keskiviikko 16. syyskuuta 2020

SATEENKAAREN PALASIA




Konstrundan – Avoimet ovet Villenraitilla (syyskuun eka viikonloppu)


Vaikka emme ymmärtäisi taidetta, niin käsitämme sen käsittämättömyyden – enempää ei taiteelta voi vaatiakaan.



Avoimet ovet - tapahtuma pitää koko talon virittyneessä mielentilassa, vaikka yhtään ainoaa kävijää ei olisi näköpiirissä. Ehkä ei tule ketään, käy jo epäilys mielessä. Helpompaa olisi jos ketään ei tulisi. Mitään järkevää ei kykene tekemään – millä hetkellä tahansa on oltava valmis heittäytymään syvälliseen taidekeskusteluun. Menneinä aikoina saattoi taiteilija – teosten tekijä – vetäytyä vaitonaiseen viisauteen: teokset puhukoon puolestaan. Nykyään se ei käy; on oltava valmis tallaamaan kaikki mahdolliset taiteenfilosofian polut.


Miksi sinä teet tätä – taidetta? Se on ensimmäinen kysymys, johon on syytä vastata tarpeellisella vakavuudella – olankohautus ei riitä. Kysymykseen vastataan syvällisellä löpinällä, josta käy ilmi kutsumus ja maailmoja syleilevä intohimo. Sitä ei todellakaan voi ohittaa tokaisemalla, että muussa tapauksessa olisin joutunut tekemään jotakin vieläkin typerämpää. Toisaalta kysyjä kyllä tietää, että sinä askartelet värituubeinesi ja hassuine ideoinesi todella typerien asioiden parissa. Viisas ei sellaiseen aikaansa tuhlaisi.




Vieraiden joukossa on paljon lapsia, jotka ovat tottuneet päivittäin kulkemaan työhuoneeni ikkunoiden ohi kouluun. Nyt on mahdollisuus tutkia tarkemmin tuota outoa taloa. Eräs äiti kertoo, että kun hän eräänä pimeänä syysilta meni tyttärensä kanssa valaistun ateljeeni ohi, hyppäsi hänen tyttärensä ylös rattaista ja huudahti ”sateenkaareen palasia”. ”Ja nyt olen päässyt tänne sisälle”, sanoo pikkutyttö, ”minä ostan tämän talon”. ”Aiotko sinä ajaa taiteilijan mierolle”, ihmettelee äiti. ”Se ei olisi ensimmäinen kerta”, mutisen hämmentyneenä.


Lopultakin myös maalari saa ansionsa mukaan – se on vain kohtuullista, maailma on sillä lailla rakennettu. Olen niin monesti sortunut provokaatioon, kuten tuossa alussakin. Joten otetaan pari askelta taaksepäin. Roland Barthes sanoi kirjoittamisen kuten maalaamisenkin olevan halua olla olemassa tietyllä tavalla. Se oli paljon sanottu 1960-luvulla, jolloin taide vielä kykeni hämmästyttämään ja järkyttämäänkin ihmisiä. Nykyään maalaustaide pitäisi lailla kieltää, jotta se tulisi jälleen näkyväksi. Ehkäpä silloin nekin jotka ovat pilanneet silmänsä valokuvien latteissa varjoissa saisivat näkönsä takaisin.




Sanoissa maali, maalata, maalari on perusosan maa. Alkujaan maaleihin tarvittavat väriaineet kaivettiin maasta – puhuttiin syystäkin maaväreistä. Maalari maalasi maalla – ja maasta tulivat sideaineetkin, öljyt, kananmunat, oluet ja sen sellaiset. Tätä kautta tulee hieman ymmärryksen valoa myös Martin Heideggerin kryptiseen tokaisuun ”maalari pystyttää maan”. Tässä vaiheessa en enää tiedä olenko oikealla tiellä vai eksynyt kauas loputtomaan hetteikköön. En uskalla lähteä googlaamaan – se luultavasti kaataisi hyvän teoriani.





Todellisuus avautuu maalauksessa ja tulee jälleen näkyväksi. Outoa on, että tuo avautuminen tapahtuu päälle maalaamalla eli peittämällä. Silti tuo kätkeytynytkin todellisuus on sitä samaa ikiaikaista läsnä olevaa todellisuutta, jota meillä on kaikkialla yllin kyllin. Se ei edes väliaikaisesti ole hävinnyt minnekään. Luultavasti me itse olemme touhutessamme niitä näitä hukanneet sen mielipiteiden ja oletusten sumeaan verkostoon. Paljastuakseen sille on annettava uusi näkökulma – uudenlainen ilmitulo. Ja juuri taide on oiva väline siihen puuhaan.


Tällainen puhe kuulostaa hulluudelta. Olemme tottuneet läpikotaisin siihen harhaan, että kaikki maailman olevainen on kirkkaasti nähtävissä, eikä vain nähtävissä vaan myös käsillä – käsin käännettävissä kuin pelto. Filosofia ja taide ovat jo antiikista asti hakeneet olevan kätkeytynyttä perustaa, jonka poissaoleva toiseus suorastaan huutaa vastausta. ”Tämä toiseus antaa positiivisen olevuuden ilmetä juuri eriytymällä siitä eron, negatiivisuuden ja ilmenemättömyyden ulottuvuutena. Oleminen tässä radikaalisti toisessa mielessä on siis juuri ei-mikään (Nichts)”, kirjoittaa Jussi Backman esseessään (2007).




 Quentin Meillassoux’n spekulatiivisen realismin mukaan olemme ajautuneet maailmaan, jossa mitä tahansa saattaa tapahtua milloin tahansa – ja tapahtuukin ilman mitään syytä. Mihin tällaisessa maailmassa – jossa todellisuudestakin on tullut fiktiota – tarvitaan enää taidetta? Kaikesta päätellen sitä yhä tarvitaan, ehkä enemmän kuin koskaan. ”Oikean ratkaisun spekulatiivisena kriteerinä täytyy olla se kylmäpäisyyden tunne, joka kokijassa herää, kun hän ymmärtää tämän ja toteaa: Tästähän siinä olikin kyse.”


Iltapäivällä avoimesta ovesta tupsahtaa sisään vanhempi rouvashenkilö, jos näin voidaan vielä sanoa. Rouva sanoo asuneensa pikkutyttönä talon pihanpuoleisessa asunnossa ja käyneensä sieltä kouluakin 1950-luvun alussa. Menemme ulos katsomaan. ”Talo on rakennettu vasta 1958”, yritän selventää asiaa. Mutta se ei vakuuta rouvaa, hänen mielestään pihapuoleinen osa on yhä sitä vanhaa taloa. ”Mitä ihmeen vanhaa taloa”, kysyn. ”Joo sama se on”, sanoo rouva, ”vaan ovat kääntäneet koko rakennuksen toisin päin”.


Outoja asioita on tapahtunut – ja tapahtuu yhä ilman mitään syytä. Vieraita on yhtä aikaa kellarissa, ateljeessa ja vinttigalleriassa. Ei auta muu kuin lainata omaa vanhaa tekstiä, niin pitkälle on tultu:


On päivänselvää, että maalaus maalauksena on menossa kohti meditatiivista ilmentymistä tarinankerronnan ja laskelmoivan tiedostuksen tuolle puolen. Siellä on kaikki tilat, kokonainen avaruus – niin Rilken sisäavaruus kuin Proustin sisäiset puutarhat. Maalaus on kaikkien äänien hiljaisuutta, sillä ei ole mitään sanottavaa kenellekään – se näyttäytyy niille jotka sen näkevät. Kun taas maalari niistetään hitaasti hivuttaen näkymättömäksi. Ja lopulta se on mykkä kuin kivi.


https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2018/03/talo-ja-yksi-karmea-painajainen.html


S. J. Tanninen – Online Gallery

https://sites.google.com/view/s-j-tanninen-online-gallery/etusivu?authuser=0



 Quentin Meillassoux: Äärellisyyden jälkeen, suom. ja jälkisana Ari Korhonen, Gaudeamus, 2017.

Jussi Backman: Kaiken takana on jotakin? Heidegger ja perusteenperiaate, teoksessa Syy, toim. Heta Gylling, Ilkka Niiniluoto & Risto Vilkko, Gaudeamus, 2007.