ALUSSA OLI SANA

       Vastaako metsä? Mitä se sanoo? Kuva SJT.

Se, että kieli on, on yhtä lailla varmaa kuin käsittämätöntä, ja tämä käsittämättömyys ja tämä varmuus perustavat uskon ja ilmoituksen.

Giorgio Agamben

»Kun aikuiset ihmiset nimittivät jotakin esinettä ja kääntyivät samalla sen puoleen, havaitsin tämän ja käsitin, että heidän lausumansa äänteet merkitsivät esinettä, johon he halusivat viitata. Tämän päättelin heidän eleistään, kaikkien kansojen luonnollisesta kielestä, kielestä, joka osoittaa ilmehtimisessä, silmien liikkeissä, ruumiinjäsenten liikkeissä ja äänensävyssä sielumme tilan. Kun se haluaa, saa, torjuu tai välttää jotakin. Näin opin vähitellen ymmärtämään, mitä asioita edustivat sanat, joita kuulin toistuvasti lausuttavan eri lauseitten määrätyissä kohdissa. Kun suuni oli tottunut näihin merkkeihin, aloin ilmaista halujani niiden avulla.»

Augustinus, Tunnustukset (I.8)

Tällä Augustinus-sitaatilla Wittgenstein aloittaa teoksensa Filosofisia tutkimuksia (1945/1999) ja toteaa näyttävän siltä, ”että näistä sanoista saamme määrätyn kuvan inhimillisen kielen olemuksesta. Nimittäin tämän: Kielen sanat nimeävät olioita – lauseet ovat tällaisten nimitysten yhdistelmiä. Tästä kielen kuvasta löydämme seuraavan idean juuret: Jokaisella sanalla on merkitys. Tämä merkitys on rinnastettu sanaan. Se on olio, jota sana edustaa.” Wittgenstein huomauttaa, että tällaisen kielen oppinut ilmaisee itseään lähinnä substantiiveilla, ”kuten pöytä, tuoli, leipä ja henkilönnimiä, vasta toissijaisesti tiettyjen toimintojen ja ominaisuuksien nimiä; ja muita sanalajeja hän ajattelee jonakin, mikä pitää huolen itsestään.”

Tämä edustaa melko primitiivistä kielen ymmärrystä, kuten Wittgensteinkin toteaa, ”että tämä on käsitys omaa kieltämme alkeellisemmasta kielestä”. Mutta ennen kuin asioita voidaan nimetä ja haluja ilmaista se vaatii maailmantilannetta, jossa kieli on jo valmiiksi ”annettuna” tai ”ilmoitettuna”. Alussa oli sana – mutta kukapa sen olisi sanaksi tunnistanut. Sanalle ei ole sanaa. Inhimillisen järjen näkökulmasta kuultuna tai nähtynä ilmoitus oli mieletön – lausuttiinko se jollakin määrätyllä äänenpainolla vai viskattiinko maailmaan vain iso kourallinen käsittämättömiä merkkejä.

Jorge Luis Borgesin novellin Jumalan kirjoitus (1969) päähenkilö kuvittelee olevansa juuri se ”viimeinen pappi”, jonka tehtäväksi on langennut noiden outojen kirjoitusmerkkien tulkinta. Tyrmään vangittu ”tulkitsija” on varma, että merkeistä koostuva yksiselitteinen loitsu tulee paljastamaan olemisen salat kaikkien aikakausien sukupolville ilman erehtymisen mahdollisuutta. ”Kukaan ei tiedä missä Hän sen kirjoitti ja minkälaisilla kirjaimilla, mutta me uskomme sen olevan jatkuvasti voimassa ja paljastuvan joskus valitun henkilön luettavaksi. Koska elämme edelleen viimeisiä aikoja ja kohtalonani on olla jumalan viimeinen pappi, uskon että minulla on oleva kunnia nähdä tuo kirjoitus.”

Maanpiiri on täynnä ikiaikaisia kuvioita, mutta mitkä niistä olisivat tarpeeksi pysyviä salatun kirjoituksen merkeiksi. Aikojen kuluessa vuoret tasoittuvat, joet etsivät uusia uomia ja tähtikuviotkin muuttavat muotoaan. ”Minä etsin jotain pysyvämpää, kestävämpää. Ajattelin viljan, ruohon, lintujen, ihmisten sukupolvia. Kenties loitsu oli kirjoitettuna minun kasvoihini, kenties minä itse olin etsintäni päämäärä. Niin minä ajattelin kun mieleeni muistui äkkiä että jaguaari oli yksi jumalan nimistä.”

”Kun sanoo jaguaari, tarkoittaa sen sukua, hirviä ja kilpikonnia jotka se on syönyt, ruohoa jonka hirvet käyttivät ravinnokseen, maata joka synnytti ruohon, taivasta joka soi maalle valon.”

Jorge Luis Borges

Giorgio Agamben kirjoittaa esseessään Kielen idea (1984/1994), että ilmoitus ei välttämättä näyttäydy inhimillisen järjen kannalta mielettömältä. ”Ilmoitus, jonka sisällön (kuinka tahansa absurdin, esimerkiksi Venuksen taivaalla laulavat vaaleanpunaiset aasit) inhimillinen järki ja kieli voisivat sanoa ja tuntea omin avuin, lakkaisi kuitenkin saman tien olemasta ilmoitus. Sen, mitä ilmoitus tarjoaa meille tiedettäväksi, on siis oltava paitsi jotakin, jota ei olisi voitu tietää ilman ilmoitusta, lisäksi vielä jotakin sellaista, että se asettaa edellytykset tietoisuudelle ylipäätään.” Ilmoitus ilmoittaa itse kielen – ilmoitus ei ole mitään muuta kuin järjen luomista. ”Ilmoitus ei merkitse sitä tai tätä lausumaa maailmasta eikä sitä mikä voidaan sanoa kielen avulla, vaan että sana ja kieli ovat.”

Agambenin mukaan filosofia ei ole tekemisissä vain sen kanssa mitä kielellä ilmaistaan, vaan aina myös itse kielen kanssa. ”Sama voitaisiin myös ilmaista sanomalla, että filosofia ei ole näky maailmasta, vaan näky kielestä, ja itse asiassa nykyajattelu on seurannut liiankin innokkaasti tätä tietä.” Usein juuri Wittgenstein on nähty syypääksi tähän ylenpalttiseen kielen kanssa pelaamiseen, vaikka juuri hän kehotti vaikenemaan asioista joista ei voi puhua. Hän ei tokikaan kieltänyt niiden ajattelemista – päinvastoin. Mutta kun se ei näytä meille riittävän, ”että maailma on, ja kieli on”.

Kirjoitetut merkit eivät ole palautettavissa puheeksi – puhutuksi kieleksi. Vai olenko kuulevinani kirjoitetun runon loppusoinnuissa puheäänen soinnin – kaikkea sanomista edeltävän äänettömän äänen. Paperille piirretyt kirjainmerkit eivät ääntele – ne vaikenevat kuin kivet vuoren rinteessä tai tähdet syvällä avaruudessa. Agamben jatkaa: ”Ääni ei sano mitään, mutta se näyttäytyy juuri samalla tavoin kuin looginen muoto Wittgensteinin mukaan, ja siksi se ei voi tulla esityksen aiheeksi. Filosofia ei voi kuin johdattaa ajattelun aina äänen rajalle asti: se ei voi sanoa ääntä (tai ainakin siltä näyttää).”

Tämä polku vie jälleen Borgesin kirjoituskammioon. Augustinus oli ollut 380-luvulla Milanon piispan Ambrosiuksen oppilaana. Tunnustuksissaan hän kirjoittaa hetkestä, jolloin puhuttu sana ja kirjoitus erosivat lopullisesti toisistaan, kun ääni ja merkitys kadottivat yhteytensä. ”Lukiessaan Ambrosius antoi katseensa liukua sivuilla ja tunkeutui kirjoituksen ytimeen sanaa sanomatta ja kieltään liikuttamatta. (...) Luulen hänen lukeneen tuolla tavalla ääntään säästääkseen, sillä se tuli helposti käheäksi. Mikä lieneekin ollut hänen tarkoituksensa, hyvä se varmaan oli.”

Tuo merkillinen näky painui syvästi Augustinuksen mieleen ja tuolla hetkellä – kun ”kynä vei voiton äänestä” – oli kauaskantoiset seuraukset, kuten Borges huomauttaa kirjoituksessaan Kirjojen palvonnasta (1969): ”mies istuu huoneessaan kirja kädessä ja lukee ääntä päästämättä.” Kirjallisuus – ”tarkoituksena, ei enää välineenä” – oli syntynyt, sellaisessa ”maallisessa” muodossa kuin Borges viittaa Flaubertin, Mallarmén ja Joycen kirjailijakohtaloihin.

”Sen, minkä teologia julisti järjelle käsittämättömäksi, järki tunnustaa nykyään omaksi edellytyksekseen. Kaikki käsittäminen perustuu käsittämättömälle.”

Giorgio Agamben

”Maailma koostuu jumalien kirjoituksista – ja meillä on aikaa tulkita niitä kokonainen ikuisuus.”

Charles Bonnet

Ludwig Wittgenstein (1999): Filosofisia tutkimuksia. WSOY.

Giorgio Agamben (2001): Keinot vailla päämäärää. Tutkijaliitto.

Jorge Luis Borges (1969): Haarautuvien polkujen puutarha. WSOY.

ALASTALON SALISSA – MAAILMAN PARAS ROMAANI

   Volter Kilpi, Alastalon salissa I ja II, vuoden 1965 painos. Otava.
   

”Kaksitellen ja kolmitellen heitä verkalleen asteli rantamäkeä ylös, välistä useampikin mies yhdessä joukossa, kuinka paatit olivat rantaan saapuneet ja kuinka oli seisoskeltu ja odoteltu muitakin, kun päästelivät purjeitansa alas ja laittelivat venheitänsä jättökuntoon. Alastalo seisoi kuistin suulla vieraitansa vastassa, kätteli mies mieheltä ja röhisi hyvänahkaista puhetta, opasteli ja lykkiskeli kuistin puolelle ja sieltä tampuurin kautta saliin.”

Näin alkaa Volter Kilven Alastalon salissa (1933) käyden suoraan asiaan ja kutsuen lukijan huikeaan lukukokemukseen, jonka monet kirjallisuuden entusiastit haluavat kokea yhä uudelleen ja yhtä monet eivät voi sietää koko kirjaa. Mikään muu suomalainen kirja ei aiheuta lukijoissa näin selkeää jakautumista kahtia tai kolmia: niihin jotka ovat lukeneet Alastalon salissa ja niihin jotka aikovat lukea sen heti ensi tilassa (kesälomalla, eläkkeellä...) ja niihin jotka eivät aio sitä lukeakaan.

”Jotta Alastalon saliin pääsisi sisälle, on sitä varten oltava käytettävänä jokin tarpeeksi joutilas loma-aika, jolloin saattaa vapaasti heittäytyä toiseen olotilaan”, näin kirjoittaa Aaro Hellaakoski kirjansa Esseitä teoksista ja tekijöistä (1983) esseessään Eräs kirjallisuutemme monumentaaliteos vuonna 1937, siis vain neljä vuotta Alastalon salin ilmestymisen jälkeen. Kirjoittaja kehottaa lukijaa suhtautumaan kirjaan tavallisen lukutavan sijaan verkkaisella ja hitaasti hengittävällä lukurytmillä, ettei tukehtuisi heti alkuunsa tekstin huikeaan vyörytykseen.

Hellaakosken esseekokoelman löysin pari viikkoa sitten Torikeskuksen kirjanvaihtotapahtuman pöydiltä. Aikaisemmin en ollut kirjasta kuullutkaan; kirjaa selaillessa ajauduin jälleen kerran Alastalon saliin. Ensimmäisen kerran luin Alastalon salissa Vaasassa 1974. Edellisenä vuonna olin pitänyt ensimmäisen yksityisnäyttelyni Kluuvin Galleriassa, ja alkusyksystä 1974 näyttely oli Vaasan taidehallissa – sen lähemmäs Pahajoen kotikontuja ei tuolloin näyttelyn kanssa päässytkään. Noina aikoina Vaasan taidehallin valvonnasta vastasi taiteilija itse, joten kuukauden verran hortoilin Vaasassa – päivät taidehallin liepeillä ja yöt Carl Warghin ateljeessa Rantakadulla. Calle oli jossakin ulkomailla, hän oli jättänyt pöydälle lapun: ”Valitettavasti en ehtinyt siivota, mutta siivoan sitten myöhemmin, kun olet palannut takaisin Helsinkiin.”

Lukemiseksi olin varannut Alastalon salissa, kaksiosaisen vuoden 1965 painoksen. Kirja ampaisi heti mukaansa ja luin sitä lumoutuneena istuen taidehallin leveällä ikkunapenkillä. Suorastaan harmitti kun näyttelyvieraat keskeyttivät tuon tuosta lukuprosessini. No, oli siellä toki hiljaisiakin päiviä, varsinkin aurinkoisina viikonloppuina vaasalaiset painuivat rakkaaseen saaristoonsa ja hylkäsivät asuinkunnaansa aavekaupungiksi. Paitsi ne muutamat ”boheemit”, jotka olivat jääneet ravintola Kotiin ”päivystämään”. Siitä oli lähtenyt lentämään sutkauskin. Joku saattoi kysyä, missä Pentti on, ja joku toinen vastasi, Pentti on kotona.

Kuten Hellaakoski huomauttaa, Volter Kilven laveat ja verkkaiset kuvaukset ottavat paljon kielellistä tilaa. ”Lauseet, verkkaiset, monikaarteiset, runsain ääni- ja kuva-aistimuksin kuormitetut, jatkuvat jatkumistaan, pisteestä pisteeseen mitattuina usein yli puolen sivun, toisinaan yli sivunkin.” Joten kirjan sivujen yli ei saata lennättää silmiään sellaisella ”tylsällä hopulla”, jolla luetaan sanomalehteä. Vaikka Kilven teoksessaan käyttämä kieli on ylenpalttisessa kuvailussaan kimuranttia, oli se kuitenkin jo ensilukemalta kohtuullisen helposti avautuvaa. Karjalaisten parissa kasvaneena olin tottunut värikkääseen puhetulvaan, jossa oli alati läsnä jokin paikkaan ja aikaan kuulumaton elementti, jota ei ollut tarkoituskaan perin juurin ymmärtää – saati edes kuunnella. Ehkäpä minulla oli karjalanmurteen kautta oikotie tuohon Kilven verkalleen keinuvaan tekstiin, jossa oli paljon uusia kiehtovia sanoja ja ilmaisuja jotka löysivät paikkansa omaksumassani ”sekakielisessä” sanastossani.

Ystäväni Juha Saari on kirjoittanut blogissaan http://hume09.blogit.fi/141-kirjoittamisen-kopeus/ Alastalon salissa -kirjan lukukokemuksistaan. Hänen kokemuksensa mukaan Kilven menneisyydestä esiin nostattamat visiot kulkevat tai tähtäävät kauas tulevaan lähes häikäilemättömän omapäisellä tyylillä kirjoitettuna. Voisi puhua jopa kirjoittamisen kopeudesta, kuten Saari on otsikoinut bloginsa. Tästä näkökulmasta Kilpeä voisi paremminkin verrata Proustin, Nabokovin ja Beckettin kaltaisiin kirjoittajiin kuin usein mainittuun Joyceen. Aikakalainen Hellaakoskikin kokee, että ehkä vain ”etäisenä vertauskohtana saattaa tulla mieleen Joycen Ulysses”. En ihmettelisi, vaikka jossakin taustalla vilahtaisi myös Nietzschen taikurin hahmo – ehkäpä nuoren Volter Kilven viiksipehkokin kertoo jotakin.

Samaa mieltä olen Saaren kanssa myös tuosta paljon puhutusta tajunnanvirta-tekniikasta, joka kestää huonosti Alastalon salissa paistavaa konkreettista päivänvaloa. Näin Saari blogissaan: ”Myös ajattelu vaatii oman aikansa ja paikkansa; valveen kieli on toiminnan tavoin ajallis-avaruudellista eikä salissa kukaan nuku. (En siis osta yleistä käsitystä Alastalon salin tajunnanvirrallisuudesta: Salissa ajateltu on loogisesti etenevää ja järjellä jäsenneltyä; jos ajatus virtaakin, niin selkeisiin uomiinsa.)”

Hellaakoskelta kuulemme myös nuo sanat, jotka ovat holvanneet Kilven kirjan kohtalon: ”Puhtaasti artistiselta kannalta ottaen Kilpi täytyy merkitä korkeammalle. Hänen Alastalon salinsa on tyylin loistolta ja komposition puhtaudelta korkeaa kansainvälistä luokkaa. Surkea vahinko vain on, ettei se koskaan voi löytää tietä kielirajamme ulkopuolelle. Se elää ja kuolee suomenkielisen kulttuurin mukana.”

”Istumaan, istumaan vaan”, kehottaa Alastalo vieraitaan valtaaman paikkansa suuresta salista. Yhtäkkiä lukija on kutsuttu näkijän paikalle, ensimmäiseksi vieraaksi korkeiden ikkunoiden valaisemaan saliin. ”...ja kamarin puolelta kuului askeleiden juoksua, hameiden kiireistä kahinaa ja kilkkuvan lasitavaran lupaavaa helinöimistä.”

”Jo olikin ilmestys pihtipielien välissä, Siviä taas, norjaolka ja hivussorja, parmoilla tarjottimen valtaisa kaari, silmissä sääty ja ilon virkeä viehke. Eipähän ollut tarjotin taakkoineen reunan äärestä reunan ääreen silmänkantamaton, mutta silmänkantamattomin helkkui riveissä lasin kirkasta lasin kirkkaan takana, himmi kuin meri rannattomiltaan ja välkkyi kuin taivas kupuviltaan lasien juhlava kansa lepavilla lavean tarjotaakan.”

Volter Kilpi: Alastalon salissa I, II, Otava 2005.

Aaro Hellaakoski: Esseitä teoksista ja tekijöistä, WSOY 1983.

Juha Saari: Kirjoittamisen kopeus: Alastalon salissa http://hume09.blogit.fi/141-kirjoittamisen-kopeus/

Näinkin kopeasti voi leuhkia suureksi urakaksi koetun kirjan luku-urakasta selviytymistä.