torstai 17. helmikuuta 2011

PALUU MAAILMAN YTIMEEN



”Paluu” kannet auki revähtäneenä vasten maailma 1:n aurinkotuulta.



Hyvin suurista virheistä on hyvin vaikea ottaa oppia.
Karl Popper


Karl Popperin kolmen maailman mallin mukaan tarkasteltuna paljastuu jotakin olennaista myös ”taidemaailmasta”, niin marginaalinen ilmiö kuin se onkin. Kolmen maailman malli sopii tarkoitukseen erinomaisen hyvin, niin hyvin, että sen äärellä kokee suorastaan huimausta tai paremmin huimauksen vastakohtaa, mikä se lieneekään. Keksikäämme sille nimi, olkoon se nyt vaikka tuimausKantasana on tuima, jolla väitetään olevan Länsi-Suomessa eri merkitys kuin Itä-Suomessa. Siitä viis, koen siis parhaillaan Popperin kolmen maailman äärellä ankaraa tuimausta.

Popperin mukaan maailma 1 muodostuu fysikaalisista olioista ja objekteista, näkyvistä ja näkymättömistä materiaaleista, siis aineellisista olioista ja tapahtumista. Maailma 1:een kuuluvat maailma 1:n asukkaiden subjektiiviset kokemukset, kuten tietoisuus ja muut mentaaliset tilat. Olennaista on, että maailma 2:n "tilat" kykenevät vuorovaikutukseen maailma 1:n objektien ja asioiden kanssa.

Tästä voidaankin jo päätellä, että maailma 3 muodostuu ihmismielien ja -yhteisöjen tuotoksista ja inhimillisistä suorituksista. Siellä lymyävät taideteokset, työkalut, tieteen ja teknologian teoriat, kertomukset, myytit, instituutiot ja mielikuvituksen tuotteet ja oliot kuten Don Quijote, Hamlet, yksisarvinen jne. Tuo mielikuvituksesta ja luovasta työstä kasvava olemattomuuksien ”maailma” on ajat sitten ylittänyt kaikki fyysisen maailman mittasuhteet. Se huolestuttaa jo kulttuuriministeriäkin: ”Aineettoman ja henkisen pääoman, myös kulttuurisisältöjen, rooli kasvaa, kun raaka-aineiden ja koneiden pienenee.”

Popperin mukaan maailma 3:n oliot ovat fyysisellä olemuksellaan olemassa myös maailma 1:ssä. Asianlaita on ehkä näin ollutkin noina emergentin materialismin kullaisina päivinä, mutta nykyään on toisin. Maailma 3:sta suuntautuva takaisinkytkentä kahteen muuhun maailmaan näyttää tyysten sammuneen, ainakin jos asiaa tarkastelee nykypäivän taidetyöläisen näkökulmasta. Itse en ole vuosikymmeniin edes poikennut maailma 1:ssä. Ei ole kyllä kutsuttukaan.

Olen kyllä yrittänyt lähestyä maailma 1:tä, lähettänyt valtavat määrät kirjelmiä, apuraha-anomuksia, käsikirjoituksia ja muita hengentuotteitani. Mutta turhaan, maailma 1 ei vastaa. Kausaalisen vuorovaikutuksen yhteys on poikki. On olemassa tietysti sekin mahdollisuus, että se olenkin minä jota ei ole lainkaan olemassa – ei edes maailmassa kolme. Ehkä olen vielä huomattavasti mielikuvituksellisempi henkilö ja olioisuus kuin Don Quijote tai hänen kapinen hevosensa Rosinante. Ei ihmekään, että habitukseeni on pesiytynyt synkkä tuntemus, etten enää asu kenenkään kanssa samassa maailmassa.

Maailman jako kolmeen yksikköön näyttää varsin luontevalta ja järkevältä. Erityisen kätevää on ollut hätistää taiteilijat maailma 3:een – pois silmistä ja sotkemasta toimivaa kulttuuribyrokratiaa. Ja kuinka salakavalasti se on tapahtunut. Jo pitkään olen aavistellut, että monet muutkin ihmisryhmät kuin vain taiteilijat on karkotettu kivikovasta todellisuudesta maailma 3:n tuntemattomuuteen ja näkymättömyyteen. Sekin saattaa olla vain lumetta tai jokin pahanilkinen juoni jonkin aivan uuden maailman aikaan saattamiseksi.

Kulttuuriministerin mainitsema ”kasvavan kulttuurituotteiden- ja palveluiden kysynnän myötä ja kulttuuripoliittisten toimien avulla kehittynyt vahva kulttuurin infrastruktuuri” on ajanut jo ajat sitten taiteen ja taidekokemuksen yli. Taidemaailma on yhä kiihtyvää vauhtia jakautumassa  kulttuuripoliittisin toimin – virallisten (Suomi-, Finlandia- ym. palkinnoin palkittujen) taiteilijoiden viralliseksi taiteeksi ja maailma 3:n todellisuudesta kadonneeksi "taiteeksi", joka avautuu vain yksisuuntaisena ammotuksena ei-mihinkään.

Nykyään on suorastaan irvokasta puhua taiteen vaihtoehdoista ja moni-ilmeisyydestä; koko maa(ilma)han katsoo samaa virallista taideteosta, lukee samaa palkittua kirjaa ja kuuntelee samaa menestyksekkääksi arvioitua musiikkiteosta. Tärkeintä on infrastruktuurin toteutuminen, "virallinen taideteos" printataan vaikka suoraan kattoon tai tilaajan pakaraan, näin kulttuuripoliittinen käytäntö on toteutunut ja kävellyt suoraan niin taiteenkokijan kuin taiteilijankin yli.

Helkkari, että se näyttää hyvältä paperilla ja kuulostaa hyvältä kulttuurivaikuttajan puheessa. Ja kaikki on hyvin niin kauan kun häiritsevät taiteilijat ja taideteokset pysyvät piilossa maailma 3:ssa. Antaa kulttuuriministerin jatkaa: ”Samalla voidaan poistaa ne pullonkaulat, jotka vielä hidastavat kulttuurin alan toimijoiden kehittymistä, kasvua ja kansainvälisyyttä.” Ei ole epäilystäkään mitkä ja ketkä ovat nuo pullonkaulat. Lehtikuvassa ministerin tuimaava ilme toivottaa ne ikiajoiksi maailma 3:een.

Kuten sanottua, olen itsekin aikoinani vieraillut maailma 1:ssä, mutta mitään selkeää mielikuvaa ei mieleeni ole jäänyt. Vuosien mittaan olen tehnyt pitkää ja rankkaa paluuta maailma 1:een, mutta vaikeaa se on ollut  aina kun olen kuvitellut sen löytäneeni, se onkin jo jossain muualla. Olen matkannut upottavien soiden, kumisevien kallioiden, riivattujen risteysasemien, rähjäisten kylien ja outojen kaupunkien kautta. Ja aivan turhaan, maailma 1 on aina jossain muualla. Kirjoitin kokemuksistani ja ohivilistävistä paikoista muistiooni hataria merkintöjä ja lopulta koostin niistä kirjasen Paluu (2010).

Pakko kai se on myöntää, että paluuni maailma 1:een ei onnistunut edes mielikuvituksen keinoin. Matkaoppaat eivät kerro sinne tietä, kompassit eivät toimi ja tienviittoja ei ole. Aivan kuin olisin matkannut ei-mistään ei-mihinkään. Jos kyseinen teokseni sattuisi löytymään vaikkapa kirjastosta, niin eikö se silloin (fyysisenä esineenä) olisi jo maailma 1:ssä. Se lohduttaisi vaeltajaa, mutta epäilen sitä suuresti, samoin kuin koko maailma 1:n olemassaoloa. Tästä lähin pysyttelen täällä maailmattomassa marginaalissani.


Pieni laulu pienestä linnusta


       Yhä pöntölläs' sut nään.

                    _..//
                       ,,

                 Vaikk' jo syksy on!





Lähteet:
Seppo J. Tanninen (2010): Paluu, N.A.B.
Stefan Wallin: Kolumni, Seinäjoen Sanomat 16.2.2011.
Ilkka Niiniluoto (1990): Maailma 3:n oliot. Kirjassa: Maailma, minä ja kulttuuri, Otava.

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

MAAILMA – TAIVAALLISTEN IDEOIDEN ULKOVARASTO


Maailma maailmoi öisessä bussissa. Joulukuu 2010. Kuva SJT.


Valokuvat ovat enemmän toistensa kuin esittämiensä kohteidensa kaltaisia.

Richard Eldridge



Pohtiessani taiteen esittävyyden ongelmia kirjoitin jossakin kolumnissa, että maailma ei esitä mitään, se vain on. Nyt en ole siitä enää varma. Ehkäpä maailma sittenkin esittää jotakin – maailmaa tai siis esitystä siitä. Maailma maailmoi, kuten Heidegger sen runollisesti sanoo. Kantin mukaan inhimillisen tietokyvyn piiriin kuuluvien maailman ”ilmiöiden” (fenomeenien) ja maailman ”olioiden sinänsä” (noumeenien) välillä vallitsee ”mittaamaton kuilu”. Ontologinen ero olevaisen ja olemisen välillä on täällä olemisemme kannalta välttämätön. Tiedostuksemme maailmasta tulee aina olemaan epätäydellistä ja epäsuoraa, koska me itse olemme osa tuota olioiden maailmaa; haahuilemme ymmärryksinemme jossakin tiedostuksen ja ”olioiden sinänsä” välissä tukkimassa suoraa havaintoa ja tiedon kulkua.


Monin keinoin on tuota kuilua yritetty ylittää, mm. Lenin päätti pystyttää maailman, jossa ei olisi mitään eroa ilmiön ja ”olion sinänsä” välillä, ainoa ero vallitsisi tiedostetun ja tiedostamattoman välillä. Tuollaisen maailman ylläpito vaatisi (ja vaati) jatkuvaa tiedostajien poistamista, ja lopullisen tasapainotilansa se saavuttaisi vasta siinä vaiheessa, kun kaikki tiedostajat olisi poistettu. Mutta se on jo toinen juttu.


Olettakaamme, että me emme saa mitään havaintoa ”olioista sinänsä”, joten ymmärryksemme on kokonaan maailman ”esittämien” ilmentymien varassa. Ja kun Kant toteaa maailman (ehkä juuri vajavaisen ymmärryksemme takia) ryhtyneen kauniiksi ja suopeaksi vietelläkseen inhimillisen tajunnan, niin on tullut johtopäätösten aika. Lujille se ottaa, mutta nyt on pakko luopua Akvinon Tuomaan ajatuksesta tajunnasta pelkkänä vastaanottimena ja myönnettävä, että ihmismielikin haroo aktiivisesti maailmaa, mutta syntyykö siitä todellista vastavuoroisuutta. Voiko ihminen tiedostuksineen ja mielineen vaikuttaa maailmaan vai viekö maailma sitä miten tahtoo...


Huimaavia kysymyksiä. Ainoat inhimilliset käytännöt, joissa on voitu (edes kuvitella) tuo maailman ja ymmärryksen välinen ”ammottava kuilu” ylitettävän ovat meditaatio ja taide. Taide onkin se täsmäase ja käsikassara, johon tässä yhteydessä voimme turvautua. Taide saattaa olla jopa juuri ”se” medium, jolla kuilu voidaan ylittää. Henri Bergson kirjoittaa mahdollisuudesta suoraan havaintokokemukseen ilman tuota kuilua: ”Jos todellisuus koskettaisi suoraan aistejamme ja tietoisuuttamme, jos kykenisimme välittömään vuorovaikutukseen asioiden ja itsemme kanssa, uskonpa, että taide olisi tarpeeton, tai pikemminkin, olisimme kaikki taiteilijoita, sillä sielumme värähtelisi kaiken aikaa samalla aaltopituudella luonnon kanssa. Silmämme, muistimme avustamana, rajaisivat tilassa jäljittelemättömiä mestariteoksia ja vangitsisivat niitä ajassa.”


Kuilun olemassaolo on ollut tiedossa jo aikojen alusta saakka. Ja sekin, että sitä vastaan voida käydä taiteen keinoin. Jäljittely ja kuvaaminen ei siihen riitä. Aristoteleen mukaan onnistuneella esityksellä tulee olla ”voimaa, jotta se voisi kiinnittää huomiomme ja tunteemme ikään kuin se olisi todellista”. Kuilun ylitykseen ei kelpaa mikä tahansa taide, sen täytyy olla ”ikään kuin todellista”, mutta tarpeeksi epätodellista (abstraktia), että se voi ryhtyä ylipäätään kuilua ylittämään.


Taideteoksen esittävyys on myös havainnoitsijan armoilla. Monroe Beardsleyn väitteeseen, etteivät havaittavilta ominaisuuksiltaan eroamattomat kohteet voi erota esteettisiltä arvoiltaan, tuo Richard Eldridge vaihtoehdoiksi Albersin punaisen neliön, punaisella maalilla maalatun kankaan ja Kierkegaardin punaisen pinnan näystä israelilaisia jahdanneista egyptiläisistä uponneena meren verikylpyyn. Tämä Arthur Danton esittämä oivallus ”havainnossa toisistaan erottamattomista kaksoiskappaleista” niittaa meidät lopullisesti tähän maailmaan. Mikä tahansa saattaa ryhtyä esittämään mitä tahansa. Mutta riittääkö se kuilua vastaan?


Myös esittävyys houkuttelee ja vie mennessään. Vaikka esittävän teoksen ja esitetyn kohteen ”muistuttaminen” on miten vähäistä hyvänsä, houkuttelee se kuitenkin yhä uudelleen uhkarohkeaan hyppyyn. Eldridge puhuu tässä yhteydessä valokuvista (reaalisuuden jokapäiväisistä pilkahduksista) ja muistuttaa, että ”useimmiten valokuvat ovat enemmän toistensa kuin esittämiensä kohteidensa kaltaisia”. Mutta mitä muuta me voimme kuin turvautua taideteokseen ja hypätä, joko varjon kanssa tai ilman!


Taideteos on jo valmiiksi luontevasti maailman ja inhimillisen tiedostuksen välissä: siinä se pystyttää esityksensä maailmaa vastaan. Mutta maailma – tuo taivaallisten ideoiden ulkovarasto – pystyttää omansa: se vetää esitykseensä pilvet, varjot, rosoiset muurit, vanhat tapetit, kosteusläikät ja kaiken muun hallusinatorisen roinan. Tästä seuraa vaarallinen oireyhtymä, se saa kokijan kokemaan taideteoksina mitä tahansa ja näkemään taideteoksissakin sellaista mitä niissä ei ole.


Kun taideteoksen esittävyys saavuttaa ymmärryksen haarukan, taideteos lakkaa olemasta taideteos. Danto varoittaa työntämästä taideteoksia ja naisia ”esteettisen etäisyyden” päähän, ”koska se eristää taideteokset (ja kauniit naiset) käytännön elämästä ja alentaa ne kohteiksi, jotka soveltuvat ainoastaan hivelemään valikoivaa hienostunutta silmää”. Tarjolla on myös ”Valikoivaa silmää”, ”Kaikennäkevää silmää”, ”Viatonta silmää”, ”Kuuntelevaa silmää” ja ties mitä mielenkykyjen palvelukseen tarjoutuvaa koukutinta.


Esittävyyden perusongelmana on täydellisen illuusion mahdottomuus, koska reaalisuus houkuttelee meitä puoleensa alituiseen kelvottomilla lupauksillaan. Toisaalta reaalisuuskin pysyttäytyy tiedostuksen ulottumattomissa houkutuksen kaltaisena, joten me jäämme tässäkin killumaan kuilun partaalle. Ehkä juuri tästä syystä Lacan toteaa näkemisen alueen rakentuvan tiedostamattoman puutteen taloudelle. Esittävyydelle jää jäljittelyn keinot eräänlaisena tilan häiriönä: väripintojen viettelys, muotojen merkillisyys, tilan epämääräisyys, etäisyyden hurmio, valaistuksen hämärtyminen, näkökentän huojuminen jne.


Me näemme kaiken aina joksikin, ikään kuin kuilu sillä tavoin tulisi ylitetyksi. Ainakin tähän kiusalliseen vaivaan taideteos saattaa tarjota (hetkellisen) mahdollisuuden katsoa jotakin, joka ei heti ensihavainnossa näyttäydy joksikin nimenomaiseksi. Esittävyys vaanii kokijan ja kohteen välimaastossa ja tekee sieltä vaarallisia hyökkäyksiään. Vaatii vuosikausien meditatiivisen harjoittelun ja ponnistelun ennen kuin rikkinäinen tapetti alkaa näkyä pelkästään rikkinäisenä tapettina ja homeläikät pelkkinä homeläikkinä. On hämmästyttävän vapauttava kokemus nähdä taivaalla vaeltavat pilvet pelkkinä pilvinä, eikä jonakin kaikenkarvaisten myyttisten eläinten tarhana.


Reaalisuuden ikuinen paluu, mitä enemmän sitä lyö laimin, sitä hanakammin se tekee itseään tykö. Mutta sen ystäväksi älä rupea!


Tällaisia hajanaisia huomioita syntyi Richard Eldridgen kirjan Johdatus taiteen filosofiaan äärellä. Ja nimenomaan äärellä. En ehtinyt tarpoa lainakirjaa edes loppuun saakka, kun joku muukin höyrypää halusi sen lukea ja minun oli palautettava kirja kirjastoon. Jos törmätään kaupungilla, niin siinähän sitä olisi jutun juuresta yhdeksi iltatuimaksi. Mihin tällaista joutopuhetta sitten oikein tarvitaan. Taiteen filosofiaa tarvittavan siksi, että se johdattaa kokijansa merkityksellisten kokemusten äärelle, sanoo Eldridge.


Jos se on taidetta, me näemme sen!



Richard Eldridge (2009): Johdatus taiteen filosofiaan. Gaudeamus.