lauantai 4. helmikuuta 2012

KUKA TULKITSISI TUON KAIKEN RUNOUDEN



Kinoksesta on moneksi – kinokset puhuvat...



Järjetön kylmyys piirittää tienoota, tuota kummallista mielen tilaa, jossa oliot uneksivat elämänsä. Aurinko nousee ja hopeoi koivujen huurteiset oksat. Ei mitään muuta asiaa ulos kuin lyhyt puidenpilkkomissessio puolen päivän aikoihin takapihan katoksessa. Luovat prosessit ovat hyytyneet, työhuoneella enää vajaat 15 astetta lämmintä. Näkymä ikkunasta on talvisen lyyrinen. Raitti on hiljentynyt, vain naapuri käy turhaan postilaatikolla ja lyö rivakasti käsiään yhteen. Kaupunginosan koirat ovat runoilleet kinokset kirkkaankeltaisella runoudellaan, joka jää minulta tulkitsematta – mielihyvin passittaisin ne takaisin verolle sinne missä muutkin runoilijat ovat. Eivätkä ne pelkästään runoile – ne ovat suorittaneet myös suorasanaista kertomakirjallisuutta talon seinustalle.

Havainnon fenomenologian ja meditatiiviseen elämänasenteen kannalta järjetönkin pakkanen on hyvä asia, jos nyt näin voi sanoa. Maailma on meille käsillä kaikessa kätevyydessään niin juohevasti, että se useimmiten jää tiedostuksen ulkopuolelle pelkäksi romu- ja ideavarastoksi (vrt. Platon), paitsi silloin kun se menee epäkuntoon tai ajautuu äärimmäiseen tilaan, kuten vaikkapa kovaan pakkaseen. Tästä syystä ei kannata työhuonettakaan ylimääräisellä lämpöpuhaltimella lämmittää, vaan antaa nyt (syntisten) luitten tuta maailman kätkeytymätöntä läsnäoloa.

Viime talvenakin oli kylmä, ja sitä jatkui lähes loputtomiin. Siitä huolimatta talon nuoret taiteilijat veistivät mielevän lumiukon, jonka vaiheita seurasimme intensiivisesti hamaan kevään koittoon saakka. Tänä talvena lumiveisto pihassamme on jäänyt taloon vasta syyskuussa muuttaneen taiteilijan varaan. Kinos on korkea ja salaperäinen – mitä siitä vielä muotoutuukaan.

Kävin välillä taikomassa uuniin muhevan padan: perunaviipaleita, metsäsieniä ja soijakermaa. Ainekset käyvät pakkasten myötä yhä vain niukemmiksi. Joskus 1990-luvun lopulla olimme Heikki Mäki-Tuurin kanssa päätyneet näyttelykiertueellamme keskellä talvea Reykjavikiin. Eräänä päivänä vierailimme jäämassojen puristuksessa möyryävillä Gullfossin putouksilla, kylmyys oli raakaa ja raivoisa tuuli puhalsi ilman minkäänlaista taukoa. Illalla istuimme pienen hotellin ravintolassa parin englantilaisen kanssa, toinen oli jonkun oudon lahkon saarnamies ja toinen epätoivoin pilkkikalastaja.

Puhe siirtyi koiriin, niin kuin nyt puhe lipsahtaa milloin mihinkin. Heikki muisti koiransa Toivon, tuon runoutta harrastavan ja piippua polttelevan sekarotuisen piskin. Heikki kehui Toivon älykkyyttä, ja sanoipa vielä, että hänellä ei ole koskaan ollut mitään ikävä, mutta nyt on kyllä Toivoa ikävä. Kirjoittelin jotakin muistivihkooni, mitäpä minä koirista ymmärsin tai mistään muustakaan – olin kärsinyt lapsesta saakka jonkinlaisesta kognitiivisesta vajeesta kaikenlaisen ymmärtämisen suhteen. Kirjoitin siinä joutessani runon Mäki-Tuurin Toivosta.

Kuntaliitosten yhteydessä huomattiin, että Toivolle pitkän elämänsä juoksuaikoina niin tutuksi tullut tienpätkä houkuttelevine ojanpenkereineen ja suhisevine puskineen oli väärän niminen. Ja kun Toivostakin oli jo aika jättänyt, kuten tavataan sanoa, Heikki ehdotti tien uudeksi nimeksi Toivontietä. Mutta paikallinen katujen nimeämistoimikunta ei ottanut Toivosta kipinää. Vaikka olisi tällaisessa laaja-alaisessa kulttuurikaupungissakin saanut yksi ”toivon tie” olla, mutta ei kun ei.


Koiruus

Vääjäämättömästi kiiri tiedon mahti
         yli maan ja peitti taivaan.
Tiedon siirto älyttömiin objekteihin
         vapautti uusia resursseja.
Kalevi söi vintillä kylmää makkaraa,
         kurkihirrestä roikkui löysä köysi.
Pihassa koira lörpötteli naapurille,
        niittokone raksutti ohrapellolla.
Arvaamaton se on, sanoi koira
        ja kohotti lipatonta lakkiaan.
Naapuri sanoi sanoneensa jo
        keväällä ettei se ole entisensä.
Ei ole, sanoi koira ja siirsi
       piipun toiseen suupieleen.
Vaimo on lakossa, sanoi naapuri,
       se jauhaa nikotiinipurukumia.
Ei opi vanha koira uusia temppuja,
       haukahti koira ja iski silmää.
Vintiltä kuului hirren natinaa.

Reykjavik 1999

keskiviikko 1. helmikuuta 2012

GUGGENHEIM BILBAO -- UUDEN VUOSITUHANNEN ARKKITEHTUURIA


         
Guggenheim Bilbao- museon pääsisäänkäynti. Taustalla museon lävistävä Puente de La Salve. Kuva. S. J. Tanninen



Lokakuussa 1997 avattiin 1900-luvun viimeinen suuri taidemuseo
Guggenheim Bilbao. Parissa vuodessa museosta on muodostunut
merkittävä modernin taiteen instituutio Euroopassa. Kävijöitä
museossa on ollut jo huikeat 2.5 miljoonaa.

Hotellin aulassa jaettava esite kertoo Bilbaon olevan neljänneksi suurimman kaupungin Espanjassa ja suurimman Baskimaassa. Bilbao on tärkeä satamakaupunki, teollisuuden ja kaupan keskus, ja nyt se on Guggenheim museon ansiosta myös modernin taiteen keskus.

Harmaana marraskuun päivänä avautuu Etxebarrialta avara näkymä kaupungin keskustaan ja siltojen rytmittämälle Nerviónjoelle. Vasemmalla vanhan kaupungin kupeessa joen ylittää Puente del Arenal ja suoraan alapuolella on Puente del Ayuntamiento. Erikoisin silloista on Santiago Calatravan piirtämä kävelysilta Zubizuri ja järein viimeisenä näkyvä Puente de La Salve, joka näyttää syöksyvän suoraan jonkin avaruudesta pudonneen metalliotuksen läpi.

Otus on uusi Guggenheim museo, suunnaton silkinhohtoinen organismi, joka näyttää kasvavan suoraan joen penkereestä. Maailman parhaaksi arkkitehdiksi mainittu Frank O. Gehry on onnistunut yhdistämään futuristisen muotokielen nykypäivän kumoukselliseen rakennustekniikkaan. Materiaaleina on kalkkikivi, teräs, lasi ja titaani. Rakennuksen ulkoseinät on päällystetty kangasmaisen ohuilla titaanilevyillä.

Museon kokonaispinta-ala on 32 500 neliömetriä, josta näyttelytilaa on kolmessa kerroksessa yli 10 000 neliömetriä. Sisääntuloaulan 55 metriä korkea Atrium valaisee kaikkia näyttelytiloja. Lasiseinäiset hissit sekä teräsportaikot- ja sillat johdattavat katsojia galleriasta toiseen. Yleisön käytössä on myös auditorio, ravintola ja museokauppa.

Miksi juuri Bilbao

Jo ennestään Salomon R. Guggenheim säätiöllä on kaksi museota New Yorkissa, Peggy Guggenheim Collection Venetsiassa ja näyttelyhuoneisto Berliinissä. David Lister ihmettelee Modern Painters -lehden (Winter 1997) artikkelissaan, miten Guggenheim-säätiön johtaja Thomas Krens sai päähänsä rakentaa Euroopan lippulaivansa juuri Bilbaoon, joka on kaukana kaikkialta.

Krensin mukaan New Yorkissa ei ole tarpeeksi tilaa suurille näyttelykokonaisuuksille. Säätiö lanseeraa näyttelynsä ensin New Yorkissa pienempänä versiona ja räväyttää ne sitten esille todella mammuttimaisina Bilbaossa. Näin on tapahtunut mm. Rauschenbergin ja Warholin retrospektiivisten näyttelyiden osalta. Tässä on yksi syy, joka on johdattanut jo pari miljoonaa kävijää Bilbaon Guggenheim museon kaleidoskooppisille käytäville. Krens ei kuitenkaan aio kyllästää Bilbaota amerikkalaisella kulttuurilla, vaan sulattaa koko läntinen taide-elämä monisäikeiseksi kokonaisuudeksi, joka huomioi myös paikalliset ominaispiirteet.

Mitä mieltä baskit itse ovat amerikkalaisten museosta ja sen vikkelästi englantia puhuvista työntekijöistä. Ystäväni Jon Lazaro kehottaa minua menemään paikalliseen taidemuseoon, Museo des Bellas Artes, koska se on koko Espanjan toiseksi paras eurooppalaisen taiteen museo. Valitettavasti museo on remontissa. Niinpä tyydymme nauttimaan Jonin pieteetillä valmistamaa päivällistä, jonka pääruokana on kokonaisia mustekalan silmiä mustekalan musteessa. Viini on hyvää.

Lopuksi

Guggenheim museon häikäisevä "titanium flower" antaa oman erikoisen leimansa kaupungin hieman väsähtäneeseen ja läpikotaisin 'eurooppalaiseen' arkkitehtuuriin. Sen lisäksi se tuottaa niin suuria ja järisyttäviä näyttelyitä, että Bilbaon lentokenttääkin on pitänyt suurentaa.

Kahdessa vuodessa ei ole ehtinyt tapahtua kovin paljon, mutta amerikkalainen ja keskieurooppalainen nykytaide on museossa vahvasti läsnä. Toki myös paikallista taidetta on esitelty, ainakin Eduardo Chillida, Cristina Iglesias ja Prudencio Irazabal ovat saaneet omat näyttelynsä.

Museon yläpihaa hallitsee Jeff Koonsin megalomaaninen 12 metriä korkea koiranpennunmuotoinen kukkaistutus. Taustalla kohoavan Artxandan rinteillä savut nousevat niin kuin ne ovat aina nousseet. Iltaan mennessä kaupungin vuorten ympäröimä kulhomainen olemus peittyy pilviin; ikään kuin kansi pantaisiin yöksi kiinni.

Juttu on ilmestynyt Ilkassa 28.11.1999