Yksityisnäyttely, Vaasan taidehalli 1974. Kuva Ilkka-lehden arkisto.
– Antakaa paperia, niin pyyhin ja kirjoitan
– Siunatkoon, et kai tee niitä samaan paperiin, huikkaa
naapurinrouva ruusupuskasta.
Tutustuin Ilkka-lehden kulttuuritoimittaja Lasse Rauhalaan Vaasassa syksyllä 1974. Olin pitänyt edellisenä vuonna ensimmäisen yksityisnäyttelyni Kluuvin Galleriassa Helsingissä ja saanut saman tien näyttelykutsun kotimaakuntaani. Vaasan taidehallissa kävi yllättävän paljon väkeä, vaikka ei kai minua kukaan tuntenut – eikä varsinkaan oudon abstrakteja maalauksiani. Joitakin vaasalaisia taiteilijoita olin tavannut Suomen Taiteilijaseuran kokouksissa, joten siltä osin tunnelma oli kotoinen. Carl Wargh oli ystävällisesti tarjonnut näyttelyn ajaksi asunnokseni Rantakadun ateljeemurjunsa.
Jo ennen avajaisia sisään purjehti Vaasa-lehden legendaarinen kriitikko ja tyylikäs kulttuuripersoona Sirkka Högström, joka otsikoi juttunsa letkeästi Entäs Seppo –Juhannus. Kritiikissään Högström totesi, että ”pelkkä realismi ei ole jumalansanaa, vaikka se onkin päivän muotihuuto”. Mutta jatkoi, että Tannisen on kyllä parempi pysyä Helsingissä ”viileän objektiivisine maalauksineen”. Joskus seuraavalla viikolla ilmestyi taidehalliin tummapukuinen hieman vinosti kävelevä langanlaiha herrasmies. Paikalle osunut Veikko Takala kuiskasi, että se on Ilkan Lasse Rauhala, tiukka ja ankara kriitikko.
Rauhalan ehdotuksesta lähdimme tekemään haastattelua maineikkaaseen ravintola Kotiin, jossa paikalliset kulttuuri-ihmiset olivat kuin kotonaan. Tulin mainiosti toimeen Rauhalan kanssa, vaikka hänen hiljainen äänensä hukkui lähes täysin ravintolassa mellastavien vaasalaisten mölyyn. Artikkelissaan Tannisen kuviot ja viivarytmit Rauhala sanoi ”nuorella taiteilijalla olevan sangen määrätietoinen ote työhönsä”. ”Tanninen ei havainnoi ulkoista todellisuutta eikä tulkitse sisäisiä tuntojaan. Hän sommittelee ankaran objektiivisesti. Viiva ja neliö, siinä elementit, joissakin töissä myös väri – jos kohta niukka.”
Teoksiani oli valittu myös Ibizan kansainväliseen biennaaliin. Olin tuolloin noin 25-vuotias nopeasti ikääntyvä nuorimies, joka oli noussut yhtäkkiä Pahajoen vinttikammiosta epämääräisten Helsingin opiskeluiden kautta satelliittina taidemaailmaa kiertävälle radalle. Se oli täysin luonnollista. Kaikki oli siihen aikaan täysin luonnollista. Jos noina aikoina taide-elämää terrorisoineet stalinistit olisivat ampuneet minut, sekin olisi ollut luonnollista. Miten päin vain, olisin joka tapauksessa saanut ansioni mukaan.
Vapaan taiteilijan auvoista elämää uhkasi armeija. Ministeriön virkamies ilmoitti ystävällisesti, että ahkeran näyttelytoimintani aiheuttamat lykkäykset olivat viimeinkin tapissa, ja minun oli lähdettävä suorittamaan kansalaisvelvollisuuteni. Pääesikunnassa minut todettiin epävakaana persoonana nipin napin siviilipalveluun kelpaavaksi. ”Jos sinulle antaisi aseen, ampuisit varmaan itsesi”, totesi kuulusteluja johtanut majuri Pärre Förars (ent. iskelmätähti). Olin samaa mieltä; olinhan russellini tarkoin lukenut pasifisti.
Yksityisnäyttely, Vaasan taidehalli, 1974. Kuva SJT.
Elämän kivistys
Täytyy olla jotakin parempaa,
mutta olen tyytyväinen juuri näin.
Apinat kisailevat syvällä metsässä,
kalat kiitävät ylös vuoripurossa.
Jos on liike, on myös lepo –
joka kernaasti kärsii liikkeestä.
Yön aurinkoisessa silmäkuopassa
tunnen elämän alituisen kivistyksen.
– Shinkichi Takahashi (suom. SJT)
Niinpä sitten löysin itseni siviilipalvelusmiehenä Seinäjoen Keskussairaalasta, jossa muutamassa päivässä pätevöidyin arkiston ja monistamon hoitajaksi. Seinäjoki oli täysin vieras paikka, olin käynyt siellä vain satunnaisesti – ohikulkumatkalla. Kaupunki oli kolkko ja nurkkakuntainen, kuvataiteen kohdalla seisoi suuri musta aukko. Täältä on päästävä äkkiä pois, ajattelin. Mutta se oli vaikeaa, sillä olimme muuttaneet koko perhe Seinäjoelle. Vaimoni sai opettajan pestin, mutta siitä huolimatta kansalaisvelvollisuuden suorittaminen ajoi yhä vain ahtaammalle.
Oli ryhdyttävä keksimään jotakin toimeentuloa. Kirjoitustaitoinen ihminen tulee aina toimeen, sanottiin. Olin kirjoittanut satunnaisesti kuvataiteesta eri julkaisuihin. Olin julkaissut myös ”avantgardistisia” runoja ja saanut WSOY:n palkinnonkin. Mutta ne rahat olivat viheltäen menneet. Sitä paitsi edistykselliset tahot haukkuivat kirjani maan rakoon – ja vaativat jälleen kerran ampumistani. Tässä vaiheessa törmäsin taas Lasse Rauhalaan. Neuvottelimme hartaasti paikallisessa krouvissa ja päädyimme sopimukseen, että kirjoitan Ilkkaan sarjan artikkeleita modernista taiteesta.
Rauhala kutsui minua joko lyhenteellä SJT (Äsjiitee) tai virallisesti herra Tanniseksi. Varsinkin silloin kun hän epäili tekstini karanneen turhan kryptiseksi ja runolliseksi. Hän saattoi tokaista, ”ei kai herra Tanninen laske luikuria”. Epäilys oli aiheellinen. Taiteesta kirjoittaminen on mitä suurimassa määrin luikuria. Ei ole sellaisia faktoja tai kivijalkaa, johon taiteen olemuksen voisi perustaa. Taide on aina muualla. Kiertoteitä myöten sanat saattavat kuitenkin viedä sinne, missä taiteen visiot puhuvat sanatonta kieltään – jossa ilmiöt ilmentyvät.
Kirjoitin muutamassa kuukaudessa Ilkkaan esittelyt merkittävimmistä uuden taiteen ismeistä – ja niitähän riitti. Palaute oli positiivista, joten uuttakin kirjoitettavaa tarjottiin. Kesken siviilipalvelukseni avattiin Varsovassa laaja suomalaisen taiteen näyttely (jossa itsekin olin mukana). Siviilipalvelusmies ei voi matkustaa ulkomaille, mutta sairaalan johdon myöntämällä väliaikaisella ”esteettömyystodistuksella” sain luvan poistua maasta edustamaan maatani näyttelyn avajaisissa. Kirjoitin näyttelystä laajan katsauksen Ilkkaan. Ja tulin vielä takaisinkin.
Lasse Rauhala jäi eläkkeelle ja Aino Mäki-Mantila tuli kulttuuritoimituksen johtoon. Mäki-Mantila värväsi minut Ilkan freeelance-taidekriitikoksi tarjoten sopimuksen, josta ei voinut kieltäytyä. Selvisin ensimmäisistä kirjoitustehtävistä ilmeisen hyvin, joten sain pian mahdollisuuden kirjoittaa Vincent van Gogh -retrospektiivista Amsterdamissa. Selvisin siitäkin kunnialla. Lupasin kirjoittaa kolme vuotta, mutta siinä vierähti 17 vuotta. Jopa työskennellessäni kuvataiteilijana ulkomailla tein ohessa juttuja ja lähetin ne postissa Ilkkaan. Iltapuhteen koittaessa jossain Rooman kujilla tuli mieleen, että kirjoitetaanpa juttu Ilkkaan.
Kriitikon työn jälkeen jatkoin vielä vuosikaudet lehden kolumnistina. Kaikkiaan kirjoitin Ilkkaan ja Ilkka-Pohjalaiseen viidellä vuosikymmenellä. Siis viidellä vuosikymmenellä. Onko joku pannut paremmaksi, tekisi mieli kysyä. Yksi satunnaisesti käteen osuva Ilkan artikkeleistani oli Lasse Rauhalan tilaama Tie musta kuin puukon terä (1982). Otsikko oli kai Lassen keksintöä. Teksti käsitteli Antti Maasalon lanseeraamaa megalomaanista yhteispohjoismaista ympäristötaiteen tapahtumaa Lehtimäellä. Siitä voidaan sanoa vain, että se olisi voinut nostaa Pohjanmaan kansainvälisiin kuvataiteen sfääreihin – jos vain olisimme ymmärtäneet. Mutta emme me ymmärtäneet.
Ehkäpä juuri siksi tie oli musta kuin puukonterä, kun poistuimme lopullisesti Lehtimäen sorakuopilta, kukapa sen muistaisi. Yhdistin tekstiin zen-runoilija Shinkichi Takahashin runoja, joita olin iltapuhteilla suomentanut. Lisäsin juttuun vielä lyhyen Takahashin esittelyn – runoilijahan oli Suomessa täysin tuntematon. Kääntämäni runot ovat ainoa asia, mitä tuosta ajasta on enää jäljellä. Yritän yhä päivittäin muistaa tekstin yksinkertaisen viisauden: ”Zen ei opeta, että ei pitäisi katsoa minne on menossa. Se vain opettaa, että menemisen päämäärää ei ole korotettava siinä määrin kulloistakin olotilaa tärkeämmäksi, että itse kulkeminen menettää merkityksensä.”
Lumituuli
Ei ole enempää nähtävää
kuin lumi nandinin lehdillä,
jonka alla punasilmäinen jänis
lojuu jäätyneenä.
Ja nyt kun ei ole enää valoa
jäniksen ruumiin vaiheilla
kasvosi ovat yhtäkkiä laajat
kuin maailmankaikkeus.
– Shinkichi Takahashi (suom. SJT)
Shinkichi Takahashi: Afterimages – Zen Poems, translated by Lucien Stryk & Takashi Ikemoto. A Doubleday Anchor Book, 1972.
Kannen maalaus: Mu-Ch’i, Six Persimmons (1200-luku). Mu-Ch’i (noin 1210 –1270) edustaa varhaista zen-maalausta. ”Kuusi persimonia” maalauksen seremoniallinen keskittyneisyys huokuu rauhaa, joka pidättelee lähes räjähdyspisteeseen saakka jännittynyttä intohimoa.
