maanantai 20. tammikuuta 2014

KOTIKONTUA ETSIMÄSSÄ III





Aamu kajastaa
keitän teen ja teen eväät
ja lähden matkaan!


Aavistus valonkajosta rikkoo jo pimeää aamua. Keitän vahvaa teetä – Green Gun Powder – ja valmistan eväsleivät. Pakkaan tavarat vanhaan sienikoriin. Autoa olen lämmittänyt jo aamuvarhaisesta, joten sinne on kohtuullisen mukava istahtaa, vaikka pakkasta on yli 20 astetta. Muutamia autoja tulee vastaan, mutta kun käännyn Sydänmaantielle ei enää näy ketään. Joissakin taloissa on vielä jouluvalot. Osuuskaupan pihassa joku sinnikäs nuori nainen polttaa tupakkaa. Kouran Osuuskauppa on samanlainen kuin minunkin kauppani Villenraitilla, samaan aikaan tehty ja maalattu samoin värien: okrankeltaiset seinät, tummanvihreät ovet ja ikkunanpuitteet sekä ruosteenpunaiset vuorilaudat.

Ennen auringonnousua taivas värjäytyy purppuraan. Ja lopulta auringon tulenkarvainen kaari pilkistää metsänreunan takaa. Dahlbon tienristeyksen jälkeen avautuu pitkä peltotilkkujen läpi kulkeva suora, aurinko killuu horisontissa tien yläpuolella ja räiskii sulaa kultaansa pitkin taivaita. Hetkeen en näe muuta kuin valon säihkettä ja aavistuksen tien harmaasta pinnasta. Ohuen kuuran kattamien sänkisten peltojen yli heittyvät pitkät sinivioletit varjot. Tietä reunustavat koivut ovat kuin hopealangasta virkattuja.

Jos tästä näkymästä maalaisi maalauksen, ei kukaan uskoisi sitä järkevän olennon tekemäksi. Kriitikot nuijisivat sen maanrakoon, jos nykyään vielä olisi sellaisia kanavia joissa kriitikot kriittisiksi ryhtyisivät. Luontoahan ei kukaan kritisoi – se saa ryhtyä millaisiin mauttomuuksiin hyvänsä. Ja sanomalehdissähän nykyään kritiikkiä ei suvaita – kaikki kehutaan laiskahkosti hyväksi, kyllin hyväksi meille kaikille – parempaa emme ansaitsekaan. Haastattelussa todetaan, että taiteilija on käynyt ulkomailla menestystä nauttimassa ja ymmärtänyt sisäisen ja ulkoisen välisen ristiriidan, ja kuin ihmeen kaupalla ”taitsu” (kuten kuulin erään nuoren taiteilijan itseään nimittävän) on löytänyt niiden välisen vuoropuhelun. ”Taitsuille” terveisiä!

Sitikka ei piittaa pakkasesta, mukavaa on körötellä halki jäisten metsien Emil Waldteufelin Luistelijat-valssin kaikuessa radiosta. Siis aivan hirveää musiikkia – mutta kaiketi sillekin on paikkansa – ei muuta kuin nupit kaakkoon. CD-soitin on edelleenkin rikki – puhelimessakin olisi soitin, mutta kuulokkeet ovat jääneet kotiin. Onneksi tulee välillä uutiset. Peräseinäjoentiellä on muitakin autoilijoita, Tuurin kyläkauppaan menijöitä arvatenkin – sinne mennään vaikka sataisi äkeitä ja vanhoja naisia.

En kännykään Alavuden keskustaan vaan huristan ohi Kyläkaupalle hakemaan hapankurkkuja – tällainen päähänpisto nyt tähän. Kyläkaupassa on yllättävän vähän väkeä, pakkanen hillitsee sittenkin ostohaluja. Hapankurkut ovat puolta halvempia kuin lakeuksien metropolissa – mikä on pakko todeksi myöntää. Kiinteitä ovat kurkut ja oivalliset valkosipulin ja tillin huurut pölähtävät sammiosta nenään. Niiden intensiivistä väriä on vaikea kuvailla – siinä on jotain öisen välimerellistä. Syön parkkipaikalla saman tien pari kurkkua sellaisenaan makupaloina – voi taivas tuota makujen sinfoniaa! Auringon kehrä on juuri ja juuri horisontin yläpuolella.

Vaan kurkut vaativat teetä, joten pysäköin auton kyläkauppiaan renessanssipuutarhan kupeeseen. Kaadan kuumaa teetä mukiin, puutarhan hyiset nymfit ja yksisarviset katsovat kateellisina. Evääksi ottamani ruisleipä on väkevän alkukantaista – kuin kannon juurta järsisi. Tee on vahvaa ja höyryävän kuumaa. Pitkäksi aikaa ei kannata näillä keleillä pysähtyä. Ajan Alavuden keskustaan pitkin mutkaista vanhaa maantietä, se päätyy suoraan terveyskeskuksen pihaan. Käytävällä on kummallakin puolella ”käsidesiannostelijoita”, joista voi suihkaista käsiinsä kitkerän liuoksen. Luin jostain, että 70 prosenttia suomalaisista ei pese käsiään ylipäänsä koskaan. Kädet koetaan ikään kuin ulkoisiksi työvälineiksi, eihän talikkoakaan pestä – hyvät ihmiset sentään!

Äitini on juuri syönyt, tarjotin retkottaa vielä hänen rinnuksillaan. Leipää olisi saanut olla enemmän, äiti sanoo ja vaatii sängyn pääpuolta laskettavan ”syöttöasennosta” alemmaksi. Huoneessa makaa pari muutakin vanhaa rouvaa, joita parhaillaan syötetään. Katselen ikkunasta rantatörmän koivuja, sillalla joku työntää lastenrattaita. Ulkona aurinko paistaa iltapäivän kylmää valoaan, mutta sisällä on ahdistavan lämmintä. Äitini on saanut salaisuuteni selville, olen mennyt naimisiin pitäjän hulluimman naisen kanssa ja muuttanut Sapsalammille. Kuinkas muuten, sanoo äiti jälkiviisaasti. Yritän sanoa, että tulin juuri Seinäjoelta. Ehei, huikkaa äiti ja puhuu kuin jollekin kolmannelle, jo syksystä saakka se on siellä Sapsalammilla mellastanut. Äiti tietää.

Muut rouvat eivät puhu mitään, tuijottavat vain idänpuoleista betoniseinää. He eivät vilkaisekaan ikkunaan päin – mikään siellä ei vedä vertoja tyhjälle seinälle. Minä en näe televisiosta enää mitään, sanoo äiti. Hän lukee jo ajatuksiakin. Käytävällä en enää muista mihin päin pitäisi mennä. Näin pakkasella on muutenkin sellainen tunne, kuin päässä viheltäisi. Ja ikkunaluukut ovat kuin roomalaisessa huvilassa – ikuisesti remontissa. Pihan varjot ovat syventyneet, aurinko laskee jo. Ajan pitkin järvenrantaa myötäilevää katua vanhalle meijerille, jossa nykyään on öljynpuristamo. Ostan myymälästä pullon kullankeltaista rypsiöljyä ja suuren paketin pakastevihanneksia. Valitettavasti pinaatti on loppu, sanoo kaunis vaalea neito, joka on ilmestynyt takahuoneesta sokeria suupielissään.

Käännän auton ulos taajamasta ja edessä avautuu suora tie, joka halkoo kitukasvuista metsää ja kuivattua suota. Auringonlaskun jälkeinen taivas on haalean teen värinen, rosoiset pilvet näyttävät jäätyneen paikoilleen. Radiosta tulee Philip Glassin sellokonsertto – hyvällä tuurilla se kestää lopun matkaa.

Toisinaan hulluus
vie paremmin perille
kuin järkipuhe.



tiistai 14. tammikuuta 2014

ILMENEMISIÄ


Ilmenemisien juhlaa suuren plataanin varjossa. Villa Sciarra 1983. Kuvat SJT.


Lopussa ei suinkaan seiso yksi vaan tyhjyys!”
Alan Badiou

Me, jotka emme ole mitään, olkaamme kaikki!”*
Eugène Pottier (Kansainvälinen)


Johdannossa toiseen manifestiinsa filosofian puolesta Badiou kirjoittaa, että ensimmäisen manifestin viesti 1989 oli: ”Yrittäkää nähdä se mitä ette näe”, kun taas toisen manifestin viesti 2009 on: ”Yrittäkää todella nähdä se mitä näette.” Me ihmiset näemme jääräpäisesti kaiken aina joksikin, ainoastaan aniharvat onnistuvat näkemään ”mitä tahansa”. Borges oli vakuuttunut, että kissoilla on tällainen ei-minkään näkemisen kyky. Kissat antavat katseensa lipua verkkaisesti tienoossa (miljöössä) katsomatta mitään erityisesti. Kun näkymässä tapahtuu jotakin – heilahtaa hiirenhäntä, värähtää linnunpyrstö – kissat ottavat käyttöönsä ”joksikin näkemisen”.

Jos ja kun maailmassa on olemassa todellisia konkreettisia asioita ja olioita, täytyy niiden jollakin tavoin ilmetä (yksityiselle) havainnoijalle eli minulle – subjektille, jolle kaikki ilmenemiset on annettu. Muuten tässä ei ole mitään tolkkua – maailma joka ei ilmenisi millään tavalla olisi yhtä tyhjän kanssa. Ilmenemisien ristiriitaisuuksista voidaan päätellä, että jos jotakin ei voida ajatella, ”se ei myöskään voi olla olemassa”, kuten Badiou huomauttaa toisen manifestinsa toisessa luvussa. Mutta voidaanko tästä vetää sangen hurja johtopäätös, että kaikki se mikä voidaan ajatella on olemassa.

Tiedämme, että havainnossamme ilmenevä puu koostuu aineellisessa maailmassa atomeista, vaikka puun hahmossa – kaikessa sen äärettömyyksiin laajentuvassa ilmentymisessä – ei ole mitään mikä voitaisiin palauttaa atomeihin. Badiou heittääkin pöytään väitteen, ”oleminen on tyhjästä nyhjäisty moneus, ja vain matematiikka on kykenevä ajattelemaan olemista puhtaana olemisena”. ”Niinpä esimerkiksi edessäni oleva puu – jos yrittäisin ensin irrottaa siitä sen todellisen läsnäolon tässä maailmassa (sen ympäristön, horisontin, toiset puut, läheisen niityn ja niin edelleen) ja sitten ne toisiinsa kytkeytyneet määritykset, jotka tekevät siitä juuri edessäni olevan puun (vihreä väri, sen oksien muodostama peitto, valon ja varjojen leikki sen lehvillä ja niin edelleen) – voidaan viime kädessä palauttaa toisista moneuksista koostuvaksi äärettömän monimutkaiseksi moneudeksi. Mikään alkuperäinen, jakamaton ykseys ei kykene panemaan pistettä tälle moneuksien kertautumiselle.” 

Tämän selvityksen jälkeen Badiou lainaa Paul Valéryn runoa Plataanille (suom. Aale Tynni):

Jalo, kumartuva plataani, alaston ja valkea
       kuin nuori skyytti,
sinun loistosi on vanki ja jalkasi sitoo
       oman sijasi voima.

Kaikuva varjo, jossa asuuri tyyntyy,
       tempoilijasi
musta äiti kytkee tuon puhtaan jalan,
       liejusta raskaan.

Sinun vaeltavaa otsaasi hylkivät tuulet,
       maa, hellä ja tumma,
ei varjollesi, plataani, askelen ihmettä
       salli koskaan!


Runo ei ole olemisen tarkkailija (vartija), vaan runous paljastaa ilmenemisien (moneuksien) rikkaudet kielen kautta. Badioun sanoin: ”Plataanimme ilmenee plataanina vain sikäli kuin sen puhdas oleminen (moneus) eroaa viereisestä plataanista, niitystä, talon punaisesta katosta, sen oksalla istuvasta mustasta variksesta ja niin edelleen. Mutta myös vain sikäli kuin se eroaa itsestään silloin kun se ”kumartuu” tuulessa ja ravistelee oksiaan kuin leijona harjaansa ja muuttaa näin yleistä ulkomuotoaan pysyen kuitenkin myös aina samana, koska sitä ”sitoo oman sijansa voima”. ”Jokin voima (olemistakin suurempi) – ”topologinen voima” – ”estää moneutta tyytymästä vain olemaan mitä se on” eli pelkkiä näkymättömiä atomeja. Kaiken lisäksi ”ilmetessään sen on oltava mitä se on juuri tässä”, siis tässä yhdessä ja samassa maailmankaikkeuden paikassa eikä hillua ympäri mahdollisia universumeja, että ilmeneminen ylipäätään olisi mahdollista.

Mutta kuten Badiou kirjoittaa, kaikki ilmeneminen maailmassa tapahtuu ei-olemisen mahdollistamana, ”jokaiseen ilmenevään tai tässä olevaan moneuteen kuuluu elementti, joka ei ole olemassa, ja että se on ainoa laatuaan”. Juuri se tosiasia, että maailmassa on jotakin joka ei ole siinä olemassa, vasta tekee mahdolliseksi sellaiset tapahtumat, jotka saavat paikallisesti aikaan käänteentekevän muutoksen maailmassa olevien moneuksien ja niihin sisältyviä identiteettejä ja eroja säätelevän transsendentaalin välisissä suhteissa.

Olemassaolon intensiteetti” ikään kuin pakottaa ilmenemiset esiin maailman kätkeytyneisyydestä. Usein olemme suorastaan pakotettuja näkemään ja havainnoimaan sellaisiakin ilmenemisiä, jotka mieluummin jättäisimme kokematta. Ilmenemisien asteikko on suuri, voisimme pisteyttää sen nollasta sataan. Kuten Badiou huomauttaa Valéryn runon plataani näyttäytyy olemisessaan täydellisenä – sen ilmenemisen aste on suuri. Yhden ilmentymän intensiteetti heikentää muiden ilmenemisien astetta. Valéryn tavoin yhtä plataania tarkastelevalle muiden plataanien ilmenemisaste on niin pieni, että ne tuskin ovat edes olemassa tässä (havainnoijan) maailmassa. Puhumattakaan muista olevan moneuksista, jotka vaativat – suorastaan huutavat – huomiota osakseen, kunnes viimeinenkin pölynkikkara on kohotettu täyteen ilmenemiseensä.

Kirjoitin itsekin runon plataanista 1980-luvulla eräässä Rooman puistossa. Ehkä puu on jo kaadettu ja poltettu, tai ehkä siitä on tehty pöytä, mutta yhä vain se ilmenee vahvasti tajunnassani. Yhä vain pienet mustat muurahaiset juoksevat sen rungossa, ja yhä voin melkein koskettaa koloja, jotka raivostunut nainen on hakannut terävällä kengänkorolla puun pehmeään kuoreen. Oli menossa sataan vuoteen kuumin syksy Roomassa, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja laulukaskaat kirskuttivat tymbaalejaan lehvästöissä.

PLATAANI

Bussin jälkeensä jättämä pyörre
vaimenee nopeasti suuren puun alla.
       Olen aikaisemminkin seisonut tässä
       saman plataanin varjossa, kun lehvästö
       humisi ja kaskaat lauloivat.
Puun laikukkaassa vaaleassa rungossa
on terävällä kengänkorolla lyötyjä jälkiä.
       Ne ovat jo arpeutuneet ja muurahaiset
       kipittävät niiden yli – mutta yhä
       muistan ne kuin eilisen päivän.


Mennyt on ja tuleva on, mutta siinä välissä ei ole mitään; me olevaiset keikumme tyhjän päällä!”
SJT 2.1.2014

Aika ei ole, se ei kuulu oleviin. Se on ei-oleva, koska se on aikaa, toisin sanoen mennyt tai tuleva 'nyt'.”
Jacques Derrida


*Suomennoksessa sama kohta: Alas lyökää koko vanha maailma ja valta teidän silloin on.”  Alkuperäisessä tekstissä kaikuu pyrkimys itsetuntemuksen (valaistuksen) tielle, oman tiedostuksen terävöittämiseen, sillä vaikka emme ole mitään, olemme kuitenkin kaikki mitä on. Kun taas suomennoksesta huokuu ikiaikainen väkivaltainen kauna: lyökäämme vanhat valtiaat hengiltä ja anastakaamme heidän omaisuutensa, niin valo on meidän, tai tässä tapauksessa valta.


Alain Badiou: Filosofian puolesta, Kaksi manifestia, suom. Lauri Pekonen, Janne Porttikivi ja Anna Tuomikoski, Tutkijaliitto 2012. 

Villa Sciarran dekadenttia lumoa 1983. Kuva SJT.

torstai 9. tammikuuta 2014

ELÄIMELLISTÄ MENOA


Kirjoittaja paimentamassa eläimiä – syötäviä ja lemmikkejä – Pahajoella 1950-luvulla. Jo poskista näkee, että sianniskaa on popsittu hyvällä ruokahalulla.


LAOZI

Eräänä vähälumisena talvena
parikymmentä vuotta sitten
muutin tähän taloon.
Keväällä, auringon paistaessa jo pälviin,
ilmestyi rapulle harmaa iso kissa.
Siinä se istui päivittäin
ja katsoi tuimasti kylänraitille.
Toisinaan istahdin sen viereen ja puhuin
sille niin kuin kissalle puhutaan.
Elämä oli tapahtumaköyhää,
naapurin mummo sentään joskus
sujahti rollaattorilla ohi.
Täällä eletään vaarallisesti,
sanoin kissalle ja kissa nyökkäsi.
Sitten yhtäkkiä se katosi,
häipyi kai kaukaisille vuorille,
ikään kuin se olisi saanut
kaiken sanotuksi.
- SJT 2005


Suhteemme eläimiin periytyy vanhatestamentillisista myyttisistä ajoista. Syötäviä eläimiä ovat jalattomat ja kaviolliset, kun taas jotkut muut ovat lemmikkejä – ihmisen parhaita kavereita. Jako on täysin mielivaltainen. Vieraiden kulttuurien vastaava jako herättääkin usein suoranaista kauhua. Sitten ovat metsän pedot ja viidakon villieläimet, joista kannattaa pysyä mahdollisimman kaukana. Ja merten syvyyksissä muhii otuksia, joita ei parhaimmallakaan mielikuvituksella kykene todeksi kuvittelemaan.

Horkheimer ja Adorno ovat paneutuneet tähänkin kysymykseen kirjassaan Valistuksen dialektiikka (1944/2008), joten minun ei tarvitse tarpoa epävarmuuden suossa pelkästään omien ennakkoasetusteni varassa. Takuuseen en mene näidenkään miesten ajattelusta; hehän vaativat, että ajatuksilla täytyy olla päämäärä – esim. maailman muuttaminen – mutta pyrkimys johonkin tunnetusti jumittaa ajattelua. Noina päämäärähakuisina aikoina monet luopuivatkin kokonaan ajattelusta – turhana rasitteena mielipiteen raikkaudessa. Mutta väkevyydessään Valistuksen dialektiikan kirjoittajien ajattelu on huimaa.

Eurooppalaisessa historiassa ihmisen idea ilmenee erontekona eläimeen, jonka järjettömyydellä ihmiset todistavat oman arvonsa.” Näin alkaa kyseinen osio Valistuksen dialektiikassa (s. 315), ja tekijät jatkavat, että tätä vastakohtaisuutta ovat ylläpitäneet lähes kaikki mahdolliset tahot ja ”että vain harva idea lukeutuu samalla tavoin läntisen antropologian perustaan”. ”Se hyväksytään yhä tänäänkin.” Totta kai se hyväksytään, lihansyönnin käytäntöjen ylläpitämiseksi ei ole muuta vaihtoehtoa. Siis eläinperäisen lihansyönnin, nykyään keinolihaakin voidaan kasvattaa jo laboratorioissa. Tästä avautuu huikeita näkymiä, mutta emme puutu niihin tällä kertaa. Toteamme vain, että tarve huonosti elinvoimaa antavaan lihan syöntiin on outo: lihansyöjä on aina huonossa kunnossa, aina pahantuulinen ja aina nälkäinen. Ja ekologisesti ajatellen lihantuotanto on täysin järjetöntä.

Valistuksen dialektiikka ei pane paljoakaan merkitystä eläinten tietoisuudelle, josta puuttuvat sanat joilla vapauttaa ajattelu ajallisen keston synkkyydestä. ”Jotta olemassaolon kalvavan tyhjyyden välttäisi, on pakko panna vastaan, ja tämän vastarinnan selkäranka on kieli.” ”Eläimilläkin on onnen hetkensä, mutta miten lyhyitä ne ovatkaan!”
Aristoteleen tavoin H & A myöntävät eläimilläkin (tai oikeastaan kaikella elävällä) olevan sielun, mutta se on ikään kuin hämärä ja keskeneräinen. He jatkavat rajuun tyyliinsä: ”Ihmisen yksittäiset tuntemukset ja tarpeet, jopa hengen alkeistekijät, ovat asettuneet (myös) eläimen sieluun vailla niitä ohjaksia, jotka vain jäsentynyt järki tarjoaa.”

H & A eivät usko, että eläin voisi tuosta uinuvasta hämäryyden tilasta herätä sen kaltaiseen kirkkaaseen todellisuuteen kuin me ihmiset olemme heränneet. Tässä kohden tekisi mieli sanoa, ettei se ihmisten kohdallakaan ole niin ilmiselvää, mutta antaa olla. Patoutunut hurjuus eläimen katseessa viestii ”joskus esihistoriassa tapahtuneesta kuilunsyvästä katastrofista”. ”Järjen puute tuomitsee eläimen ikuisesti hahmoonsa, ellei sitten ihminen, joka on menneisyyden kautta yhtä sen kanssa, löydä lunastavaa sanaa ja pehmennä sillä loputtomuuden kivisydäntä joskus aikojen kääntyessä lopuilleen.” Juuri tätä tekstin kohtaa kommentoi Guillevicin (1907–1997) runo Hirviöt.

HIRVIÖT

On hirviöitä, jotka ovat hyvin kilttejä,
jotka istuvat viereesi silmät hellyydestä
ummessa
ja painavat ranteellesi
karvaisen käpälänsä.

Jonakin iltana – kun maailmankaikkeus on yhtä
purppuraa.
Kun kalliot singahtavat takaisin
mielettömille radoilleen,
ne heräävät.


H & A kommentoivat puolestaan Guillevicin runoa häikäisevän suorasukaiseen tapaansa – karistaen ennakkoluulot ja lennättäen kaihit silmistä.

Lapsen hiusten tai eläimen turkin veltto sively sisältää sanoman: tämä käsi voi myös tuhota. Se näpäyttää hellästi yhtä uhria ennen kuin lyö hengiltä toisen.”


Kansansaduissa ja sielunvaellususkossa ihmisen joutuminen eläimen hahmoon merkitsee rangaistusta ja piinaa, kuten H & A huomauttavat. Sammakko on ikuisesti sammakko, siitä ei suutelemalla prinssiä saa. He huomauttavat myös, että läntisessä sivilisaatiossa järkevien (siis ajattelua karttavien) miesten mielestä on ollut turha kantaa huolta järjettömistä eläimistä, joten se on jätetty (viisaasti?) naisten käsiin. ”Vuosituhansien toiveunena on ollut luonnon rajaton hallinta, kosmoksen muuttaminen loputtomaksi jahtialueeksi. Miesyhteiskunnan ihmisihanne viritettiin tähtäämään juuri tähän suuntaan. Tämä on sen järjen mieli, jolla mies on kerskaillut.”

Mutta näille laduille emme eksy tämän pidemmällä. Esteettisessä teoriassaan Adorno lainaa Eduard Möriken (1804–1875) runoa, josta hän sanoo: ”Mikäli rajoituttaisiin runon diskursiiviseen sisältöön, toisi runo esille vain sadistisen identifikaation siihen, mitä kulttuuri tekee loisena halveksimalleen eläimelle.” Runossa lapsi loruilee hiirenkolon eteen viritetyn hiirenloukun vaiheilla houkutellen esiin pieniä vieraita. Onko kysymyksessä raaka todellisuus, jossa lapsonen haluaa tarjota kissalleen pientä välipalaa, vai ”tahattoman sopuisa kuva lapsesta, kissasta ja hiirestä tanssimassa, kumpikin eläin takajaloillaan”.

HIIRENLOUKKU

Pienet vieraat, pieni koti.
Arvon hiiri, saavu toki
kolostas näkyviin
kalvaan kuun säteisiin.

Vaan suljethan oven jälkeesi,
Muistathan?
Varo samalla häntääsi!
Syötyämme laulamme,
syötyämme nauramme
ja alamme pienen tanssin:
Huis hais!
Myös vanha kissani tanssia tais.


Järjen puutteelta puuttuvat sanat. (…) Koko maapallo todistaa ihmisen suuruutta ja kunniaa. (…) – aina ja alati järjettömät luontokappaleet ovat saaneet tuta järjen voiman.”
Horkheimer & Adorno


Max Horkheimer & Theodor W. Adorno: Valistuksen dialektiikka, Filosofisia sirpaleita, suom. Veikko Pietilä. Vastapaino 2008.
Guillevic: Riittejä, suom. Sirkka Suomi. Otava 1991.
Eduard Mörike: Sämtliche Werke, München 1968.

torstai 2. tammikuuta 2014

VUOSIKALENTERI 2014


Vuosikalenteri 2014 ei sisällä tätä kuvaa. Laituri Kyrkösjärvellä. Kuva SJT.



Hämmästyttävää
talviaikaa – yölläkin
lämpöasteita!


Autoliikkeet eivät minulle lähetä hehkeitä vuosikalentereitaan, vaikka minulla autokin on. Ajan ehkä liian pitkään samalla kotterolla – edellisellä Sitikalla kurvailin peräti 21 vuotta. Joten minun on tyydyttävä – sähkön suurkuluttajana – paikallisen energiayhtiön arkisen harmaaseen kalenteriin, joka ilmiselvästi on tehty vain siksi, että sellainen on tapana tehdä. Tänä vuonna paikallinen vesilaitoskin on liittynyt hankkeeseen ja hoitaa imagonsa samalla kalenterilla.

Jo viime vuonna panin merkille, että saman yhtiön teoksen – Vuosikalenteri 2013 – kuvat olivat vaatimattomia ja huonosti toteutettuja, kuvankäsittely oli ilmeisesti unohtunut kokonaan. Viime vuoden kuvat olivat sentään helposti tunnistettavia – tuttuja näkymiä lähiympäristöstä. Tämän vuoden kalenterissa on tyydytty ”kuvankaappaukseen” ja kuvat ovat mitäänsanomattomia yksityiskohtia mistä tahansa pohjoisesta maasta. Ainoastaan lokakuun kuvasta olen tunnistavani Kyrkösjärvessä olevan laiturin, mutta tarkempi tarkastelu osoittaa oletuksen vääräksi. Kuvan taustan sumusta erottuu ikään kuin talon kuvajaisia, ja Kyrkösjärvellähän ei taloja ole – ainakaan vielä!

Kuvat ovat tasoltaan vaatimattomia ja osin epätarkkojakin. Tammikuun kuvassa on pari paksun lumiharson verhoamaa lepänoksaa käpyryppäällä somistettuna. Kuvan ajankohtaisuus on mennyt täysin vikaan, kun lunta ei ole vielä ripettäkään – ei edes naapurin kiviaidan varjossa. Toki lunta ehtii vielä tulla. Helmikuun kuvassa on huurteisia järvikaisloja vastavaloon kuvattuna. Valtaisa puhkipalanut auringonkehrä mollottaa taustalla. Sellaista säätä mieluusti helmikuulta odottaisi. Kalenteriosan yläkulmassa on kolme riviä muistiinpanoille – MUISTA! lukee kulmassa punaisella. Yhtäkkiä muistan jotakin, joka olisi ollut hyvä muistaa jo joulun pitkinä pyhinä. Kirjoitan tyhjille riveille: Valohämyä -näyttelyn avajaiset, Nelimarkka–museo 8.2.2014.

Maaliskuun kuvassa on lyijynväristä sulaa vettä ja iänikuista lumisohjoa. Huhtikuussa aurinko siivilöityy männynrunkojen ohi kanervikkoon ja toukokuussa saamme nähdä kukassa olevan omenapuun latvuksen umpupilvistä taivasta vasten. Asiat näyttäisivät sujuvan niin kuin niiden pitääkin sujua. Ei ole mitään syytä valittaa, jos asiat ovat niin kuin ne ovat – ja ainahan ne ovat! Kesäkuusta pistää silmään, että Sepon nimipäivä on 10.6. Jos se olisi vaikkapa 9.6., niin asiat eivät olisi enää niin kuin ne ovat. Ihmeellistä!

Tämäkään kuva ei ole Vuosikalenterissa. Pyykit. Kuva SJT.


Kesäkuu yllättää muutenkin, kuva on tarkka ja ilmeikäs. Laiturinnokassa on valkoinen laskostettu froteepyyhe, puinen vesikiulu ja saunavihta. Taustalla lainehtii sumea vesi. Mutta heinäkuun kuvan suttuinen päivänkakkara on pettymys pettymysten joukossakin. Sekin tulee nyt mieleen, että pieni runo olisi tällaisessa esityksessä paikallaan – se antaisi mahdollisuuden tehdä päivästä merkityksellisemmän ja avaramman. Joten täräytän tähän oman haikun:

Matkalla kotiin
näen polulla kakkaran
paistavan päivää.


Runouden ystävä ehkä huomaa, että haiku on pastissi – se viittaa Bashōn kuuluisaan haikuun, jota käsittelin blogissani Pienten valaistumisien polku http://seppo-zen-selallaan.blogspot.fi/2013/10/pienten-valaistumisien-polku.html  Elokuun kuvassahan ei voi olla muuta kuin tähkäpäitä – ja vieläpä tuon viljalajien turhakkeen vehnän vihneettömiä tähkyläryppäitä. Vihneetön tähkä on kuin... No, ei tule äkkiseltään mitään mieleen. Mitään muutakaan muistettavaa ei ole, joten muistiinpanorivit jäävät tyhjiksi.

Syyskuun kuvassa on vanha kulunut vanerivasu täynnä punaisia marjoa, vaan epäselväksi jää, mitä marjoja ne ovat. Ja lokakuun kuvassahan oli tuo tuttu laituri, jollaisia löytyy jokaisen järven ja joen rannasta. Marraskuun ja joulukuun kuvat ovat niin tylsiä lumisessa ja jäisessä harmaudessaan, että toivottavasti kenellekään ei koita noin synkkää vuoden loppupäätä. Kirjoitan viimeisen kalenterisivun riveille toivorikkaan haikun:

Aurinko nousee
karvainen reuna näkyy
jo metsän takaa!


Vuosikalenteri 2014, Seinäjoen Energia & Seinäjoen Vesi.

Eikä tämä. Syksyn valoa. Kuva SJT.