Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kritiikin uutiset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kritiikin uutiset. Näytä kaikki tekstit

tiistai 24. marraskuuta 2015

TARVITAANKO TAIDEKRITIIKKIÄ


Taidekriitikko työskentelemässä – maleksimassa näyttelyn vaiheilla, Louisiana Museum of Modern Art 1993.


Vielä 1970-luvulla kulttuuripiireissä oltiin sitä mieltä, että taiteilijan ei ole soveliasta ryhtyä kirjoittamaan taidekritiikkiä. Taidekriitikoista oli kuitenkin noihin aikoihin pula, joten monet kirjoitustaitoiset taiteilijat ryhtyivät tehtävään lisätienestin toivossa. Itse sorruin houkutukseen 1980-luvulla. Pari vuosikymmentä kiersin kotimaan ja Euroopan taidemuseoita ja -gallerioita taidekriitikkona – kamera kaulassa, pressikortti rintapielessä ja muistilehtiö kädessä.

1990-luku oli taidekriitikkojen kulta-aikaa, lukuisat lehdet tarvitsivat runsaasti artikkeleita ja kritiikkejä. Yleinen mielikuva kriitikoista oli eräänlainen nomadilauma, joka vaelsi maasta ja näyttelystä toiseen nauttien päivisin lounasta museoväen kanssa ja rellestäen iltaisin taiteilijoiden kanssa. Ehkä se ei aivan väärä mielikuva ollutkaan, tosin ani harvoin tein tuttavuutta kritiikkini kohteena olevien taiteilijoiden kanssa. Tietenkin Suomen taidemaailmassa vielä tuolloin kaikki tunsivat toisensa.

Ensimmäisen kritiikkini kirjoitin Karel Appelin näyttelystä Firenzessä 1985 ja viimeisen Carl-Henning Pedersenin näyttelystä Kööpenhaminassa 2003. Siihen väliin mahtuivat niin Picasso, van Gogh, Miro, Strindberg, Jorn, Beuys, Kiefer, Kirkeby, Baselitz kuin monet muutkin ulkomaiset ja kotimaiset mestarit. Olen yhä SARVin (Suomen Arvostelijain Liitto) ja AICAn (Kansainvälinen Kriitikkojen Liitto) jäsen. Se takaa edelleenkin vapaan pääsyn näyttelyihin, ja usein tarjotaan lounastakin – ei toki kotimaassa. Mutta kriitikkojen kulta-ajat ovat ohi. SARVin mukaan vain muutama kriitikko tulee nykyään työllään toimeen.

Kritiikin kadottua mediasta on myös ”kriittinen asenne” hävinnyt lähes tyystin taidekokemuksesta. Nykyään meille kelpaa taiteeksi mikä hyvänsä ja kriittisyyden tilalle on tullut häikäilemätön ”tykkäämisen asenne”. Uuden taiteen perehtymistä ja vaivannäköä vaativat teokset ovat korvautuneet ”taidekkeilla” – taiteen näköisillä helpoilla taide-esineillä.

Tässä on nähty positiivisiakin piirteitä. Kokeilevan taiteen kehityksen esteeksi nousi suomalaisessa taidemaailmassa vallinnut tilanne, jossa ”viralliset taiteilijat” ja ”viralliset kriitikot” veisasivat samaa virttä. Vain ani harvat uskalsivat nousta ”virallista näkemystä” vastaan. Kaikki halusivat (ja haluavat) kirjoittaa samoista ”virallisista teoksista”. Eikö tällainen käytäntö ennemminkin yksipuolista taidepuhetta, kysyy Marissa Mehr Kritiikin Uutisten (3/2015) pääkirjoituksessaan.

Baudelairen mukaan ihanteellinen kriitikko on näyttelyissä maleksija, joka avaa mahdollisuuksia taiteen kokemiseen. Kriitikolla on oltava kyky ylittää yhä uudelleen taideteosten luontainen ominaisuus vastustaa tulkintoja. Nykyiset näyttelyntoiminnan muotikäytännöt ”sisällöntuotanto ja ”yleisötyö” ovat vuosikymmenessä peittäneet lähes kaiken sen, mitä taidekritiikki 300 vuodessa ehti avata. Joten myös kulttuurikritiikkiä tarvittaisiin.

Hyvää taidetta on paljon, mutta näkeekö sitä enää kukaan!

Ilmestynyt kolumnina Ilkassa 25.11.2015.

Lisähuomioita:

Usein kuulee sanottavan, ettei taidekritiikki ole mihinkään kadonnut, se on vain muuttanut muotoaan – mennyt nettiin. Mutta samalla taidekritiikin status on kärsinyt täydellisen romahduksen – myös kriittinen asenne on kadonnut netin uumeniin. Yksikään taiteilija ei jännitä, mitä jossakin nettisivuilla kirjoitetaan hänen näyttelystään, konsertistaan, kirjastaan tai ylipäätään mistään. Se on aivan saman tekevää. Ei nettikirjoituksista piittaa myöskään museot, galleriat jne. Yleisön nähtäväksi asetellaan edelleenkin vain lehtikirjoittelun tuloksen – olivatpa ne millaista tuubaa hyvänsä.

Kuka kantaa huolta taiteellisesta tasosta, kysyy musiikkikriitikko Wilhelm Kvist Kritiikin Uutisten (4/2014) haastattelussa. Ei kukaan, pitäisi vastata. Kuvataiteen näkökulmasta katsottuna tuntuu kuitenkin, että klassisen musiikin maailma on ainoana taiteenlajina säilyttänyt kriittisen asenteensa ja pyrkimyksen korkeaan tasoon. Muiden taiteiden osalta ”taide” sana täytyy kirjoittaa jo sitaateissa. Käsite taide ei kysyttäessä tuo enää juuri kenenkään mieleen yksittäistä taideteosta, vaan jotakin hämärää kolmiulotteista ”installaatiota” joka tapahtuu jossakin erityisessä tilassa ja erityisessä valaistuksessa. Kultakuumeen radio-ohjelmassa (19.11.2015) asiantuntija sai vaivoin puristettua kuuluville taiteen määritelmän: ”se on tunnelman luomisen väline”.

Ja näin tarina jatkuu: Nykyään on jo yleistä, että rakennussuunnittelussa on arkkitehtien joukossa myös erityinen tunnelman luomisen ammattilainen. Siis joskus muinaisina aikoina tuota ”tunnelmoijaa” kutsuttiin taiteilijaksi. Kuvataide on taantunut tunnelmoinniksi ja kaikki muut taiteet viihteeksi. Poikkeuksena on yhä tuo ärsyttävä klassinen musiikki – eikö olisi jo korkea aika viihteistää ja tunnelmoistaa sekin. ”Ei ole väärin nauttia viihteestä!” ”Viihdytä itsesi hengiltä!”

Jo mainitussa haastattelussa Kvist kaipaa jopa valtiota apuun taiteen kritiikin pelastamiseksi. ”Valtio käyttää valtavasti rahaa yritystukiin ja ylläpitää kaatumassa olevia yrityksiä. Olisi tärkeätä keskustella siitä, mihin valtio varojaan käyttää.” Mutta kuten Kvistkin myöntää, ”tunnelmointi” on levinnyt kuin rutto kaikkialle ja taiteen tuottajat ovat alistuneet suurten yleisömäärien metsästykseen. Jos me emme tarvitse enää taidetta, niin emme me tarvitse taidekritiikkiäkään.

Kritiikin Uutiset on niin hyvä ja aidosti kriittinen lehti, että sitä kannattaisi lukea muidenkin kuin noiden keskuudessamme zombeina liikkuvien kriitikoiden.

Olen aikaisemmin käsitellyt samaa teemaa blogissani Mitä tapahtui taidekritiikille (2011).
Siinä taidekritiikin vaiheita tarkastellaan Octavio Pazin artikkelin Läsnäolo ja nykyhetki: Baudelaire taidekriitikkona (1967) näkökulmasta.


Ehkäpä juuri tähän samaan harhaan ei-esittävästä taiteesta eräänlaisena merkkien kielenä, jota sen salat selvitettyään saattaisi lukea kuin avointa kirjaa, perustuu myös taidekritiikin kaikkitietävyyden harha. (…) Me olemme buddhalaismunkin tavoin yli sata vuotta uneksineet modernismista ja heränneet yhtäkkiä karmea epäilyksen vallassa, oliko se sittenkin vain unta, eikö silmämme koskaan avautuneetkaan – eikö mikään ole muuttunut. Pazin mukaan tämä paradoksi on riivannut koko modernia taidetta ja varsinkin sen kritiikkiä koko 1900-luvun ajan. ”Kenties ainoa vastaus”, kirjoittaa Paz, ”on nousta pystyyn ja lähteä uudelleen liikkeelle etsimään läsnäoloa, ei niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaan niin kuin olisi tapahtunut kaikki – tuo kaikki joka on yhtä kuin ei-mitään.”

lauantai 5. maaliskuuta 2011

YLIPÄÄSEMÄTTÖMIÄ ASIOITA





Sää on keväistä ja korkeaa. Nyt täytyy vetää hiihtolenkki joka päivä. Ladut ovat muuten hyvässä kunnossa, mutta myrskyn jäljiltä roskaisia ja huonosti luistavia. Männyt ovat kevään odotuksen hurmiossaan kylväneet ympäriinsä kaarnaa ja tuota silkinohutta kaarnanaihiota, jossa on outoa kirjailua kuin jotakin outoa kieltä. Ne lepattavat pitkin nietoksia ja latuja kuin lentolehtiset. Ne punertavat, vihertävät ja kellertävät mutta lopullista päätöstä niiden värisävystä ei saa aikaiseksi.

Jos olisin syntynyt maisemamaalariksi, niin ylipääsemättömäksi ongelmaksi olisi muodostunut männynrunkojen maalaaminen. Kaksiulotteisessa maailmassani en pysty edes kuvittelemaan ongelman laajuutta. Toki maalaaminen on aina ylipääsemätön ongelma, maalasi mitä hyvänsä. Ehkä siinä samassa mielessä kuin Blanchot sanoo kirjoittamisen olevan mahdotonta, kirjoittajansa tekstin ulkopuolelle sulkevaa. ”Kirjailija kuuluu teokselle, mutta kirjailijalle kuuluu pelkkä kirja, mykkä steriilien sanojen vyyhti, maailman merkityksettömin asia.” ”Teos on päätös, joka ajaa kirjoittajan pois, saartaa hänet, tekee hänestä henkiinjääneen, joutilaan, toimettoman, liikkumattoman henkilön, josta taide ei ole riippuvainen.”

Maalarin tilanne on samankaltainen. Monesti olen itsekin kokenut tuon vierauden tunteen lähestyessäni työhuonettani, tai lähtiessäni sieltä pois ”teoksen yksinäisyyden aiheuttamassa vaarassa”. Saavun paikalle Minänä mutta pois lähtevä onkin Hän. Aivan tekstinsä alussa Blanchot antaa Rilken kuvata työskentelyään: ”Viikkokausiin en ole lausunut sanaakaan, (...); yksinäisyyteni alkaa vihdoin sulkeutua ja olen työssä kuin kivi hedelmässä.”

Teoksen yksinäisyys kohtaa myös lukijan/kokijan, joka on astunut alueelle ”jossa teos myöntää olevansa yksin”. Teoksella ei ole tekijää, johon voisi ottaa yhteyttä (vaikka me usein niin kuvittelemme) ja hakea tulkinta-apua. Käyttötukea ei ole, on vain teos. ”Mutta teos – taideteos, kirjallinen teos – ei ole sen paremmin valmis kuin keskeneräinenkään: se on. Se sanoo yhden ainoan asian: että se on – eikä mitään muuta. Teos ei ole mitään muuta kuin olemisensa. Se joka yrittää saada teoksen ilmaisemaan muutakin, ei löydä mitään; hän huomaa ettei teos ilmaise mitään.”

Jos me uskoisimme nuo Blanchot'n sanat kertaheitolla, ei meidän tarvitsisi yhä uudelleen ja uudelleen rämpiä kuvallisuuden ja esittävyyden hyllyävässä suossa etsimässä turhia merkityksiä. Mutta ehkäpä sanat eivät tavoita meitä milloinkaan tai jos tavoittavatkin, niin aina ne mukamas supattavat korvaamme jotakin aivan muuta. Siitä huolimatta kirjoittaja palaa yhä uudelleen pulpettinsa ääreen ja aloittaa kaiken alusta. Blanchot'n mukaan kirjoittava käsi ei voi päästää irti, koska hallinta (sanottava?) tulee toisen käden hulluudesta. Yhtä outona kuin mäntyjen rungoista lentelevät kuorilehtiset.

Miten tuollaisen teoksen, joka on hylännyt niin tekijänsä kuin kokijansakin, voisi vaatia tilille. Ja mistä, siitäkö ettei se ole niin kuin teokset ovat tavanneet olla. Voiko sitä edes arvostella – kehua hyvätapaiseksi. Mutta eikö tämän päivän taide ole päinvastoin juuri tuota hyvätapaista ja 'taiteellisen' kaavan mukaan tehtyä ymmärtämisen ongelmista vapaata taidetta. Eikö sitä olisi hyvä arvostella, lyödä kuin vierasta sikaa. Mutta kun ei.

Maaria Pääjärvi kirjoittaa artikkelissaan Hyvän maun runoutta: 2000-luvun kevytmodernismi (Kritiikin Uutiset 1/2011) uudesta runoudesta, joka on tiivistä ja sievää, siistiä ja taidokasta. ”Kevytmodernistinen poetiikka pyrkii takaamaan lukijalle ja runolle miellyttävän kohtaamisen, hyvät treffit.” ”Runon tekemistä ja vastaanottoa leimaa itsetyytyväisyys – eikä täysin aiheetta, sillä kevytmodernismi onnistuu runollisen kaipuun täyttämisessä hyvin omilla mittapuillaan. Mittapuut vaan säästyvät arvostelulta.”

Ja kuinka ollakaan, eikös tässä taas puhuta myös kuvataiteesta. Jo pitkään on modernin jälkeinen taidemaailma hakenut kattavaa määrettä 00-luvun taiteelle, joka liukastelee ohi mitäänsanomattoman kepeästi kuin epävarma hiihtäjä. ”Kevytmodernismi” kuvaa sitä täydellisesti. Ja kuten Pääjärvi on huomannut, ”runoista puhuminen on kevytmodernismille vastenmielistä”. Ei taidenäyttelyiden avajaisissakaan puhuta taiteesta – ei ole puhuttu sitten viime vuosisadan. Näin talvella puhutaan lumesta, päivän pitenemisestä ja hiihtämisestä. Voi ihmetellä, miksi tämäkin näyttely on järjestetty, kun kukaan ei muista siitä mitään ulos päästyään, edellisestä näyttelystä nyt puhumattakaan. ”Tarjottiinko siellä sitä espanjalaista viiniä, joka pistää ilkeästi kitalakeen”, saattaa joku havahtua muistelemaan.

Näihin kysymyksiin etsii vastausta myös Otso Kantokorpi artikkelissaan Onko galleria vain kömpelö käyttöliittymä? (Kritiikin Uutiset 1/2011). Kuinka paljon esillepano vaikuttaa kuvataiteen kokemiseen, kysyy Kantokorpi ja epäilee vakiintuneen galleriakäytännön olevan yksi syy taiteen kevytlevitteisyyteen. ”TUHOTAAN GALLERIAT! Mehän olemme kiinnostuneita taiteesta, emme gallerioista. Mehän olemme kiinnostuneita ennen kaikkea yksittäisistä taideteoksista, emme niiden hetkellisestä olemassaolosta jossakin tilassa.”

Juttunsa lopuksi Kantokorpi ehdottaa valtion tuella perustettavaksi valtaisaa teollisuustilaa, jossa vaihtoehtoista taiteen kokemiskäytäntöä voitaisiin harjoittaa. ”Se muunnetaan paikaksi, jossa taiteilijat voivat kukin esittää vaikka vain yhden merkittävän teoksen. Rakennetaan vain loputon määrä looseja, joita voi vuokrata edullisesti. Olisiko tämä keino synnyttää teos- ja ateljeelähtöinen taiteen kokemisen tapa, jonka rinnalla hierarkkinen taidemaailma paljastaisi laskelmoivat piirteensä.”

Aurinko painuu jo Kyrkösvuoren taakse, on parasta kääntyä takaisin. Järvellä suksi luistaa paremmin, ei ole männynroskaa, mutta tuima tuuli käy sivumyötäisesti. Ketään ei näy missään, muut järkevämmät hiihtäjät ovat varmaankin jo haukisoppansa äärellä. Yönmustaa ruisleipää ja kylmää rieslingiä. Jokin matala hahmo ilmestyy järven rantaan, hiihtää omituisesti kyyryssä, vai onko se koira. Hämmästyisikö sitä, että koira tulisi hiihtäen vastaan. Ei kai, pian siihen tottuisi. Sanoisi hei, tai ehkä hau! Viikon päästä jäisi jo juttusille.

Lisälukemista:
Maurice Blanchot (2003): Kirjallinen avaruus, ai-ai. Suom. Susanna Lindberg.