keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

AKTIIVISET PUUHASTELIJAT



Ja taas Yrittäjä-Jussia viedään. Onko tässä kyyditystä antamassa huippuasiantuntija vai aktiivinen puuhastelija. Joka tapauksessa myös Seinäjoelle ollaan vinhaa vauhtia perustamassa omaa julkista ”konkelotaiteen galleriaa”. Kuvanmuokkaus SJT.




Hyvän käytännön mukaan kaupungissa on taidehankintatyöryhmä ja julkisen taiteen lautakunta. Mutta sekään ei vielä takaa sitä, että kaupunkilaisten asialla olisivat taiteen asiantuntijat. Varsinkaan kun kyse on kuvataiteesta. Harmillisen usein asiantuntijuuden ohittavat yhteisön aktiiviset puuhastelijat, joiden oletetaan tietävän parhaiten millaista ”taidetta” kaupunkilaiset haluavat.

Tällaiset epämääräiset käytännöt eivät olisi mahdollisia esimerkiksi arkkitehtuurin, sillanrakennuksen tai monien muidenkaan julkisten toimintojen kohdalla. Taiteenlajeista vain musiikki on turvassa puuhastelijoilta, sillä jopa epämusikaalisten kansalaisten korvissa väärinsoittaminen kuulostaa saatannalliselta menolta. Kuvataiteessa usein riittää se, että teeskennellään ko. teoksen olevan taidetta.

Kaiken takana on vanha käsitys taiteen toisarvoisuudesta tärkeiden ja hyödyllisten yhteisöllisten toimintojen joukossa. Jo Platon syytti taiteita kuvitteellisen ja epäkelvon todellisuuden tuottamisesta. Ja vielä renessanssin aikanakin vain piirustus katsottiin tarpeelliseksi. Turhan vähällä huomiolle on jäänyt, että Immanuel Kant nosti 1700-luvulla taiteet arkitodellisuuden kovaan ytimeen. Siitä saakka taide ja estetiikka ovat olleet länsimaisen filosofian keskeisiä tutkimuskohteita.

Toisaalta jo ennen Kantia oli herännyt epäilys, ettei ”inhimillinen todellisuuskaan” ole todellista, vaan sekin on sosiaalinen rakennelma – siis fiktiivinen keksintö. Mutta ei mennä siihen, pidetään se vain visusti mielessä.

Kantin määrittämänä taide ”ilmiön yliaistillisena substraattina” ei ole vain jotakin tosiasioiden ylijäämää, vaan elintärkeä tekijä todellisuuden osatekijöiden välittäjänä ja yhdistäjänä. Totuus ei ole vain hyödyn palveluksessa, vaan se ilmenee myös taiteissa kaikenlaisesta hyödyntavoittelusta vapaana kauneutena. Ilman taidetta kivikova todellisuuskin taantuisi silkaksi fiktioksi.

Taide-lehden (1/2019) pääkirjoitus käsittelee tätä samaa asiaa. Esimerkkitapaukseksi on valittu Lahden kaupunki, jossa virallisten tahojen ohi suuntautunut puuhastelu on tuottanut lukuisan määrän epäilyttäviä julkisia ”monumentteja”. Siitä huolimatta, että kaupungissa on toiminut asiantuntijoista koostuva julkisen taiteen työryhmä. Niinpä kaupunki onkin saanut kyseenalaista kunniaa ”julkisen taiteen konkelogalleriana”.

On syytä kysyä niin Lahdessa kuin muuallakin, keiden maun mukaista taidetta kaupunkeihin hankitaan? Yhteisin varoin hankitut julkiset teokset ovat kansalaisten ilona tai kiusana vuosikymmenet. Varminta olisi luottaa asiantuntijoiden parhaaseen mahdolliseen ymmärrykseen. Hyvä julkinen taideteos kohottaa ympäröivän tilan arvoa, mutta sykähdyttää myös tilan käyttäjiä ja saa heidät tuntemaan itsensä paremmiksi ihmisiksi.


Ilmestynyt kolumnina Ilkassa ja Pohjalaisessa 24.4.2019.


Pari lisähuomiota:

Erilaisten aktiivisten tahojen puuhastelua visuaalisen kulttuurin turmelemisessa voi verrata suoraan ilkivaltaan. Ainoa valintakriteeri näille ”teoksille” on sosiaalisesta mediasta tuttu ”tykkääminen”, riittää että me tykätään huonosta ja vieläkin huonommasta taiteesta – kaikki muutkin saavat tyytyä siihen. Perinteiset muistomerkit ja julkiset patsastelut ovat saaneet nopeasti seurakseen kerrostalojen päätyihin ilmestyneet ”valokuvankaltaiset kuvatukset”, jotka ovat näkyvyydeltään kammottavaa luokkaa.

En toki tässä väitä, että kaikki julkinen taide on huonoa. En todellakaan. Taiteen arvioiminen on vain niin vaikeaa, että siihen ei pelkkää tykkääminen riitä. Ei tarvitse kuin katsoa millaista ”konkelotaiteen galleriaa” ihmiset kantavat tatuointien muodossa omissa kehoissaan, niin ymmärtää miten alhaisella tasolla ihmisten visuaalinen sivistys nykyään on. Mutta niin pitkälle en mene, että suosittelisin eräille tatuoiduille kieltoa liikkua julkisilla paikoilla, vaikka mieli tekisi.


Tämyys

Jos taideteos olisi ollut tahtomme mukaan,
se olisi esittänyt jotakin josta heti olisi voinut
sanoa, että se on juuri niin kuin se on.
Mutta ei, taideteos ei aja meidän asiaamme
se on aina omalla asiallaan.

Taideteos asettuu luontevasti läsnäoloon
kaikkien muiden todellisten objektien kanssa.
Se suorastaan vaatii tilaa todellisuudelta,
ikään kuin se olisi konkreettinen esine, kuten
ovat lapio, pyykinpesukone tai lumilinko.

Teoksellisuudessaan taideteoksella ei
ole esineellistä alkuperää – se mikä siinä on
taidetta ei kuulu todellisuuden piirin.
Silti se usein esittäytyy jonkin poissaolevan
kuvaksi ja paljastaa näin katalat aikeensa.

SJT (2005)