PASKANJAUHANTAA

Bocca della verita. Kirjoittaja ”Totuuden suun” äärellä peräämässä puheittensa pitävyyttä. Rooma 1982.

Mitä paskapuhe oikeastaan on, miksi sitä löytyy niin paljon ja kenen tarkoitusperiä se palvelee. Princetonin yliopiston emeritusprofessori Harry G. Frankfurt tarjoaa teoksessaan kuivan humoristisen ja filosofisesti tarkkanäköisen sukelluksen paskapuheen logiikkaan, hän antaa meille paskapuheen teorian.

Tuntematon takakansirunoilija

Näin lupaavasti takakansiteksti esittelee Harry G. Frankfurtin kirjan Paskapuheesta (2006). Teksti on käännetty suoraan kirjan ensimmäisen kustantajan – Princeton University Press – painoksesta On Bullshit (2005). Kirjan odotusarvosta puhuu paljon sekin, että se on hetimmiten käännetty parillekymmenelle eri kielelle, kiina mukaan lukien. Takakannen suitsutus ei lopu tähän, vaan sitä jatkaa vielä ylistävästä kritiikistä poimittu lähes timantinkaltaisena hehkuva sutra – kuten tapana on. Tällä kertaa asialla on arvostettu kriitikko Bryan Appleyard (The Sunday Times):

Loistavasti kirjoitettu, ironisen syvällinen ja selkeä teos, esimerkki siitä mitä filosofia voi ja mitä sen pitäisi olla. Paskapuheesta on pieni mutta ajatuksia herättävä mestariteos, enkä todellakaan puhu paskaa näin sanoessani.

Suurissa kirjankustantamoissa on erityinen takakansikirjoittajien – takakansirunoilijoiden – ammattikunta, joiden ainoa tarkoitus on laatia ytimekäs kirjaa myyvä teksti. Kirjan sisältö ei takakansirunoilijan hybristä rajoita – syystäkin usein epäillään, onko kirjoittaja lukenut kyseistä kirjaa lainkaan. Ties vaikka kustantajan koira laatisi nuo puffit. Silti takakannen sepustukset luetaan huolella, vaikka muuten on tapana halveksia nimettömiä ja jopa nimimerkin taakse kätkeytyviä kirjoittajia. Jo näillä eväillä voi todeta, että ainakin Paskapuheesta kirjan taskukokoisessa takakannessa (13 x 10 cm) on sorruttu paskapuheeseen.

Kustantajan lasketteleman ruikulin vielä ymmärtääkin, mutta ei voi kun ihmetellä kriittisen asenteen hukkumista, kun kustantajan sivuilleen poimimat muutkin kriitikot veisaavat samaa k(a)uraa tyyliin ”tämä kirja tulee muuttamaan elämäsi”. Kokemuksesta voin todeta, että huoletta voi jättää lukematta nuo ”elämäsi muuttavat” kirjat. Säästyy paljolta paskanjauhamiselta.

Frankfurtin ongelmaksi muodostuu paskapuheen määrittäminen. Onko se valehtelemista, vasten parempaa tietoa puhumista, juoruilua vai turhanaikaisten kliseiden ja latteuksien latelemista. Frankfurtilta (nimestä tulee pakostakin mieleen jokin paikkakunta, jossa nuoruudessani olen vartonut junaa) on tuhlaantunut jo parikymmentä sivua ennen kuin hän pääsee kysymään, onko humpuukin puhuminen paskapuhetta. Tässä vaiheessa olen jo kadottanut niin humpuukin kuin paskapuheenkin olemuksen. Kun isoisäni sanoi, että se paskapuhetta, oli asia sillä selvä. Sitä ei tarvinnut sen kummemmin määritellä, mutta nyt on varmuus karannut sanojen helinään.

Kun tähän vielä lisätään heideggerilainen lörpöttely – ”subjektivis-objektivistinen todellisuusdiskurssi” – siintää edessäni suunnaton erämaa. Onko asiantuntijuuslörpöttely, poliittinen jargon tai lörpöttely ymmärtämisen ja syvällisyyden teeskentelynä paskapuhetta. Onko julkisessa spektaakkelissa esiintyvä ”tavallisuudellaan ylvästelevä” ihminen (Das Man) utelias ja kaksimielinen lörpöttelijä, joka pitää yllä turhaa puhetta juoruillen ja itsestäänselvyyksiä laukoen. Tuttuahan tuo on suomalaisessakin elämänmenossa, vaikka me ”tanan tuppisuut” olemme saaneet häpeäksi saakka kärsiä siitä, että emme osaa small talkia – kepeää paskapuhetta. Julkisen nomenklatuuran lörpöttelyä on tutkinut ainakin Pertti Julkunen (2005 ). Mutta tuohon erämaahan emme lähde.

Kun luin syksyllä 2006 jostakin lehdestä, että Harry G. Frankfurtin kirja Paskapuheesta (2006) on ilmestynyt suomeksi, olin siitä melkoisen innostunut. Aikaisemmin en ollut kuullut Frankfurtista enkä hänen kirjastaan yhtään mitään. Kirja kuitenkin unohtui ja katosi tiedostuksestani, kunnes se viime syksynä osui käteeni kirjastossa. Avasin kirjan satunnaisesta kohdasta, jossa epäiltiin ettei Wittgenstein osannut vitsailla. Tämä riitti, otin kirjan mukaani.

Kirjasta on jaariteltu jo yli 30 sivua, kun Frankfurt päättää epätoivoisesti turvautua Wittgensteiniin. Kysymys on kaskusta, jonka kertoo 1930-luvulla Cambrigessa Wittgensteinille venäjää opettanut Fania Pascal:

Nielurisani oli leikattu, ja viruin Evelyn Nursing Homessa itsesäälin kourissa. Wittgenstein soitti. Kähisin puhelimeen: ”Oloni on kuin yliajetulla koiralla.” Häntä ällötti: ”Ethän sinä tiedä miltä yliajetusta koirasta tuntuu.”

Suomentajan erikoinen sanavalinta ällöttää on ilmiselvää liioittelua, olipa se käännetty mistä hyvänsä englannin kielen verbistä. Ehkäpä Wittgenstein, joka oli tarkka kielellisestä ilmaisusta, totesi tässä vain tosiasian. Frankfurt (nyt mieleen putkahtaa lentokentän täpötäydet hallit) epäilee, että Wittgenstein yritti tässä vitsikästä tokaisua, mutta äreänä tosikkona epäonnistui pahanpäiväisesti. Tätä sinänsä harmitonta tapausta jauhetaan sivutolkulla ja lopulta kirjoittaja päätyy uskomaan, että ”kohdatessaan vihjailevaa tai kuvaannollista kielenkäyttöä Wittgenstein oli juuri niin mahdoton kuin Pascal esittää”.

Mutta mikä tässä on paskapuhetta, ei mikään. Tämän myös Frankfurt myöntää ja antaa ensimmäisen vihjeen aiheensa määrittelemiseksi: ”Välinpitämättömyys totuuden vaalimisen suhteen – piittaamattomuus siitä, miten asiat todella ovat – on käsittääkseni paskapuheessa olennaista.” Wittgensteinin asiassa ei päästä puusta pitkään. Ja sitä paitsi siinähän oli kysymys metaforasta. Tuskinpa varsin värikästä kieltä käyttänyt filosofikaan oli kuuro metaforille. Tähän viittaa myös filosofin toteamus, että juuri ”metafora näyttäisi ylittävän kielipelien välisen rajan”. Ilman metaforia kielen ilmaisukyky latistuisi ja kuivuisi lopulta pelkäksi örähtelyksi. Lainaan pätkän Lauri Seppäsen kirjasta Kieltä ei ole (2004):

Yleisesti tiedetään, että uusi ja elävä metafora kuolee nopeasti kirjaimelliseksi eli osaksi kielen tuttua inventariota, ja että kielet koostuvat valtaosin (elleivät kokonaan) kuolleista metaforista.

Nyt ollaan jo sivulla 72. Frankfurt on pääsyt siihen käsitykseen, että paskapuhe ei välttämättä ole perätöntä. Se ei siis ole valehtelua, ei ainakaan välttämättä. Tämä vaatii koukkaamista vielä kauempaa. Augustinus eritteli kirjassaan Valehtelusta (395) peräti kahdeksan erilaista valehtelun lajia. Ja ainoastaan viimeiseen kahdeksanteen luokkaan kuuluvat valheet ovat todellisia valheita, niitä ”jotka kerrotaan ainoastaan valehtelemisen ja erehdyttämisen ilosta”. Useimmat valheet kerrotaan yleensä hyvästä syystä, jopa pakon edessä. Mutta todellinen valehtelija ”nauttii valehtelusta, perättömyys itsessään riemastuttaa häntä”. Asia selvä. Siinä selkeä viesti 1620 vuoden takaa kaikille ehdoin tahdoin valheita kehrääville trollaajille ja paskanpuhujille. Mutta paskapuheen ydin on yhä hukassa.

”Miksi paskapuhetta on niin paljon?”, kysyy Frankfurt ja vastaa: No siksi, että meitä yllytetään kaiken aikaa esittämään näkemyksiämme asioista, joista emme useinkaan tiedä mitään, sillä ”demokraattisen valtion kansalaisella on velvollisuus muodostaa mielipiteitä kaikesta – tai ainakin kaikesta, mikä liittyy hänen maansa asioiden hoitoon”. Toisaalta joutopuheella on positiivinenkin puolensa, se vapauttaa vaitonaisesta synkkyydestä ja mahdollistaa inhimillistä vuorovaikutusta. Mutta samalla se synnyttää kohtuuttomia ja vääriä mielipiteitä, jotka eivät perustu todellisiin havaintoihin maailmasta – kriittisyydestä puhumattakaan. Pahat puheet, lörpöttely, juoruilu ja suoranaiset valheet aiheuttavat suunnatonta vahinkoa kaikkialla ihmiselämässä.

Lopputulema: Kaiken tämän informaatiotulvan ja puheenpaljouden keskellä on mahdotonta pysyä uskollisena tosiasioille, joten täytyy yrittää pysyä uskollisena edes mielipiteilleen. Frankfurtin mukaan kaikenlaiset ”antirealistiset opit horjuttavat uskoa siihen, että olisi kannattavaa ryhtyä tasapuolisesti selvittämään, mikä on totta ja mikä epätotta, ja jopa siihen, että asioiden objektiivinen tarkastelu olisi edes ajatuksena järkevää”. Kirjan viimeisessä lauseessa kirjoittaja varoittaa vilpittömyyden vilpillisyydestä ja toteaa, että ”sikäli kuin asia on näin, on vilpittömyys itsessään paskapuhetta”. Samaan kategoriaan solahtavat myös poliittiset "arvokeskustelut".

Ihmisten puheet

lankeavat ylleni

kuin kaatosade.

SJT (haiku, 2002)

Harry G. Frankfurt: Paskapuheesta, suom. Antti Nylén, Johnny Kniga 2006.

Lauri Seppänen: Kieltä ei ole: Uuspragmatistista kielifilosofiaa: Richard Rorty ja Donald Davidson, Tampere University Press 2004.

KURATAANKO VAI JYRÄTÄÄNKÖ

Oikea jury mutta väärä galleria. Reykjavik 1999. Kuva SJT.

Sattumoisin osui käteeni vanha Taide-lehti vuodelta 1996. Lehdessä pohditaan taidenäyttelyiden kuratointia, joka tuolloin oli vielä varsin uusi asia. Sitäkin pohditaan, onko se kuratointia vai kuraamista. Aikaisemmin tällaista näyttelyiden kokoamista ja ripustuksen suunnittelua hoitivat komissaari ja jury – yhdessä tai erikseen.

Juryn päämääränä on saada aikaan näyttelykokonaisuus, jossa yksittäiset taideteokset tulevat mahdollisimman hyvin esille. Hyvin tehty näyttely on usein parempi kuin osatekijöidensä summa. Nykyään yhä useammin tätä tehtävää hoitaa kuraattori. Näyttelyjuryt koostuvat taiteilijoista, kun taas kuraattori saattaa tulla mistä tahansa.

Kuratoinnista tuli nopeasti ilmiö, jota ilman ei yhtäkään näyttelyä kuviteltu saatavan aikaan. Vastenmielisenä alettiin pitää käytäntöä, jossa taiteilijat ovat toteuttamassa taidenäyttelyitä. Jo mainitussa lehdessä haastateltu silloinen Moderna Museetin johtaja Pontus Hultén pitää sitä suorastaan itäblokin touhuna. Mutta ovathan taiteilijat niin taiteen kuin taiteen tekemisen asiantuntijoita – miten ihmeessä he eivät saisi olla päättämässä omista asioistaan.

Toisaalta Hultén näkee kuratoinninkin ajautuneen epäterveeseen malliin, jossa näyttelyitä tekevät kuraattorit kuvittelevat itse olevansa jonkin sortin taiteilijoita, joille taideteokset ovat vain oman näyttelyteoksen – illustraation – oheismateriaalia. Hyvin pian kuraattorit ryhtyivätkin kyhäämään taideteosten ympärille uutta yleisöä kosiskelevaa sisältöä. Yhdenkään juryn mieleen tuskin pälkähtäisi taideteosten avittaminen sekalaisilla metatiedostoilla.

Kuratointi ei ollutkaan ainoa autuuteen johtava tie. Monessa tapauksessa vanha kunnon kolmipäinen jury tuottaa paremman tuloksen. Sitä paitsi taide on intersubjektiivista – taiteen asiantuntemus ja ymmärrys ei asu kenenkään yksityisen ihmisen päässä. Taide on ihmisten välistä toimintaa.

Tämän hetken näkyvintä näyttelyantia edustaa Serlachius-museo Göstassa Mäntässä menevä Anselm Kieferin teosten näyttely ”In the Beginning”. Näyttely on yksi kaikkien aikojen parhaista visuaalisen taiteen näyttelyistä Suomessa. Kieferin teokset eivät kuratoinnista kummene, niin intensiivisiä, monitulkintaisia ja selkeästi tilaa hallitsevia ne ovat. Ne eivät selittämällä ja tarinoimalla mielipiteiksi lannistu. Ehkäpä tästä syystä monet kokevat Kieferin teosten äärellä olevansa vasten ymmärryksensä seinää.

Taiteen ymmärtäminen on usein hankalaa ja joskus melkein mahdotonta. ”Taide on vaikeaa, se ei ole viihdettä”, sanoi Kiefer eräässä haastattelussa. ”On vain muutamia ihmisiä, jotka voivat sanoa taiteesta jotakin. Kun näkee uutta taidetta on annettava itselleen runsaasti aikaa tutkailla sen heijastuksia ennen kuin voi päättää, onko se taidetta vai ei.” Paradoksaalisesti voisi sanoa, että taiteen ymmärtäminen on ymmärtämättä jättämistä. Vain heittäytymällä ohi ennakko-oletusten ja kuvallisuuden ansan voi vapautua kokemaan taiteen ainutlaatuisen.

Näkeminen on väijyksissä olemista, sen odottamista mikä tulee nousemaan taustalta esiin nimeä vailla ja mikä on aluksi mielenkiinnotonta; vaikeneva alkaa puhua, suljettu avautuu.

Paul Virilio, Taide 4/1996

Ilmestynyt kolumnina Ilkassa 20.1.2016

KURKISTUS VERHON TAAKSE

”Olioita sinänsä”, Constantin Brancusin ateljeemuseo, Pompidou-keskus, Pariisi 1999. Kuva SJT.

Tunnettu ja suosittu ranskalainen romaanikirjailija Michel Tournier (1924–2016) oli myös loistelias esseisti ja terävänäköinen taidefilosofi. Oheisen tekstin kirjoitin Tournierin esseekokoelman Taaborinvuori ja Siinainvuori ilmestyessä suomeksi 1990.

"Kirjailijalle ei ole mitään lumoavampaa kuin päästä lymyämään suuren maalarin tai suuren kuvanveistäjän ateljeen nurkkaan, unohtua sinne ja katsella kaikessa rauhassa luovaa ihmistä luomistyönsä parissa." Näin kirjoittaa Tournier jatkaen Vasarin, Valeryn ja Genet'n perintöä.

Tournier väittää että logosfääri – sanojen kyyhkyslakka – antaa siivet kuvataiteelle, ilman sitä "heillä olisi lyijynraskaat jalat". Vasari ei ollut ehkä kovin merkittävä maalari, mutta ilman hänen teostaan Taiteilijaelämäkertoja (1568) me emme tietäisi renessanssin taiteilijoiden elämästä juuri mitään.

Tournier käsittelee kirjassaan kuvan ja merkin suhdetta, joiden vastapooleiksi hän asettaa Siinain ja Taaborin. Kun Mooses toi laintaulunsa alas Siinainvuorelta, oli kansa rakentanut palvottavakseen kultaisen epäjumalankuvan. Sen nähdessään Mooses löi rikki laintaulut, koska merkki ja kuva olivat yhteen sovittamattomat.

Taaborinvuorella Jeesus asettui Vanhaa testamenttia vastaan: ”Hänen kasvonsa loistivat kuin aurinko.” Jeesus paljasti opetuslapsilleen jumalallisen olemuksensa ja vahvisti näin kuvan voiton merkistä. "Kristitty länsimaailma onkin sittemmin jatkanut tällä kaikkialla läsnäolevan, riivaavan, palvotun kuvan tiellä. (…) Yllemme levittyvä, katumme ja talomme valtaava kuvatulva peittää vahingoittamatta nämä kalliot, puheen ja kirjoituksen, nämä korvan ja silmän merkit, mutta ennen kaikkea älyn virittäjät.”

Vuonna 1839, Institut de Francen annettua valokuvalle virallisen siunauksensa, Horace Vernet julisti maalaustaiteen kuolleen. Mutta maalaustaiteenkin oli kuoltava voidakseen syntyä uudelleen.

1908 Kandinsky ripusti epähuomiossa maalauksensa ylösalaisin ja kuin taikasauvan iskusta ulkoisten ilmiöiden muodostaman kuvaverhon takaa paljastui numeeni – olio sinänsä. Tapahtuman seurauksena Kandinsky hylkäsi figuratiivisen maalaustaiteen, joka vuosisatoja oli estänyt ihmissilmältä suoran näkemisen mahdollisuuden, ja alkoi maalata kätkeytymätöntä numeenien ”sisäistä säteilyä”.

Michel Tournier kirjoittaa perimmäisistä asioista kiehtovasti ja selkeästi. Hän saa meidät uskomaan ihmeeseen, että verhon taakse voi ehkä sittenkin kurkistaa. Maalauksen todellinen arvo paljastuu vasta esittävän figuratiivisen naamion takaa. Jos siellä ei ole mitään, maalaus on arvoton.

Lumoutuneena hän lähestyy taulua ja huomaa että se on yksi hänen omista töistään, joka on epähuomiossa ripustettu ylösalaisin. (…) Väärin päin katseleminen oli repinyt harmaan verhon joka samentaa ja heikentää nuoruuden esineistä ja olennoista. Tämä perustarina merkitsee abstraktille maalaukselle samaa kuin Aatamin ja Eevan tarina ihmiskunnalle

Michel Tournier

(Ilmestynyt Ilkassa 11.6.1990)

Michel Tournier: Taaborin-vuori ja Siinainvuori. Taide 1990.

ANSELM KIEFER JA TUHKANHARMAAN SÄTEILEVÄ KIRKKAUS

Der fruchtbare Halbmond / Hedelmällinen puolikuu (2010). Kuva SJT.

Anselm Kiefer on palannut Lontooseen suurikokoisten maalausten kanssa, joissa hän meditoi tulenpalavaa maailmantuskaansa kuin myrskynsilmässä. Juuri sen parempaa visuaalista taidetta ei länsimaissa viime vuosina ole tehtykään.

S. J. Tanninen: Kuvataidetta Lontoon talvessa, Ilkka 1977.

Serlachius-museo Göstassa on parhaillaan menossa Anselm Kieferin teoksia esittelevä näyttely Alussa – In the Beginning. Näyttely on yksi huikeimmista Suomessa koskaan nähdyistä kuvataiteen näyttelyistä. Samalla se nostaa Gösta-museon aivan omaan luokkaansa kotimaisten taidemuseoiden laihanlaisessa katraassa. Aikaisemmin olen nähnyt Kieferin näyttelyt I Hold All Indias in My Hand Anthony D'Offay Galleryssa Lontoossa 1997 ja Let a Thousand Flowers Bloom Louisianan modernin taiteen museossa Humlebækissa 2001. Göstan näyttelyn ripustuksen intensiivisyys ja Kieferin teosten sielua raastava paineaalto ylittää jopa nuo aikaisemmat suuret taidekokemukset.

Maalarina koen Kieferin teoksissa vahvaa maalauksellisuutta, vaikka ne rankassa materiaalisuudessaan ja työstötekniikoiden veistoksellisuudessaan eivät ehkä tiukasti ottaen maalauksia olekaan. Järeässä näyttelykirjassa varoitetaan katsojaa moneen kertaan Kieferin ja hänen teostensa pelottavasta monimutkaisuudesta – ne kun tuntuvat sisältävän niin mahdollisten kuin mahdottomienkin maailmojen historiat. Se on aivan turhaa, sillä Kieferin teokset soivat väkevästi tilallisuudessaan, valollisuudessaan ja sisäisessä hehkussaan vaikka ei partituuria olisi kuunaan nähnyt. Niissä on universaalia tuhkasta noussutta poltetun maan kauneutta ja ensimmäisen päivän varjotonta valoa, värien dynamiikkaa ja harmaiden sävyjen säteilevää kirkkautta.

Oppaan – vai pitäisikö sanoa museopedagogin – perässä tarpoessa huomaa, että nämäkin hillittömät visiot saa selittämällä taantumaan mielipiteiksi. Kiefer itse kieltäytyy olemasta minkään nimenomaisen – mielipiteiden, valistuksen, politiikan – asialla. ”Taide on vaikeaa, se ei ole viihdettä. On vain muutamia ihmisiä, jotka voivat sanoa taiteesta jotakin – se on hyvin rajallista”, sanoo Kiefer. ”Kun näkee uutta taidetta on annettava itselleen runsaasti aikaa tutkailla sen heijastuksia ennen kuin voi päättää, onko se taidetta vai ei.” Taiteen ostaminen ei ole taiteen ymmärtämistä, sen enempää kuin sekään, että havaitsee – itse tai jonkun opastuksella – taideteoksen viittaavan johonkin, siis esittävän jotakin. Siinä kohtaa ollaan vasta aivan alussa – in the beginning.

Voyage au bout de la nuit / Niin kauas kuin yötä riittää (2002) (yksityiskohta). Kuva SJT.

Välttyäkseni sepustamasta uusia epiteettejä lainaan tähän Let a Thousand Flowers Bloom -näyttelystä Humlebækin marskimaalla – seuranani kirkuvat linnut, viinipullo ja smørrebrød – kesällä 2001 kirjoittamaani tekstiä:

”Louisianan modernin taiteen museo ja ympäröivä paratiisillinen veistospuisto kylpevät loppukesän auringonpaisteessa. Vehmaan vihreyden taustalla kimmeltää valheellisen sininen Itämeri, jonka lenseillä aalloilla keikkuu lukematon määrä purjeveneitä ja muita vesillä liikkumisen välineitä.

Ihmisiä istuksii ja loikoilee pitkin rantatöyräitä pikniklaukkuineen ja viinipulloineen, jotkut ovat pujahtaneet museon hiekkarannalta uimaan. Pikkulapsia juoksentelee pitkin nurmikoita viikinkisarvet päissään. Taideaarteisiin tutustuminen ei ole saattanut ainakaan näitä ihmisiä suuren järkytyksen valtaan.

Louisianan erityisnäyttelynä on Anselm Kieferin majesteettisen suurikokoisten ja vangitsevan hypnoottisten maalausten temaattinen kokoelma museon länsisiivessä. Maalausten lisäksi esillä on Kieferin omaperäisiä paperille työstettyjä ”taidekirjoja”, joita tällä kertaa ei saa selata – katsoa vain valkoisen viivan takaa. Näyttely on Kieferin ensimmäinen näyttely Tanskassa ja Pohjoismaissa yleensäkin.

Kiefer aloitti taiteilijauransa myrskyisesti 1969 ironisoimalla ristiriitaisia tunteita herättävän pystykäsitervehdyksen, jota ovat käyttäneet niin natsit kuin kommunistitkin. Kiefer kuvautti itsensä saksalaisiin pussihousuihin sonnustautuneena tervehtimässä käsi ojossa merkittäviä eurooppalaisia näkymiä: rakennuksia, aukioita, meren rantaa, pilviä ja taivasta. Se oli epätoivoinen yritys vapauttaa ihmisten eleet historiallisista kahleistaan.

Kansainvälisesti kiistelty hahmo Kieferista tuli 1970-luvulla maalaamiensa rujojen maalausten myötä, joissa tekijä perkasi yhä syvemmältä saksalaista menneisyyttä ja sielunmaisemaa. Kieferin maalaukset puhuttelivat eritoten sisältönsä kautta. Niissä oli outoja synkkiä rakennelmia ja karrelle palanutta maailmaa, jossa oudot hirviösankarit olivat toimittaneet hirvittäviä riittejään. Siitä huolimalta Kieferin hiiltyneissä ja tummasävyisissä raskaalla kädellä jyrätyissä teoksissa oli eräänlaista vapauttavaa kauneutta, joka kätkeytyi tuhon ja luovuuden salaperäiseen vuoropuheluun.

Yllättäen 1990-luvulle tultaessa Kiefer alkoi maalata suurikokoisia maalauksia, joissa oli paksulti akryyliväriä, shellakkaa ja säkeittäin mustia auringonkukansiemeniä.

Maalausten aiheena oli totinen raivoisasti kasvava auringonkukkapelto, jonka etualalla taiteilijan alter ego makasi selällään shavasana-asennossa, jota yogit kutsuvat vihon viimeiseksi asanaksi. Teosten pakahduttava pysähtyneisyys antaa mahdollisuuden monenlaisille tulkinnoille: taiteilija on mahdollisesti hylännyt protestinsa ja jättänyt maailman silleen, kuten Heidegger sanoisi.

(Tähän on pakko lisätä välihuomautus. Silleen jättäminen ei toki tarkoita minkään hylkäämistä, päinvastoin, ehkäpä juuri se mahdollistaa taiteen ja maan uudelleen pystyttämisen. Seuraten tässä Keiferinkin hyvin tunteman filosofin eetosta. Kaikkineen sana protesti tuntuu tässä yhteydessä väärin mitoitetulta.)

Louisianan näyttelyn maalauksilla on vain yksi nimi Antakaa tuhansien kukkien kukkia. Muutenkin nämä uudet teokset ovat kuin yhtä ja samaa järjettömän suurta maalausta. Tervehtimisen teema on myös palannut takaisin Kieferin kuvastoon; tällä kertaa jokaisen maalauksen vinjettinä seisoo Maon patsasmainen hahmo oikea käsi pystyssä. Maalaukset ovat saaneet alkunsa Kieferin Kiinan matkasta ja eräänlaisesta Maon kulttuurivallankumouksen käänteisestä rehabilitoinnista. Louisiana Magasinin haastattelussa Kiefer sanoo näkevänsä Maon tyhjänä ikonina, jonka voi sijoittaa mihin tahansa tervehtimään mitä tahansa.

Tästäkin huolimatta Kieferin uudet teokset synnyttävät ylevän ja hartaan ilmapiirin, sen kaltaista tunnelmaa on vaikea kuvitella löytävänsä mistään muualta. Kieferin maalausten materiaalinen runsaus alistuu jälleen kerran maalarin käsialan rokonarpiseen virtuositeettiin ja kirkkaiden harmaiden sävyjen lumottuun valoon.”

I hold all Indias in my hand,

pearls which, in a diamond of rubies,

pronounce ice with sonorous disdain.

And sometimes words of tyrant fire,

crimson flashes of laughter,

Dawn, elegance and the pride of heaven.

Francesco de Quevedo, Portrait of Lisi

S. J. Tanninen: Antakaa tuhansien kukkien kukkia, Ilkka 2001.

Louisiana Magasin 2/2001.

Die große Fracht / Suuri rahti (1981/96). Kuva SJT.