perjantai 11. tammikuuta 2019

PIERO MANZONI HERNINGISSÄ


Piero Manzoni: Corpo d’aria, 1960. Kuva SJT.


Avoin kirje Herningistä 20.8.2002. 

Tällä kertaa ei ole postin vika, että kirje on matkalla pitkään viipynyt. Matkalle hukkui myös Herningin taidemuseosta saamani lehdistömateriaali, jonka museon ystävällinen väki lähetti myöhemmin postitse . Joten lopultakin lähes kaikki on tallella. Siitä huolimatta emme usko niitä, jotka sanovat, että lopulta kaikki järjestyy. Ei järjesty, siitä hyvä esimerkki on Piero Manzoni. Mutta mitä teki Keski-Jyllannin vähäisessä Herningin taajamassa Cremonan kreivi ja ikonoklasti Meroni Manzoni di Chiosca e Poggiolo. En muista sitäkään, mitä itse tein Jyllannissa. Olinko lie tullut etsimään sukuni myyttisiä vaiheita Tannisbugtin myrskyisiltä rannoilta.


Silkeborgin suunnasta Herningiin autoileva ei tule ehkä kiinnittäneeksi huomiota vaatimattomaan kylttiin Herning Kunstmuseum. Se on vahinko, sillä tämä Herningin kunnan taajaman kupeessa sijaitseva puistomainen peltoalue kätkee sisäänsä hämmästyttävän museokokonaisuuden. Yllätyksellisyydessään ja monipuolisuudessaan museo on merkittävä koko Euroopan mittakaavassa.

Alueen museorakennukset ovat ulkomuodoltaan pyöreitä, kuten myös veistospuisto ja labyrinttipuutarha. Suurin näistä salaperäisistä ympyröistä on veistospuisto, jota kiertäessä voi tutustua eurooppalaiseen moderniin kuvanveistoon. Veistospuiston kehä on paalutettu niin korkealle, että sen keskelle jäävällä ympyräniityllä lehmät laiduntavat kesäisinä päivinä.

Hämmästyttävin ympyröistä on puutarhuri C. Th. Sørensenin orapihlajalabyrintti; sinne eksyessään on vaikea sanoa, minkä muotoinen se oikein on, koska sisäosien seinät ovat suoria. Siellä asustaa varmaankin joku Herningin hirviö, joka leikkaa nuo 5-6 metriin kohoavat loputtomat pensasaidat.

Vaaleaksi kalkitun taidemuseorakennuksen on suunnitellut C. F. Møller 1976, museon tyhjän sisäpihan ympyränmuotoiseen seinään Carl-Henning Pedersen on maalannut 220 metriä pitkän ja 5 metriä korkean seinämaalauksen ”Fantasian leikkiä elämän kehässä”. Keskellä museopihan kehää seisoessa taivas näyttää laskeutuvan ympyrän ylle läpikuultavaksi kupoliksi; ainoastaan pari puuta, jotka ovat kasvaneet sitten viime käynnin seinää korkeimmiksi, rikkovat hieman illuusiota.

Toisen ympyrärakennuksen muodostaa puiston toisessa laidassa oleva Carl-Henning Pedersen & Else Alfelt museo, jonka viereen ilmestynyt uusi näyttelysali ”prismahalli” ei olekaan ympyrä vaan eräänlainen tetra, jonka seinät ovat lasia ja keramiikkaa. Myös varsinaisen museorakennuksen pyöreää ulkoseinää kiertää Pedersenin räiskyvän spontaani 90 metriä pitkä seinämaalaus, joka on toteutettu suurilla keraamisilla laatoilla kuten muutkin seinämaalaukset. Näkymä on kuin ufo olisi laskeutunut puistoon.

Herningin taidemuseossa on hyvä kokoelma tanskalaista modernia taidetta pääosin 1950- ja 1960-luvuilta: Robert Jacobsen, Richard Mortensen, Paul Gadegaard, Asger Jorn, Henry Heerup, ja myös kohtalainen otos kansainvälisyyttä: Duchamp, Fontana, Klein, Köepcke, Tajiri jne. Museon erikoisin osasto käsittää vain 29-vuotiaana 1963 kuolleen italialaisen Piero Manzonin hätkähdyttävien teosten kattavan kokoelman.


Piero Manzoni munankeittopuuhissa. Kuva Herning 
Art Museums.



Piero Manzoni oli kotoisin Soncinosta, pienestä pohjoisitalialaisesta kylästä; vain 7 vuotta kestäneen taiteilijauransa aikana hän ehti hämmästyttää ilkikurisella ikonoklasmillaan koko taidemaailmaa. Nykytaiteesta Manzoni löysi elämäntehtävänsä, jossa on samankaltaista estotonta ehdottomuutta kuin Yves Kleinin tuotannossa. Taiteen rajojen testaamisen Manzoni aloitti upottamalla laatikkoon ladottuja sämpylöitä kaoliinilaastiin, jolloin tuloksena oli outoja ja humoristisia Achrome -installaatioita.

Manzoni muistetaan (jos muistetaan) taiteilijana, joka keksi ensimmäisenä väittää, että kaikki se minkä taiteilija itsestään tuottaa on taidetta. Hän alkoi mm. säilöä hengitysilmaansa ilmapalloihin (Fiato d’artista, ) ja purkittaa omaa ulostettaan pieniin säilyketölkkeihin kuin tonnikalaa ikään. ”Merda d’artista, conservata al naturale", lukee merkkituotteen purkin kyljessä – taiteilijan paskaa, luonnonmukaisesti tuotettu. Purkin kannessa on taiteilijan eli tuottajan signeeraus.

Taiteilijan ensimmäinen ilmaisuväline on perinteisesti viiva. Piirtäminen ennen muuta sanottiin, kun ei muutakaan sanomista ollut. Manzoni alkoi tuottaa (piirtää) paperirullille yhtenäistä viivaa, joka lopulta yltäisi maapallon ympäri. Viiva säilöttiin sinetöityihin tuubeihin, suojaan ajalta, tuhoavilta valonsäteiltä ja saman tien taideyleisöltäkin. Säiliön etiketistä katsoja saa sentään tietää viivan pituuden, tekotavan ja valmistumisajankohdan.

Jo 1957 Manzoni julisti, että mitään hänen säilömäänsä ei tultaisi milloinkaan avaamaan. Taideteoshan on mielikuvituksen asia ja se kyllä toimii sylinteriin suljettunakin. Siitähän koko jutussa on kysymys. Ikään kuin maistiaisiksi tuota persoonatonta viivanvetoa on pätkittynä myös näkyville kehyksiinkin, sellaisiksi yksityisen ihmisen tajunnan mittaisiksi paloiksi.

Juuri täällä Herningissä heinäkuussa 1960 – paikallisen sanomalehden painossa – Manzoni maalasi pyörivään sanomalehtipaperirullaan pisimmän 7200 metriä pitkän viivansa.(Linea infinita, 1960.) Aivan ääretöntä viivaa ei siitäkään tullut, mutta se riitti järkyttämään modernin taiteen perustan lopullisesti. Se oli vitsi, joka ei kaikkia naurattanut. Loputtoman viivan sisältämä suuri paperirulla seisoo Herningin taidemuseon lattialla hermeettiseen lyijylevyillä vuorattuun sinkkisäiliöön umpioiuna. Ehkäpä se on säilöttynä venynyt lisää pituutta, ties minne saakka se jo yltääkään. Säiliön kylkeen sopisi hyvin Manzonin motto: "Ei ole mitään sanottavaa; on vain oltava ja elettävä."

Taiteenahmijoiden kulutettavaksi Manzoni keitti näyttelyissään kananmunia, joiden kuoriin hän painoi peukalonjälkensä. (Uova con impronte, 1960). Sellainen näyttely oli Manzonin mukaan syötävissä 70 minuutissa; sen jälkeen varovasti irrotetuista munankuorista ja peukaloprinteistä valmistettiin numeroituja näppäriä kollaaseja taiteen keräilyä ja omistamisen tarvetta tyydyttämään.

Manzoni signeerasi 73 ihmistä eläviksi veistoksiksi (Sculture viventi, 1961). Prosessiin kuului eräänlainen aitoustodistus ja leima, joka määritteli veistoksen toiminnallisen statuksen. Vihreällä leimattu henkilö oli taideteos määrätyissä tilanteissa: laulaessa, nukkuessa jne. Keltaisella leimattu oli vain osittainen taideteos esimerkiksi joltakin ruumiin osaltaan. Kun taas punaisella leimatut olivat kokonaisvaltaisia ja ikiaikaisia teoksia. Yksi näistä Manzonin punaisella leimaamista elävistä veistoksista on italialainen kirjailija Umberto Eco. Elävä veistos saattoi nousta seisomaan taiteilijan valmistamalle maagiselle alustalle (Base magica) ja ottaa näin paikkansa taideteosten joukosta.

Manzoni valmisti erityisen jalustan myös maapallolle, joka voidaan mistä tahansa kohdasta asettaa sievästi ikiomalle sokkelilleen (Base di mondo). Tällainen sokkeli voidaan asettaa ylösalaisin maapallon pinnalle. Ja teos on valmis – vain katsoja on enää väärin päin. Asian voi korjata helposti ottamalla teoksesta kuvan ja kääntämällä sen ylösalaisin. Jäljelle jäi vielä taivas, mutta sen Yves Klein oli jo vuosia sitten julistanut ja signeerannut taideteoksekseen.

Vielä 1962 Manzoni palasi Herningiin ja työskenteli täällä eräänlaisessa taiteilijaresidenssissä. Tällaisten ylenpalttisten ihmisten yhteydessä tulee kysyä, mitä jos hän olisi saanut elää pitempään – millaisessa maailmassa me nyt eläisimme. Mutta onneksi tällaista kysymystä ei ole olemassa, on vain sellaisia kysymyksiä, joihin on ihan oikeat vastaukset.


Ps. Lehtiuutisesta huomasin, että yksi Piero Manzonin 1961 tuottamista ulostepurkeista (Merda d’artista) on myyty pari vuotta sitten 275,000 euron hintaan. Taiteilijan paskan arvo kasvoi moninkertaisesti verrattuna kullan arvoon. Mitä tästä opimme? Kannattaa sijoittaa paskaan. Toisaalta tekisi mieli lyödä päätään muutaman kerran timakasti Manzonin sokkeliin.


https://deepsurfing.files.wordpress.com/2014/11/socle-pierre-denan.jpg
https://en.wikipedia.org/wiki/Corpo_d%27aria


Herningin taidemuseot. Kuva Herning Art Museums.