S.
J. Tanninen: Yöpuulla (1975), vapaasti Christian Morgensternin runon
Fisches Nachtgesang (1905) mukaan. Vuosirengas -75, WSOY (1976).
My object is to
show what I have found, not what I am looking for.
Pablo Picasso
Isoisäni
Aleksander oli hankkinut muistelmiensa kirjoittamista varten Rheinmetal
-merkkisen kirjoituskoneen (vuosimallia 1948). Yhden
helteisen kesän ajan vintiltä kuului koneen naputtelua, mutta
vähitellen hanke hyytyi. Vähin äänin isoisä kiikutti koneen
minulle, vaikka olin koulussa vasta kaunokirjoitusvaiheessa.
Kirjoittelin ensin seikkailukertomuksia, mutta ryhdyin sittemmin
runoilemaan. Se olikin ehkä kaikkien arveluttavinta puuhaa mihin
miesoletettu henkilö saattoi siihen aikaan ryhtyä.
1970-luvun
alkupuolella kirjoitin hassuja visusaalisia runoja tuolla samalla
vanhalla kirjoituskoneella. Voitin runoillani joitakin palkintojakin,
kuten WSOY:n Vuosirengas lyriikkakilpailussa 1975. Sellaisia
runopalkintoja ei sen kummemmin huomioitu eikä juhlittu. Paitsi
WSOY:n palkintojenjakotilaisuudessa. Paikalla olivat ainakin Ville
Viksten ja Eila Kostamo kustantamoa edustamassa sekä raadin jäsenet
Mirkka Rekola, Jussi Kylätasku ja Veikko Polameri, joka oli
erityisen innostunut visuaalisesta runoudesta. Tapasin hänet pari
kertaa myöhemminkin, mutta tuttavuutemme jäi lyhyeksi.
Samassa
tilaisuudessa solmin kustannussopimuksen kokoelmasta kuvarunoja.
Mirkka Rekola tosin varoitteli, että tällaisilla runoilla
tällaisina ylipolitisoituneina pimeyden aikoina sinut tullaan
haukkumaan pystyyn – ja lopulta syömään elävältä. Krunoja
ilmestyi WSOY:n kustantamana seuraavan keväänä 1977. Ilkeä huhu
kertoi, että olimme Jasse Hirvosen kanssa paluumatkalla Kosmoksesta
seisoneet koko yön katsomassa juuri ilmestynyttä kirjaa Akateemisen
Kirjakaupan ikkunassa. Se oli liioittelua.
SJT:
Maisemallinen kuvaruno kokoelmasta Krunoja (1977).
Ja
haukutkin tulivat ajallaan. Tosin jotkut maaseutulehtien kriitikot ja
kirjailijat – kuten Seppo Lappalainen – yltyivät ylistämään
sitä uutena runouden aluevaltauksena. Toisaalta Krunoja
menestyi melko mukavasti, jopa ulkomaalaiset ostivat kirjaa – siitä
irtosi hupia kieltä osaamattomallekin. Harvinaisena ja
hätkähdyttävänäkin oliona se kiersi kirjamessuja ja erilaisia
taiteilijakirjanäyttelyitä. Eräs kirjastovirkailijoiden
matkaporukka oli bongannut sen Pompidou-keskuksen kirjastostakin.
Myös koulujen luku- ja harjoituskirjoissa on kuvarunojani julkaistu
ahkerasti näihin päiviin saakka.
Kaiken
sortin visuaalista runoutta oli tehty modernismin piirissä jo
pitkään, vaikka ei siihen Suomessa juurikaan törmännyt. Väsäämäni
sarjan Yöpuulla innoittajana oli Christian Morgensternin
tunnettu runo Fisches Nachtgesang kokoelmasta Galgenlieder
(1905), jossa oli vain tämä yksi poikkeava ”kuvaruno”.
László Moholy-Nagyn kirjassa Vision in Motion (1965) –
jonka olin tilannut Alavuden kirjakaupasta heti sen ilmestyttyä –
oli joitakin visuaalisia runoja, kuten Guillaume Apollinairen
Kalligrammeja (1916). Ne olivat vapaasti muotoiltua
kalligrafiaa, kun taas omat runoni rajoittuivat tiukasti
kirjoituskoneen mahdollisuuksiin.
SJT:
Puolue (1977).
Krunoja
-kokoelmassa on myös vaatimaton osasto löytörunoja. Olin kerännyt
koulupojasta saakka erilaista visuaalista ja kirjallista materiaalia.
Kun muut pojat istuivat maitolaiturilla keräämässä autojen
rekisterinumeroita, minä keräsin satunnaisia tekstejä. Ei
niitäkään silloin vielä paljon ollut – ohi ajoivat samat autot
samat mainokset kyljissään. Maitolaiturin seinään ilmestyi
elokuvajulisteet ja muut tapahtumailmoitukset. ”Syö Itikan
makkaraa, pysyt kunnossa.” ”Jeesus tulee, oletko valmis.” Yhtä
perättömiksi osoittautuivat molemmat julistukset.
Kirkkomaan
kiviportin pielestä löysin eniten puhuttelevan löytörunon, joka
kielsi polkupyörien viennin hautausmaalle. Siihen aikaan kaikki
Alavuden tiet olivat pehmeäreunaisia hiekkateitä, joilla pyöräily
oli hankalaa ja vaarallistakin. Sen sijaan hautausmaan leveät
soraväylät olivat ihanteellisia pyöräilyalustoja – sitä paitsi
koulumatkakin lyheni sitä kautta huomattavasti. Ja olihan itse
tekstissäkin syvällinen joskin humoristinen sanoma tämän- ja
tuonpuoleisen esineistön tarpeellisuudesta ja tarpeettomuudesta.
Löytörunojen
merkitys hiipui vähitellen, mitään suurempaa intohimoa niistä ei
koitunut. Tietoisuus kohti havainnon fenomenologiaa oli kuitenkin
virinnyt, vaikka tietoa mistään nimenomaisesta ei ollutkaan. Joku
Krunojen lukija lähetti minulle Bern Porterin kirjan Found
Poems (1972), jossa nimensä mukaan oli maailmassa ajelehtivasta
typografiasta irti leikattuja ”poeettisia” viipaleita. Saatteessa
sanottiin, että juuri Porter oli keksinyt löytörunouden ja että
hän oli tehnyt runoudelle sen, mitä Duchamp oli tehnyt esineille.
Löytörunojen myötä kokemus runoudesta tuntui ajautuneen taiteen
jälkeiseen maailmaan, jossa taiteella ei ollut enää muuta tehtävää
kuin merkityksetön ”somistava” läsnäolo.
SJT:
Portrait of Erik Satie (1977).
Eniten
Krunoja -kirjassa harmitti sen ulkoasun epäonnistuminen
taittoa myöten. Olisin itse halunnut taittaa kirjan, mutta se ei
ollut mahdollista. Olin laatinut runot perinteiselle A4-arkeille,
mutta nyt kustantamossa olikin päätetty, että uudet runot
painetaankin neliönmuotoiseen formaattiin. Käsikirjoituksen sivut
kuvattiin ja runot sullottiin surutta neliöarkeille, jolloin
mittasuhteiden dynamiikka katosi tyystin sivujen väkinäiseen
ahtauteen. Osa runoista täytyi pienentää niin paljon, että fontin
koko painui lähes olemattomaksi.
Kirjan
kansikin jäi perin pliisuksi väritystä myöten. Samoihin aikoihin
pidin Ässä Galleriassa näyttelyn, jossa oli myös kuusikulmaiseen
muotokieleen perustuvia ornamentaalisia guasseja. Joku
kustannusyhtiöstäkin oli käynyt näyttelyssä ja ehdotti sellaista
kuviota kanteen. Ehdotin, että kuvio kiertäisi kannen reunoja ja
otsikkotekstit olisivat sen sisällä. Lopputuloksessa kaikki
elementit oli läntätty epämääräiseksi kokonaisuudeksi, jossa ei
ollut enää mitään typografista dynamiikkaa.
Mitään
juonta ei näyttelyni maalauksista löytänyt myöskään Armas J.
Pulla, joka viihtyi gallerian takahuoneessa kahvittelemassa. Mitään
esittämätön nykytaide – kuten myös juoneton kirjallisuus –
oli hänen mielestään pelkkää huijausta. Todellista taitoa vaati
kirjoittaa nerokas ja humoristinen juoni – kuten Pullan omissa
Ryhmy ja Romppainen kirjoissa – joka piti lukijaa pihdeissään.
Näyttely meni melko mukavasti takahuoneessa mölyävästä Pullasta
ja sosialistiseen realismiin radikalisoituneista kriitikoista
huolimatta.
Pieni laulu pienestä
linnusta
Yhä pöntölläs' sut nään.
_..//
''
Vaikk' jo syksy on!
(Paluu,
2010)
S.
J. Tanninen: Krunoja, visuaalisia runoja, WSOY, 1977.
Vuosirengas
-75, Nuoren runon vuosikirja, WSOY, 1976.
Christian
Morgenstern: Galgenlieder
(1905) / The Gallows
Songs, trans. Max Knight,
University of California Press, 1964.
Guillaume
Apollinaire: Caligrammes,
poémes de paix et de la guerre (1913–1916),
Éditions Gallimard, 1966.
L.
Moholy-Nagy: Vision in Motion,
Paul Theobald and Company, 1965.
Bern
Porter: Found Poems, Something Else Press, 1972.
Bern
Porter: Found Poems (1972). Kuva SJT.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti