MIELIPIDETERRORIA II

Mielipidettä tivaamassa, ”Raising the Whip”, The Mustard Seed Garden Manual of Painting, Bollingen 1956.

Ihmiset eivät tuhlaa aikaansa sanojen tutkimiseen,

vaan nauttivat lörpötyksestään kuin jotkut linnut

Petrarca

Mielipiteitä, mielipiteitä koko siitä monikertojen laajuudesta,

jonka tämä erityinen monikerta, ihmiseläin, tutkii intressiensä

itsepäisessä päättäväisyydessä.

Alain Badiou

Mielipiteet ovat olemukseltaan aina toden ja valheen tällä puolen, väittää Badiou, ”niiden ainoa tehtävä on kommunikointi”. Kielen tehtävä on olla kommunikoitavissa – mitään muuta tehtävää sillä ei ole. Toisaalta maailma ei piittaa siitä, mitä mieltä me siitä olemme. Ja kommunikaatiokin mielipiteiden tasolla on varsin kyseenalaista. Helpoin tapa välttää sanaharkkaa on olla samaa mieltä tai vastata jollakin toisella yleispätevällä mielipiteellä, joka ei ole selkeästi myönteinen eikä vastainen. Näin saadaan pidettyä yllä sujuva puhumisen mahdollisuus. Se kuulostaa viattomalta, mutta mielipiteiden varjoissa muhii kaikki maailman pahuus. Jatkuvaa puheen virtausta puolustellaan lakonisilla tokaisuilla, kuten ”Sanat eivät satuta” ja ”Kyllä maailmaan ääntä mahtuu”.

”Miksi ihmiset puhuvat niin paljon?”, kysyy Susan Blackmore kirjassaan Meemit – kulttuurigeenit (2000). Vastaus on yksinkertainen: meemit tarvitsevat levitäkseen mahdollisimman paljon puhetta – julkista lörpöttelyä, small talkia. Ihmisten keskinäinen puheenpälpätys on tehokkain tapa levittää meemejä. Kaiken sortin konsultit ovatkin löytäneet tästä oivan leipäpuun: lörpöttelyä taitamattomat kanssaihmiset ovat yhteisöllisyyteen ja vapaaseen kaupankäyntiin tähtäävän maailman vihollisia. ”Hiljainen ihminen on kuin toimeton kopiokone, joka odottaa hyödyntämistään”, kirjoittaa Blackmore.

Jatkuva puheen tuottaminen vaatii suunnattomasti fyysisiä ja henkisiä voimavaroja – enemmän kuin ajattelu – siitä huolimatta puheen ja ”chattailun” määrä lisääntyy koko ajan räjähdysmäisesti. Blackmoren mukaan meillä on aivot täynnä ideoita, muistoja, ajatuksia, toiveita, jotka kiihkeästi pyrkivät purkautumaan puheena ilmoille. Tässä valtavassa sanomisen paineessa kukaan ei kykene kaikkea sanottavaansa kontrolloimaan, joten avuksi tarvitaan valmiita käteviä mielipiteitä ja totuttuja puhumisen käytäntöjä. Ja kaikki tämä vain siksi, että julkisuuden spektaakkeli pysyisi pystyssä.

Yleispätevät mielipiteet ovat sosiaalisuuden sementtiä, yhteisöllisyyden illuusio ei ilman niitä toteutuisi. Ne säästävät meidän jokaisen aikaa ja vaivaa – ja onko mitään muuta vaihtoa? Säätilan arvioinnista se yleensä alkaa, kuten Badiou huomauttaa ja jatkaa mielipiteiksi sopivien aiheiden luetteloa: ”Viimeisin elokuva, lasten sairaudet, matalat palkat, hallituksen kataluus, paikallisen jalkapallojoukkueen menestys, televisio, lomat, julmuudet lähellä ja kaukana, republikaanisen koulun vastoinkäymiset, erään hard rock -yhtyeen viimeisin levy, herkkä mielentila, kysymys siitä, onko maahanmuuttajia jo liikaa vai liikaa vai ei, neuroottiset oireet, menestys instituutioissa, hyvät pikkupurtavat, viimeiset lukukokemukset, kaupat, joista saa tarvitsemansa edulliseen hintaan, autot, seksi, aurinko...” (Badiou 2003)

Ilman vaihtoehtoa olemme mielipiteiden myrskyn armoilla. Voisi kuvitella, että meemien vilkkaassa vaihtumisessa tapahtuisi jotakin positiivistakin kehitystä. Kun taas mielipide ei muutu miksikään, olipa se kuin haitallinen ja epätodellinen tahansa. Jos se muuttuisi, se ei olisi enää mielipide – piru tietää mikä se olisi? Yksi ainoa sinnikäs mielipide voi varjostaa omistajansa tiedostuksen sopukkaa vuosikymmenet. Ja mitä ilkeämpänä ja valheellisempana se pomppaa esiin lörpöttelyn tuoksinassa, sitä helpompi siihen on uskoa ja sitä suurempaa hurmosta sen levittäminen tuottaa. Mielipiteen ensisijainen tehtävä ei ole paljastaa vaan väärentää ja johtaa harhaan.

Vallantahto pirstoutuneessa olemuksessaan, jonkin tahtomisena: sen älyllinen tulkinta – varhainen mielipide – on moraalia, jonka kosminen tehtävä on väärentää.

Giorgio Colli

Kuten sanottu, ilman mielipiteitä maailma olisi paratiisi. Tieto sinänsä ei paratiisia tuhonnut, vaan mielipiteeseen ryhtyminen. Vastoin Jumalan nimenomaista tahtoa Eeva ja Aatami söivät ”hyvän ja pahan tiedon puusta”. Ongelma ei ollut tiedon hyvyydessä tai pahuudessa – sellainen väite oli Jumalan taholta silkkaa metafysiikkaa – vaan siinä, että tieto tarvitsee representaatiota ja tulkintaa. Konsultti Käärme luikerteli paikalle ja kuiskasi Eevan korvaan kaikkien aikojen ensimmäisen mielipiteen: ”Aatamilla on koko paratiisin pienimmät vehkeet ja sietämätön tapa kaivella tikulla hampaitaan.” Ilman käärmettäkin myös Aatami oli heti Eevaa vilkaistuaan perillä asioiden saamasta käänteestä: ”Eevalla on aivan liian leveä takamus, se syö aivan liikaa taatelia ja lihavia toukkia.” Sen jälkeen kaikki on ollut representaatiota ja tulkintaa. 

Mitään järkevää sanomaa alituisesta puhumisen ja ”somettamisen” tulvassa on turha etsiä. Julkisuus vaatii jatkuvaa osallistumista – jatkuvaa mielipiteiden päivitystä. On kohtuutonta syyttää jotakuta ”chattaaja” siitä, että tulee päästäneeksi suustaan jo pitkään tulikuumana kielenpäällä pyörinyttä ”lööperiä”. Se tulee ulos vaikka kuinka nipistelisi itseään persuksista – ja jos se ei tule ulos omasta niin sitten jonkun muun suusta. Ei olekaan ihme, että filosofit – kuten Donald Davidson – ovat päätyneet omituiseen väittämään, että kieltä ei ole. On vain kaoottista yritystä kommunikaatioon, jossa kaikki keinot ovat sallittuja. Vai mitä pitäisi ajatella sellaisista metaforista, kuin ”sataa vanhoja ämmiä äkeet selässä” tai englantilaisittain ”sataa kissoja ja koiria”. Mutta siitä huolimatta intersubjektiivisuuden ihme tapahtuu – me ymmärrämme toisiamme, vaikkakin useimmiten väärin.

Sitten on vielä nämä ihmismielen riiviöt, meemit. Blackmoren mukaan sosiaalinen media on täynnä uuden karheita meemejä, jotka himokkaina kisaavat pääsystä mahdollisimman moneen pääkoppaan. ”Yksityisen ihmisen äänestä käydään ankaraa kilpailua — aivan samoin kuin puutarhassa käydään ankaraa kamppailua kasvumahdollisuudesta. Hiljaisuuden säilyttäminen on yhtä kovaa työtä kuin rikkaruohojen kitkeminen.” Mieleen tarrautuneiden meemien tiedostamisen myötä avautuu uusi avarampi maailma. Valinta on minun, kuten Blackmore huomauttaa, joko jatkan elämääni uskoen että päässäni on jokin ”tietoinen kummajainen”, joka tietää miten maailma makaa ja mitä mieltä ”minä” siitä kulloinkin olen tai vapaudun tiedostuksen myötä meemien kahleista. Blackmoren sanoin: ”Tässä mielessä voimme olla aidosti vapaita — emme siksi että voimme kapinoida itsekkäiden kopioitujien tyranniaa vastaan, vaan koska tiedämme että ei ole olemassa mitään, mitä vastaan kapinoida.”

Ehkä hiljaisuudessa murjottamisen sijaan meemipleksiä vastaan voi nousta taolaisen wuwein – ”toimettoman toimeliaisuuden” keinoin. Laozin sanoin ”se ei tee mitään eikä se jätä mitään tekemättä”. Toinen tie on zenin tie, joka ohittaa tehokkaasti kaikenlaisia mielen takiaisia. Zenin isoisä D. T. Suzuki on luvannut, että ”zenillä ei ole mitään tekemistä mielipiteiden kanssa”. Se on suuri lupaus, suurempi kuin äkkiseltään uskoisikaan. Lyhin tie todelliseen muutokseen on mielipiteistään luopuminen. Se tie johtaa hyvin lähelle, mutta juuri siksi se on pisin ja vaikein tie, huomauttaa Martin Heidegger eurooppalaisesta ”silleen jättämisen periaatteesta”. Ehkäpä nämä kaikki ovat yhtä ja samaa zenin tietä tai ainakin rinnakkaispolkuja.

Silleen jättäminen vilahtaa jo keskiaikaisen mystikon Mestari Eckhartin (1260–1328) teksteissä. Luultavasti silleen jättäminen olisi jäänyt niille sijoilleen, ellei Heidegger olisi nostanut sitä 1900-luvun filosofian näyttämölle. ”Olioiden silleen jättäminen (Gelassenheit) ja avoimuus salaisuudelle eivät tapahdu koskaan itsestään. Ne eivät ole satunnaisia. Molemmat onnistuvat vain jatkuvan rohkean ajattelemisen myötä. (…) Mietiskelevä ajatteleminen vaatii meiltä, että antaudumme sellaiselle, mikä ei ensi silmäyksellä ollenkaan sovi kuvaan.” Samaa sanoo Suzuki: ”Merkittävimpien zeniä luonnehtivien ominaisuuksien joukosta löydämme nämä: hengellisyys, ilmaisun suoruus, piittaamattomuus muodosta tai vakiintuneista käytännöistä sekä jatkuva ja lähes hillitön taipumus poiketa sovinnaisuudesta.”

Silleen jättäminen vertautuu helposti sikseen heittämiseen, mikä saa toimen ihmisen selkänikamat paukkumaan ja väkinäisen hien nousemaan kuuliaiselle otsalle. Tie silleen jättämisen avoimuuteen tapahtuu meditatiivisen ajattelun myötä. ”Peltotiekeskustelussa” Heidegger kirjoittaa: ”Ehkä silleen jättäminen kätkee korkeimman toiminnan kaikista maailman toiminnoista ja ihmissuvun tekemisistä...” Asioilla on tapana tapahtua niin kuin ne tapahtuvat luontaisesti Taon suuntaan kohti vapautta ja luonnollista hyvinvointia. Välttämättömyyksien edessä ei kannata turhaan touhuta: “Älä toivo asioiden tapahtuvan niin kuin sinä tahdot, vaan toivo niiden tapahtuvan niin kuin ne tapahtuvat.” Epiktetos (55–135)

Nyt – itäisen ja läntisen eetoksen välillä saavutetun konsensuksen jälkeen – on painettava jarruja tai muutoin saatan sortua mielipiteeseen. Kirjassaan Filosofisia tutkimuksia (1953/suom. 1981) Wittgenstein kirjoitti lauseen: ”Filosofia jättää kaiken ennalleen.” Siitä saakka tuota arvoituksellista lausetta on yritetty tulkita suuren hämmennyksen vallassa. Monet ovat sitä mieltä, että filosofi ei esittänyt siinä mielipidettä ja yhtä monet ovat sitä mieltä, että filosofi ei siinä ylipäätään sanonut sitä mitä sanoi. Stanley Cavell on pohtinut tarkoittamisen ja sanomisen välistä suhdetta kirjassaan Must We Mean What We Say? (1999). Kuinka tärkeää on tarkoittaa, mitä sanoo, vai onko sillä mitään väliä? Tuleeko kaikki kumminkin sanotuksi tyyliin: mitään se ei sanonut eikä se jättänyt mitään sanomatta. Niin ennalleen kuin silleenkin jättäminen avaavat kysymättömän kysymyksen, johon ei ole vastausta.

Filosofia jättää kaiken ennalleen.

Ludwig Wittgenstein

Zenillä ei ole mitään tekemistä mielipiteiden kanssa.

D. T. Suzuki

Olkoon toisilla kaikki mitä he tahtovat. Itse tyydyn siihen mitä minulla on.

Joshu

Susan Blackmore: Meemit – kulttuurigeenit, suom. Osmo Saarinen, Art House 2000.

Martin Heidegger: Silleen jättäminen, suom. Reijo Kupiainen, niin & näin 2002.

Alain Badiou: Etiikka, Essee pahan tiedostamisesta, suom. Janne Kurki, Apeiron 2004.

MIELIPIDETERRORIA I, MUUKALAISEN MUUKALAISUUS

Muukalaisia Pahajoen töyräällä 1950-luvulla. Ehkä siinä vietetään kirjoittajan syntymäpäivää. Kuva SJT.

Tapamme mukautuvat mielipiteidemme turmelukseen.

Giorgio Collli

Jopa Ranskan maahanmuuttajat ovat etiikan kannattajien silmissä sopivasti erilaisia vain, jos heidät ”integroidaan” ja he haluavat sulautua. (Kun asiaa tarkastelee lähemmin. Tämä näyttää tarkoittavan, että maahanmuuttajat ovat sopivasti erilaisia vain, jos he haluavat tukahduttaa erilaisuutensa.) ”Tule sellaiseksi kuin minä, niin minä kunnioitan eroasi.” 

Alain Badiou

Mielipide on helppo ratkaisu, se luo näennäistä tiedostamisen turvallisuutta. Ei ihme, että mielipiteiden tärkeyttä korostetaan jo ensimmäisestä koulupäivästä alkaen. Mielipiteetön ihminen on turhaa tilan haaskausta. Tärkeätä on myös pitää kiinni mielipiteistään, sillä mielipiteitään vaihtava ”tuuliviiri” ja ”takinkääntäjä” ei ole lurjusta kummempi. Ilman mielipidettä oleva kulkija on kaikenlaisten tuulien armoilla ja epävarma niin Tien suunnasta kuin päämäärästäkin. Toisaalta Laozin mukaan ”Tien seuraaminen ei ole tien tietämistä ” tai länsimaalaisittain McLuhania siteeraten, ”tietoisuus ei ole tietoa mistään nimenomaisesta”. Vaikka suomen kielen verbi tietää viittaakin aivan suoraan tien tietämiseen.

Mielipide (mielen pidin) tarttuu kuin takiainen, siitä on mahdotonta päästä eroon. Se saa ottamaan ruman tatuoinnin, panee liittymään outoon lahkoon (puolueeseen) ja johtaa kantajansa harhaiseen todellisuuteen. Kukaan ei enää usko, että nykypäivän ”somettaja” löytäisi jotakin mielipiteiden tuolta puolen. Me kaikki huudamme kurkut suorana kaikkien kanssa. Me kaikki olemme yhtä ja samaa mieltä. Erimielisyyden harha nousee siitä, että jokainen haluaa olla vielä enemmän samaa mieltä kuin kukaan muu. Muukalaisuuden pelko on pelkoa siitä, että jostakin saattaa tulla joku jolla ei (vielä) ole viisautta jakaa kanssamme samaa mielipidettä. Tähän huutavaan ongelmaan vaaditaan pikaista integrointia – samankaltaistamista ja samanmielipiteistämistä.

On kuitenkin asioita (kuten etiikka), joiden me ajattelemme tulevan mielipiteiden tuolta puolen. Eihän se voi olla mielipidekysymys, miten me kohtelemme toisia ihmisiä, kuten vaikkapa maahanmuuttajia – muukalaisia. Voiko tuollaista riippumatonta etiikkaa (konkreettista eettistä käytäntöä) olla olemassakaan, vai onko koko etiikka typistynyt pelkäksi eurooppalaiseksi mielipiteenmuodostukseksi, ”hurskaan diskurssin kategoriaksi” (Alain Badiou). En näe missään mitään eettistä voimavarantoa ohjaamassa toimiani, pikemmin olen pelkkien käytäntöjen ja tottumusten armoilla mielipiteiden ja meemien mielettömällä näyttämöllä.

Lapsuudessani Pahajoen kylässä oli runsaasti maahanmuuttajia ja muita muukalaisia. Meidän perhekin lukeutui muukalaisiin. Semenovit olivat tulleet kaukaa Uralin takaa. Perheen äiti Aune oli kylän hieroja. Hän piti tarkasti silmällä kyläläisten tervehtimiskäyttäytymistä. Minä kuuluin ykköskastiin, nostin Aunelle hattua talven pakkasillakin. Ihailin isoisääni Aleksanderia, jonka kohteliaisuus oli viileän hillittyä. Hän joko nosti hattua tai oli nostamatta – hän ei piitannut, mitä hänestä ajateltiin. Isoisän etiikka oli korkeaa tasoa, kun taas itse olin täysin vilpillinen ”brändääjä”.

Philippe Lacoue-Labarthe etsii artikkelissaan Etiikasta: Lacan ja Antigone (2001) alkuperäistä (arkki)etiikkaa (est-etiikkaa) ”filosofisen hyvän elämän” ja ”jumalallisen ilmoituksen” tuolta puolen. Hän varoittaa, että tie etiikkaan on jokaiselle ajattelevalle ihmiselle teistä vaarallisin, sillä myös hyvän ylijäämällä on kohtalokkaat seuraukset. Lacanin ennustuksen mukaan ”hyvän maailma vie meidät kaikki perikatoon”.

Est-etiikka virittyy puhdistavassa loistossa, mutta toisaalta kauneuden loisto (ylevyys, kirkkaus) saattaa sokaista havainnon todellisuuden ja eettisen koodin (päämäärän). Tien loisto häivyttää tien todellisuuden. Tiedostuksemme kiinnittyy aina kieleen, jossa se saa ilmauksensa ”loistonsa häikäisevässä kirkkaudessa”. Lacoue-Labarthen sanoin: ”Olemme näin ollen kielen tiivistymässä, puhdistautumisen, kehän ja loiston eli katharsiksen, eidoksen, ekfanestatonin välissä. Siinä est-etiikan salaisuus.”

Alain Badioun etiikka on ehkä rankinta vääntöä eurooppalaisittain. Etiikka on olemassa sikäli kuin tunnistan Toisen – täysin Toisen – joka on niin itseni kaltainen että hänen toiseutensa jää ehkä tunnistamatta. ”Toisen – sellaisena kuin hän ilmenee minulle äärellisyydessä – täytyy olla oikeastaan epifania äärettömästä etäisyydestä toiseen. Tämän etäisyyden ylittäminen on alkuperäinen eettinen kokemus”, kirjoittaa Badiou.

Etiikka on totuuden tapahtumalle uskollisena pysymistä. Badioun mukaan totuuksia tapahtuu taiteissa, tieteissä, politiikassa ja rakkaudessa. Ongelmaksi jää tiedostuksen virrasta esiin tunkeutuvan totuuden tunnistaminen. Ehkä se on niin väkevää kamaa, että sen tunnistaa jopa mielipideryteikön läpi. Meidän nykyihmisten totuudet eivät enää ole ylimaallista alkuperää, vaan ne on luotu tämänpuoleisen maailman aineksista, mutta ne eivät silti ole yhtään vähemmän ikuisia, vakuuttaa Badiou. Totuus tulee tyhjästä (sieltä mistä kaikki tulee), jos se tulee täyteydestä, se on silkkaa valhetta.

Badiou ei yhdy vanhaan virteen, ”paha on vain keskeneräistä hyvää”, siis ”totuuden poissaoloa ja tietämättömyyttä Hyvästä”. Pahan mahdollisuus avautuu vain Hyvän kautta. Paha on tunnistettavissa myös totuusprosessin osatekijänä. ”Jos Hyvää ja siis totuuksia ei oteta huomioon, on olemassa vain elämän raaka viattomuus, joka on Hyvän ja Pahan tällä puolen. Näin ollen – niin kummalta kuin se kuulostaakin – Pahan täytyy ehdottomasti olla totuuksien mahdollinen ulottuvuus.”

Monet tuntemani (ihan oikeat ihmiset) ovat sitä mieltä, että mielipiteet ovat ajattelusta – tai ainakin järkeilystä – jalostuneita tiedostuksen helmiä. Mielipiteet ovat sosiaalisuuden ja yhteisöllisyyden liimaa. Me tarvitsemme mielipiteitä vailla totuuden häivääkään. Sitä paitsi mielipiteet ovat käteviä ja mukavia, niitä on ilo päästää suustaan, mitä sitten vaikka ne olisivatkin hirvittävää ”tuubaa”. Sehän on vain elämää – me kyllä kestämme sen!

Mitä me tekisimme ilman mielipiteitä, kysyy Badiou: ”Mitä meistä kurjista tulisi, jos ei olisi kaikkea tätä, mikä kiertää ja toistuu kaupungin eläinten välillä? Millaiseen masentavaan hiljaisuuteen olisimmekaan tuomitut? Mielipide on kaiken kommunikaation ensimmäinen aines. (…) Sen sijaan se, mikä kuuluu totuusprosessiin, ei kommunikoidu. Kommunikaatio on omiaan ainoastaan mielipiteille (ja todettakoon vielä kerran, ettemme osaa jättää niitä taaksemme).”

Mielipiteet ovat aiheuttaneet maailmaan enemmän vahinkoa kuin kaikki taudit ja onnettomuudet yhteensä.

Voltaire

Alain Badiou: Etiikka, Essee pahan tiedostamisesta, suom. Janne Kurki, Apeiron Kirjat 2004.

Philippe Lacoue-Labarthe: Etiikasta: Lacan ja Antigone, suom. Janna Jalkanen & työryhmä, Loki-Kirjat 2001.