keskiviikko 11. lokakuuta 2017

ONKO TAIDEYLEISÖ TYHMÄÄ


Nykyään maalataan (kopioidaan ja tulostetaan) jos jonkin sortin valokuvia rakennusten ulkoseiniin yleisön huokailtaviksi. Tässä kuvassa on miljööseen ja arkkitehtuuriin sopiva seinämaalaus, jossa kohtuus ja taiteellinen ilmiasu ovat balanssissa. Non Art Group, Pietarsaari 1987. Kuva SJT.

Modernius on ohimenevää, pakenevaa ja satunnaista – se taiteen puolisko, jonka toinen puolisko on ikuinen ja pysyvä.

Charles Baudelaire


Kysymyksen heitti ilmaan englantilainen älykkö ja taidekriitikko John Ruskin kirjassaan Modern Painters (1843) noin 170 vuotta sitten, kun modernia ei ollut oikeastaan vielä keksittykään. Kuvia kumartamaton Ruskin vastasi itse kysymykseen laajaan kokemukseensa vedoten: ”Keskiverto taideyleisön kyky arvioida taideteoksia on pyöreä nolla”.

Viime kesänä BBC uutisoi Britanniassa järjestetystä äänestyksestä, jossa yleisö sai valita kaikkien aikojen rakastetuimman kansallisen taideteoksensa. Yllättäen äänestyksen voitti marginaalitaiteilija Banksy katuteoksellaan Balloon Girl (2002), jossa yksinkertaisin keinoin – sapluunan läpi väriä ruiskuttaen – seinään hahmoteltu tyttö tavoittelee karannutta sydämenmuotoista ilmapalloa.

Banksyn sapluunatöherrykselle hävisivät sellaiset mestariteokset kuin John Constablen The Hay Wain (1821), J. M. W. Turnerin The Fighting Temeraire (1938) ja Thomas Gainsboroughin Mr and Mrs Andrews (1750). Kuten myös modernia nykytaidetta edustavat David Hockneyn A Bigger Splash (1967), Henry Mooren Reclining Figure (1970) ja Anish Kapoorin ArcelorMittal Orbit (2012). Onpa listalla pari äänilevyn kanttakin: The Beatles: Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band (1967) ja The Pink Floyd: The Dark Side of the Moon (1973).

Äänestystulos sai The Guardianin taidekriitikon Jonathan Jonesin kirjoittamaan (26.7.2017) ärhäkkäästi: ”Britannian rakastetuin taideteos on Banksy. Se on todiste tyhmyydestämme.” Jones jatkaa artikkelissaan, että ei edes Donald Trumpin valitseminen USA:n presidentiksi tai häpeällinen äänestys Britannian erottamiseksi EU:sta saanut häntä uskomaan ihmisten totaaliseen tyhmyyteen. ”Mutta tämä äänestys on saanut minut vakuuttumaan, että Ruskinilla oli sittenkin pointti.”

Banksyn teos on hyvä esimerkki siitä, miten helppoa on sortua pitämään vähäisiä – ja usein kliseisiäkin – mielenliikutuksia taiteena. Kaikki mielenliikkeet eivät kuitenkaan ole taidekokemuksia. Jos taiteelta ei osaa mitään vaatia, ei siltä juuri mitään saakaan. Ongelmana on usein myös tämän päivän haasteeton ja vähään tyytyvä taide, joka ei juuri muuhun pyrikään kuin ”tykkäämisen” klikkauksiin.

Voiko tällaisessa (taide)maailmassa sanoa yleisöä tyhmäksi – ehkä se on viisastunut yhdessä yössä, kuten sanonta kuuluu. Vain jotkut harvalukuiset älyköt – kuten Jonathan Jones – hangoittelevat vastaan. Muut kriitikot ja asiantuntijat ovat vetäytyneet norsunluutorneihinsa heiluttamaan valkoista lippua antautumisen merkiksi.

Suomessa ei moista äänestystä tarvitse järjestää lainkaan – lopputuloksenhan jo arvaamme.

Ilmestynyt kolumnina Ilkassa 11.10.2017.



Lisähuomioita:

Ajatuksenjuoksu olisi pitänyt viedä loppuun saakka ja todeta, ettei vain taideyleisö ole tyhmää vaan myös taiteilijat, kriitikot ja asiantuntijat ovat tyhmiä. Tämän päivän visuaalinen taide on lähes kokonaisuudessaan taantunut esittäviksi eli itsensä ulkopuolelle viittaaviksi teoksiksi. Sellaisen taiteen kokemien ei vaadi kokijaltaan älyllistä (tai henkistä) kykyä tai juuri muutakaan vaivannäköä – nykyään taideteoksen haltuun ottoon riittää pelkkä hempeily ja kiukuttelu (someraivo).” Mutta jälleen kerran annettu merkkimäärä tuli yllättäen täyteen, ja se jäi sanomatta.

Tyhmyys on kirjoittajalle vaikea aihe. Tyhmäksi nimittely yleisellä tasollakin tuntuu tyhmältä, vaikka tyhmyys eri muodoissaan on vahvasti esillä inhimillisessä olemisessa ja toiminnassa. Kaikki me teemme tyhmyyksiä, silti yksityisen ihmisen nimittely tyhmäksi on rumaa, vaikka olisi syytäkin. Toisaalta Erasmus Rotterdamilainen kirjoitti Tyhmyyden ylistyksen jo vuonna 1509. Joten aihetta ei voi loputtomiin karttaa.

Erasmuksen tavoin voisi puhua jopa tyhmyyteen lankeamisen kiusauksesta – sen lisäksi että tyhmyys tuottaa euforiaa se tarjoaa mahdollisuuden vapautua vastuusta ja järkevän ajattelun pakkopaidasta. Timo Vihavainen kirjoittaa (24.9.2016) blogissaan: ”Tosiasia on, että aasinvaljaisiin ei asetu pelkästään kansan tyhmin osa, vaan myös huomattava määrä sen älyllistä eliittiä. Mitä se sieltä hakee, taitaa vielä olla tutkimatta, mutta mutu-tuntuman perusteella nämä kansaan menemiset lienevät nimenomaan emotionaalisesti palkitsevia ja samalla oikeutus antautumisesta tyhmyydelle, mikä tunnetusti tuottaa suorastaan euforisen tilan.” http://timo-vihavainen.blogspot.fi/2016/09/huuto-ja-vihellys.html

Historioitsija Carlo M. Cipolla päätyi tutkimuksissaan tulokseen, että kaikkialla maapallolla x-määrä ihmisistä on ”patatyhmiä” eli siis typeryksiä. Cipollan mukaan ”olemme auttamattomasti typerysten ympäröimiä. Heitä on kaikkialla, ihan jokaisessa ikä-, ammatti- ja yhteiskuntaluokassa. Ja he ovat aina valmiina aiheuttamaan monenlaista harmia ja vahinkoa itselleen ja muille. Typerykset ovat ehdottomasti maailman vaarallisin ihmislaji, jonka määrää tai tuhovoimaa ei missään tapauksessa tule aliarvioida”.

Onko tyhmyys ja typeryys sama asia? Joidenkin mielestä näin ei ole, vaan ajatellaan että tyhmyys tulee annettuna kun taas typeryys olisi hankittu ominaisuus. Carlo M. Cipollan teos The Basic Laws of Human Stupidity (1976/1912) on kääntynyt suomeksi muotoon Inhimillisen typeryyden peruslait. Joten olkoot tyhmyys ja typeryys kuin veljet keskenään. Suomen kielen sanan ”tyhmä” alkuperä on sanassa ”tuhma”. Tyhmyys on tuhmaa, mutta onko se myös typeryyttä. (Onko siinä jotakin ironiaa, että kirjoittajan nimi Cipolla on suomeksi sipuli?)

Charles Baudelairea on pidetty yleisesti ”modernin” lanseeraajana 1860 julkaistun artikkelinsa Modernin elämän maalari nojalla. Miten lienee asian laita, kun John Ruskinin teos Modern Painters ilmestyi jo 1843. No, emme jää tätä pohtimaan. Walter Benjaminin mukaan Baudelaire maksoi modernisuudesta (auran tuhoutumisen shokkielämyksestä) kalliin hinnan runoudessaan, joka leijui taivaalla kuin ”tähtikuvio ilman atmosfääriä”.

Myös Baudelaire syyllistyi soimaamaan yleisöään tyhmäksi. Runoilijaa järkytti ajan sensaatiomaisin kuvallinen keksintö valokuva, joka tuhosi ”pimeässä kopissa” kuvan teoksellisen ”auran” ja latisti näkemisen pelkäksi inventaarioksi. Välineellisesti tuotettu (jäljennetty) kuva kadotti niin tekijänsä käsialan kuin myös suoran läsnäolon ominaisuutensa (”aureatic objects of adoration”). Jotakin sellaista oli voinut saada aikaan vain ”suuren massan tyhmyys”. ”Kostonhimoinen jumala oli kuullut sen rukoukset”, ja antoi sille valokuvan – tyhjän reiän näkemättömän tuijotuksen. Baudelaire ei voinut pahimmassa painajaisessaankaan aavistaa millaiset seuraukset sillä tulisi olemaan.

Myöntää kai täytyy, että olen itsekin toiminut valokuvaajana ja kuvankäsittelijänä (photosoppaajana) ja julkaissut karkeasti arvioiden noin 5000 valokuvaa kirjoissa, lehdissä ja eri julkaisuissa. Mutta siitäkin syystä on hyvä suhtautua käyttämäänsä mediumiin ankaralla kriittisyydellä.

The medium bears the artist.
Dan Flavin


Walter Benjamin: Silmä väkijoukossa, suom. Antti Alanen, Odessa 1986.
Carlo M. Cipolla: Inhimillisen typeryyden peruslait, (The Basic Laws of Human Stupidity, 1976), suom. Leena Mäntylä, Minerva 2013.
Matthijs van Boxsel: Tyhmyyden ensyklopedia, suom. Antero Helasvuo, Atena 2005.
Erasmus Rotterdamilainen: Tyhmyyden ylistys, suom. Kauko Kare, Karisto 1998.