JOULUTERVEISET ALUEELTA

Alavuden joulu 2015, kannen maalaus Nea Eerola ja Roosa Savola (9a ja 9b Töysän yläkoulu).

Yöt pitenevät

ja maisema mustenee

päivä päivältä.

Kirjoittamani runot ja runonnäköiset koosteet ovat tulleet tehdyiksi vahingossa jotakin muuta kirjoittaessani. Runot ovat olleet ikään kuin väärälle polulle harhautumisia. Tällaiselle tekstille on tyypillistä, että se karkaa metaforineen ja kielen juoksutuksineen käyttöjärjen tuolle puolen. Sieltä runolla ei luonnollisestikaan ole tuomisinaan mitään selkeästi tulkittavaa viestiä. Runo – niin kuin taide aina – on vain taiteen asialla. Kirjoittaja kirjoittaa joulunakin, joten muutama joulurunokin on tullut laadittua. Mutta järjissäni – selvin päin – en edes kohtuullisesta palkkiosta ottaisi joulurunotilausta vastaan.

Alla olevan runon Joulumatka kirjoitin mustaakin mustempana jouluaattona 2011. Runo ”kertoo” päivän mittaisesta matkasta Pahajoelle. ”Ei mikään seutu toinen / niin kuin tämä huokausten täyttämä laakso”, kirjoitin ensin eräänlaisen moton mukaillen karkotuspaikassaan Valchiusan laaksossa runoilevaa Petrarcaa. Mielessäni välähti kaukainen mielikuva Helli-tädistä lukemassa Petrarcan sonetteja. En niistä paljoakaan ymmärtänyt kielimuurin tuolta puolen, mutta sillä ei ollut väliä. Ymmärretty on jo menetetty. Minulle riitti keinutuolin natina ja laakson yllä viipyvä ikuinen iltapäivä.

Muuta sanottavaa minulle ei ollutkaan. Pidin kuitenkin kiinni tuosta marginaalissa olemisen tuntemuksesta. Vähitellen se alkoi tuntua yhä todellisemmalta. Kuinka pitkään tätä oli jo jatkunut, siis tätä karkotusta periferiaan, virallisen maailman ulkopuolelle – Alueelle, kuten se nykyään määritellään. Ilta illan jälkeen uutistenlukijakin tokaisee vino hymy suupielessään varsinaisten ”oikeiden” uutisten lopuksi: ”Ja sitten uutisia Alueilta.” Ne uutiset tulevat juuri täältä – Alueelta – jolla ei ole nimeä eikä edes numeroa.

Aikansa harhailtuaan Joulumatka ilmestyi joululehdessä – Alavuden joulu 2015 – joten Pahajoellakin sitä on jo luettu. Koulupoikana kävin tuota samaista joululehteä myymässäkin. Visaisin kohde oli eräs maatalon emäntä, joka tunnettiin tavastaan tarjota maksuksi niin suurta seteliä, ettei siihen kenenkään vaihtorahat riittäneet. Vaan eräänä jouluna varasin tarpeellisen määrän vaihtorahaa mukaan. Kopistin lumet saappaistani ja astuin sisälle taloon. Vai joululehtiä olisi kaupan, sanoi emäntä ja kaivoi jälleen kerran piironginlaatikosta sen saman suuren setelin. Voi poikakulta, mieluusti ostaisin vaikka kaksikin lehteä, mutta kun ei satu olemaan pienempää rahaa. Se ei ole ongelma, vastasin emännälle ja laskin vaihtorahat pöydän kulmalle. Emäntä karahti punaiseksi kuin punajuuri, mutta lehtikaupat tuli tehtyä.

Joulumatka

Ajan läpi metsätaipaleiden,

       radiossa raikuvat joululaulut.

Perillä jo puolilta päivin – mitä kaikkea

       siinä ehtiikään – käydä kukkakaupan

       ja kiertää hautausmaan.

Äkkiä pilvien harmauteen repeää

       rosoinen viillos – mitätön murtuma –

       ja valonsäteet siroavat metsään.

Jo kaukaa näen pihakuusessa leijuvien

       sinisten ledien spiraalin.

Lapsuuteni maisema, se sama tienoo,

       jota enempää ei tiedä olevankaan.

Katson puutarhaa, ruoho viheriöi,

       kuivat heinänkorret keinuvat tuulessa

       ja naakkalauma temmeltää pellolla.

Olen tuomassa lahjaa kuten lahjaa tuodaan,

       vähäisempää kuin tuojansa.

Vanhempani rakensivat talon mäelle,

       jossa kasvoi sianpuolan ja saniaisen

       lisäksi vain matalaa männikköä.

Villiintynyt pelto vietti joenrantaan saakka,

       mantu, me sanoimme, pajua ja

       juolavehnää kasvava mantu.

Tehtiin tie, raivattiin puutarha,

       ja eräänä sateisena syyspäivänä

       taloon vedettiin sähkölinja.

Pimeys tulee nopeasti ja valonkajo

       sammuu illan hämyyn.

Joen toisen puolen talojen ikkunoihin

       syttyvät salamyhkäiset valot.

Tällä puolen valoja ei ole. Vaivoin löydän

       männyn katveeseen hylkäämäni auton.

Metsän rajaa myötäilevä tie on jäinen,

       valokiila viistää ojanpieltä,

       punertavaa savensekaista viistettä.

Nastarenkaat mouruavat

       ja irtosora rapisee lokasuojissa.

Tie on mutkainen, vanhan postitien päälle

       rakennettu Kantatie 66.

Lipakolla tien varressa on syntymätaloni,

       autiona mustin ikkunoin.

Yllä kaartuu tähtitaivas – yksikään tähti

       ei loista kirkkaampana toista.

S. J. Tanninen: Alavuden joulu 2015

Piirros Mikael Myllyaho (4A Aseman koulu), Alavuden joulu 2015.