CARL WARGH – AKVARELLIN ALKEMISTI

Carl Wargh: Pöytä ulkona, akvarelli, 1991. Kuva SJT.

Carl Wargh (1938-2018), Muistonäyttely,

Seinäjoen taidehalli 20.6.–28.8.2018

1970-luvun alkupuolella Carl Wargh ilmestyi työhuoneelleni Helsingin Haagassa. Calle oli tullut juuri junalla Vaasasta ja hänellä oli kainalossaan epämääräinen taulupaketti, joka kuin ihmeen kaupalla pysyi kasassa erilaisilla narunpätkillä sidottuna. Calle työnsi kätensä repsottavasta paketinkulmasta sisään ja nosti pöydälle voileipärasian ja punaviinipullon – äiti Isabella oli laittanut evästä mukaan matkalle.

Callelle oli tulossa näyttely Taidesalonkiin ja hän halusi minut avustamaan ripustuksessa. Nautittuamme Callen eväät lähdimme ripustamaan näyttelyä. Tirehtööri Bäcksbacka hyöri jo pääsalissa taululaatikoiden ympärillä. Laatikoiden kannet olivat auki ja niistä tursosi erilaisia täytteitä ja pehmusteita. Tällaisesta laatikosta saattaisi löytyä se taiteilijan kadonnut tyttöystäväkin, sanoi Bäcksbacka ja tökkäsi Callea sormella olkavarteen.

Kun näyttely tuli ripustettua suuntasimme askeleemme Kosmokseen, jossa Calle oli luvannut tarjota minullekin pientä iltapalaa. Näin tapahtuikin. Paikalla olleet taiteilijat ja sortin kulttuurityöntekijät olivat tiputtaa silmät päistään, sillä Callen saiturin maine oli kiirinyt jo ympäri maanpiiriin – jopa Saarikoski oli sitä taivastellut eräässä kirjassaan.

Seuraavana kesänä kävin tutustumassa Vaasan taidehalliin, jonne minulle oli tulossa näyttely alku syksystä. Calle esitteli Vaasaa kuin metropolia ikään – syystäkin, sillä Vaasa oli minulle varsin outo kaupunki. Kesäinen päivä oli aurinkoa tulvillaan, joten päätimme mennä uimarannalle, jossa makoili sakeanaan auringonpalvojia. Calle sanoi olevansa ruotsinkielisten keskuudessa melkoisessa rantaleijonan maineessa ja lisäsi, ettei minunkaan hävetä tarvitse vaikka askellukseni viittasikin sisämaan metsäläisiin.

Syksyllä näyttelyni aikaan Calle oli jossakin ulkomaan näyttelymatkalla. Hän oli luvannut Rantakadulla sijainneen ateljeekämppänsä käyttööni, joten hain avaimen sovitusta paikasta ja asetuin taloksi. Asunnon siivon kanssa oli niin ja näin, mutta se oli huolistani pienimpiä. Siihen aikaan Vaasan taidehallissa näyttelyn valvonta kuului taiteilijan vastuulle. Ja jos mikään niin tuollainen näyttelysaleissa vaeltelu ja istuskelu on ikävää puuhaa. Onneksi olin ottanut mukaani Volter Kilven Alastalon salissa – lopultakin onnistuin pureutumaan tuhon suurenmoiseen mutta vaikeasti aloitettavaan teokseen.

Oheisen tekstin kirjoitin näyttelyä valvoessani kirjaan Muusa – Helmiä Seinäjoen taidekokoelmasta (2010):

Carl Wargh (s. 1938) on niin leimallisesti akvarellisti, että hänen henkilössään siihen yhdistyvät sekä elämäntapa että työura. Kuvaavaa Warghin värikkäälle taiteilijapersoonalle ovat lähes kaupunkilegendoja muistuttavat tarinat, jollaisia osasivat kertoa kaikki 1970-luvun "taiteilijapiireissä" liikkuneet. Wargh oli nuorena taiteilijana opiskellut myrskyisästä elämästään tunnetun Oscar Kokochkan johdolla, joten kysyin erään kerran häneltä salaperäisyyden verhoa raottaakseni, että mitä se Kokoschka sanoi? Ei se mitään sanonut, vastasi Calle, kerran se antoi karamellin.

Vesivärimaalarina Wargh on alkemisti, joka tislaa paperille sammiollisella vettä ja muutamalla kuivalla värikikkaralla vähäisemmästäkin todellisuudesta häikäiseviä näköaloja. "Akvarelleissaan Wargh etsiytyy kuvattavien kohteidensa äärelle kuin salaa: hän pujahtaa kohteensa todellisuuteen usein sellaisesta näkökulmasta, että katsoja ei ole tiennyt sen olemassaolosta mitään. Yhtäkkiä dynaamiset piirustusviivat ja lähes mielivaltaisilta vaikuttavat väriläiskät ovat vallanneet todellisuudelta takaisin kaiken olennaisen." kirjoitin Ilkkaan Carl Warghin 60-vuotisnäyttelystä Pohjanmaan museossa. Seinäjoen taidehallissa laaja Warghin näyttely oli nähty pari vuotta aikaisemmin 1996.

Warghin repertoaarissa maalaus Malli (1999) on varsin erikoinen teos, se on nopeasti pyyhkäisty pastissi, jossa mikään yksityiskohta ei kiinnity todelliseen havaintomaailmaan silmänräpäystä pidemmäksi ajaksi. Erikoista on myös, että ikkunasta avautuvaa näkymää ei ole lainkaan kommentoitu paria puunkäkkärää lukuun ottamatta. Nekin näyttävät olevan kuin sisäpuolella ikkunan pinnassa. Tuntuu kuin toteuttamisen kiire olisi pakottanut yliolkaiseen näkymän tai muistikuvan nopeaan vangitsemiseen. Ehkäpä ikkunasta tulviva häikäisevä valo on tehnyt maalauksesta ikään kuin läpinäkyvän. Vain mallin toisen rinnan käsittely ja alustavasti keskivartaloon paikannetut varjojen aihiot viittaavat konkreettisen olion olemassaoloon.

Maalauksen värit soivat heleästi ja leijuvat keveinä lähes varjottomassa valossa kuin ylistääkseen hyvää akvarellipaperia. Warghin akvarelleille tyypillinen lyijykynäpiirustuksen puuttuminen tekee teoksesta yhä odotettuakin luonnosmaisemman. Mallin läsnäolo alkaa vaikuttaa ilmeiseltä, kun katsoo oikean jalan kaarta seuraavaa pensselinviivaa; se on ensin karannut liian ylös ja maalari on perunut aikomuksensa muutamalla hätäiseltä vihreällä läiskällä.

Tästä vangitun hetken läsnäolosta ja intention "huolettomasta" peruutuksesta muodostuukin tavallaan teoksen toinen päämotiivi, kuten usein on laita Warghin todellisuutta haastavissa akvarelleissa. Nämä hämmentävät läsnä- ja poissaolemisen väriläiskät, kun miljöö lähes pakahtuu tapahtumisensa vähyyteen, saavat Warghin maalausten katsojan tuntemaan itsensä etuoikeutetuksi - että juuri talla tavalla tätä ei ole vielä kukaan nähnyt.

Carl Warghin akvarellitaidetta leimaa innovatiivinen maalauksellisuus, dynaaminen sommittelu ja rytminen taituruus. Näkemyksellisyys ja alkemistinen kyky tislata arkitodellisuudesta visuaalista nektaria on säilynyt vahvana maalarin genressä. Se lopullinen salaisuus, jota niin kauan on etsitty, jää edelleenkin selvittämättä.

– S. J. Tanninen, Ilkka 28.4.1996

Spontaanisuudestaan huolimatta Carl Warghin maalausten maailma ei koostu satunnaisista visioista, vaan taustalla on intensiivinen harkittu näkemys taiteen mahdollisuuksista vaikuttaa nykypäivän kuvien tulvaan. Warghin taide ei ole irrallisia pyrähdyksiä tai tunneryöppyjä; päinvastoin se luotaa voimansa syvältä modernin taiteen perinnöstä.

– S. J. Tanninen, Ilkka 27.8.1998

Muusa – Helmiä Seinäjoen taidekokoelmasta, toim. Olli Sorjonen, kirjoittajat Heikki Hanka, Tellervo Lahti, Leena Passi, Olli Sorjonen, Seppo J. Tanninen, kuvat Mikko Lehtimäki, Seinäjoki 2010.