Carl Wargh:
Pöytä ulkona, akvarelli, 1991. Kuva SJT.
Carl Wargh
(1938-2018), Muistonäyttely,
Seinäjoen
taidehalli 20.6.–28.8.2018
1970-luvun
alkupuolella Carl Wargh ilmestyi työhuoneelleni Helsingin Haagassa.
Calle oli tullut juuri junalla Vaasasta ja hänellä oli kainalossaan
epämääräinen taulupaketti, joka kuin ihmeen kaupalla pysyi
kasassa erilaisilla narunpätkillä sidottuna. Calle työnsi kätensä
repsottavasta paketinkulmasta sisään ja nosti pöydälle
voileipärasian ja punaviinipullon – äiti Isabella oli laittanut
evästä mukaan matkalle.
Callelle oli
tulossa näyttely Taidesalonkiin ja hän halusi minut avustamaan
ripustuksessa. Nautittuamme Callen eväät lähdimme ripustamaan
näyttelyä. Tirehtööri Bäcksbacka hyöri jo pääsalissa
taululaatikoiden ympärillä. Laatikoiden kannet olivat auki ja
niistä tursosi erilaisia täytteitä ja pehmusteita. Tällaisesta
laatikosta saattaisi löytyä se taiteilijan kadonnut tyttöystäväkin,
sanoi Bäcksbacka ja tökkäsi Callea sormella olkavarteen.
Kun näyttely tuli
ripustettua suuntasimme askeleemme Kosmokseen, jossa Calle oli
luvannut tarjota minullekin pientä iltapalaa. Näin tapahtuikin.
Paikalla olleet taiteilijat ja sortin kulttuurityöntekijät olivat
tiputtaa silmät päistään, sillä Callen saiturin maine oli
kiirinyt jo ympäri maanpiiriin – jopa Saarikoski oli sitä
taivastellut eräässä kirjassaan.
Seuraavana kesänä
kävin tutustumassa Vaasan taidehalliin, jonne minulle oli tulossa
näyttely alku syksystä. Calle esitteli Vaasaa kuin metropolia ikään
– syystäkin, sillä Vaasa oli minulle varsin outo kaupunki.
Kesäinen päivä oli aurinkoa tulvillaan, joten päätimme mennä
uimarannalle, jossa makoili sakeanaan auringonpalvojia. Calle sanoi
olevansa ruotsinkielisten keskuudessa melkoisessa rantaleijonan
maineessa ja lisäsi, ettei minunkaan hävetä tarvitse vaikka
askellukseni viittasikin sisämaan metsäläisiin.
Syksyllä
näyttelyni aikaan Calle oli jossakin ulkomaan näyttelymatkalla. Hän
oli luvannut Rantakadulla sijainneen ateljeekämppänsä käyttööni,
joten hain avaimen sovitusta paikasta ja asetuin taloksi. Asunnon
siivon kanssa oli niin ja näin, mutta se oli huolistani pienimpiä.
Siihen aikaan Vaasan taidehallissa näyttelyn valvonta kuului
taiteilijan vastuulle. Ja jos mikään niin tuollainen
näyttelysaleissa vaeltelu ja istuskelu on ikävää puuhaa. Onneksi
olin ottanut mukaani Volter Kilven Alastalon salissa –
lopultakin onnistuin pureutumaan tuhon suurenmoiseen mutta vaikeasti
aloitettavaan teokseen.
Oheisen tekstin
kirjoitin näyttelyä valvoessani kirjaan Muusa – Helmiä
Seinäjoen taidekokoelmasta (2010):
Carl
Wargh
(s. 1938) on niin leimallisesti akvarellisti, että
hänen henkilössään
siihen yhdistyvät sekä
elämäntapa että työura. Kuvaavaa
Warghin
värikkäälle taiteilijapersoonalle
ovat
lähes kaupunkilegendoja
muistuttavat tarinat, jollaisia osasivat kertoa kaikki 1970-luvun
"taiteilijapiireissä" liikkuneet. Wargh oli nuorena
taiteilijana
opiskellut myrskyisästä elämästään tunnetun Oscar Kokochkan
johdolla,
joten kysyin erään kerran häneltä salaperäisyyden verhoa
raottaakseni,
että mitä se Kokoschka sanoi? Ei se mitään sanonut, vastasi
Calle, kerran se antoi karamellin.
Vesivärimaalarina
Wargh on alkemisti, joka tislaa paperille sammiollisella
vettä ja muutamalla kuivalla värikikkaralla vähäisemmästäkin
todellisuudesta häikäiseviä näköaloja. "Akvarelleissaan
Wargh etsiytyy
kuvattavien kohteidensa äärelle kuin salaa: hän pujahtaa kohteensa
todellisuuteen usein sellaisesta näkökulmasta, että katsoja ei
ole tiennyt sen olemassaolosta mitään. Yhtäkkiä dynaamiset
piirustusviivat
ja lähes mielivaltaisilta vaikuttavat väriläiskät
ovat vallanneet
todellisuudelta takaisin kaiken olennaisen." kirjoitin Ilkkaan
Carl
Warghin
60-vuotisnäyttelystä
Pohjanmaan museossa. Seinäjoen taidehallissa
laaja Warghin
näyttely oli nähty pari vuotta aikaisemmin
1996.
Warghin
repertoaarissa maalaus Malli
(1999)
on
varsin erikoinen teos, se on
nopeasti pyyhkäisty
pastissi, jossa mikään yksityiskohta ei kiinnity
todelliseen havaintomaailmaan silmänräpäystä pidemmäksi ajaksi.
Erikoista on myös, että ikkunasta avautuvaa näkymää ei ole
lainkaan kommentoitu
paria puunkäkkärää
lukuun ottamatta. Nekin näyttävät olevan
kuin sisäpuolella ikkunan pinnassa. Tuntuu kuin toteuttamisen kiire
olisi pakottanut yliolkaiseen näkymän
tai muistikuvan nopeaan vangitsemiseen.
Ehkäpä ikkunasta tulviva häikäisevä valo on tehnyt maalauksesta
ikään kuin läpinäkyvän. Vain mallin toisen rinnan käsittely
ja alustavasti keskivartaloon paikannetut varjojen aihiot viittaavat
konkreettisen olion olemassaoloon.
Maalauksen
värit
soivat heleästi
ja leijuvat keveinä lähes varjottomassa
valossa kuin ylistääkseen hyvää akvarellipaperia. Warghin
akvarelleille
tyypillinen lyijykynäpiirustuksen puuttuminen tekee teoksesta yhä
odotettuakin luonnosmaisemman. Mallin läsnäolo alkaa vaikuttaa
ilmeiseltä, kun katsoo oikean jalan kaarta seuraavaa
pensselinviivaa; se on ensin karannut liian ylös ja maalari on
perunut aikomuksensa muutamalla
hätäiseltä vihreällä läiskällä.
Tästä
vangitun hetken läsnäolosta ja intention "huolettomasta"
peruutuksesta
muodostuukin tavallaan teoksen toinen päämotiivi,
kuten usein on laita Warghin
todellisuutta haastavissa akvarelleissa. Nämä hämmentävät läsnä-
ja poissaolemisen väriläiskät, kun miljöö lähes pakahtuu
tapahtumisensa vähyyteen, saavat Warghin
maalausten katsojan
tuntemaan itsensä etuoikeutetuksi - että juuri talla tavalla tätä
ei ole vielä kukaan nähnyt.
Carl Warghin akvarellitaidetta leimaa innovatiivinen
maalauksellisuus, dynaaminen sommittelu ja rytminen taituruus.
Näkemyksellisyys ja alkemistinen kyky tislata arkitodellisuudesta
visuaalista nektaria on säilynyt vahvana maalarin genressä. Se
lopullinen salaisuus, jota niin kauan on etsitty, jää edelleenkin
selvittämättä.
– S.
J. Tanninen, Ilkka 28.4.1996
Spontaanisuudestaan huolimatta Carl Warghin maalausten maailma ei
koostu satunnaisista visioista, vaan taustalla on intensiivinen
harkittu näkemys taiteen mahdollisuuksista vaikuttaa nykypäivän
kuvien tulvaan. Warghin taide ei ole irrallisia pyrähdyksiä tai
tunneryöppyjä; päinvastoin se luotaa voimansa syvältä modernin
taiteen perinnöstä.
– S. J. Tanninen, Ilkka 27.8.1998
Muusa –
Helmiä Seinäjoen taidekokoelmasta, toim. Olli Sorjonen,
kirjoittajat Heikki Hanka, Tellervo Lahti, Leena Passi, Olli
Sorjonen, Seppo J. Tanninen, kuvat Mikko Lehtimäki, Seinäjoki 2010.