoa jonka tunsin, oli riu’unlaiha naapurin tyttö. Olin tullut vankilaan.


Romantiikan kauden runoilijoille ja taiteilijoille maisema oli jo itsestäänselvyys. Tuon saman runollisen huimauksen maiseman tyhjyyden edessä voi yhä kokea aikalaistaiteilija Caspar David Friedrichin maalauksissa. Se veti puoleensa tienpäälle kohti uusia ja outoja huimauksia.


Ei ole sentään mitään, mikä voittaisi matkustamisen, kun ei matkusta mihinkään määrättyyn paikkaan, vaan avaraan maailmaan, heittäytyen Jumalan huomaan! Kuinka silmääkään vielä tuntematon, valtava elämä vastaamme metsistä ja vuorilta, kukoistavista tytönkasvoista, jotka tervehtivät meitä hohtavista palatseista, virroista ja vanhoista linnoista, vakavasti ja iloisesti samalla kertaa.



heitukka – 1. (tytön) heilakka, hepsankeikka. Tytön heitukka. 

2. – palvelija, käskyläinen, lakeija; halpamaiseen t. rikolliseen työhön palkattu henkilö, kätyri.

untelo – unelias, raukea, veltto, tarmoton, saamaton. Untelo nahjus.

(Nykysuomen sanakirja)


Yrjö Hirn: Vanhat postivaunut, suom. Alvari Rinne, WSOY 1926.


Blogin kirjoittaja laskeutumassa puusta päätettyään liittyä suorittajien sankkaan joukkoon. Pahajoki 1960-luku. Kuva tuntematon.