keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

EPÄONNEKAS STENDHAL


Pääkadut olivat valaistuja mutta syrjäkujat olivat pimeitä loukkoja. Hakeuduin kohti kaikkein pimeimpää epäonnistujien kujaa. Rooma 1983, kuva SJT.


En retudi panda nasti abela macha. 
Kun kiinni on suu, ei siihen kärpänen tuu.
Prosper Mérimée (1848)


Raffaello (1483–1520) kertoi kirjeessään Baldassare Castiglionelle, kuinka kauneus oli nykyään käynyt naisväen keskuudessa niin harvinaiseksi, että mestari joutui naisfiguureja maalatessaan turvautumaan ”mielikuvituksensa idearikkauteen”. Olivatko naiset todellakin silmin nähden rumentuneet, kuten Raffaello väitti. Tähän samaan päätelmään päätyi myös Stendhalin suuresti ihailema Johann Joachim Winckelmann (1717–1768), jonka mukaan jo antiikin veistoksista saattoi päätellä miten sopusuhtaisia tuon ajan kaunottaret olivat olleet. Toisaalta hyvin muodostuneilla pojilla, vihjaa Winckelmann, oli paremmat luontaiset edellytykset ymmärtää taiteen ”suloutta” kuin hyvin muodostuneilla tytöillä, jotka kumminkin olivat sopusuhtaisuudestaan huolimatta naisellisuudessaan ”löysälihaisia”.

”Sulous” oli Winckelmannin aikoina taideteoksen tärkein taiteellinen ominaisuus, sittemmin taideteoksista on ”sulous” kadonnut – nykyään kyseistä sanaa ei voi käyttää minkään yhteydessä. Raffaello tuli myöhemmin tunnetuksi oudosta valoilmiöstä, joka seurasi hänen kintereillään kuin kuuliainen koira. Juuri tällä kohtaa muistikirjastani on kadonnut useita sivuja.

Illan varjot pitenivät nopeasti ja valoisat läikät hupenivat näköpiiristä. Yritin kävellä nopeammin ehtiäkseni turvaan jonnekin rauhalliselle kadulle. Elettiin myöhäisillan meluisaa ja riehakasta aikaa. Tuuli keinutti katulamppuja ja ravisti lehtiä kadunvarren puista. Tuon tuostakin vastaani käveli kauniita pitkäsäärisiä naisia, jotka olivat kaukana Raffaellon kuvaamista lyhytsäärisistä ja leveälanteisista pomonoista. Jotakin oli sen jälleen tapahtunut. Naisethan saattoivat muuttua yhdessä yössä, kuten niin monet historioitsijat todistivat. Pääkadut olivat valaistuja mutta syrjäkujat olivat pimeitä loukkoja. Hakeuduin kohti kaikkein pimeimpää epäonnistujien kujaa.

Hämärässä trattoriassa oli hiljaista, vain järeäniskainen isäntä tuijotti pienestä televisiosta pyöräilykilpailua. Minä tuijotin tiskin takana olevaa nurkkaa; siellä ei ollut mitään nähtävää. Stendhal oli sanonut, että nähtävyyksien katseleminen oli pettymysten maksimointia. Stendhalin itsensä tiedettiin sortuneen ylenpalttiseen nähtävyyksien katselemiseen. Stendhal ei ollut hänen nimensä – hän oli ajautunut epävarmuuteen nimensä suhteen. Kaikkiaan hän käytti elämänsä aikana 170 pseudonyymia, joten häneltä oli turha kysyä, kuka hän oli.

Stendhal oli hiljainen mies, hän eli enemmän mielikuvitusmaailmassaan kuin todellisuudessa. Stendhal oli epäonnistunut elämänsä aikana ainakin kolmesti: sotilaana, virkamiehenä ja rakastajana. Jotkut sanoivat hänen epäonnistuneen myös kirjallisessa kutsumuksessaan. Väite on yliolkainen, vaikkakin vain muutama harva luki Stendhalin kirjoja hänen elinaikanaan. Pitkässä marssissa juuri epäonnistumiset osoittautuivat Stendhalin voimaksi. Sitä paitsi onnistumiset ovat vain silmänlumetta epäonnistumisien suuressa spektaakkelissa. Romaaninsa Parman kartusiaaniluostari (1839) hän omisti noille harvoille onnekkaille: Per pochi fortunati.

Punaista ja mustaa (1830) romaanin suomennoksen alussa on muutama sivu lukijalle, jossa nimettömänä pysyttelevä kirjoittaja mainitsee, että Stendhalilla ei ollut lainkaan mielikuvitusta, mutta eihän Kafkallakaan ollut. Mikään ei ole niin yliarvostettua kuin mielikuvitus, jos ryhtyy luovaan työhön kannattaa unohtaa mielikuvitus.

Hän pystyi kyllä arvostelemaan toisten näytelmiä, mutta ei keksinyt juonta omaansa. Rakkausrintamalla hänellä oli myös huonot edellytykset, sillä hän oli lyhyt, lihava ja ruma. Hänellä oli suuri pää, paksu nenä ja lyhyet jalat.


Yleinen mielipide ei ollut Stendhalin puolella. Yleinen mielipide pysyy voimissaan vain sekaantumalla juuri siihen, minkä kanssa sillä ei ole mitään tekemistä, nimittäin yksityisyyteen. Välttääkseen yksityiseen elämäänsä kajoamisen Stendhal keksi Punaisen ja mustan näyttämöksi imaginaarisen kaupungin Verriéres.

Pieninkin ulkoapäin tullut apu olisi riittänyt häntä rohkaisemaan, sillä voitettava vaikeus ei ollut kovin suuri, mutta hän oli yksin, niin kuin valtamerellä ajelehtiva alus.


Punaisen ja mustan alussa Stendhal määrittelee taiteilijaan kohdistuvan arvostuksen Grenoblen vankilassa vallankumoukselliselta maanmieheltään Antoine Barnavelta lainaamin sanoin: ”Kunnioitusta hölmöiltä, ihastusta lapsilta, kateutta rikkailta ja halveksuntaa viisailta.” Muutakin tähdellistä lainattavaa Stendhal löytää lähes jokaisen luvun alkuun. Romaanin loppupuolella Stendhal lainaa hyvästä syystä Schilleriä:

Hajanaiset lausumat, satunnaiset kohtaamiset muuttuvat mitä ilmeisimmiksi todisteiksi kuvittelukykyisen miehen mielessä, jos hänen sydämessään on hiukankin tulta.


Eräänä unettomana yönä kirjan päähenkilön Julien Sorelin mieleen putkahtaa sutkaus Jean de Rotroun näytelmästä Venceslas (1648). Sorel muistaa, ettei muistanut sitä aiemmin illalla käydyn keskustelun tuoksinassa, kuten niin usein käy, vaan vasta myöhemmin nukkumaan mennessä ja keikkuessaan jo unen rajamailla.

LADISLAS: – Sieluni on valmis.
KUNINGAS: – Niin on myös mestauspölkky, päänne sille viekää.


Stendhal kuoli hotellihuoneessa Pariisissa – tuossa yksinäisten kuolemien kaupungissa. Stendhalin hautasaatossa vaelsi Montmartren hautausmaalle vain kolme ihmistä: yksi oli arkussa makaava kirjailija ja toinen Prosper Mérimée, mutta kolmannesta ei ole tietoa – ehkä hän oli niitä onnekkaita. Georges Bizet sävelsi Mériméen vähäisen romaanin Carmen oopperaksi vasta viisi vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen, joten hänkin lukeutui epäonnistujien suurenmoiseen joukkoon.

Oli maaliskuu, kuukausista hulluin – mese pazzo. Kaukana aurinkoisessa Lombardian maakunnassa kevätmyrskyt lennättelivät jo kattoja ja repivät puista suuria oksia katujen tukkeeksi – ja heti tuulten tauottua räjähtivät jasmiinit täyteen kukkaan. Stendhal oli itse laatinut hautakiveensä tekstin:

Tässä lepää
Arrigo Beyle Milanolainen
eli, kirjoitti, rakasti


Stendhal: Punaista ja mustaa, suom. Joel Lehtonen, Karisto 1929.
Prosper Mérimée; Carmen, suom. Reino Hakamies, kuv. Antero Aho, Otava 1959.

Antero Ahon kuvitusta Prosper Mériméen pienoisromaaniin ”Carmen”, 1959.

torstai 19. maaliskuuta 2015

TAITEEN TARPEELLISUUDESTA


Work in progress”, Non Art Group, Pietarsaari 1987. Kuva SJT.


Nabokovin Kalvaassa hehkussa (suom. 2014) vilahtaa tulevaisuuden kauhukuva, jossa ihmiset ovat kadottaneet kyvyn lukea ja tulkita symbolien merkityksiä. Ilman taidetta se saattaisi olla todellisuutta. Nabokovin alkuteos Pale Fire ilmestyi jo yli 50 vuotta sitten, mutta viesti on yhä kirkas: ”Todellisuus” ei ole aidon taiteen subjekti eikä objekti, koska aito taide luo oman erityisen todellisuutensa, jolla ei ole mitään tekemistä yhteisöllisen silmän havaitseman keskimääräisen ”todellisuuden” kanssa.

Taide ylläpitää todelliseksi kokemaamme todellisuutta, ja auttaa havaintojamme syventämällä myös ylittämään todellisuuden. Tämä tosiasia toki tunnustetaan ja juhlapuheissa muistetaan korostaa taiteen hyvinvointia lisääviä vaikutuksia. Mutta taide on kuitenkin se, joka hyötylaskennallisessa ajattelussa ensimmäisenä torpataan tien oheen. Taide koetaan korkeintaan arvokkaaksi ajankuluksi ja hyväksi viihteeksi. Mutta tosipaikan tullen me emme taidetta tarvitse – meillä ei ole siihen edes varaa.

Seinäjoella taidemuseota on puuhattu pitkään mutta varaa siihen ei ole ollut, vaikka muilla kaupunginkokoisilla kaupungeilla näyttää olleen. Valtakunnallisellakin tasolla on ryhdytty olemaan sitä mieltä, että taidemuseoista puhuminen pitäisi lopettaa – ehkä tällaisella nurkkakuntaisella asenteella yritetään vain turvata omia määrärahoja. Sivulauseissa viitataan mahdollisiin tulevaisuuden ”taidekeskuksiin”, joissa kuitenkin piilee vaara ajautua taiteesta ”taiteelliseen puuhasteluun ja askarteluun”. Ei ihme, että taidemuseon tarpeellisuutta on vaikea hahmottaa – sitä paitsi kaikkihan näyttävät taiteilevan muutenkin. ”Jos tauluja halutaan, niin meidän mumma ne kyllä maalaa – se on harjoitellut sitä hommaa jo vuosikymmenet kansalaisopistossa.”

”On olemassa asioita joita vain taiteilijat havaitsevat”, totesi Anselm Kiefer 1980-luvulla. Tästä syystä taiteilijoiden taide on erityisen hyvää tekevää ja ”kokemusmaailman syvyyttä avaavaa”. Kieferin vaikuttavia maalauksia voi nähdä Mäntässä lokakuusta alkaen. Mänttä onkin noussut uuden nykytaiteenmuseon myötä maakuntien tasaisesta harmaudesta valon kaupungiksi. Seinäjoen Taidemuseoyhdistys sentään tekee suosittuja taidematkoja muiden kaupunkien taidemuseoihin.

Taideteoksilla on sekä taiteellista että kaupallista arvoa. Viime vuosina on noussut esiin ”hoivataide”. Mitä se on? Todellista sen täytyy olla, koska Suomen Kulttuurirahasto tuki sitä tänä vuonna mittavalla summalla. Tulevaisuus näyttää mitä se tuo tullessaan.

Hyvästä kuvataiteestahan ei ole pulaa, taiteilijoiden varastoissa on runsaasti hyviä taideteoksia. Ongelma onkin siinä, miten nämä teokset saataisiin esille ihmisten nähtäväksi – ja hyvää tekemään. Varastoon kertyvänä omaisuutena kuvataide aiheuttaa erityistä päänvaivaa. Se on taiteilijoille taakka ja lopulta perillisille ylipääsemätön ongelma. Jos Etelä-Pohjanmaalle ei saada nykytaiteen museota, niin pitäisikö perustaa ”taiteentuhoamislaitos”, jossa taideteokset voitaisiin ympäristöystävällisesti hävittää.

Ilmestynyt Ilkassa kolumnina 18.3.2015.

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

MINÄ – HYVÄ RENKI, HUONO ISÄNTÄ


Kirjoittaja hukkuneena ”kuvien mereen”, Rooma 1982, Kuva SJT.


Me olemme mitä tahdomme ja samalla aina sitä mitä emme ole, sillä mikään ei estä meitä olemasta seuraavalla hetkellä joku toinen. (…) Jos sisälläni tapahtuvan ajatteluprosessin subjekti en olekaan minä, kuka se sitten on?
Lars Gustafsson


Lacanin peiliteorian mukaan jo alle vuoden ikäinen lapsi tunnistaa itsensä peilistä ja löytää näin minuutensa peilikuvan vierauden kautta, jolloin minä onkin toinen – siis joku muu kuin kuvaa katsova olio. Väitetään, että myös jotkut eläimet kykenevät tunnistamaan peilikuvansa, mutta tuskin ne kuitenkaan tunnistavat ”minää” kuvastimen imaginaarisessa hahmossa. Peilikuvahan ei ole kuva, vaan kuvajainen. Peili pelkistää katsojansa keneksi tahansa. ”Se avaa siten tietynlaisen ikkunan idealisoituun minäkokemukseen, mutta samalla asettuu tietenkin kysymys: jos minä olen kuvassa mukana, kuka silloin katsoo?”, kysyy Lars Gustafsson esseessään Rilke, Wells, Lacan ja pohjaton peili (2001). ”Joko peilissä oleva toinen en ole minä tai sitten se, joka näkee minut, on joku toinen.”

Kuitenkin juuri tuo peilikuva on ihmisen ainut mahdollisuus nähdä itsensä eläväisenä maailmansa ympäröimänä. Oman havaintonsa mukaan ihmisen oma olemus on maailmassa vain osittain, kädet ja jonkin matkaa etupuolta jalkoihin saakka. Peilin ainoa ongelma ei ole se, että se kääntää vasemman puolen oikeaksi ja päinvastoin. Todellinen ongelma on peilikuvan viive, noin metrin etäisyydeltä itseään peilistä tarkasteleva subjekti näkee kuvajaisensa noin 6 nanosekunnin päässä menneisyydessä. Mitä salaisuuksia tuo ylittämätön kuilu kätkeekään tiedostuksen ulottumattomiin. Tähän verrattuna se, että tunnistaako itsensä peilistä vai ei, tuntuu toisarvoiselta ongelmalta.

Me emme tiedä, mitä ajattelemme, emmekä tiedä edes sitä, missä ajattelemme. Lacan kirkastaa ajatusta sanomalla jotakin siihen suuntaan, että emme ajattele siellä missä luulemme ajattelevamme, mutta olemme ja ajattelemme sielläkin missä emme luule olevamme. ”Kyse ei ole sen tietämisestä, puhunko minusta (moi) tavalla, joka käy yksiin sen kanssa mikä olen vaan siitä, onko itsestään tällä tavoin puhuva minä sama kuin puheen kohteena oleva minä.”

Tämä johtaa Rilkeen ja Malte Laurids Briggeen, joka skånelaisen kartanon vintillä hukkaa itsensä suureen peiliin. Ei vain peiliin vaan myös ”kuvien mereen” voi hukkua, kuten Gustafsson viittaa Rilkelle – runoilijalle – ominaiseen piirteeseen. Malte pukee ylleen vintiltä löytämänsä naamiaisasun, joka peilistä kuvastuen ottaa hänestä vallan. Nyt toinen onkin vahvempi osapuoli, se joka katsoo. Kauhun aiheuttamassa paniikissa Malte ryntää ulos ja huutaa tukahtuneella äänellä paikalla oleville: ”Ottakaa minut ulos, jos se vielä käy, ja pitäkää, mutta he eivät kuulleet; minulla ei ollut ääntä enää.” (…) ”Sekunnin verran tunsin kuvaamatonta. Kipeää ja turhaa kaipausta omaan itseeni, sitten oli vain se: ei mitään muuta kuin se.”

Ja kuinka he kauhistuivat, kun havaitsivat vihdoin että minä olin tajuton ja makasin siinä kuin jokin esine kaikkien noiden kankaiden kätkössä, aivan kuin jokin esine.


Malte Laurids Briggen muistiinpanojen (1910/1984) omaelämäkerrallista aineistoa kertyi Rilken matkalta Pariisiin 1900-luvun alussa. Matkakumppanina Rilkellä oli Clara Westhoff, joka ei millään muotoa ollut mielikuvitushenkilö. Siitä huolimatta Rilke hukkasi hänetkin ”kuvien mereen”. Malte ei ole kirjailijan alter ego, vaan Malten esikuvana oli norjalainen runoilija Sigbjörn Obstfelder, joka on ainakin yhden runon verran tutustunut peilien maailmaan.

Can the mirror speak

Can the mirror speak?
The mirror can speak?
The mirror shall gaze on thee every
          morning
Searchingly,
Gaze on thee with its depth and wisdom
          of gaze:
Art thou pure?
Art thou pure?

Sigbjörn Obstfelder (1920)


Toisin oli laita Henri Beylen (1783–1842), joka oli lyhyenläntä vääräsäärinen mies. Beylen suuresti ihailema kaunotar Angela Pietragrua ”loi nuoreen rumaan rakuunaan vain harvakseltaan ironisen sääliviä katseita”, kuten W. G. Sebald kertoo kirjassaan Huimaus (1990/2011). Marie-Henri Beyle tuli myöhemmin tunnetuksi nimellä Stendhal niin hyvässä kuin pahassakin. On epäilty ja ääneen sanottu (kukaan ei tiedä kuka), että Beyle otti taiteilijanimensä ihailemansa Johann Joachim Winckelmannin kotikaupungin nimestä, joka ei tosin ollut Stendhal vaan Stendal. Miten mies, joka myös oli nähnyt peilissä toisen vieraan olion, olisi tyytynyt näin yksinkertaiseen ratkaisuun.

Beyle saapui Milanoon syyskuussa 1800. Hänet oli komennettu 6. rakuunarykmentin aliluutnantiksi, joten hän joutui hankkimaan univormuunsa Sebaldin kertomuksen mukaan kaikenlaista tilpehööriä, kuten ”hirvennahkahousut, kypärä jossa oli niskasta päälaelle ulottuva lyhyt hevosenjouhitöyhtö, saappaat, kannukset, vyönsoljet, rintaremmit, epoletit, napit ja arvomerkit”. Tähän uuteen sotisopaan sonnustautuneeseen hahmoon Beyle törmäsi peilin pohjattomassa syvyydessä. Peilistä kuvastui vieras mies, jonka Beyle näki ikään kuin milanolaisten naisten silmin.

Oli kuin hän olisi vihdoin onnistunut pääsemään eroon tanakasta vartalostaan, kuin korkea kirjailtu pystykaulus olisi venyttänyt hänen liian lyhyttä kaulaansa. Jopa etäällä toisistaan sijaitsevat silmät, joiden takia hänestä usein käytettiin nilkallista nimitystä Le Chinois, Kiinalainen, näyttävätkin nyt rohkeammilta, suoremmin kohteeseensa katsovilta.


Yllättäen Beyle on matkalla Mme Gherardin kanssa Gardajärvellä, josta pariskunta suuntaa pohjoiseen. Salaperäisestä Mme Gherardista ei löydy mitään tietoja, vaikka Beyle vihjaakin, että hänen elämästään ”saisi helposti kokonaisen romaanin” – niin kuin saikin. Jälkeenpäin on herännyt vakaa epäily, ettei Mme Gherardia ollut lainkaan olemassa, vaan madame oli mielikuvitusrakastajatar. Ikään kuin madamen olemassa oleminen olisi tuonut suhteeseen jotakin lisäarvoa. Minäkin seurustelin aikoinani erään naisen kanssa, jonka olemassaoloa on eräillä erityisillä tahoilla ryhdytty epäilemään. Minä ja seuralaiseni – con sorte – emme suunnanneet Gardajärveltä pohjoiseen, vaan etelään kohti ikuista kaupunkia. Joten minä jos kuka tiedän jotakin näistä asioista. Tuo karmea epäilys vilahtaa myös runossani Mustien vuorten takaa.

Mustien vuorten takaa

Ystävät tulevat kaukaa
       pohjoisesta, hyiseltä saarelta.
Siivoan huonetta, leveää ikkunalautaa,
       kaktuksen roskaa on kaikkialla.
Yhden pykivän palmun piilotan pöydän alle,
       se on ruma ja kuin jonkin syömä.
Viinilasit ovat rikkoontuneet, ehjiä vain kolme,
       lautasia on neljä, syviä kaksi.
Kuin salaa niistä on tullut harvinaisuuksia,
       niitä ei ole myyty enää aikoihin.
Myyjä esittelee kohtuuhintaista Olympia-sarjaa,
       kätevää ja puhtaan valkoista.
Näihin voi vaikka maalata, sanoo myyjä,
       vaan ei sano voiko niistä syödä.
Kätkeytyminen on olemisen perus olomuoto,
       joten osa tavaroista on kateissa.
Siivotessa löytyy yllättäen mezzaluna, ago
       ja yksilankainen juustoleikkuri.
Tuttuja ne ovat kaikki ja vähäisiä esineinä,
       ja varsin helposti selitettävissä.
Jos komerosta löytyisi se kadonnut naisystävä,
       niin se olisi todellinen arvoitus.
Mutta monimutkaiset ilmentymät eivät ole
       palautettavissa yksinkertaisiin.
SJT (2005)


Rainer Maria Rilke: Malte Laurids Briggen muistiinpanot, suom. Sinikka Kallio, Weilin+Göös 1984.
Lars Gustafsson: Merkillinen vapaus, suom. Erik Rosendahl, Loki-Kirjat 2001.
W. G. Sebald: Huimaus, suom. Oili Suominen, Tammi 2011.



lauantai 7. maaliskuuta 2015

EPÄTODENNÄKÖINEN HIIHTORETKI


Pahajoen talo "Mäntyaho" 1960-luvulla. Noihin aikoihin Arvo-setä oli ryhtynyt lentämään.


Herään aikaisin aamusta, sataa kevyttä räntää. Aamutoimien jälkeen pakkaan koriin teetermoksen ja eväät. Siirrän hiihtovälineet autoon ja lähden ajamaan. Ennen kuin pääsen suoralle tielle on kierrettävä viisi liikenneympyrää – olen ryhtynyt epäilemään ettei sellainen kiertäminen tee ihmisen tajunalle hyvää. Lähestyn jo Alavutta ennen kuin saan itseni kiinni jonkinlaisesta ajatuksesta – se liittyy lapsuuden kokemuksiin tienvarsien taloista. Ne riivasivat minua. Ihmettelin keitä noiden mustien ikkunoiden takana asui, miksi he olivat siellä – eikö olisi ollut parempi olla jossakin muualla.

Äitini kanssa kävin kyläilemässä monissa mustanpuhuvissa taloissa – ei kyläilemisen ilosta vaan velvollisuudesta, kuten äitini antoi ymmärtää. Minä olin seuralainen, minun mielipidettä ei kysytty – minä olisin äitini mukana kävellyt vaikka jyrkänteeltä alas. Yhä tänä päivänä nämä Pahajoen talot ovat minulle arvoitus. Lipakolla ohitan syntymätaloni, pihassa on hopeankiiltävä auto. Siellä on joku, istuu luultavasti ikkunan ääressä kuin isoäitini aikoinaan ja katsoo mietteissään harmaata maisemaa – Karjalassa olisi parempi. Tien toisella puolella on harmaa mökki. Siitä mökistä tuli tyttö hoitamaan minua – pitämään silmällä etten putoa kaivoon. Sen tytön yhä muistan, ripottelin hiekkaa hänen paljaille polvilleen ja kiljuin hurmiossa kun hän pompotteli vähäistä olemustani sylissään.

Valitsen vanhan ja mutkaisen valtatien 66. Seuraavasta mutkasta avautuu näkymä vanhalle kansakoululle. Koulussa istuin Saijan vieressä, hän oli hento ja lähes läpikuultavan hauras ilmestys. Katselin ikkunasta ulos, en pystynyt keskittymään mihinkään. Lääkäri määräsi Saijalle voita heikkouteen, kaksi isoa lusikallista joka päivä. Vitamiineista ei kukaan puhunut mitään. Pidin silmällä, että Saija otti voiannoksensa, samalla pidin silmällä Saijan polvia – ne olivat täydellisen symmetriset. Sellaisen kokemuksen olisi pitänyt kannustaa ihmistä, nostattaa siivilleen – vaan minä aloin taantua. Riuduin jo ihan silmissä.

Minulla ei ollut mitään sanottavaa, joten ainekirjoitus tuotti suuria ongelmia. Hädin tuskin sain aikaiseksi kolme riviä – kirjoitin yleensä kohtaamistani todellisista asioista. Niitä oli siihen aikaan hyvin vähän, tienoon laitamille saakka todellisuutta ei riittänyt lainkaan. Eräänä päivänä isoisäni toi minulle kirjoituskoneen, luultavasti hän oli voittanut sen korttipelissä. Aloin kirjoittaa joka päivä piittaamatta todellisuudesta tuon taivaallista. Seuraavan aineeni Kun isä lehmän osti opettaja luki ääneen koko luokalle.

Vanhat ainevihkot ovat hävinneet, mutta tarinan muistan. Eräänä iltana isä tuli töistä kotiin. Hän laski evässalkkunsa uunin viereen ja viittilöi innostuneena ulos. Tulkaapa katsomaan, mitä minä olen hankkinut, isä sanoi. Menimme ulos. Pihassa seisoi aitan seinään kytkettynä leukojaan louskuttava otus. Mikä tuo on, kysyi sisareni pitkäveteisen uteliaasti. Se on lehmä, sanoi isä. Enää me emme juo pelkkää vettä, vaan tästä laitteesta tulee... Mehua, veikkasi sisareni, joka piti sunnuntaisin tienvarressa mehukioskia. Ei vaan maitoa, sanoi isä. Mitä se on, kysyimme yhteen ääneen. Lehmä röyhtäisi äänekkäästi, nosti häntäänsä ja läväytti höyryävän kasan pihanurmelle. Karjalassa näitä lehmiä jo oli, selosti isä tohkeissaan. Ne pantiin kesäksi metsään, siellä ne söivät sieniä, saniaisia, suoheinää ja mitä nyt metsässä syödään. Taas näitä karjalajuttuja, sanoi sisareni. Ja minä kun en syö mitään mitä en ole ennenkin syönyt. Mistä sitä maitoa tulee, hännästä pumpaten vai, kysyi äiti. Eihän sitä sieltä tule, sanoi isä ja lähti hakemaan keittiöstä ämpäriä.

Samana keväänä voitin myös raittiuskilpakirjoitukset. Tosin Sepolla oli tässä kilpailussa kotietu, totesi opettaja ja viittasi isoisääni Aleksanderiin, joka ”maailmallisena miehenä” saattoi käyskennellä iltaisin pihatanhuvilla totilasi kädessään. Hän ei akkojen puheista piitannut. En muista enää mistä aiheesta kirjoitin, mutta tuskin sentään isoisästäni, joka ainakin meidän lasten mielestä oli erityisen mukava mies.

Käännyn Pahajoen kylään johtavalle rantatielle. Vanhan limonaditehtaan remontti ei ole edistynyt sitten viime kesän, katon suojaksi levitetyt muovit repsottavat ja yläkerran ovi on pudonnut maahan. Lunta on vielä metsässäkin ja pelloilla hieman enemmän, mutta hiihtokeliksi saakka siitä ei ole. Tastulan pelloille on kasattu jo pääsiäiskokko. Räntäsade loppuu ja maailma paljastaa itsensä sellaisena kuin se on.

Iltapäivällä ajan Rantatöysään, joka ei ole rannassa eikä Töysässä. Haen puusepänverstaalta nipun kehyslistoja. Radiossa joku ehdottaa kansanedustajien määrän puolittamista ja edustuskausien pidentämistä kahdeksaksi vuodeksi. Järkevä mies, vaan politiikka ei ole järjen asia. Sitten Hvorostovski laulaa venäläisen kansanlaulun, jossa usva laskeutuu tienoon ylle. Laulajan läpitunkeva ääni panee auton tutisemaan. Mikään ei voisi sopia paremmin tänäisen päivän tunnelmaan. Aleksanderhan oli myös laulumiehiä, palaa muistikuva mieleen. ”Uivat venhot virran uomaa”, saattoi hän keinutuolissa istuen tunnelmoida. Toisinaan Arvo-setä säesti kanteleella, ja totilasit höyrysivät pöydällä.

Hetken mielijohteesta päätän ajaa Kuortaneen kautta. Taas koen tuon vanhan vaivan, minulla ei ole mitään sanottavaa eikä ajateltavaa, vähäiset tosiasiat ja menneisyyden haamut on äkkiä ajateltu. Maisemakaan ei tarjoa mitään virikkeitä, suota ja metsää, ja vaihteeksi taas suota.

Spleen

Se oli kovaa kiintymystä
     näkyvät ominaisuutensa
     kadottaneeseen objektiin.
Sillä ei ollut osallisuutta
     sen enempää pyöreään kuin
     kulmaiseenkaan muotoon.
Jos se oli jotakin nimenomaista,
     se oli kaukana formaalisten
     välineiden ulottumattomissa.
Kevät tuli aikaisin, vaan
     maa oli jäässä vielä ensionakin.
Siemenperunat
     täytyi kairata maahan.
Iltaisin seisoimme
     talon takana hatut päissä.
Kaukana oli hybris
     ja huikentelevaisuus.
Elimme niin tavallista
     elämää että huimasi.
SJT 1984

Aleksander Viipurissa 1930-luvulla.

tiistai 3. maaliskuuta 2015

KESKUSTELU II


Joseph Beuys, varhainen litografia (Italienischer Weinmarkt, 1946) ja myöhäinen serigrafia (Zeichen aus dem Braunraum, 1984). Kuvat Beuys Grafik (Umeå 1995).


BEUYS: Sinun pitäisi, Jannis, nyt heti mennä pankkiisi ja heittää rahasi ikkunasta pellolle. Se on suora seuraus ajattelustasi. Sinä torjut talouden ja samalla olet tiukasti sen vanki. Ja niin kauan kuin kapitalismi täällä vallitsee, olet ihan yhtä velkaantunut kuin minäkin. Mutta minä taistelen sitä vastaan. Minä en usko, että kerjäläiseksi ryhtyminen on oikea tie. Äärimmäisenä keinona se kyllä on aina käytettävissä.
KOUNELLIS: Emme me autiomaahan lähde. Mutta voi olla, että meidät lähetetään sinne, ja se onkin toinen juttu.


Yhä vain on yöpöydälläni avoinna Keskustelu-kirja (suom. 1988). Jotenkin viehättää tuollainen avoin taiteen olemuksesta käytävä keskustelu. Minulla ei ole aavistustakaan mistä aiheista nykyään keskustellaan vai keskustellaanko mistään – pidetäänkö vain yllä ”sumeaa pöhinää ja pörinää”. Olen toisinaan käynyt joissakin seminaareissa ja muissa vastaavissa tilaisuuksissa, joissa itsestäänselvyyksien ympärillä pyörivä ”joutohöpinä” on saanut minut epätoivon valtaan. Lukuisista yrityksistä huolimatta en ole verkostoitunut, tuotteistunut enkä löytänyt sisäistä eläintäni.

Tuo kyseinen keskusteluhan käytiin Baselin taidehallissa lokakuussa 1985. Paikalla olivat Joseph Beuys, Jannis Kounellis, Anselm Kiefer, Enzo Cucchi ja Jean-Christophe Ammann. Keskustelun ensimmäisessä osassa – kesäkuussa 1985 – Kiefer totesi, että nykytaide on kuin ”suuri allas täynnä tummaa lietettä, ja on mahdotonta erottaa mitä siinä ui”. ”Kaikki on luvallista ja liberaalia; kaikki saa uida.” Lopulta jonkin käsitteellisen sekaannuksen vuoksi koettiin koko allas taiteeksi – viis siitä mitä siellä ui. Tuossa nykytaiteen tilanteessa – 30 vuotta sitten – dadaismin perilliset koettiin taantumuksellisiksi ja Duchamp poroporvariksi.

Nykynäkökulmasta katsottuna poikkeavaa on taiteilijoiden vasemmistolaisuuden ja anarkistisuuden korostaminen – naiiviuteen saakka. Ei sillä, etteikö nykypäivän taidetta tehtäisi yhtä naiiveista verukkeista lähtien. Onneksi taide on lähes aina parempaa kuin sen tekemisen syyt ja selitykset. Aikansa suurena antisankarina pidetty Beuys uhoaa nostavansa kuvanveistollaan ”koko paskakoneiston saranoiltaan”. ”Meidän pitäisi olla iloisia päästyämme lopultakin porvaristosta eroon”, toteaa Beuys. Mutta koneisto vain jauhaa ja ”suuret ihanteet, vapaus, veljeys ja tasa-arvo” kajastavat kaukana taivaanrannassa. Menneinä aikoina taiteilijalla oli sentään jotakin vastassaan, nykyään vain oma itsensä, kuten Kiefer lakonisesti lausahtaa.

Beuysin visio ”kaikkien taiteesta” ei myöskään ole toteutunut, vaikka eräänlaisena ”kumouksellisten ihanteiden” etiäisenä museoiden nurkissa yhä askarrellaan ”taiteellisia joutavuuksia”, ikään kuin hokema ”taide kuuluu kaikilla” vaatisi kaikkien ryhtymistä taiteilijoiksi. Beuys näkee (valppaalla silmällään) sellaisen ajan olevan käsillä, ”että jokainen ihminen on taiteilija”. ”Madridissa näin, miten suuria neroja jätehuollossa työskentelevät miehet ovat, (…) he ovat suurempia runoilijoita kuin nykyrunoilijat konsanaan.” Kounellis epäilee varovasti, että Homeros tuskin sentään oli jätekuski. (Nykyään ei enää ole jätteitäkään, on vain kierrätysmateriaalia.)

Kiefer ei näe mitään merkkejä tällaisesta kehityksestä. On olemassa asioita joita vain taiteilijat havaitsevat. Tästä syystä ”on olemassa taiteilijoita ja ei-taiteilijoita, niin on aina ollut ja tulee aina olemaan”. ”Ehkä on myös jumalia, jotka eivät mitenkään liity ihmisiin. Uskon, että taiteilijalle on mahdollista kuvata näitä voimia. Tiedän, että kuulostan absurdilta sanoessani, että ihminen saattaa ehkä havaita jotakin, aavistaa voiman, joka ei ole missään suhteessa häneen” Mutta ehkä juuri taiteilija – erotukseksi ei-taiteilijasta – pystyy siihen.”

Beuys nostaa seuraavaksi esiin maanviljelijät, ”jotka ovat taiteilijoita ja viljelevät perunoita”. Jos ihminen – pellollaan työskentelevä luova olio – kykenee kehittämään maasta elintärkeän tuotteen, niin ”silloin hänet täytyy hyväksyä myös taiteilijaksi.” Kounellis myöntyy ymmärtämään, että Beuys haluaa viedä perunoita museoon, mutta ”perunoiden viljely ei ole taidetta, kulttuuria kyllä”. Beuys vetoaa laajennettuun taidekäsitykseen, ”jonka mukaan sosiaalinen kuvanveisto on tärkein taidelaji”. Maalaustaiteen traditiossa työskentelevät – Masaccion kaltaisten menneisyyden haamujen kanssa seurustelevat – eivät toki sitä ymmärrä. Duchamp oli sentään 1900-luvulla, Brancusi kaukana antiikissa.

Anarkistisesta maalarin asenteestaan tunnettu Kiefer toteaa, että kaikki jotakin varten tehty taide on ”dekoratiivista”. ”On olemassa suuria taiteilijoita ja on koristelijoita.” Usein kuitenkin juuri nuo ”koristelijat” ovat kaikkein ”suurimpia”. Mitä muuta on ”sosiaalinen taide” sosiaalisena tilauksena kuin koristelua – ja onko sitä edes olemassa, ”sosiaalista taidetta”. Beuys sanoo etsivänsä ”luovuuden kantajaksi” suurinta typerystä, kaikkein alhaisimmalla tasolla olevaa tyhmyriä. ”On päästävä osalliseksi tylsämielisyydestä, sillä siinähän ovat tallella kaikki voimat kuten villi tahto, kiinnittymätön tunne-elämä ja ehkä aivan toisenlainen tietämys. Ehkä ne ovat taivaassa jo olemassa.” (Beuyshan tapasi konsultoida näyttelyitä tehdessään täytettyä jänistä.)

Jo aikaisemmin keskustelussa ohimennen mainitun Jean Genetin eräässä näytelmässä etsitään maailman ruminta naista. Mitä tekemistä sillä on minkään kanssa. Ehkä Genet elähdytti Beuysin (epä)taiteellista eetosta – tietenkin myös Genet on jo menneen taiteen pieruja.

BEUYS: Genet on humanisti.
KIEFER: Hän on rikollinen ja fantastinen, laaja-alainen taiteilija.
BEUYS: Rikollinen on hyvin tärkeä henkilö. Minäkin olen rikollinen. Mitä muutakaan tänään voi olla?
KIEFER: Sinä olet valtion tunnustama rikollinen.


Keskustelu, toim. Jacqueline Burckhardt, suom. Päivi Skyttä, Taide 1988.

  Anselm Kiefer, ateljee 1985. Kuva Keskustelu 1988.