TAITEEN JA MAAILMAN RAJAT

Mesi Tanninen (10 v.): Kesäinen perhostutkielma (2018). Kuva SJT.

Taide on olemukseltaan alkuhyppy, korostunut tapa totuuden tulla olevaksi.

– Martin Heidegger

Inhimillistä todellisuutta ylläpitäväksi ”toimijaksi” on länsimaisessa filosofiassa oletettu metafyysinen subjekti, joka luo itselleen maailman ja määrittää sen merkitykset. Tänä vuonna Suomessa luennoimassa vierailleen Alphonso Lingisin mukaan meidän on korkea aika palauttaa asiat oikeaan järjestykseen. Minä ja me emme olekaan kaiken johdossa. Meitä ohjaavat ja komentelevat kuin huomaamatta jokapäiväiset esineet ja asiat – taiteesta puhumattakaan. (Lingisin haastattelu, niin & näin 3/2018.)

Taiteen kautta voimme kokea yhteenkuuluvuutta maailman kanssa, sanoo Lingis ja jatkaa:

”taideteokset voivat tuoda esiin esineisiin ja asioihin liittyviä voimia ja tällä tavoin paljastaa maailmasta jotain, jonka vain taide voi paljastaa, ja jota emme muulla tavoin oppisi ymmärtämään.” Lingis viittaa Nietzschen ajatukseen taiteesta kosmisena energioiden virtauksena, johon taiteen kokija voi osallistua. Näin taide tuo lohtua rajallisuuden kokemuksen edessä, ”sillä taiteessa osallistumme kaiken taustalla olevaan ontologiseen voimaan, joka luo uusia muotoja ja hajottaa vanhoja”.

Artikkelissaan Reality and its Shadow (1948) Emmanuel Levinas väittää, että taideteos venyttää kielelliseen tiedostukseen nojaavaa ”luontaista havaintoa” – ja menee jopa sen tuolle puolen. Sen minkä luonnollinen havainto arkipäiväistää ja jopa usein epähuomiossa kadottaa kokonaan, taideteos nostaa esille paljastavassa aitoudessaan. Näin taide on todellisempaa kuin todellisuus ja todiste taiteellisen mielikuvituksen voimasta. Levinasia seuraten päädymme hurjan ajatuksen äärelle. Taide ei olekaan todellisuuden varjo, vaan itse todellisuus on asettunut taiteen varjoon.

Wittgensteinin mukaan kielemme rajat ovat myös maailmamme rajat. Voimme nähdä ja kokea vain sen, minkä kykenemme sanojen avulla määrittämään ja haltuun ottamaan. Mutta eikö tuo Levinas juuri äsken sanonut, että taiteen avulla voimme ylittää niin kielen kuin maailmankin rajat. Martin Heidegger korosti erityisesti paikallisen kuvataiteen merkitystä havainnon ja tiedostuksen ”virittäjänä”. Taideteoksessa ”maailma maailmoi ja se on olevampi kuin se, minkä voimme nähdä ja kuulla ja missä luulemme olevamme kuin kotonamme”.

Toisaalta, me voimme valita, elämmekö ennakko-oletusten määräämässä todellisuudessa vai ylitämmekö sen rajat taiteen keinoin.

Syystäkin maailman ”todellisiin” kaupunkeihin on perustettu aivan ensimmäisinä kulttuurihankkeina taidemuseoita. Näiden edellä äänessä olleiden aikamme merkittävimpien filosofien mukaan sellaisessa kaupungissa, jossa ei ole taidemuseota eikä sen myötä esillä olevia taidekokoelmia, myös maailman rajat ovat ahtaammat. Väite on hypoteettinen – suorastaan mieletön – sillä sellaisia taidemuseottomia kaupunkejahan ei ole edes olemassa. Vai?

Ilmestynyt kolumnina Ilkassa ja Pohjalaisessa 20.12.2018

Harri Mäcklin: Älä koskaan kieltäydy luentokutsusta, niin & näin, 3/2018.

Martin Heidegger: Taideteoksen alkuperä, suom. Hannu Sivenius, Taide, 1998.

https://monoskop.org/images/f/f9/The_Levinas_Reader_1989.pdf

Kolumnista ylijäänyttä:

Jaan Kaplinski kirjoittaa lyhyessä tekstissään (Jälkipuhe kirjaan Johdatus uralilaiseen filosofiaan, 2010), että ”Länsi-Euroopassa on siis Sokrateesta ja Aristoteleesta lähtien uskottu sanojen ja asioiden tiiviiseen sidokseen”. Sanojen ja maailman asioiden välinen lukko on avautumaton. Tietäminen on nimen tietämistä. Tätä tietä päädytään siihen, että tärkeintä maailmassa olemisessa on todellisuudessa havaittujen ilmiöiden ja olioiden nimeäminen, luokittelu ja luettelointi.

Siis turhaanko Rainer Maria Rilke urputtaa nimeämistä vastaan eräässä runossaan: ”Minua pelottaa ihmisten sanat, / he kaiken niin selvästi ilmoittavat: / tässä on talo, ja koira tuossa. / Ja tässä on alku, ja loppu tuossa.” Rilken lohduttoman epäilyksen mukaan me olemme täällä vain luettelemassa outoja asioita jollekin tuntemattomalle taholle: ”Entä jos me olemmekin täällä vain sanomassa: / talo, silta, kaivo, portti, ruukku, puu, ikkuna / ja enimmilläänkin: pylväs, torni...”

Me emme osaa enää katsoa asioita irrallaan niiden käyttötarkoituksesta, väittää Lingis edellä mainitussa haastattelussa. Mutta Rilken runossa pilkistää orastava valo. Taiteen kautta ja taiteessa voimme kokea villien visioiden maailman, jossa ilmenemiset virtaavat vapaasti (ilman käyttöohjeita). Taideteoksen äärellä meidän ei tarvitse kysyä, mikä se on, mitä se esittää, mitä sillä voi tehdä. Taideteosta tarkastellessa emme ole nimeämässä asioita, meidän ei tarvitse höpöttää kuin idiootit: talo, silta, kaivo, portti, ruukku... Runoilijana Rilke tunsi sen kyllä munaskuitaan myöten.

Taiteella on voimaa, se ohjaa meitä, tarttuu meihin, vetää meitä puoleensa ja käskee tulemaan lähelle.

– Alphonso Lingis

IDÄN JA LÄNNEN MAALARIT

Sarjasta ”Just an Other Circle” , mixed media, (2015). Kuva SJT.

Nuolenkärkenä on terävä äly,

ja tyhjyyden jänteen pingottaa

taitavan menetelmän vasama.

Muista, että saavutuksesi ytimenä

on perimmäinen totuus tyhjyydestä.

– Milarepa

Valaistumisessa ei ole mitään

erityistä: silmät ovat vaakasuorassa

ja nenä pystysuorassa!

– Wumen Huik'Ai

Yksinkertaistaen voisi todeta, että itämainen maalaustaide on keskittynyt tyhjyyden – avaruudellisuuden ja tilallisuuden – ilmentämiseen. Kun taas läntisen taiteen kuvauskohteena on konkreettiset esineet ja elementit ”todellisessa näköisyydessään”. Mutta näin yksiselitteisesti ei tästäkään selvitä. Läntisessä taiteessa tyhjyys on ollut vain jotakin esineiden väliin ja taakse jäänyttä ongelma-aluetta, jonka on voinut maalata umpeen – sutia varjojen sekaan. Vaikka monet filosofit Aristoteleesta Descartesiin ovat kieltäneet tyhjyyden olemassaolon, on toki ollut niitäkin jotka ovat uskoneet tyhjyyden ”kaikkeutta ylläpitävään voimaan”. Sittemmin tyhjyys on läntisessäkin filosofiassa paikkansa lunastanut.

Kimmo Pasasen kirja Tyhjyys (2008), jossa Pasanen käsittelee tyhjyyttä itämaisessa ajattelussa ja taiteessa, on harvoja helmiä edelleenkin läntisessä maailmassa vieraaksi koetussa aihepiirissä. Olemme yhä vanhatestamentillisen kuvittelun tuolla puolen olevan kauhukuvan äärellä, jossa henki liikkuu absoluuttisessa tyhjyydessä. Onneksi luomistyön kautta päästiin kätevästi eroon koko tyhjyydestä. Niin luultiin, mutta 1600-luvulla onnistuttiin Italiassa valmistamaan keinotekoinen tyhjiö – se vei vähitellen pohjan pois niin lasillisilta taivaankansilta kuin avaruuden eetteriltäkin.

Tyhjyys on olemisen ominaisuus, sitä ei voi poistaa (tai täyttää) lisäämällä olevaisten määrää tai ominaisuuksia. Olemassaolo sinänsä ei ole olemassa; me kohtaamme vain olevaisten moneuksien ilmentymiä ja tapahtumisia. Jos se kuitenkin jostakin syystä olisi tai ryhtyisi olevaksi, olisi se myös heti havaittuna. Sana ”on” (lyhin kaikista väittämistä) jää olemukseltaan tyhjäksi, se ei viittaa mihinkään. ”Oleva tulee olevaksi vasta maailman kautta.” (…) ”Olemisesta” itsestään tulee jotakin, joka ”on”, vaikkakin mitä ilmeisimmin vain oleva on, eikä oleminen enää sen lisäksi ja uudestaan ole.” (Heidegger).

”Badiou toteaa, että ontologia, joka lähtee siitä, ettei yhtä ole, edellyttää, että oleminen olemisena samastetaan tyhjään”, kirjoittaa Ed Pluth kirjassaan Badiou, Uuden filosofia (2015). ”Oleminen ei koskaan presentoi itseään sellaisenaan. Se ei hohda annettujen asioiden moninaisuuden läpi. Näin ollen ”tyhjä” on ainoa sana, joka tavoittaa olemisen sellaisenaan.”

Intentionaalisuuden mysteeriä pohtiessaan Levinas toteaa, että tietoisuus on ikään kuin ”menneiden tapahtumien muistamista”. Menneet tapahtumat muovaavat kokemustamme nykyhetkestä ja ajatuksemme purkautuvat viiveellä kuin melodian nuotit. Tämän viiveen zenin harjoittajat haluavat purkaa – tai ohittaa – ja saapua nyt-hetken barrikadille ajatustakin nopeammin. Pasanen kirjoittaa: ”Zen-buddhalaisuudessa tavoiteltava tyhjyys on tila, missä todellisuutta koskevat kategoriset käsiterakennelmat on häivytetty välittömän ja intuitiivisen maailmassa olemisen tieltä.” (…) ”Tyhjyys on näin ollen rikas ja täysi, sillä samalla kun sillä ei ole ominaisuuksia, se sisältää kaikki maailman ominaisuudet.”

Tyhjyys – ei-mikään – on saavutettavissa ja nähtävissä, vaikkakaan ei pelkillä silmänmunilla. Se vaatii toisenlaisia keinoja, kuten vaikkapa maalaustaidetta – siveltimen ja värin synergiassa virtaavaa tyhjyyden energiaa. Tyhjyys läpäisee todellisuuden nimetyt ja analysoidut rakenteet ja paljastaa kokemusmaailman välittömässä sellaisuudessaan. Tien seuraaja näkee maailman jakautuneen loputtomiin moninaisuuksiin, jotka vaatimalla vaativat jatkuvaa nimeämistä ja määrittämistä. Mutta maailmassa on jo liikaakin nimiä, kuten Daodejingin kirjoittaja toteaa. Sitä paitsi nimeämällä nimetty ei paljastu kätkeytymisestään, vaan jähmettyy näkymättömäksi.

”Katoavainen vajoaa kaikkialla syvään olentoon”, kirjoittaa Rilke ja varoittaa nimettyjen ”tosiasioiden” vaarallisuudesta. ”Minnekään ei ole jäämistä, ken sulkeutuu viipymisen tosiasiaan on jo jähmettynyt.” Paul Viriliolle näkyviä kohteita ympäröivät rajat – tyhjät tilat – osoittautuivat yhtä vaikeasti ”tunnusteltaviksi” kuin sokeainkirjoitus. ”Näkemisen tavassani oli mukana vapaaehtoista sokeutta, olin äkkiä vakuuttunut, ettei näkö auttanut niinkään näkemään vaan oli pikemminkin kätkemisprosessi.” Samaa sanoo kehotuksessaan myös Badiou: ”Yrittäkää todella nähdä se mitä näette.”

Tyhjyys poissaolona

Taideteosten ilmaisema tyhjyys on laajempi käsite kuin teoreettinen kaikesta materiasta tyhjä tyhjyys. Puhuvatko itäisen ja läntisen koulukannan edustajat ylipäätään samasta ”tyhjyydestä”. Itäisessä taiteessa ei ole sellaista esittävän ja abstraktin – olevan ja poissaolevan – ristiriitaa kuin läntisessä taiteessa. Tosin sellainenkin väite usein esitetään, ettei todellista abstraktiota ole olemassakaan, olemattominkin väriroiske kykenee mimesikseen – viittaamaan itsensä ulkopuolelle. Muodoton hahmo – muodottomuus – koetaan ”barbaarisen” läntisen kulttuurin keksinnöksi. Virilio intoutuu ylistämään: ”Mitä omaperäisempää tai erikoisempaa olemme tarkemmin ajatellen tuottaneet kuin ajatuksen olemattomuudesta, poissaolosta!”

Poissaolevan estetiikki toteutuu nimenomaan abstraktissa maalaustaiteessa, joka sekin jakautuu ainakin kahtia: geometristen pintaefektien sommitteluun ja olevan muodon poissaoloa juhlivaan värimaalaukseen – ”täplillä ja roiskeilla mässäilyyn”. Zen-maalarille riittää aiheeksi tussisiveltimellä vedetty ympyrä, mutta siinä ei toteudu tuo abstraktin taiteen esittävän muodon puute – poissaolo – vaan kaikki on yhä ja edelleen niin kuin kaikki on sellaisuudessaan. ”Tyhjyyden valtava hahmo” vähäiseen tussiviivaan vangitussa ympyrässä, kuten maalari-runoilija Wang Wei asian ilmaisi. Mutta maalaus ei siitäkään huonone, vaikka sitä kutsuttaisiin ruukunkanneksi tai riisikakuksi.

Taidetta ei koettu ”taiteeksi” – pyyteettömän silmän nautiskeluksi – vaan se palveli muiden taitojen ohella zenin harjoitusta. Kaikenlaista kauneutta ja taituruutta kartettiin ”ei minkään menetelmän menetelmällä” ja ”tyhjän ranteen tekniikalla”. Läntinen ”tyhjän ranteen tekniikan” mestari on tietenkin Jackson Pollock. Euroopassa taiteen autonomiaa ryhdyttiin korostamaan 1700-luvulla. Samalla keksittiin esteettisen kokemuksen teoria, jonka perustaa etsittiin transsendentaalifilosofian ylimaallisista sfääreistä. ”Esteettisen kokemuksen perusta lankesi suoraan apriorisesta taivaan sinestä”, kirjoittaa Pentti Määttänen kirjassaan Taide maailmassa (2012). Ei hullumpaa, läntinen tieteenhaara jonka empiirisyys todentuu taivaan sinessä!!!

Maisema tyhjyyden tyyssijana

Pelkistettyjen symboleiden ohella maalausten aiheet ovat niin idässä kuin lännessäkin usein maisemallisia. Maiseman osatekijät – vuoret, puut, kivet, ihmiset, pilvet, taivaan sini – ovat konkreettisesti olemassa. Mutta kaikki elementit ovat maalauksen tilallisuudessa tyhjyyden palveluksessa. Kiinalaiset maalaustekniikat linjautuvat tasoihin: sivellin – muste, jin – jang, vuori – vesi ja ihminen – taivas. Modernin aikakauden fenomenologi Heidegger jakaa kokemusmaailman neljään taitokseen: maa – taivas, jumalat – kuolevaiset. Ja ryhtyy sitten runollisesti filosofoimaan: ”Olio on vähäinen: ruukku ja penkki, polku ja aura. Mutta olio on omalla tavallaan myös puu ja lammikko, puro ja vuori. (…) Olioita ovat peili ja solki, kirja ja kuva, kruunu ja risti kukin hetkellisesti omalla tavallaan olioiden.”

Vanhan kiinalaisen sananlaskun mukaan yksinkertaisissa asioissa ja toimissa pysyttelevälle ihmiselle vuoret ovat vuoria, vesi vettä ja puut puita. Mutta kun hän on astunut valaistumisen Tielle, eivät vuoret ole enää vuoria, ei vesi enää vettä eivätkä puut puita. Mutta kun hänen ymmärryksensä on valaistuksessa kypsynyt, ovat vuoret jälleen vuoria, vesi jälleen vettä ja puut puita. Kuitenkin kaikki on toisin.

Tällaisen laajentuneen mielen kokemuksen voi saavuttaa myös abstraktin taiteen kautta – kuvienkatselija ei ehdi koskaan minnekään. Se on tuttua myös läntisessä kokemuspiirissä, kuten T. W. Adorno kirjoittaa: ”Taiteen kaikki elementit kytkeytyvät siihen, jonka yli kohottautuminen tuottaa taiteen onnen, ja johon taide kuitenkin uhkaa joka hetki vajota takaisin. Taideteosten suhde empiiriseen todellisuuteen muistuttaa theologumenonia, jonka mukaan kaikki on lunastetussa maailmassa kuten ennenkin, mutta kuitenkin täysin toisin.”

Mitä omaperäisempää tai erikoisempaa olemme

tarkemmin ajatellen tuottaneet kuin ajatuksen

olemattomuudesta, poissaolosta!

– Paul Virilio

Maisema tyhjyyden tyyssijana:

http://en.calameo.com/read/004260237f57843f3aa99

Kimmo Pasanen: Tyhjyys itämaisessa ajattelussa ja taiteessa, Teos 2008.

Ed Pluth: Badiou, Uuden filosofia, suom. Lauri Pekonen, Janne Kurki, Apeiron 2015.

Martin Heidegger: Esitelmiä ja kirjoituksia, suom. Vesa Jaaksi, Reijo Kupiainen, Miika Luoto ja Tere Vaden, niin & näin 2009.
Alain Badiou: Filosofian puolesta, Kaksi manifestia, suom. Lauri Pekonen, Janne Porttikivi, ja Anna Tuomikoski, Tutkijaliitto 2012.

TAIDE EI KUULU KENELLEKÄÄN

Kesän kärkitulos 39 pistettä (heittojärjestyksessä 5-4-10-10-10). Tässä ei ole mitään epäselvää – se ei sentään ole taideteos. Vai onko?

Taiteen ilmaisu on jonkin ilmaisemisen vastakohta.

– Theodor W. Adorno

Kirjoittaessani kolumnia Taide kuuluu kaikille (22.7.2015) lainasin Heideggerin lanseerausta: ”Teoksessa avautuvaa totuutta ei voi milloinkaan vahvistaa tai johtaa mistään aiemmasta. Aiempi tulee teoksen ansiosta kumotuksi yksinoikeutetussa todellisuudessaan.” Jäin miettimään tuossa avautuvaa provokatiivista näkemystä. Onko todellakin niin, että taideteosta arvioitaessa ei ole mitään apua aikaisemmista ”taidekokemuksista”, vaan jokainen kokemuskerta taideteoksen äärellä on uusi ja ainutkertainen. Mehän mieluusti sanomme, että taidetta oppii ymmärtämään taidetta katsomalla. Mutta riittääkö se, eikö siihen pitäisi lisätä, että taiteen käsittämisen oppii vain (käsillä) tekemällä – kuten maailman muutkin asiat. Sanoohan filosofi itsekin, että maailman ”tavarat” eivät ole vain esillä vaan myös käsillä.

Taideteos ei ole tavallisessa mielessä ”esine”. Levinasin mukaan taideteos on lahja, jonka paikka on aina maailman ulkopuolella, marginaalissa. Taideteos on aina epäajanmukainen ja teoksen sanoma on irrationaalista ja hämärää – kielen tuolla puolen. Adorno kirjoittaa, että taiteen todellinen kieli on kieletöntä. ”Kieli on kaksoisluonteensa vuoksi taiteen konstituentti ja verivihollinen.” Adornon mukaan taideteosten ”ei-merkityksellistävän kielen” ilmaisu on taideteosten katsetta. Ja esimerkkinä Rilken säe: ”ei ole paikkaa, joka ei sinua näkisi”. Muistin sen väärin, kun vuosia sitten kirjoitin runon myöhäisenä kesäiltana pellon pientareella:

Valoisat kesäillat,

kävelyretket pitkin

joen rantaa – ja aina sama

kuminantuoksuinen töyräs.

Ei ole paikkaa, joka

ei olisi sinua unohtanut!

Jos taideteoksesta kirjoittava (kriitikko) yrittää sanoa selvästi jotakin siitä, mikä teoksessa on luontaisen sanomatonta, hukkaa hän taideteoksen teoksellisuuden ja ilmaisullisen mahdollisuuden. Tällainen menettely luokittelee ja esineellistää taideteoksen – kaappaa sen marginaalista osaksi jokapäiväistä tavaravarantoa. Taiteesta kirjoittaminen väsähtää ”viralliseksi kaanoniksi”, jota kirjoittajat ylläpitivät ikään kuin omana tutkimuksen ja analyysin tuottamana eetoksenaan. Taideteoksesta ei voida enää sanoa muuta kuin se, mikä siitä on pakko sanoa. Kaikki muu on yhtäkkiä silkkaa järjettömyyttä.

Eräänä sateisena päivänä olin antanut Foucaultin johdattaa itseni käsitykseen, että valistuksen aikakauden myötä kaikenlainen lumous ja hurmio oli kadonnut niin elämästä kuin taiteestakin. Sekin jäi ajelehtimaan mieleeni. Adorno kirjoittaa, että ”ylevinkin taideteos on aina jossain tietyssä suhteessa empiiriseen todellisuuteen, tosin asettumalla empiirisen todellisuuden lumouksen ulkopuolelle”. ”Taideteokset osallistuvat valistukseen siksi, etteivät ne valehtele: ne eivät teeskentele ilmaisunsa olevan kirjaimellista.” Ehkäpä vaikeinta onkin luopua juuri tuosta ”kirjaimellisuuden vaatimuksesta”.

Taiteeseen voi luottaa vasta sitten, kun se on jo pettänyt sinut. Taide – ei-identtisyytensä ja mimesiksensä petoksessa – palauttaa kadonneen lumouksen arkipäiväistyneeseen elämään ja valaisee aikapaikan mykkyydellään – ”kivien ja tähtien kielellä”. Ilman lumettaan taide ei olisi taidetta lainkaan. Ihmisen olemisen taustalla on vieras toiseus, ”järkyttävä maailmaan kuulumaton läsnäolo”, kirjoittaa Levinas ja jatkaa, että tuota viheliäistä eristyneisyyden tunnetta ei lievitä edes ”toisten kanssa oleminen” – ”kanssaolemassaolo”. Ainoastaan taideteos voi tukkia tuon outouden reiän – tulla sen paikalle – ja toimia näin elämää eheyttävänä voimana. Tämän ”taiteen tulemisen” mahdollisuuden me olemme yrittäneet estää ympäröimällä taajamamme urheiluareenojen saaristoilla. Ehkä me pelkäämme, mitä se saattaisi tiedostuksellemme tehdä.

Tähän ”kirjoitusharjoitukseen” tuli nietzscheläinen sävy ilman, että vanha romuviiksi edes mainittiin. Se johtuu kai lähinnä otsikosta, joka ei saanut sanottua sanottavaansa loppuun saakka: Taide kuuluu kaikille eikä kenellekään. Foucault oli nietzscheläinen niin sanotusti ”tappiin saakka”. Ja samaan kerhoon taisivat kuulua myös niinkin tuiki erilaiset filosofit kuin Adorno ja Heidegger.

Ja sanoakseni vielä lopuksi mitä sanoin aluksi: ihminen tahtoo sentään mieluummin tahtoa ei-mitään kuin olla tahtomatta...

– Friedrich Nietzsche

http://seppo-zen-selallaan.blogspot.fi/2013/04/valaistumisen-toinen-kierros.html

Theodor W. Adorno: Esteettinen teoria, suom. Arto Kuorikoski, Vastapaino 2006.

Emmanuel Lévinas: Etiikka ja äärettömyys, suom. Antti Pönni, Outi Pasanen, Gaudeamus 1996.