perjantai 9. joulukuuta 2011

VARMUUDESTA LOPULLISEEN EPÄVARMUUTEEN





From Saussure (so sure) to not Saussure (so sure) at all.”

Tämä traditio on kuitenkin perustunut käsitykselle pysyvästä minästä ja kohtalaisen vakaasta todellisuudesta tuolla jossakin, todellisuudesta, joka on riittävän tiheä, jotta siihen voi iskeä naulan, johon puolestaan voi halutessaan ripustaa taulun.”

Kaikkialla oli selvää, että vanhat ajattelutavat, jotka perustuivat henki-ruumis -dikotomialle ja ajatukselle kielen vakaasta perustasta, olivat auttamattomasti passé.”

Malcolm Bradbury

Malcolm Bradburyn romaani Mensonge, strukturalismin salainen sankari (suom. 1992, alkuteos My Strange Quest for Mensonge: Structuralism's Hidden Hero, 1987) täyttää melkoista kaunokirjallista tyhjiötä kohdassa 'filosofinen romaani', jos se nyt sitten on romaani. Laajasti, tai miten tahansa ajatellen, Platonin filosofiset teoksetkin ovat romaaneja – ei kai kukaan enää pidä Sokratesta ja muita Platonin kirjallisia hahmoja muina kuin fiktiivisinä henkilöinä. Mutta se on edelleenkin arvoitus, miksi nämä kunnon kreikkalaiset alun alkaen nostivat nenänsä ouzo-kupeistaan (kuten kirjoittaja huomauttaa) ja ryhtyivät pohtimaan maailmankaikkeuden mysteereitä.

Ehkäpä ajat olivat huonot, niin kuin ne aina ovat. ”Näinä aikoina emme voi toivoakaan ymmärtävämme, mitä tarkoitamme, sen enempää kuin voimme toivoa tarkoittavamme, mitä ymmärrämme.” Mutta auttoiko filosofia vai menivätkö asiat entistäkin monimutkaisimmiksi. ”Ajattelen siellä missä en ole, siksi olen siellä missä en ajattele”, totesi Lacan lakonisesti asioiden saamasta käänteestä. Entä mitä tekee tavallisen mukava normaali ihminen filosofialla. Ei yhtään mitään. Kaikki yhteiskunnallinen (ja ehkä kaikki muukin) viisaus perustuu mielipiteen muodostukseen, eikä suinkaan ajatteluun. Riittää kun lyödään valmiit mielipiteet pöytään ja valitaan niistä sopivin (järkevin, mukavin, populistisin...). Jos se ei toimi, valitaan jokin toinen mielipide, ja näin jatketaan vaikka tästä huopaamisesta seuraakin yleensä kammottava différance. Mutta toisaalta ajattelu on kuin villipeto häkissä, jos se päästetään irti – niin sitä ei enää kiinni saada.

Tavallisen mukavan kansalaisen kannalta filosofiassa on sekin hankaluus, että yhdestäkään vakavasti otettavasta filosofian suuntauksesta ei saa juuri minkäänlaista tolkkua. Ihmeellistä on, että siitä huolimatta olemme ”oppineet hallitsemaan luontoa, rakentaneet kulttuurin, päässeet perille maailmankaikkeuden rakenteesta, keksineet koirien kaulapannan ja ryhtyneet käyttämään rinnakkaispuhelimia”, listaa Bradbury eikä edes aavista tuolloin 1980-luvun puolivälissä kirjaa kirjoittaessaan, että meillä on nykyään (2011) tabletit ja älypuhelimet (siis mikä ihmeen rinnakkaispuhelin?) – me voimme nykyään puhua vaikka suoraan leukaamme ja toinen samanlainen (vaikkakin täysin erilainen) vastaa ties mistä ties mihin.

Kaikesta huolimatta filosofia vaikuttaa suoraan ja näkyvästi elämäämme, vaikka emme osaa kaikesta filosofiaa edes epäillä. Jälkistrukturalistisen filosofian syytä on, että nykyään taide on niin huonoa kuin se on, että kaiken sortin seminaareissa etsitään osanottajien sisäistä eläintä, että varsinkin nuoret naiset hilluvat julkisilla paikoilla kivennäisvesipullot käsissään (Perrier-ilmiö suoraan strukturalismi-dekonstruktion kotimaasta), että yritysjohtajat kekkaloivat maisematoimistoissaan paitahihasillaan ja että salaatteihin pitää lorauttaa balsamiviinietikkaa. Toisaalta dekonstruktio on lopultakin löytänyt myös Amerikan, senjota Kolumbus ei kyennyt intiaaneilta löytämään”.

Dekonstruktion tsunami on lyönyt aina pohjanperille saakka, vaikka Nietzsche vasta äskettäin totesi, ”et maata, et vettä myöten ole löytävä tietä pohjanperäläisten luo”. Me emme enää tiedä kuka puhuu – ja mitä. ”Mitä väliä sillä on, kuka puhuu”, sanoi Foucault. Ei todellakaan, jos ajatellaan vaikkapa neo-strukturalistisia botox-huulia, jotka keikkuvat epämääräisesti omia aikojaan ikään kuin jo ajat sitten vaiennutta puhetta tapaillen. Kun lopultakin oli saatu maistaa eroavaisuuksien omenaa, ”ei ollut enää paluuta alkuperäisen viattomuuden tilaan, jossa sanat ja asiat näyttivät luonnostaan kuuluvan yhteen”.

Ferdinand de Saussure nimittäin todisti, että sanat olivat keinotekoisia ja että tämän seurauksena kaikille olioille oli annettu väärät nimet.

Mistä tämä niin vaikeasti ajateltava 'uusi filosofia' sai alkunsa. Sen Bradbury haluaa kirjassaan selvittää perin juurin. Kaikki alkoi Ferdinand de Saussuren 1900-luvun alussa pitämistä luennoista, jotka julkaistiin postuumista. Teos Yleisen kielitieteen kurssi (Cours de linguistique générale) (1916) koottiin Saussuren oppilaiden muistiinpanoista, pyyhkäistiin 'rumat kuvat' ja muut 'harakanvarpaat' pois ja loput pantiin kirjaan. Saussuren mukaan kieli jakaantuu langueen, joka mahdollistaa sen, että ylipäätään voidaan puhua, ja paroleen, joka selittää sen, miksi kukaan ei ymmärrä mitä puhutaan. Monet epäilevätkin, että koko Saussure on ymmärretty väärin, johon tämän jutun alussa oleva sanaleikkikin viittaa. Joka tapauksessa kyllästymiseen saakka on toisteltu käsitteitä merkitsijä (signifioija) ja merkitty (signifioitu), sekä kummasteltu näiden väliin jäävää ylipääsemätöntä kuilua. Se ei kuitenkaan (luultavasti) ole se sama kuilu, jonka yli Kierkegaard aikoinaan hyppeli mennen tullen.

Tähän tyhjiöön nuo jälkistrukturalismin sankarit (kuten kirjoittaja malttaa kertoa) sijoittivat milloin mitäkin. Eikö siinä ollut ollut jo Kantista alkaen tiedostus, havainnoin reflektio. ”Kaikki havainnointimme toteutuu vain aistien välityksellä; ymmärrys ei havainnoi mitään, vaan ainoastaan reflektoi.” No, nyt siellä oli pelkkä 'ammotus', toisin sanoen epistemologinen umpikuja. Aukkoa oli aikojen kuluessa yritetty tilkitä ties millaisella teorianmuodostuksella, mutta tällä kertaa asialla olivat dekonstruktion kivenkovat ammattimiehet. Lacan työnsi sinne ties mistä freudilaisesta luutarhasta karanneen egon, Foucault ihmisen näköisen substituutin, Barthes itse itseään kirjoittavan tekstin, Derrida hämmästyttävän différancen (japanilaiset innostuivat siitä niin suuresti, että rakensivat sellaisen puusta), Deleuze enkulautti aukkoon skitsoidisen pakoviivasoppansa ja lopuksi Mensonge tukki aukon vanhoilla kalsareillaan.

Ehkä kaikkein merkittävämmäksi jälkistrukturalistiseksi kirjaksi on noussut Roland Barthesin Tekijän kuolema (1993), jota myytiinkin sangen mukavasti. Tosin Barthes ei menestyksestä taloudellisesti hyötynyt, sillä hän ei saanut lainkaan tekijänpalkkiota, koska oli mennyt väittämään, että lukijat kirjoittavat kirjat tai (hän korjasi myöhemmin) teksti kirjoittaa itse itsensä. Bradbury väittääkin nähneensä pari kuukautta kirjan ilmestymisen jälkeen Barthesin kerjäämässä Pariisin metrossa. Bradbury väittää myös nähneensä tekstin kirjoittamassa itseään eli pöydällä oli pinkka valmista tavaraa jo ennen kuin varsinainen auteur oli selvinnyt aamusuihkustaan ja croissantistaan.

Kaiken tämän jälkeen oli miltei latteaa muistuttaa siitä, muistuttaa kirjoittaja, että me emme suinkaan puhuneet kieltä, vaan kieli puhui meitä, eikä se tehnyt sitä erityisen hyvin. Kukaan ei uskaltanut muistella enää eksistentialismin auvoisia aikoja, kun istuttiin vasemmalla rannalla mustat baskerit päissä ja absintti-lasit kourissa, kun levyautomaatissa kähisi Juliet Greco ja puheensorinassa vilisivät sellaiset sanat kuin angoisse ja néant. Noina ikimuistoisina päivinä vapauden illuusio saattoi törmätä valinnan ahdistukseen jo seisottaessa kahden oven edessä, ”joista toisessa oli hameen kuva ja toisessa housujen”.

Garçon, missä juomat viipyvät!

Realismi ei ole muuta kuin sellaisten ihmisten keksintöä, jotka tosissaan kuvittelevat, että tuolla jossakin on jotakin. Yltiöpäinen Sartre oli luvannut, että humanismi voidaan herättää vielä henkiin, toisin ei aivan vielä – ensin oli tilattava lisää ricardia. Sen sijaan kirjallisuudentutkimus (nouvelle critique) osoittautui Barthesin johdolla niin hedelmälliseksi, että sen dekonstruktiivista metodia voitiin soveltaa ”mihin tahansa vapaapainista pesuainemainoksiin”. Eräskin tunnettu uuskriittinen kirjallisuusarvostelija arvosteli menestyksekkäästi Anttilan postimyyntiluettelon. ”Muutoksen tuulet puhalsivat kaikkialla ja eräänä päivänä nähtiin sellainenkin ihme kuin postmoderni lukija, joka ei tarvinnut kirjaa lainkaan.”

Kirjallisuudessa dekonstruktio oli tapahtunut jo ajat sitten. Sulassa sovussa eri kustantajat julkaisivat vuosittain vain yhden kirjan; tosin useamman kirjailijan nimissä, jotta saatiin sopiva määrä ehdokkaita kisaamaan Finlandia-palkinnosta. Ja olihan se kaupallisestikin kannattavaa, että kirjoja tuli joulumarkkinoille useampi kuin yksi – näyttihän se äkkiseltään siltä kuin ostajalla olisi ollut valinnanvaraa. Moderni musiikki sentään sinnitteli pitkään, ja sinnittelee yhä – se kajahtaa kuin toisesta maailmasta.

Postmoderni arkkitehtuuri riehui kaupungilla, päivänvalon näki Centre Pompidou, josta tavallisella mukavalla ihmisellä ei ollut juuri mitään sanottavaa. Paitsi, että onneksi Jumala ei ollut kohdellut ihmistä kuten postmodernit arkkitehdit rakennusta, ”sijoittamalla suolet ulkopuolelle”. Taiteen dekonstruoiminen johti siihen, että kaikki taideteokset olivat nyt kaikesta taiteesta koostettuja lainausten kerrostumia. ”Taide on sen parempaa, mitä huonompaa se on!”Enää ei tarvita kuin yksi museo”, julisti kulttuuriministeri Malraux. Itse asiassa enää ei tarvita kuin yksi seinä, johon sijoitetaan yksi ainut taideteos, jossa ovat kaikki tyylit ja kaikki taideteokset yhtä aikaa. Tästä yhdestä ainoasta taideteoksesta voidaan ottaa kopiota vaikka kuinka paljon, se ei siitä huonone – eikä parane. Ja taiteen kokijat ovat tyytyväisiä; heidäthän on dekonstruoitu jo ajat sitten, jo ennen syntiinlankeemusta, viikunanoksalla. Seuraavaksi dekonstruoidaan taiteilijat, mutta älkää (minä pyydän) dekonstruoiko museoita – mihin sitä sitten enää kaupungilla kulkiessaan poikkeaa jouissancelle helpottamaan 'hermoaan'.

Suuri perustava muutos oli saanut zeniläiset piirteet, vaikka kaikki oli muuttunut aivan erilaiseksi, silti kaikki näytti olevan aivan samanlaista. Kuten Foucault oli niin osuvasti sanonut, verratessaan itseään strukturalisteihin. Foucault oli osoittanut, että sellaiset käsitteet kuin 'hulluus' ja 'selväjärkisyys', 'sairaus' ja 'terveys' ovat vain vallitsevasta valtajärjestyksestä syntyneitä kielellisiä määreitä, joita sattumanvaraisesti sovelletaan puolustuskyvyttömiin ihmisiin. Foucault oli osoittanut myös, että kaikki historia tapahtui yhtä aikaa eikä jatkumona, kuten aiemmin oli väärin oletettu. Tästä voitiin vetää sellainenkin johtopäätös, että maailma ei ollutkaan tulemisensa tilassa, kuten oli väärin luultu, vaan se oli tulla pamahtanut kertalaakista. Se oli jo täällä valmiina, kuten oli kielikin, jo kauan ennen sen puhujia.

Foucault oli kirjoittanut hulluuden historian, seksin historian ja kaiken historian. Nyt kun valtarakenteet oli desakralisoitu, oli aika dekonstruoida seksuaalisuus. ”Seksi on riittävän hankalaa sängyssäkin, joten sen yrittäminen kirjahyllyssä on käsittämättömän hybrististä.” Mutta oli niitäkin, jotka ehkä tietämättömyydessään (ehkä obskurantismissaan) viittasivat kintaalla Foucaultille ja kumppaneille. Vielä tulee se päivä, sanoivat nuo juntit, kun kaikki tämä strukturalistinen jälkihöpinä (porina, pärinä, surina...) haihtuu savuna ilmaan ja on aika kaivaa esiin maalaisymmärrys, empiirinen terve järki. Minä olen tätä mieltä ja sinä olet sitä mieltä, eikä siihen väliin jää yhtään mitään epäselvää – ei edes tyhjää. Mutta (narisi Kant kuin vanhasta kaapista) näissä kysymyksissä ”itseään nurinkurisesti terveeksi kutsuvalla ymmärryksellä ei kerta kaikkiaan ole mitään sananvaltaa”. Ongelmasta ei onnistuta keplottelemaan eroon vetoamalla terveeseen järkeen, joka ei ole mitään muuta kuin epätoivoinen yritys yhdistää jääräpäisyys ja oivalluksen puute. ”Mutta se, jolla on tallella hitusenkin verran oivalluskykyä, varoo visusti moiseen apuneuvoon turvautumasta.”

Malcolm Bradburyn kirjan jälkisanat on kirjoittanut Michel Tardieu, ”Pariisin yliopiston strukturalistisen narratologian professori”. Jälkisanat on kääntänyt David Lodge – johonkin kai tässäkin viitataan, ainakin Bradbury pääsee kirjoittamaan itsestään kolmannessa persoonassa fiktiivisenä henkilönä. Tässä vaiheessa tulee todella anti-dekonstruktuaalinen olo, perua kai liiallisesta lorvailusta vasemmalla rannalla. Ketkä tässä kirjassa oikeastaan ovat oikeita historiallisia henkilöitä, vai eivätkö ketkään. Jos Bradbury on Mensonge, niin kuka tämän kirjan on kirjoittanut, David Lodge, vai? Ja kuka hullu on laatinut kirjan hakemiston? Vaan mitäpä tuosta, antaa olla. Näinä kelluvan (ellei peräti jo kuolleen) subjektin lopullisen epävarmoina aikoina sama silleen jättämisen meininki koskee kaikkea: filosofiaa, uskontoa, taidetta, politiikkaa, rakkautta... Ei vain oikein jaksa, antaa olla.

Kuinka tämä vallankumous puhkesi, kuka siitä on vastuussa ja mitä meidän pitäisi tehdä syypäille, jos joskus saamme heidät kiinni.

Malcolm Bradbury (1992): Mensonge – strukturalismin salainen sankari. Suom. Mikko Lehtonen. Vastapaino.

perjantai 21. lokakuuta 2011

GOETHE MATKUSTAA ROOMAAN

´

             Bar Gianicolo, Rooma 1983. Kuva: S. J. Tanninen.


Mieluummin haluan kuolla kuin aloittaa uudestaan sitä elämää, jota olen viime vuosina elänyt. Roomaan tuloni päivää pidän uutena syntymäpäivänäni, jälleensyntymisen päivänä.”
Johann Wolfgang von Goethe

Päiväkirjassaan Goethe kirjoittaa lähteneensä Karlsbadista kohti Italiaa 3.9.1786 aamulla kello 3, salaa kuin pakomatkalle. ”Muuten minua ei olisi päästettykään”, toteaa hän kaihoisin mielin. Miten tämä arvostettu 37-vuotias salaneuvos oli joutunut lähtemään äkkinäiselle karkumatkalleen syksyisen yön selkään. Kuka häntä ajoi takaa?

Päiväkirjaa Goethe kirjoittaa Charlotte von Steinille. Charlotte oli Weimarin herttuakunnan tallimestarin puoliso, seitsemän lapsen äiti ja seitsemän vuotta Goethea vanhempi. Goethe oli nähnyt jo ennen Weimariin muuttoaan Charlotten siluettimuotokuvan; siluetit olivat suurta huutoa tuon ajan valokuvattomissa seurapiireissä. Kun siluetin oheen liittyi vielä sanallinen kuvaus: ”hento ja herkkä, hienostunut, suuret mustat silmät, punaiset posket, italiattaren iho ja heikot hermot”, sai se runoilijan huudahtamaan: ”Mikä ihana näytelmä; jospa saisi seurata miten maailma tähän sieluun kuvastuu.”

Ja saihan sitä, kyllikseen saakka. Goethen tarkoitus oli lähettää päiväkirja-arkkeja pika pikaa päivittäin, että tuon tulisen äitinymfin myrskyisimmät tunnekuohut tasoittuisivat, mutta posti kulki hitaasti. Paljon hitaammin kuin Goethe, joka kiiti vaunuissaan kuin syksyä pakeneva pääskynen. Myöhemmällä iällään hän kirjoitti: ”Rooman aikaiseen tilaani verraten en oikeastaan milloinkaan myöhemmin ole ollut iloinen.” Kuinka totta hän puhuikaan. Ei voi kuin ihmetellä, miten me runoilijat olemme aina sortuneet ”suurisilmäisiin ja heikkohermoisiin” naisiin.

Firenzen Goethe ohittaa täyttä laukkaa; on kiire Roomaan, tie pakenee alta ja maisemat viuhuvat vinhasti ohi. ”Firenzen ympäristössä kukkulat on istutettu täyteen öljypuita ja viiniköynnöstä, ja niiden väliin jäävä maa käytetään viljan tuottamiseen. Sanovat, että maissi, siitä pitäen kun se tänne tuotiin, kuluttaa maaperää. Minä kyllä uskon, että vika on liian niukassa lannoituksessa. Tämä kaikki näin ohimennen siepattuna; suuresti toki iloitsen, kun saan nähdä tämän kauniin maan, olkoonkin, että epämukavuudet ovat suuret.”

Matka taittuu kuin lentäen. ”No nyt olen vihdoin täällä, maailman pääkaupungissa! Nyt olen rauhallinen, ja nähtävästi koko eliniäkseni rauhoittunut. Nyt vasta alan elää ja teen kunniaa geniukselleni.” Roomassa Goethen ´connoisseur´ on taidemaalari Wilhelm Tischbein, mies joka maalasi tuon pöyristyttävän muotokuvan runoilijasta ojentelemassa jäseniään roomalaisessa maalaismaisemassa, jossa ajelehtii kalventuneita marmorinkappaleita muistuttamassa ajan ja paikan kylmästä liitosta.

”Huomasin kyllä, että Tischbein usein katsoi minua tarkkaavasti, ja nyt on käynyt ilmi, että hän suunnittelee muotokuvaa minusta. Minun tulee olla matkustavainen, luonnollisessa koossa, istua taivasalla valkoiseen vaippaan verhoutuneena, maahan kaadetun obeliskin päällä, katsellen kohti kaukana taustalla levittäytyviä Campagna Romanan raunioita. Hyvä kuva siitä tulee, vain liian suuri meidän pohjoismaisia asuntojamme ajatellen. Minä kai jälleen ryömin niitten kattojen alle, mutta muotokuva ei minnekään mahdu.”

Myöhemmin Goethe palaa vielä muotokuvan tunnelmiin: ”Kun ajattelette minua, niin muistakaa, että olen onnellinen mies. Muotokuvani onnistuu, se on hyvin näköinen, ja sen idea miellyttää jokaista. Myös Angelica Kauffman maalaa minusta kuvaa, mutta siitä ei tule mitään.” Huolimatta tästä epäonnisesta muotokuvasta, runoilija antaa suuren tunnustuksen aikakautensa harvinaiselle naismaalarille, joka kuitenkaan ei ole niin onnellinen kuin kaiken kohtuuden mukaan voisi olla, ”sillä onhan hänellä todella suuret lahjat ja omaisuutta, joka päivästä toiseen vain karttuu. Hän on kyllästynyt maalaamaan maksusta, mutta hänen vanhan aviomiehensä mielestä on oikein somaa, että niin runsaasti rahaa tulee useinkin niin kevyestä työstä.”

Tämä vanha aviomies on juuri 60 vuotta täyttänyt venetsialainen taidemaalari Antonio Zucchi, jonka Angelica on nainut muutama vuosi sitten. Zucchia ei tunne kukaan, joten hänestä ei ole mitään sanottavaa. Angelica on 45-vuotias tänä armoitettuna vuonna, kun tapahtumat ottavat paikkansa. Lapsia heillä ei ole, kuten käytännönläheinen runoilija huomauttaa; joten suuri omaisuus seisoo tyhjän panttina.

Goethe kirjoittaa matkapäiväkirjaansa iltaisin, tunnollisesti ja ikään kuin huonoa omatuntoa paikaten. Yllättäen 13. joulukuuta runoilija muistaa, että muusalla on siellä kaukana ilottomassa pohjoisessa melkoinen lapsikatraskin. Toisaalta Charlotte ei ollutkaan osoittautunut niin ihastuttavan heikkohermoiseksi kuin runoilija oli kuvitellut, vaan julkaissut Goethen järkytykseksi pisteliään satiirin runoilijasta ja hovin naisista.

Rooman yö seisoo ikkunan takana kuin välimerestä noussut suuri musta verho, läheiseltä piazzalta kuuluu suihkulähteen yksitoikkoinen lotina. Runoilija ponnistaa vielä viinin voimin ja kuittaa pikkuväen muutamalla rivillä sitruunapuusta: ”Tuollaisessa puussa riippuu satamäärin mitä ihanampia hedelmiä, eikä puuta leikellä eikä istuteta pönttöön kuten meillä, vaan se seisoo vapaana ja iloisena maassa, samassa rivissä veljiensä kanssa. Tuskin voi kuvitella mitään hauskempaa kuin tuollaisen katseleminen.” No, ehkä tuokaan ei ollut vielä tarpeeksi hauskaa mokomille penteleille, epäilee runoilija ja heittää vielä muistinsa onkaloista pienen muistelon: ”Äskettäin olimme meren rannalla ja annoimme vetää verkot; sieltä ilmestyi kerrassaan ihmeellisen näköisiä otuksia; sellainenkin kala, josta saa sähköiskun, kun sitä koskettaa.”

On syyskuun alku 1983, kävelen Via D´Annunziota ja nousen Pinciolle, josta avautuu huikaiseva näköala Piazza del Popololle. Aika on juuttunut ikuiseen sunnuntai-iltapäivään tärpätintuoksuisten pinjojen ja taivaita huiskivien palmujen katveeseen. Pohjoisesta tulleille matkalaisille avautui ensimmäiseksi juuri tämä näkymä Roomaan. Tälle samalle kukkulalle asteli myös pahansisuinen Luther vuonna 1509 (vuodenajasta ei ole tietoa), joka tapauksessa hän oli patikoinut 1000 kilometrin matkan Erfurtista saakka. Lutherilla oli sellainen tutina luissaan etteivät roomalaiset osanneet panna kunnon olutta. Mutta näkymä kaupunkiin teki häneen suuren vaikutuksen: ”Helvettikään ei ole enää entisenlaisensa, kun Rooma on rakennuttu sen päälle.”

Noina patikoinnin kultaisina aikoina Roomassa oli noin 40,000 asukasta. Myös toinen saksalainen, Goethe, seisoi tällä samalla mäellä – ja seisoo vieläkin – ja tähysi otsa kirkkaana Rooman mahdollisuuksia, joita kautta aikain on suuresti liioiteltu. Goethen patsaan jalustalla vetelehtivät kiveen veistetyt runottaret näyttivät olevan lopen ikävystyneitä mahtipontisena pönöttävän runoilijan seuraan. Vähältä piti etteivät ne karanneet minun matkaani; olisi siinä Johann Wolfgangilta naama venähtänyt.

Niin lempii leivonen
ilmojaan
ja aamun kukkaset
taivastaan
kuin sua ma lemmin
kun juhlaan
mun kutsut nuoruuden
ihanaan.”

Johann Wolfgang von Goethe: Italian matka päiväkirjoineen. (Suom. Sinikka Kallio 1999) Taide.

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

TARVITAANKO KAUPUNGISSA TAIDEMUSEO

´

Seinäjoen päättäjiä on yhtä hankalaa saada taidemuseoon kuin Aku Ankkaa. Kuva: Aku Ankka 38/2011. Piirros: Arild Midthun.


Vanha väittämä kuuluu, että kaupunki ei ole kaupunki ennen kuin siellä on taidemuseo; sitä ennen se on vain ohikulku- ja markkinapaikka. Kaupunki siirtyy sivilisaatiosta kulttuurin, kun siellä on pysyvän asujaimiston ohella kirjasto ja taidemuseo. Hölderlin kuvaa runossaan miten kulttuurikaupungissa on jo siirrytty vertikaalisen 'kotustamisen' sijasta lyyriseen asumiseen: ”Hyvin ansioituneena, mutta runollisesti asuu ihminen tämän maan päällä.” Strukturalistinen filosofi sanoisi, että me olemme siirtyneet taloudellisen pääoman kentästä kulttuurisen pääoman kenttään.

Taide-lehden (4/2011) uusimmassa numerossa Sanna Sarva käsittelee haastatteluartikkelissaan Miten esitellä taidetta ihmisille? taidemuseon monialaista merkitystä nykypäivän kulttuuriympäristössä. Nykyisin taidemuseot muodostavat vapaamuotoisia oppimisen ja henkisen kehityksen (avartumisen) keskuksia. ”Taidemuseot nähdään yliopistojen kasvavan säätiöittämisen myötä viimeisinä paikkoina, joissa vapaa ja yksilöstä lähtöisin oleva oppiminen ylipäätään on mahdollista”, toteaa Sarva ja kysyy: ”Miten tämä käytännössä sitten toteutuu?” Tähän vastaa haastateltu museopedagogi Kaija Kaitavuori: ”...ajatus liittyy siihen, että akatemia ei ole enää vapaan ajattelun keidas, jossa tehtäisiin tutkimusta vailla välittömiä hyötypäämääriä ... museot ja taide voisivat jatkaa tätä tehtävää.”

Seinäjoella me olemme saaneet huomata, että ainakin osa päättäjistä asuu vielä tuolla taloudellisen pääoman 'kentässä' ja sieltä katsoen koko taidemuseohanke näyttää turhalta ellei suorastaan mielettömältä. Mutta suurin osa Seinäjoenkin kansalaisista on jo tuolla kulttuurisen pääoman puolella. Ja sieltä katsoen kulttuuripääoman lisääminen lisää myös sosiaalista pääomaa. Puhumattakaan sellaisista epämääräisesti hahmottuvista asioista kuin taiteen mukanaan tuoma viihtyvyys ja esteettinen mielihyvä.

Taiteen välittämillä arvoilla on myös eettinen vaikutus kokijoidensa elämään. Vaikka taiteen kokemusta ei voida mitata, toteutuu sen eettisyys siinä, että ”ihminen pystyy käsittelemään sellaista, mille muuten ei ole paikkaa yhteiskunnassa tai julkisessa keskustelussa. Katsomalla taidetta ja viettämällä aikaa sen parissa ihminen voi löytää syvempiä tasoja, luoda ja määrittää omaa identiteettiään”, sanoo ko. artikkelin toinen haastateltu kuraattori Leevi Haapalaa.

Seinäjoen kaupungin kulttuurilautakunta ja Seinäjoen Taidemuseoyhdistys ovat ehdottaneet taidemuseon perustamista ns. Kalevan navettaan. Mutta nyt huhut ja varpuset pensasaidoissa sirkuttavat, että sinne suunnitellaankin keilahallia. Edellä esitetyn valossa keilahalli olisi väärä valinta kyseiseen vanhaan kulttuurikiinteistöön. Se ei olisi edes valinta, vaan turhanaikainen väistöliike, menneen maailman kaipuuta. Eikö nyt ole jo tarpeeksi kauan taisteltu tutkainta vastaan.

perjantai 23. syyskuuta 2011

IRTAUTUUKO TAIDE TEOKSESTA

´
Muinaisten mainioiden aikojen jury suunnittelemassa taidenäyttelyä. Kuva: The Mustard Seed Garden Manual of Painting. Bollingen 1956.


Taide on taidetta, kaikki muu on kaikkea muuta.”
Ad Reinhardt


Taide-lehden uusi numero (4/2011) käy ajankohtaisen aiheen kimppuun kysyessään, keitä ovat kuraattorit, ja mitä hittoa he tekevät? Kysymykseen vastaavat kuraattoreina toimineet eri taidealojen ammattilaiset. Hädin tuskin enää muistamme, miten noina mainioina entisinä aikoina näyttelyitä suunnittelivat ja pystyttivät taiteilijat itse, joko yksin tai ryhmissä (juryina). Silloin johtotähtenä oli näyttelyn selkeys (näyttävyys) ja yksittäisten taideteosten paras mahdollinen esillepano.
 

Nykyään näyttelyitä kuratoivat niin taidemuseoammattilaiset, taidehistorioitsijat, taiteilijat itse ja ketkä tahansa tehtävään kutsutut vapaat henkilöt, kuten Maaria Niemi kolumnissaan huomauttaa. ”Kansainvälisessä taiteessa kuraattorit nousevat arvohierarkiassa taiteilijan rinnalle, ohikin ja ottavat paikkansa bourdieulaisessa kentässä.” Mutta missä kentässä: taloudellisen vai kulttuurisen pääoman? Toisen ranskalaisen strukturalistin Lyotardin temmellyskentän nostaa esiin Aura Seikkula, joka ei koskaan ole ”uskonut rakennettuun taidehistoriaan”. ”Haluan nähdä taiteen teoksesta, näyttelystä tai instituutiosta vapaana.”

Me muistamme hyvin, miten taide irtautui 1960-luvulla museoista, gallerioista ja vanhoista kehyksistäänkin, mutta emme osanneet edes painajaisissa kuvitella, että taide irtautuisi teoksestakin. Miten se on mahdollista. Samat järkevät ihmiset, jotka eivät usko sielunvaellukseen uskovat, että taide on irtautunut teoksista ja hilluu nyt vapaana henkenä kuraattorien luomissa keinotekoisissa sfääreissä. Tämä onkin nykyisessä kuratoinnin huumassa tuotettujen näyttelyiden pahin vitsaus: taideteokset eivät olekaan enää itsenäisiä teoksia, vaan eräänlaista 'apuvälineistöä', jonka avulla kuraattori loihtii esiin omaa elämyksellistä ”metataidettaan”.

Teoksellisuus on (ollut) niin tekijän kuin kokijankin kannalta taiteen tärkein ominaisuus. Senkin me muistamme, miten filosofi tähdensi taiteen ”asettuvan teokseen tekeille”. Juuri teoksessa taide tapahtuu, jos se jossakin tapahtuu. Elämyksellisyyden mitta on taideteos, eivät mitkään taideteosten ympärille luodut kehyskertomukset. Suorastaan mauttomuuksiin tuo 'tarinan haku' karkasi viime vuosisadan vaihteessa, kun museopedagogit elämyksellisyyden kaipuussaan näkivät milloin mistäkin väriläiskästä hyppäävän esiin salattuja symbolisia hahmoja. Väriläiskä nyt vaan saattaa olla vain väriläiskä – taiteessakin.

Me näemme ja koemme kaiken aina joksikin, vaikka havainto menisi syteen tai saveen. Havainto on Wittgensteinin mukaan joko niin tai näin – se on kätevää vihamielisessä ympäristössä, mutta taiteessa se on suorastaan saatanallista. Taide on ehkä ainoa asia maailmassa, jossa ei tarvitse nähdä jotakin nimenomaista tai yhtään mitään, jos niikseen tulee. Mutta nykyään taidenäyttelyissä (noissa vapaasti avautuvien kokemusten tyyssijoissa) kuraattorit ja pedagogit panevat erilaisilla tempuillaan katsojat näkemään etukäteen määritettyjä elämyksiä. Heidegger kirjoitti teoksessaan Taideteoksen alkuperä (suom. 1998) jo vuonna 1935 hämmästyttävästi nykyistä taidemaailmaa ennakoivasti: ”Elämys on määräävä lähde sekä taidenautinnolle että myös taiteen luomiselle. Kaikki on elämystä. Kenties elämys on kuitenkin se elementti, jossa taide kuolee.”

Loppujen lopuksi on aivan saman tekevää millä ammattinimikkeillä näyttelyitä tehdään. Kuvataiteen tulevaisuus on näyttelytoiminnan (yksittäisten taideteosten esittelyn) varassa – se ei juuri ylimääräistä kuorrutusta kaipaa. Jos kuratointi onkin toiminut kohtuullisesti museoissa on se paikallisten taiteilijaseurojen näyttelyissä valitettavan usein tuottanut surkeata ja väkinäistä katsottavaa.

B: Ja kuitenkin puhun taiteesta, joka inhoten kääntää selkänsä mahdolliselle, lopen uupuneena sen mitättömiin sankaritekoihin, tuskastuneena kyvyn teeskentelyyn, tuskastuneena kykyyn, siihen, että tehdään sama vanha asia hiukan paremmin, siihen, että edetään aavistuksen verran pitkin lohdutonta tietä.
D: No mitä pidät parempana?
B: Sen ilmaisemista, ettei ole mitään ilmaistavaa, ei millä ilmaista, ei mistä käsin ilmaista, ei voimaa ilmaista, ei halua ilmaista, ja samalla pakko ilmaista.

Samuel Beckett, Three Dialoques, 1949.




torstai 15. syyskuuta 2011

KULKUSUUNNASSA LOISTAA VALO

´

Hiekkadyynien keskeltä pilkistää Nidan kylä. Kuva SJT.  

 



Aukealle tule, ystävä! Vaikka nyt vain vähän loistaa
     Päivä ja ahtaana niin taivas meidät piirittää.
Huiput ei vuorten, ei metsänkään mukaan toiveeni nousseet,
     Tyhjänä myöskin lepää nyt ilma lauluton vain.
Pilvistä on, kujat nukkuu ja tiet, melkein näyttää minusta,
     Kuin uponneet oisi nuo lyijyiseen aikaan syvään.
– Friedrich Hölderlin (ote runosta Kulku maaseudulle)


NIIN & NÄIN -lehden numero 69 on (2/2011) on omistettu kävelemisen ja kulkemisen filosofialle. Lehdessä esitellään maineikkaita kävelijöitä ja kävelemisestä kirjoittajia, kuten Henry David Thoreau, William Wordsworth, Rebecca Solnit, Gary Snyder, Geoff Nicholson ja viime vuonna suomennetun kirjan Yksinäisen kulkijan mietteitä (2010) kirjoittaja Jean-Jacques Rousseau, joka ei lopulta keksinyt maailmaa vastaan mitään muuta kuin promenadin, vailla päämäärä kulkemisen. Kävelemällä lorvehtiminen (loitering) on tarpeeksi hidasta, että vähäisinkin näkymä ehtii avautua ajattelulle – siinä on jotakin samaa kuin kirjoittamisessa, on maltettava kirjoittaa yksi rivi, että voisi kirjoittaa toisen. Lehdessä on myös kaksi Maria Valkaman mainiosti kääntämää Hölderlinin runoa, Kulku maaseudulle ja Vaeltaja.

Joitakin vuosia sitten lorvehdin kesäisenä päivänä Neringalla, tuolla ihmeellisellä Kuurinkynnäällä, jossa puutkin kasvavat vinoon ja jossa hiekan, aaltojen loiskinnan, häikäisevän valon ja kottaraisen kokoisten hyttysten paljous suistaa ihmispolon raiteiltaan. Loputtomana kohoavien dyynien keskeltä löytyy yhä idyllinen Nidan kylä, jossa saksalaisen taiteilijasiirtokunnan ekspressionistit loivat uraansa ennen toista maailmansotaa. Menneestä idyllistä muistuttaa enää Thomas Mannin piparkakkutalon näköinen huvila, muuten koko Nidan kylä on vajonnut lyijyiseen aikaan syvään. Käkkäräisen männyn katveessa yritin kirjoittaa runoakin, mutta viini oli halpaa, naiset kauniita ja laulu epävireistä.

Kävelemisen ja kirjoittamisen hitaus vie mukanaan ja avaa uusia näkymiä. Niin nytkin. Kirjastossa oli pantu esille telineeseen, kuin minua varten, Hermann Hessen kirja Kulkija (suom. Teppo Kulmala 2010), joka koostuu kahdesta matkakirjasta, Vaellus (1920) ja Nürnbergin-matka (1927). Noihin aikoihin Hesse oli äärimmäisen innostunut akvarellimaalauksesta, ja niinpä Vaellus ilmestyikin kirjailijan akvarelleilla kuvitettuna. Mutta suomennoksesta ne on jätetty (tietenkin) pois; niin vähän kuvat merkitsevät nykykirjalliselle toimijalle – mieluummin tuijottaa vaikka tyhjää seinää. Harmin paikka.

Lähdin Hessen matkaan. Vaellus kertoo patikoimisesta Italian viininhuuruisessa lämmössä ja yltäkylläisyydessä. Ah, tuttua se on kovin. Mutta kirjan toinen tarina Nürnbergin-matka, lähes pienoisromaani, kolahti suoraan luihin ja ytimiin. Tunnistin kaikki nuo kirjoittajan kuvailemat oireet, luovan ihmisen ikiaikaiset turhautumat. Kirjailija on saanut kutsun tulla luennoimaan Nürnbergiin ja arvelee voimiensa tunnossa, että sellaisen matkan saattaisivat hermot hyvinkin kestää. Edellisestä luentokeikasta on kulunut jo pari vuotta, joten kirjailija vastaa kutsuun myöntävästi.

Muutaman päivän kuluttua kirjailijaan iskee katumus. Mitä kaikkea sellaisella matkalla joutuukaan kestämään. Kuinka hirvittävää onkaan lukea runojaan ventovieraille ihmisille, jotka kärsimättöminä vääntelehtivät tuoleissaan ja odottavat tilaisuuden loppumista, että päästäisiin tarjoilun ja seurustelun kimppuun. Ja mitä kaikkea tuona aikana saisikaan aikaiseksi kotona työhuoneellaan. Tosin kirjailija joutuu myöntämään, että työteko ei ole hänen parhaita puoliaan. Kauniit päivät ovat useimmiten liian kauniita työntekoon, joten ne kuluvat kävelyretkillä ja akvarellien maalauksessa. Harmaat ja kylmät päivät taas ovat liian ankeita työntekoon, silloin kannattaa vetäytyä takan ääreen lueskelemaan.Joskin minulle jää aikaa joutenoloon, ei sitä riitä matkustelemiseen tai seurusteluun tai onkimiseen tai muihin sieviin asioihin – ei, alituisesti minun on oleminen työmaani lähettyvillä, yksin, häiriintymättä, joka hetki valmiina mahdolliseen työhön. Jos minut on huomisillaksi kutsuttu Luganoon aterialle, se häiritsee, koska tiedän, että eikö vain iltahuomenissa ilmaannu kuin lennosta yksi niistä harvinaisista hetkistä, jolloin minulle laulaa taikalintu, jolloin innoitus työhön kutsuu.”

Ajan dynamiikkaa vastaan käy tilan statiikka, ja kun aikaa kuluu, tiekin rapautuu. Luentomatka osoittautuu juuri niin ankeaksi ja vaivalloiseksi, kun kirjailija on kuvitellutkin. Hän poikkeaa matkallaan eri paikoissa verestämässä nuoruuden muistojaan. Mutta ankeallakin matkalla on hetkensä, Tuttlingenissa myöhäisellä iltakävelyllä yö ja kuutamo lumoaa hänet. ”Suipot talonpäädyt nousivat kalvakalle taivaalle, mailla halmeilla ei näkynyt ainoatakaan ihmistä, piha-aidan takana haukkui koira.” Ja mikäs muukaan kuin Hölderlinin runokatkelma kimpoaa vanhenevan kirjailijan tajuntaan.

yö tulee,
täynnä tähtiä ja vähääkään piittaamatta meistä,
loistaa tuo hämmästyttävä, vieras ihmisten joukossa,
surullisena ja suurenmoisena vuorten yllä.
–  (suom. Risto Niemi-Pynttäri)


Lyhytkin matka voi olla pitkä. Vaikka päällimmäisenä onkin tuo tunne, että täytyy olla alituisesti valmiina työhuoneen lähettyvillä, niin toisinaan sinne on lähes mahdotonta mennä. Shusaku Arakawa sanoi joskus jossain haastattelussa, että taiteen tekemisessä on vaikeinta työhuoneelle meneminen. Ongelman poistaakseen Arakawa kehitti heliumtäytteisen työhaalarin, jonka avulla taiteilija saattoi liikkua työtiloissaan lähes painottomassa tilassa. Haalaria ei ole tullut myyntiin paikallisiin marketteihin (löytyisikö netistä?), joten ei auta kuin lähteä välillä dyyneille lorvailemaan.


NERINGA

Tuuli pyörittää kuivaa heinää.
Aurinko peilautuu ulapalta
       ja kimmahtaa hienkanjyvien kristalleista.
Suurisuomuinen tuulen painama mänty
      tuoksuu vienosti tärpätiltä.
Aallot kahahtavat rantaan.
Turpeat pilvet työntyvät mereltä
       ja suuret pisarat ropisevat
      dyynien pehmeään pintaan.
Poukamassa vartoo Nidan kylä,
      muistoineen ja päivänvarjoineen.
Mutta eivät tule takaisin
      maineikkaat kesävieraat.
- SJT (2007)

maanantai 12. syyskuuta 2011

VIEMÄRIREMONTTIA





Lopultakin hermojen ääripiste täyttyi ja yhden Villenraitin residenssin asunnon vessa meni remonttiin. Asunnossa asuvan taiteilijan ei auta kuin käydä viikon ajan puskissa. Ihmeellisintä on, että juuri tuo vessa on remontoitu muutamia vuosia siteen maineikkaan rakennusfirman toimesta, paikalla oli monenlaiset laitteen ja vehkeet, oli putkimiestä, yleismiestä, puuseppää ja lattiamiestä, ja mestari poikkesi paikalla kerran päivässä. Silloin asunnossa asunut nuori nainen oli heittänyt kissanhiekkaa vessanpyttyyn ja vanha viemäri halkesi. Parempi on kuin uusi, sanoi mestari työn valmistuttua ja vakuutti vielä, että enää ei mene viemäri tukkoon, ikinä.

Mutta mitä tapahtui, viemäri meni talvella jäähän, lattiakaivossa olisi joku Minni-hiiri voinut luistella. Ankaralla tahdon voimalla ja kuumalla vedellä viemäriä on pidetty talvisin auki. Paitsi, että nyt tuli mitta täyteen. Viime lauantaina vessan lattia revittiin auki ja sen alta paljastui ontto onkalo – eristeet olivat unohtuneet ammattimiehiltä asentamatta. Koko asunto on tuosta syystä ollut talvisin hyisen viileä. Villenraitin talossa on kaikkiaan asunut ja työskennellyt parikymmentä eri alan taiteilijaa viimeisen viidentoista vuoden aikana. Ja kun me täällä yksityisesti (laskuja ei voi lähettää minnekään maksettavaksi) tasapainoilemme maailman lähettämiä vitsauksia vastaan, niin pakostakin risoo nämä ylimääräiset kommervenkit. Vanha talonrohjo alkaa kaikkien remonttien jälkeen olla palatsin hinnoissa.

Saithan sinä siitä hyvän runon aiheen, sanoi naapuri, mutta mieluummin olisin kirjoittanut runon vaikkapa naapurin epätoivoisesta salaojankaivusta. Mutta vastoinkäymiset vahvistavat, kuten sanotaan, ja lopulta ne vievät hengen. No, tein sen runon, mutta siihen tuli sellainen virhe, että epäilin viemäriputkesta puuttuvan eristeet. Kun en ole putkityön asiantuntija, en osaa sanoa, tarvitseeko viemäri eristeitä. Mutta lattian alla on eristeitä oltava, sen nyt ymmärrän. Niin, ja ikkunat on lopultakin pesty.

Ikkunat

Mitataan työhuoneen suuret ikkunat,
kolme kertaa 228 x 205 senttimetriä.
Niiden pesemistä on suunniteltu monta vuotta,
yksin, kaksin ja erilaisissa työryhmissä.
Yhä vain ne ovat pesemättä; ne ovat savuisen harmaat,
kuin yön sumut olisivat tarttuneet niiden pinnoille.
Ulkopuolelta niitä on pestykin, kerran vuodessa,
mikroliinarätillä, etikalla ja ikkunanpesuaineella.
Vaan se ei auta, kun ikkunoiden sisäpuolet eli välit
ovat muodostuneet suureksi ongelmaksi.
Mitä suuremmat ikkunat sitä suuremmat ongelmat;
jos niissä olisi edes saranat mutta ei ole.
Kun syksy taas lähestyy, ja päivät käyvät hämäriksi,
olisi ikkunoiden valonläpäisykyvyllä merkitystä.
Luultavasti on olemassa ulkopuolisia tahoja,
jotka suorittavat ikkunanpesua korvausta vastaan.
Katson puhelinluettelosta, mutta sieltä ei tahoa löydy;
panisiko pienen ilmoituksen paikalliseen lehteen.
Viime kesänä hajosi viemäri ja jätevedet seisahtuivat
kuin kepillä lyötynä vessanpyttyyn ja tiskialtaaseen.
Jo seuraavalla viikolla ilmestyivät asianomaiset tahot,
kaivinkone, traktori, roskalava, putkia ja sorakuorma.
Työnjohtaja nousi punaisesta autosta ja alkoi viittilöidä,
putkimies, lapiomies ja kirvesmies nyökkäsivät päitään.
Vakuutusasiamies ei nyökännyt vaan heilutti paperinippua,
mutta kaiken vaikuttavinta oli eri tahojen toiminta.
Jo viikon kuluttua, tai ehkä kahden, oli talossa uusi viemäri,
joka ei tukkeudu enää milloinkaan, sanoi mestari.
Vaan seuraavana talvena se jäätyi – ei ollut ollut tahoa,
joka olisi asentanut viemäriputkeen eristeet.

Seppo J. Tanninen (2010): Paluu. NAB

maanantai 5. syyskuuta 2011

KAIKKI ALKOI MAALAUSTAITEESTA


Aallon hyvän ystävän Brancusin poiketessa Seinäjoella testattiin myös äärettömän pylvään toimivuutta lakeusmaisemassa. Seinäjokiset totesivat yhteen ääneen, että "liian mukkaasta". Niinpä Brancusin taivaaseen saakka yltävä pylväs pystettiin Tirgu Jiun kaupunkiin. 
Kuva S. J. Tanninen.


"Alvar Aallon arkkitehtuuria, kuten kaikkea mikä elää yli oman aikansa, voi tulkita monin eri tavoin. Jokainen tulkinta on enemmän tai vähemmän totta näkökulmaansa nähden, koska arkkitehtuurilla sellaisessa laadun määrässä on monia tasoja ja merkityksiä. Kamppaillessani tämän esseen parissa ihailtavimmaksi piirteeksi Aallon persoonassa nousee se, että hän ei koskaan kirjoittanut arkkitehtuurista."
Robert Venturi, A View from Campidoglio, 1984.

Eräässä artikkelissaan Göran Schildt mainitsee Alvar Aallon vanhoilla päivillään todenneen, että kaikki alkoi maalaustaiteesta. Tällä Aalto ei tarkoittanut pelkästään oman uransa alkua maalaustaiteen parissa, vaan maalaustaiteen vaikutusta moderniin arkkitehtuuriin ja etenkin kubismin ja abstraktin taiteen vaikutusta uuden funktionaalisen muotokielen syntyyn.

Nuoruusvuosinaan Aalto opiskeli Jyväskylässä maalausta Jonas Heiskan johdolla. Hän suhtautui niin vakavasti maalarinuraan, että kuvautti itsensä viisitoistavuotiaana paletti kädessään tuotantonsa ympäröimänä. Aalto maalasi maisemia, sisäkuvia ja asetelmia ajan hengen mukaan. Hänen esikuviaan olivat mm. Tyko Sallinen ja Eemu Myntti.

Arkkitehdin työn myötä Aallon suhde kuvataiteeseen muuttui. Theo van Doesburg piti Bauhausissa 1922 luennon, jossa hän vaati eri taiteenlajien yhdistämistä, uutta tyyliä joka yksilöllisten ilmaisujen sijasta muodostaisi persoonattoman kaikkien taidemuotojen tasapainoisen ykseyden, uuden kokonaisvaltaisen harmonian, van Doesburgin tavoitteena oli yksittäisen taideteoksen hävittäminen yhdistämällä maalaustaide, kuvanveisto ja arkkitehtuuri yhdeksi ja samaksi kokonaistaideteokseksi. "Voidakseen yltää uudenlaiseen täydellisyyteen modernin arkkitehtuurin on rakennuksissaan oivallettava maalaustaiteen ja kuvanveiston perimmäinen sisältö."

Aalto vastasi näihin vallankumouksellisiin vaatimuksiin esitelmässään 1947, siis varsin myöhään. "Minusta näyttää, että olemme hyvän matkaa sillä tiellä, josta taiteitten yhteys syntyy, ja tämä yhteys näkyy kudoksena, joka yhdistää 'kolmea taidetta' niiden alkujuuressa status nascendi, eikä pinnalla."

van Doesburg oli tällaista kokonaistaideteosta kokeillut jo 1926 ja luonut "synoptisen vaikutuksen maalaustaiteen ja arkkitehtuurin välille". Näin voitiin "konstruktio ja kompositio, tila ja aika, staattisuus ja dynaamisuus juottaa yhteen ehyeksi organismiksi". Aikakauden sloganiksi nousi: form follows function. Walter Gropius vaali Bauhausissaan ankaraa asiallisuutta.

Myöhemmin van Doesburg luopui kokonaistaideteoksen ajatuksesta. Konstruktio ja maalaustaide muodostivat kaksi erillistä maailmaa, joita ei koskaan voisi täysin sulauttaa toisiinsa. Ainoaksi mahdollisuudeksi näytti jäävän yritys saada ne toimimaan samassa tilassa samanaikaisesti. Filosofit olivat päätyneet jo ajat sitten ajatukseen, että maailma on korjaamaton: 'tulemisessaan' eriytyneet 'oliot' eivät enää ole palautettavissa alkuperäiseen status nascendiin. Myös tiukan linjan abstraktikko Jean Helion, joka oli ollut laatimassa van Doesburgin kanssa kumouksellista esteettistä ohjelmaa, teki äkkikäännöksen ja alkoi maalata yksitotisia figuratiivisia 'kuvallisia kuvia'. Sen tylsempää ei ollut enää yhtään mikään.

Alvar Aalto oli jo varhaisessa vaiheessa kääntynyt abstraktin taiteen kannalle. Modernissa arkkitehtuurissa ei moderni maalaus tekisi enää 'reikää seinään'. Tällaisen modernin maalarin Aalto oli löytänyt Fernand Legerissa, mutta kotimaassakin oli jo muutamia eteviä maalareita, jotka olivat "tulleet sille asteelle, että taulut menivät raamiensa ulkopuolelle".

Aallon omissa maalauksissa abstraktio on eräänlaista kolmiulotteisen tilan abstraktiota, ympäröivän miljöön abstrahointia, jossa voi nähdä kytevän arkkitehtonisen konstruktion – milloin tahansa sieltä saattaisi putkahtaa esiin rakennuksen hahmo. Kun taas taidemaalarille tila on pingotetun kankaan kaksiulotteista tilaa: maalari maalaa sitä kuin rummunkalvoa, kuin taivaankantta. Maalari ei kuvittele tuosta läpipääsemättömästä kalvosta, transsendenssin rajasta, mitään ylimääräistä esiin putkahtavan.

Puhtaaseen abstraktioon saakka eivät tietään löytäneet sen enempää maalaavat arkkitehdit Aalto ja Le Corbusier kuin myöskään kubismin luojat Picasso ja Braque. Mutta abstraktikoista ankarin Piet Mondrian vei taiteensa loppuun saakka täydelliseen tyhjiöön. Myös Mondrian puhui taideteoksen lopullisesta häivyttämisestä, mutta käänteisin keinoin. Hän näki visioissaan koko elinpiirin ja eritoten arkkitehtuurin muuntuvan taideteokseksi. "Silloin emme enää tarvitse kuvia ja veistoksia, koska elämme toteutuneessa taiteessa." "Olkaa kärsivällisiä, se päivä on tuleva." Mondrian saarnasi paatoksella "puhtaasta taiteesta" ja "puhtaasta plastisesta taiteesta" ikään kuin vanha taide renessanssista alkaen olisi syyllistynyt jonkin sortin syntiin. Ehkä olikin.

Tällainen hypoteettinen taiteessa asuminen on tietenkin hyvin lähellä sitä tilannetta, josta jo antiikin filosofit varoittivat, että kuinka käy taiteen kun sitä ei enää erota reaaliaikaisesta todellisuudesta. Modernin taiteen teoreetikotkin näkivät, ja näkevät ehkä yhä, taiteen ja todellisuuden välillä vallitsevan ylittämättömän kuilun; jos taide sortuisi todellisuuteen se lakkaisi olemasta taidetta.

Bauhausissa 1930-luvulla taiteillut Laszlo Moholy-Nagy unelmoi jo tuolloin valolla maalaamisesta ja valoarkkitehtuurista. Jos unelma kokonaistaideteoksesta olisi toteutunut ja jos nykyarkkitehtuuri ei olisi sellaista kuin se on, me voisimme kysyä nyt, kun me olisimme jo kyllästymiseen saakka asuneet näissä "taideteoksissa", että eikö olisi jo korkea aika siirtyä asumaan puhtaaseen valoon, tai ainakin jonkinlaiseen valohuuruun.

Ylenpalttinen asiallisuus oli tullut tiensä päähän. "Asioivatko" asiat enää, kysyi modernin ajan tärkein filosofi Martin Heidegger, joka näki maailmassa olemisen ja maan päällä viipymisen olevan nimenomaan asumista. Juuri asumisessa saattoi toteutua 'neliyhteys' maa ja taivas, jumalaiset ja kuolevaiset. ”Toki 'maan päällä' tarkoittaa jo 'taivaan alla'. Kumpikin merkitsee myös 'olla jumalaisten edessä' ja sisältää 'kuulumisen ihmisten joukkoon'.” Heidegger viittasi Hölderliniin, jota oli askarruttanut asumisen runollisuus ja ”taivaan arkkitehtuuri”. ”Mutta runollisesti ihminen asuu tämän maan päällä”, kirjoittaa runoilija ja näkee ihmisen ansioituneen tällaiseen poeettiseen mittaansa, vaikka eläisikin alituisessa elämisen vaivassa. Filosofi joutuukin myöntämään, että me ”asumme kerrassaan epärunollisesti”, mutta siitä ei todellakaan voi syyttää runoilijaa.


Entä jos modernin arkkitehtuurin muotokielen luoneet Aalto, van Doesburg, Le Corbusier, Gropius, van der Rohe ym. olisivatkin ihailleet tulenpalavasi ekspressionistista taidetta, niin millaista uutta arkkitehtuuria siitä olisi syntynyt. Tunnettuahan on, että Bauhausissa, teollisen muotoilun ja rakennusosaamisen kehdossa, ei työskennellyt koskaan yhtään ainoaa ekspressionistia. Jopa sellainen umpimystikko kuin Paul Klee ryhtyi Bauhausissa piirustelemaan teräväkulmaisia geometrisia muotoja, ilmiselvää 'funkkis'-arkkitehtuuria.

Mutta toisenlaisiakin ajatuksia oli, mm. Hugo Häring vastusti Le Corbusierin talokoneita ja oli sitä mieltä, että modernin funktionaalisen arkkitehtuurin ei olisi pitänyt sitoutua geometriseen muotokieleen. Ei ole olemassakaan inhimillistä ihmisen mittaista kuutiota; tällaiset puristiset muodot johtaisivat lopulta puristiseen ja vulgaariin mielenlaatuun. Ja eivätkö ne johtaneetkin, miten kävi idyllisten kirkonkylämiljöiden.

Stephen Toulminin kaltaiset ajattelijat näkevät, että 1900-luvun modernismi (ja näkyvimmin juuri arkkitehtuuri) oli lyhytnäköistä taantumaa 1600-luvun 'varmuuden filosofiaan'. Mutta sekin kortti oli katsottava rationalismin viimeisenä rynnistyksenä – uusi renessanssi ja uusi avautumisen aika voisi nousta vasta modernismin raunioista. Tekisi mieli sanoa, että kaikki alkoi maalaustaiteesta ja sinne se myös päättyi, mutta maalaustaide oli jo muuttanut jonnekin muualle.

Ironista oli että modernismin keskeisin teoreetikko Mies van der Rohe koki 'universaalien' ideoidensa kumpuavan suoraan kirkkoisä Augustinuksen ajattelusta. Toulminin mukaan van der Rohen rakennukset olivat yhtä lailla kotonaan (tai täysin vieraita) missä tahansa maailman kolkassa. "Hän hylkäsi historian ja maantieteen monimuotoisuuden ja erityisten ihmistoimintojen spesifiset tarpeet universaalien, ajattomien periaatteiden hyväksi".

Eikö jo tässä lyöty 'tieteen kehitysuskon' viimeinen arkunnaula. Kuka enää jaksoi uskoa (edes arkkitehtuurissa), että matemaattinen selkeys ja tarkkuus voisi johtaa universaaliin ajan ja paikan häviämiseen.

Myös postmodernin arkkitehtuurin lanseeraaja Robert Venturi iski van der Rohen tunnettuun dictumiin less is more kuuluisalla vastauksellaan less is bore. Venturin mukaan modernit mestarit olivat melkein oikeassa, mutta jääräpäinen pyrkimys tiukkaan yhdenmukaisuuteen olisi ehkä sittenkin pitänyt korvata moninaisuudella. Venturin näkemyksen mukaan modernisteista juuri Aalto lipsui eniten moniarvoisuuden suuntaan – Aalto oli lopultakin enemmän suomalaisen maiseman ja metsän kuin modernin urbaanin miljöön kasvatti.

Entä jos ekspressionistinen suuntaus olisi vallannut modernin arkkitehtuurin hierarkian. Hallitsisiko Seinäjoen maailmankuulua Aaltokeskusta dynaaminen kaaos, diagonaalilinjojen ja disharmonioiden hurja tanssi. Näyttäisikö Lakeuden Ristin huippu harakanpesältä ja kaupungintalo haljenneelta kanteleelta. Asuisimmeko me nyt tyytyväisinä viihtyisissä kaikilla mukavuuksilla varustetuissa risumajoissa, orgaanisissa talokomplekseissa, jotka kasvaisivat ympärillämme eräänlaisina asumispuutarhoina. Asumiskoneesta asumistarhaksi! Kaipaisimmeko me enää yhtään mitään, muuta paitsi hyvää taidetta. Sekin päivä on vielä tuleva, sanokaa minun sanoneen.


Artikkeli on ilmestynyt Seinäjoen Historiallisen Yhdistyksen vuosikirjassa Seinäjoen varrelta, 2006.


lauantai 3. syyskuuta 2011

PÄIVÄKIRJASTANI


                        Kirjoittajan dilemma, Rooma 1983.



Joidenkin häijyjen jumalien ilkeänä kepposena on juoksuttaa tajuntojemme läpi alituista tekstivirtaa. Kun minut vietiin kouluun isoisäni Aleksander osti sen kunniaksi vanhan Rheinmetall merkkisen kirjoituskoneen. Siitä saakka olen purkanut paperille tuota tajunnan vuota. Varsinaista päiväkirjaa en ole koskaan pitänyt, vaikka monet paksut muistikirjat olenkin nimennyt eri paikkakuntien mukaan Firenzen, Rooman, Haldin, Göteborgin jne. päiväkirjoiksi. Kirjoittaa voi missä vain, junassa, lentokentillä, puistoissa, baareissa, aukioilla, ruokapöydässä, vessassa tai vaikka sängyssä puoliunessa. Jostain kumman syystä metsässä ei voi kirjoittaa, ehkä puut katsovat karsaasti. Suurimman osan teksteistä olen tuottanut käsin – en tietenkään ole voinut raahata mukanani raskasta kirjoituskonetta. Mutta runokokoelmani Krunoja taoin samaisella Rheinmetall-koneella, jolle kirjan ajattelemattomuudessani omistinkin. Silloisessa Suomessa kriitikoilla oli niin kova täpinä sosialistisen realismin perään, että Krunoja oli vuoden 1977 haukutuin kirja.

Kun nyt jälkeenpäin katselen tuottamiani tekstejä ymmärrän kyllä noita 'krunojani' haukkuneita kriitikoita, niin vähän teksteissäni on mitään ajankohtaista ja yhteiskunnallista asiaa – ne olisi aivan hyvin voinut kirjoittaa vaikka tynnyrissä. Kaiken lisäksi olen peräti ylpeä siitä, että olen pysynyt tiiviisti omassa 'tynnyrissäni'. En tiedä, olisiko siitä ollut mitään apua maailmalle tai minulle, jos olisin 'päivänpolttavia' kysymyksiä vatvonut. Sitä paitsi minähän olin koko ajan matkalla, jossain menneillä vuosisadoilla, mitä minä nykymaailmasta tiesin. Ei kai siitä sosialismistakaan realismia tullut, vai tuliko? Oheiset lähinnä kuvataidetta sivuavat viipaleet tekstieni suosta on onkinut Juha Ilvas kirjoittaessaan maalauksiani käsittelevää tekstiä Matka maalattuun maailmaan (2008). Niitä voisi kutsua vaikka tokaisuiksi.


Taide laajentaa aistimisen alueita ja herättää ne talviunesta, johon median kaikenpeittävä 'ruskeamaalaus' on ne uuvuttanut. Taideteoksen kautta havainto kurkottaa (hyppää, töytäisee) arkisen tuttuuden kuilun yli suoraan olemisen ytimeen.

Mikä tahansa on työtä ja kuka tahansa voi tehdä sitä. Mutta mikä tahansa ei ole taidetta eikä kuka tahansa voi ryhtyä sitä tekemään. Me olemme jo vaarallisen syvällä 'harmaan häpeän' alueella, jos me emme kykene erottamaan taideteosta teoksesta, joka vain näyttää taideteokselta.

Epävarmuus taideteoksen edessä on ajanut taideyleisön kirpputorille ja taiteilijat tuottamaan taidetta yhä 'tyhmemmillä' välineillä. Samaan aikaan suora kokemisyhteys taideteoksiin on karannut kauas elämismaailman horisonttiin, josta se ilkkuu kliseisenä kuvajaisena purppuraisin purjein.

Kuvallinen (esittävä) kuva on kuin jonkin puutetta, jota se ei kuitenkaan kykene korvaamaan, koska vain tuon 'puutteen' varassa se on voinut kuvaksi ryhtyä.

Maalauksessa, joka ei ole minkään kuvana, on ainutlaatuinen mahdollisuus nähdä jotakin, jota ei ole missään aikaisemmin nähty ja joka ei ole minkään poissaolevan korvikkeena. Tosin se vaatii näkijältään kykenemättömyyttä olla näkemättä 'tuttuja' asioita milloin missäkin väriläiskässä. Väriläiskä on vain väriläiskä.

Oikaisen sohvalle ja avaan television, siellä jaetaan Suomi-palkintoja taiteilijoille. Pitäisi keksiä jotakin tärkeätä sanomista, että saisi joskus jonkin kulttuuripalkinnon. Mietin sitä koko illan, mutta mitään tärkeää ei tule mieleen.

Oleminen on muuttunut pelkäsi oleiluksi ja taide on taantunut 'näkemisen juhlasta' tylsäksi inventaarioksi.

Nykyään kriitikon on helpompaa käsitellä taiteena kaikki se, mikä ei mahdu talous-, keittiö- ja urheilusivuille. Tulevien EU-projektien myötä kyllä kaikki saadaan tuotteistettua ja verkotettua yhdelle ja samalla sivulle. Ruotsissa suunnitellaan jo virallista kaavaketta, jolla luova akti (ns. taideteos) voidaan toteuttaa.

Urheilijan kipeä polvi aiheuttaa kipua koko kansan polvissa, kun taas taiteilijan hulluus ei tunnu missään, päinvastoin päät tuntuvat entistäkin kirkkaammilta.

Kuinka paljon valokuvan viehätys liittyykään läsnä olemattomien osiensa nostalgiseen kaipuuseen, varjojen suttuiseen estetiikkaan. Tuntuu suorastaan julkealta, että maalauksessa on koko ajan kaikki paikalla, kaikki näkyvissä.

Maalaus on peittämällä auki maalattu, ja sillä tavalla avoimena oliona se on outo ilmestys. Ei ihme, että siitä on vaikea järkevästi keskustella. Se ei ole niin kuin maailma, tuttuudella peitetty. Helppo on sanoa naapurille, että ollut kuivaa, kun ei ole satanut tai että on ollut kosteaa, kun on satanut koko kesän. Sillä tavalla se (maailma) on lähes kokonaan tuttuuden peitossa. Juuri siihen tarvitaan maalausta (taideteosta), ettei se kokonaan katoaisi.

Pane se kehyksiin ja sano, että se on taidetta. Ja niin siitä on tullut jo ongelma, esine, tarvike, jolla on habitus ja hinta.

Maalarin intuitio, oikea tie, sattuma, miljoona väärää tietä. Staflian edessä seisojan valinta, älä valitse!

Maalarille kaikki värit ovat ekstaattisia, paskanruskeakin!

Reaaliaikainen kuva ei ole kuva lainkaan; se on silkkaa todellisuutta.

Valokuvaksi litistyneessä maailmassa subjektin on alati iloittava siitä, että mitään yllättävää ei tapahdu.

Taiteilijana oleminen on taideteoksen tekemiseen kykenevää olemista. Aristoteles sanoi sen toisin: "Mahdollisuus on sillä, jolle mikään ei ole mahdotonta, kunhan siinä vain alkaa olla läsnä sen asian toteutuneisuus, johon sillä ajatellaan olevan mahdollisuus."

Se mikä on tullut, on tullut kokonaan. Kumma kyllä, se pitää paikkansa huonon ja jopa keskeneräisenkin taideteoksen kohdalla. Voisiko sanoa, kuulin oven keskeneräisen äänen…

Mitä sillä tarkoitetaan kun sanotaan, että taideteos ei toimi. Voisiko esimerkiksi kivi mennä epäkuntoon ja lakata toimimasta? Valitettavasti tämä minun pihakiveni on lakannut toimimasta.

Taideteos on eräänlainen kone (laite), johon voi siirtää (tyhjentää) ajan kokemisen painetta, inhimillistä kärsimystä. Koneen käydessä tyhjää käyntiään energiaa vapautuu luovaan ajatteluun, joutilaisuuden ylellisyyteen.

Tarkoittiko Rilke jähmettyneellä viipymisen tosiasialla valokuvaa?

Hienoja termejä: ajeeraus, päältäminen, supervenienssi. Mihin enää tarvitaan maisemaa, pelkkään kävelyynkö. Nietzsche sentään tanssi siellä.

Ymmärtämisen pakkomielle on ajanut meidät reaaliaikaisena tapahtuvaan spektaakkeliin, jossa kaikki on läpikotaisin selvitettyä; meidän pitäisi hävetä silmät päästämme tämän kaiken ymmärtämisen keskellä.

Millainen on mieli, joka ei riipu turhuuksissa, kysyi Mestari.
Sung-hui nosti risaa paitaansa ja paljasti koko mahtavan mahansa.
Tuokaa tänne se lurjus, karjaisi Mestari, että voin testata uuden piiskani.

Vähemmän on aina vain vähemmän.

Runoluonnos 17.5.2006

Yrmeän kissan istuessa kynnyksellä
ja puheen soljuessa tympeänä.
Siirsin viiksenkään värähtämättä
kavalasti kissan menneisyyteen.
Itse siirryin vähitellen nykyisyyteen
ja kohti tulevaa minän reaaliaikaa.
Minussa ei ollut tarpeeksi miestä,
että olisin kohdannut kissan katseen
ja kuunnellut sitä kuin mies kissaa.

sunnuntai 21. elokuuta 2011

MAALAUSTAIDE MATAA MARGINAALISSA



Teemu Saukkosen maalauksia Seinäjoen taidehallissa 11.9. saakka. Kuvassa sekatekniikkateokset Waiting for Miracle ja Waiting for Light (2010).



Toisinaan kuvat palaavat itsepintaisesti, mutta en tiedä, mitä ne minusta haluavat. Sitten ne katoavat ja palaavat taas ja näyttävät aivan samanlaisilta.
Ingmar Bergman

Maalaustaide on selvinnyt vuosituhansien läpi visuaalista voimaa uhkuen, mutta viimeiset 150 vuotta on ottanut lujille. Maalauksen on taiteen lajityyppinä täytynyt kestää valokuvan invaasio, Duchamp ja postmodernit arkkitehdit, jotka näköalattomuudessaan hävittivät maalauksen kannalta elintärkeät puhtaat tyhjät seinät. Mediaa maalaustaide ei ole kiinnostanut enää aikoihin – on niin paljon helpommin markkinoitavaa sisältöä, jolla täyttää lehtien kulttuurisivujen askartelu- ja teeskentelyosastot. Mutta yhä vielä kolmannella vuosituhannellakin maalaustaide sinnittelee ja korisee, vaikkakin hyvin syvällä marginaalissa.

Seinäjoen taidehalli on juuri tällainen marginaalinen näyttelypaikka, joka uskoo maalaustaiteen tulevaisuuteen. Siellä menee parhaillaan Teemu Saukkosen kutsunäyttely Trained Monkey, jossa on esillä yli 50 aivan viime vuosina valmistunutta suurikokoista maalausta. Saukkonen jos kuka on kokeillut taiteellisissa ja maalausteknisissä kokeiluissaan, mitä maalaustaiteen selkäranka kestää. Ja kestäähän se. Kirjoitin lehtijutun Sara Hildénin taidemuseon takautuvasta Saukkosen näyttelystä joulukuussa 2002. Noihin aikoihin taidekritiikki urvahti lopullisesti – siis noin kymmenen vuotta sitten. Mitä tänä kritiikittömänä aikana kuvataiteelle on tapahtunut?

Jo tuolloin räntäsateisessa säässä 2002 kirjoitin ilahtuvani maalaustaiteen näkemisestä. ”Varsinkin kun on Helsingin suunnasta tulossa eikä ole moneen päivään nähnyt kuin tylsiä ja tyhjiä valokuvia, maalaustaide palauttaa silmiin näkemisen kiillon.” Näyttelykirjassa Timo Vuorikoski pohti miesten tasa-arvon toteutumista silloisessa maalaustaiteen ”uusekspressiivisessä” genressä, joka oli vahvasti naistaiteilijoiden käsissä. Perinteisesti maalaustaide oli ollut miehinen taidemuoto: urokset maalaamalla merkkaamassa reviiriään. ”Modernismi nosti esiin maalauksen emotionaalisen perusolemuksen, ja mahdollisti omalta osaltaan 'peinture masculine' – käsitteen käytön. Puhe (mies)subjektin kuolemasta osuu yksiin sen odotuksen kanssa, että myös maalaustaide olisi kuolemassa”, kirjoitti Vuorikoski.

Näyttelyn teoksista kirjoitin lehden toimituksen lanseeraaman väliotsikon Kuvat tulevat alla. ”Saukkosen varhaiset 1980-luvun maalaukset tulvivat myös outoja tapahtumia, mutta ne ovat selvästi esittävän kerronnallisuuden puolella. Marroksi poljettu väripinta vertautuu pakostakin aikakauden kohutuimman tuhopolttajan Anselm Kieferin käsialaan. Kun taas monista 1990-luvun alun maalauksista voi löytää väljästi määritellyn transavantgardian piirteitä. Mutta jo aikaisemmissa maalauksissa Pyhä perhe, Status Quo, Mies ja hänen maisemansa ja Anno Domini on kyllä aivan omaa raivoisan värikylläistä pohjoista angstia.”

Näyttelykirjassa oli myös Irmeli Hautamäen artikkeli Teemu Saukkonen ja taiteen arvoitus, jossa kirjoittaja pohti kuvataiteen katsomisen ongelmia. Hautamäen mukaan me olemme niin tottuneita taiteeseen ja kaikenlaiseen viihteelliseen kuvaan, että meistä on tullut puolittain sokeita. ”Katsoja, joka haluaa kuvan tuttuun ja turvalliseen, jo tiedettyyn taidehistorialliseen kontekstiin, toivoo itse asiassa selviytyvänsä kuvasta eroon, haluaa muuttaa sen sanaksi. Tämä asenne tuhoaa lopulta kuvat. Katsoja, joka haluaa selittää kuvan 'symboliikan' sanallisesti viimeistä piirtoa myöten, ei kykene kohtaamaan kuvan maailmaa, sen outoa voimaa kuvana.”


tekeytyessään
se oli
aktuaalista aikaa
mutta valmistuttuaan se jäi
tilan vangiksi
se
mukautui osaksi ajatonta tilaa ja neuvottomana se painui kohti horisonttia
se
roikkuu viimeisellä
seinällä
ja pelastuu jos seinä pelastuu


suuri taide
on
velkaa suurelle seinälle


Seppo J. Tanninen (2006): Korpus. NAB

sunnuntai 10. heinäkuuta 2011

LUSMUILUA PUUTARHASSA




  Mustaselja kukkii, tangovieras Argentiinasta ja kesän ensimmäinen maamuna.



Istuksin puutarhan perällä avokatoksessa ja kirjoitan runoa. Lämmintä on lähes 30 astetta, ripsii hieman vettä ja ukkonen naurahtelee kaukana horisontissa. Iltapäivä on vasta alkamassa. Kaupungin suunnalta kuuluu etäisenä kajeena kaihoisat tangon sävelet – tänä kesänä yhtä aikaa suomalaiset ja argentiinalaiset; nehän ovat niin hämmästyttävällä tavalla samanlaiset ja erilaiset, että mielipiteen varassa elävää suorastaan huimaa. Erojen filosofillekin siinä on mietittävää. No, aivan samantekevää tästä kulmasta haarukoiden.

Sade yltyy, ukkonen lyö kovemmat tahdit kuin tangokansa. Pakko myöntää, olin itsekin eilen illalla tangoilemassa, tosin en kuullut siivuakaan tangoa. Dave Lindholm trubaduroi Uppalan kartanon tyylikkäällä terassilla, tunnelma oli suorastaan välimerellinen. Siitä ajauduttiin kelttiläiseen menoon Geltic Pubiin ja sieltä tsekkiläiseen kaaokseen Hospodaan. Hospodassa ei ollut yhtään tangoihmistä, vaikka se on sadan metrin päässä Lakeuden kutsun aukiolta, jonka liepeillä majailee kaikki nuo kymmenet tuhannet tangoajat. No, Hospodassa oli oikein mukavaa.

Tänään on suuren juhlan päivä, kolmatta vuottaan kasvava mustaselja (Sambucus nigra) on lopultakin täydessä kukassa, korkeudessaankin se lähentelee jo kolmea metriä. Sen kaverit, jotka istutin viime syksynä, ovat vasta metrisiä, joten marjoja ei taida tulla vielä tänä syksynä. Mutta ei se mitään, me varromme. Maailma koostuu jumalien kirjoituksista – ja meillä on aikaa tulkita niitä kokonainen iäisyys, jotakin tuollaista kirjoitti sveitsiläinen naturalisti Charles Bonnet joskus 1700-luvulla. Pitäisi perustaa yhdistys, joka lainaisi mitä tahansa milloin tahansa.

Naapureiden grilleistä tulee vahvat käristyvän lihan ja makkaran hajut. Tällainen puutarhakaupunginosan kesäelämä on kasvissyöjälle ankaraa aikaa. Aivan turha tässä on lähteä kilpailemaan lyömällä marinoitua tofua grilliin – tappio on myönnettävä jo alkukesästä. Mutta mitäs tässä, humalanlehdet keikkuvat tuulessa ja ukkonen kovistelee vieläkin kaupungin laitamilla. Minulla on marsu yövieraana, se säikkyy ukkosta. Tarjosin sille paperikassia suojaksi, se livahti kassiin ja on siellä vieläkin. Vien sille voikukanlehtiä, niitä se ei voi vastustaa. Ja yhtäkkiä ukkosesta ei enää ole häivääkään, aurinko paistaa ja naapurissa nauretaan – se on taas tätä kesää ikuisesti...

Ja mikäs se tuossa nurmikolla eksistoi – kesän ensimmäinen nurmimaamuna (Bovista nigrescens). Alkaa sieniajat, se onkin jo syksyä se. Äkkiä meni tämäkin kesä.

Muistamatonta

Joutavaa lörpöttelyä iltapäivisin
        inkontinenssia ja räväkkää naurua
                 ja illaksi jotakin huumaavaa – Cavaa.
Murehtimista suosikkituolissa
        ikään kuin jotakin olisi tekeillä
                vaikka mitään ei tapahdu – koskaan.
Kun palaan kaikki muuttuu
        hankin uuden naisen ja auton
                ja illaksi jotakin huumaavaa – Cavaa.
Pitkät valoisat suvi-illat
        toikkaroin metsissä ja kannokoissa
               vihreillä sammalmatoilla – humalassa.
Jos näytät tien niin seuraan
        sinua vaikka maailman ääriin
               ja illaksi jotakin huumaavaa – Cavaa!


Mindfullness

Chilly chatting in the afternoons
       incontinence and vigorous laughs
          and something stunning for the night – Cava.
Grieving in your favorite chair
       as if something were going on
          although nothing will ever happen – never.
But when I come back everything is different
       I'll get a new woman and a car
           and something stunning for the night – Cava.
The long enchanted summer evenings
       I will ramble in the bushes
           through a green carpet of moss – drunken.
And if you will show me the way
       I'll follow you to the end of the world
           and something stunning for the night – Cava!

         SJT, The First of May in Madrid 1998