”On the Road”, Kalajoki 1966. Kuva J. Manninen.
Oodi ololle & elolle
Yhä muistan sen
aamuvirtsan, miten se
lensi kaaressa yli
koirankopin kauas
naapurin pellolle.
Ja kaikki ne yön,
jälkeiset paineet…
– SJT, Pahajoki 1966
Tällä kertaa en ryhdy kirjoittamaan uutta tekstiä merkkipäivän ratoksi vaan valitsen syntymäpäivärunoksi nuorukaisena 1966 aamutuimaan laulamani oodin. Se on mahtipontisen häikäilemätön, mutta kyllä se tällaista vanhaa äijää ilahduttaa. Tosin siinäkin kaikuu jo aavistus, että voima ei ole aina kanssamme – vaan kaikki otetaan vähitellen pois. Olin tuolloin kirjoittajana jo vanha tekijä, sillä olin kirjoittanut alituiseen siitä saakka kun Pahajoen kansakoulussa opin kirjoittamaan. Silloin isoisä Aleksander hankki (tai ehkä voitti korttipelissä – mistä tuon tiennee) minulle Rheinmetall merkkisen kirjoituskoneen.
Sain hetimiten kuulla, että mikään tässä maailmassa ei ole niin turhaa kuin runolle ryhtyminen. Vähän myöhemmin ryhdyin myös maalaamaan. Siihen saakka meillä kotona oli vain isäni maalaamia kömpelöjä akvarelleja, joissa pitkäkaulaiset joutsenet kelluivat Kiimajärven aalloilla. Ne muistuttivat, että olimme kaukana kotimaisemista – vieraalla maalla. Maalaaminen oli lähes yhtä joutavaa ajanhukkaa kuin runoilukin, mutta pelloillaan askartelevat naapurit eivät nauraneet sille yhtä makeasti kuin runoudelle. Maalaaminen sentään vaati jotakin taitoa. Siihen eivät kaikki pystyneet.
En väittänyt vastaan, ja turhaa se olisi ollutkin. Runojahan ei varta vasten kirjoiteta, ne tulevat jos tulevat, kuten lapselta ”kakka”, kuten eräs runoilija on todennut. Maalaaminen taas vaati näkemisen taitoa, kaikki tulevat opinnot keskittyivät siihen. Jos ei näe, on väärällä alalla. Minulle oli pitkään täysin arvoitus, mikä oli se ”taide” jokamikä olisi pitänyt nähdä. Taideakatemian koulussa haukuimme toistemme teoksia jahdatessamme sitä ”jotakin”. Olin osallistunut jo valtakunnallisiin näyttelyihin ja näyttelykutsuja tipahteli ulkomaita myöten, enkä vieläkään nähnyt. Tilanne oli kinkkinen. Vanha mestari Unto Pusa lohdutti, että se vie vähintäänkin kymmenen vuotta ennen kuin tajuaa, ettei mitään osaa eikä mitään näe.
Näkeminen oli vaikeaa muillekin, vaikka harvoin siitä ääneen keskusteltiin. Amerikkalainen maalari Jasper Johns antoi eräässä haastattelussa tyhjentävän lausunnon: ”Joskus näen sen ja sitten maalaan, joskus taas ensin maalaan ja sitten vasta näen sen.” Helkkari soikoon, syvällä kusessa ollaan, ajattelin. Taide olikin vaikea pala selätettäväksi. Oli kai syytä ryhtyä etsimään muita hommia.
Kunnes sitten eräänä yömyöhänä näin näyteikkunassa painojäljennöksen Paul Kleen maalauksesta. Siinä silmänräpäyksessä heräsin kuin raskaasta unesta. Yhtäkkiä näin kaiken. Tila ei ollut tokikaan pysyvä, sillä varjot ja epäilys yrittivät tuon tuostakin hiipiä tiedostukseeni. Joten näkemisen välinettä (taitoa) on täytynyt virittää ja harjoitella. Valaistuminen on harvoin pysyvä olotila, auvoisena avautuva valtatie – pikemminkin se on pienten valaistumisaskelten polku.
Oliko kaikki sattumaa? Sattumaa ei ole, kuiskasi filosofi kaapista. Michel Foucault’n mukaan Kleen teokset kokoavat ja hajottavat maalaustaiteen elementteihinsä, joissa paljastuvat kaikki maalaustaidetta koskevat käytännöt ja tieto. Foucault vertaa sitä Velásquezin taiteen vastaavaan vaikutukseen omalla vuosisadallaan.
Sikäli kuin Klee saa näkyvässä muodossa esille kaikki eleet, teot, ääriviivat, linjat, piirteet ja pinnat, joista maalaus voi muodostua, hän tekee itse maalausaktista maalaustaiteen auki levitetyn, säkenöivän tiedon. (Michel Foucault 1966)
Nykyään taiteen pahoin ruohottunut polku on yhä vaikeimmin löydettävissä. Jo pitkään on menty ”yleisö edellä” ja tehdään sellaisia näyttelyitä, joista ”taide” on kaikin mahdollisin keinoin niistetty pois. Salakavalasti kysytään, mitä muuta ”taide” voisi olla kuin hankalaa ja ikävää taidetta, olisiko se viihdettä, somistusta, urheilua tai mitä tahansa. Pelätyin tilanne on se, jossa ”taide” paljastuukin taiteeksi ja karkottaa vaivoin ”yleisötyön” nimissä paikalla houkutellun ”tyhmän yleisön” huissin helkkariin. Entä jos yleisö ei olekaan niin tyhmää?
Taide toimii vain taiteena. Taiteena se paljastaa näkymättömäksi haalistuneen elämismaailman ja avaa aivan uusia maailmoita. Jean-Luc Nancyn mukaan taide voi olla ”kauneutta”, ”ylevyyttä”. ”tarkoituksenmukaisuutta ilman tarkoitusta”, ”makuarvostelma”, ”aistimellinen ilmentymä” ja ”totuuden asettumista teokseen tekeille”, mutta mikään näistä ei yksin tee taiteesta taidetta eikä kenestäkään taiteilijaa. Jotkut vielä tänä päivänäkin väittävät, että taide on ”kommunikaatiota, kantaa ottava viesti yhdeltä toiselle”, mutta se ei ole sitäkään.
Taide on aina maailmaa luovaa, mutta se paljastaa, mitä maailman luominen todella on: jotain välttämättä moninaista, taittunutta ja epäjatkuvaa, värin tai äänensävyn häivähdystä, taipunutta ilmaisua tai massaa, välähdystä, tuoksua, vaimeaa laulua tai hiipivää askellusta. Se on erään maailman syntymä (ei systeemin rakentamista). Maailma on aina niin monta maailmaa kuin tarvitaan maailman tekemiseen. (Jean-Luc Nancy, 2021)
Taide on mysteeri, emme ehkä koskaan saa selville sen todellista laitaa. Ehkäpä se on synergian kaltainen kyky (tai oire), joka on vain joillakin ja joillakin toisilla taas ei. Jotakin tästä kyvystä kertoo sekin, että antiikin Kreikan ihmisillä oli tapana maalata kammottavan räikeillä väreille meidän mielestä niin täydelliset tuon aikakauden veistokset. Samalla on syntynyt epäilys, että tuo kyky saattaa kadota yhtäkkiä jonnekin sinne mistä se on tullutkin. Yhtenä aamuna vain toikkaroimme kaikkien näiden taideteosten ympäröiminä, emmekä tajua miksi hitossa olemme ne tehneet.
Muutama viikko sitten kevätauringon paistaessa kuumasti vinttikammion seinään kirjoitin yhden ihan uudenkin runon. Sen naiivi symboliikka sopii näihin aikoihin tai mihin tahansa aikoihin. Joten heitetään sekin kesätuulen vietäväksi.
Oodi keväälle
Aurinko paistaa
ja seinä on lämmin.
Kelpaa meidän kusiaisten
siinä kirmata.
Minne tässä oikein mennään?
Viis siitä, kunhan mennään.
Joku tulee vastaan ja joku
viilettää ohi – samanlaisia
molopäitä kaikki tyynni.
Se yksi, joka uskaltautui nurkan
taakse, ei koskaan palannut.
– SJT, Hallila 2023
Ps. Eräs ystäväni kysyi tässä taannoin tekoälyltä, mitä on taide? Ja tekoäly vastasi viisaasti ja tyhjentävästi kuin paraskin nykyajan ”virallinen taideasiantuntija”. Ja sehän ei voi nähdä (siis tekoäly), ei kerta kaikkiaan voi. Jos ja kun tekoäly oppii näkemään, toteutuu Auguste Renoirin ennustus: Kun taide loppuu, loppuu kaikki muukin.
Linkit:
S. J. Tanninen – Online Gallery
https://sites.google.com/view/s-j-tanninen-online-gallery/etusivu?authuser=0
Jean-Luc Nancy: Singulaarinen pluraalinen oleminen, suom. Viljami Hukka & Anna Nurminen, Tutkijaliito 2021.
Michel Foucault: Onko ihminen kuollut?, suom. Simo Määttä, niin & näin 2014.
Villenraitin työhuone, vinttikammion ripustusta 2023, Kuva SJT.
