lauantai 23. toukokuuta 2020

GOETHEN NERONLEIMAUS



Kaikkien värien kaanon.” Paul Kleen ”värimylly” kuvittaa Goethen eetosta (n. 1920). Ylhäällä on valo ja alhaalla pimeys – jossakin niiden välimaastossa valon ja pimeyden voimat käyvät taistoon singoten värien kirjon kaikkialle näkyvään maailmaan. Kuvankäsittely SJT.



Sille, jolle luonto alkaa paljastaa ilmeistä salaisuuttaan, herää kaipuu sen arvokkaimpaan ilmaisijaan – taiteeseen.
– J. W. Von Goethe


Lopultakin J. W. von Goethen suurtyö Värioppi (2019) on saatu suomen kielelle. Vaan melkoinen suurtyö on ollut kirjan kääntäminenkin. Alkuteos Zur Farbenlehre ilmestyi 1810 – siis yli 200 vuotta sitten. Siitä saakka Goethen väriympyrä on kuulunut jokaisen taiteilijan ja värinkäyttäjän työkalupakkiin.


Isaac Newton oli tehnyt historiaa 1666 hajottamalla valkoisen valon prisman avulla värien kirjoksi – ja kokoamaan sen jälleen takaisin värittömäksi valoksi. Goethen intohimoinen kiinnostus väreihin syntyi hänen Italian matkallaan 1777- 80. Omien havaintojensa pohjalta hän ei uskonut, että kaikki värisävyt voisivat sisältyä valkoiseen päivänvaloon, että valo voisi koostua itseään tummemmista osatekijöistä. Niinpä hän kävi turhaan taistoon Newtonin teoriaa vastaan, mikä loi epäilyksen varjon hänen väriteoriansa ylle.

Goethen mukaan värit syntyvät valon ja varjon rajapinnalla – valon ja pimeyden taistelussa. Siten väri on merkki pimeyden läsnäolosta näkyvässä maailmassa. Ei ihan nykytiedon mukaista, mutta runollista kumminkin. Jo 1600-luvulla oli vakiintunut käsitys nykyisistä pääväreistä – punainen, keltainen, sininen – joista kaikki muut sävyt voitiin sekoittaa. Mutta muutoin värit olivat yhä arvoitus.

”Vastaan tuli suuri runsaus ja kaaos”, joutui Goethe toteamaan ryhtyessään tutkimaan värejä ja värien käytön historiaa. Goethen rakastamassa maalaustaiteessakin näytti värien käyttö olevan täysin vaiston varaista. Puhuttiin kyllä vaaleista ja tummista, kylmistä ja lämpimistä värisävyistä, ja havaittiin joidenkin värien vahvistavan toisiaan, mutta kaikkiaan ”liikuttiin varsin ahtaassa kehässä”.

Goethen uraauurtavilla ajatuksilla värien psykologiasta ja kontrasteista oli suuri vaikutus maalaustaiteeseen. Syystä voidaan sanoa, että Goethen teoriat syrjäyttivät 1700-luvun mittaan syvälle juurtuneen ”paistinkastikkeen värisen maalaustaiteen aikakauden”.

Goethen tutkimusmetodi oli havainnon fenomenologiaa ennen kuin fenomenologiaa oli keksittykään. Havaintoelin silmä tuli harjaannuttaa niin pitkälle, että kaikki tutkittava oli välittömästi havaittavissa ilman ylimääräisiä mittausvälineitä. Goethen mukaan valo oli jo ennen kuin ensimmäistäkään silmää oli sitä näkemässä. Tuo mitään näkemätön valo paistoi umpisokeaan kalloon ja puhkaisi siihen näkevän reiän – ”houkutteli itseään varten esiin elimen, josta tuli sen itsensä kaltainen”. ”Näin muodostui silmä – valon kautta valoa varten – jotta sisäinen valo saattoi kohdata ulkoisen.”

Wittgenstein ei ollut ihan väärässä todetessaan, että Goethen teos on filosofisesti mielenkiintoinen mutta osin ikävystyttävää luettavaa. Toisaalta runoilijalla on ylevätkin hetkensä. Ja värit ovat yhä ihmeellisiä, vaikka nykyään – toisin kuin Goethen aikana – kaikki värisävyt saa kaupasta.

Ilmestynyt kolumnina Ilkka-Pohjalaisessa 23.5.2020

Goethen väriympyrä muodostuu pääväreistä sekä niitä täydentävistä vastaväreistä, jolloin komplementtiparit sijaitsevat vastakkaisilla puolilla ympyrää. Kuvitusta Goethen Värioppiin. 

Lisähuomioita:


Antroposofian ja teosofian piirissä Goethen värimystiikka otettiin vastaan ilman varauksia. Suomeksikin ilmestyi 1978 antroposofisen liiton toimesta Steinerin kommentein varustettu vaatimaton moniste Goethen Värioppi, I osa, Fysiologiset värit. Rudolf Steiner mukaan Goethen väriteoria ”on kaunis oodi silmälle ja välittömän havainnon merkitykselle – valon, varjon ja värin perustekijöistä rakennamme näkemämme maailman". ”Näemme ympäröivän maailman värillisenä ainoastaan sen ansiosta, että silmä pystyy luonteestaan johtuen itsestään kehittämään värejä.”

Aikalaistaiteilijoista Goethen värien uudet opit kiinnostivat mm. Philipp Otto Rungea, joka kävi kirjeenvaihtoakin runoilijan kanssa, ja maalarirunoilija William Blakea, joka mieluusti käytti visioidensa sutimisessa kirkkaita päävärejä. Myös prerafaeliitit Holman Hunt ja Rossetti hakivat fantasioihinsa voimaa komplementtivärien säihkeestä, muutoin heidänkin maalauksensa olisivat taantuneet aikakautta leimaavan tyylin mukaiseksi läskisoosiksi – ”ruskeaksi kuin isoäidin teetarjotin”.

Ajatus värien syntymisestä pimeydestä tai vähintäänkin varjoista on tuttu jo antiikista asti. Värit koettiin pitkään eräänlaisena sotkuna näkökentässä ellei peräti valon pilaantumisena. Venetsialainen pappismies Antonio de Dominis oli julkaissut 1611 tutkimuksen valon taittumisesta sateenkaaressa, joten hän ei tullut ihan puskista. De Dominis esitti hurjan väitteen, että aistittava maailma on itse asiassa täysin umpipimeä. Pimeyttä valaisevat vain satunnaiset ja petolliset väri-ilmestykset. Taivaassa ei tietenkään asiat ole näin hullusti; siellä ei värejä ole lainkaan vaan kaikki on kirkkaan mustavalkoista. Mikä sekin on vaikeasti kuviteltava tilanne.

Goethen teoriat toimivat myös Wittgensteinin väritutkimusten innoittajana – molemmat olivat näkemisen asialla. Näin Wittgenstein haarukoi tehtäväänsä: Se, mitä tarvitsen, on psykologinen tai pikemminkin fenomenologinen värioppi, ei mikään fysikaalinen enempää kuin fysiologinenkaan värioppi. Ja sen on tosiaan oltava puhtaasti fenomenologinen värioppi, jossa puhutaan vain todella havaittavasta ja jossa ei esiinny mitään hypoteettisia olioita — aaltoja, soluja jne.”

Wittgenstein suhtautui epäilevästi – ellei peräti karsaasti – psykologiseen lähestymistapaan väri-ilmiöiden kuvauksessa. ”Minkä tietämättömyyden tällainen kuvaus voi poistaa”, hän kysyi sapekkaasti. Valmiit kuvaukset havainnoissa koettuihin ilmentymiin johtavat vain yhä ahtaampaan tapaan nähdä. Lopulta näemme vain sen, minkä olemme oppineet näkemään. ”Tieto ei näet ole psykologinen tila, jonka erikoispiirteistä kaikki saa selityksenä.” Päinvastoin, meidän tulee kaiken aikaa olla virittyneinä näkemään jotakin näkemätöntä. Varsinkaan taiteen kohdalla minkäänlaiset ennakkovarukset ja - oletukset eivät voi tulla kysymykseen.

En voi kuvitella”, kirjoittaa Wittgenstein, ”että Goethen huomautukset värien luonteista ja värisommitelmista voisivat hyödyttää maalaria, tuskin somistajaakaan”. Tällä hän luultavasti tarkoitti juuri noita Goethen korostamia värien ”aistillis-siveellisiä” psykologisia vaikutuksia. Tuollaisen väripsykologisen lähestymistavan filosofi koki hyödyttömäksi. ”Se, joka puhuu värin luonteesta, ajattelee aina vain sen yhtä määrättyä käyttötapaa.”

Goethe koki maalaustaiteen – värien taiteen – kaikkein tärkeimmäksi taidemuodoksi, vaikka hän yhä eli keskellä ”ruskean kastikkeen värisen” maalaustaiteen aikakautta. Hän ei voinut edes kuvitella tulevaisuudessa siintävää modernin taiteen kumousta – impressionismin ja abstraktin taiteen ilmituloa – lopullista värien taiteen räjähdystä. Mutta ei hän kokonaan väärässä ollut – ja oliko ollenkaan – julistaessaan, että kaikki riippuu ”näkemisestä ja katsomisesta”. Ja värit jos mitkä ovat kokonaan näkemisen asiaa.

Goethen suorittaessa 1800-luvun alussa tutkimuksia värioppiaan varten raivosivat Euroopassa Napoleonin sodat, jotka vaativat yli miljoona uhria. Joten Goethe sai alinomaa kuulla, että parempaakin tekemistä tällaisina aikoina olisi – vaikkapa sotiminen ja rukoileminen. Vielä nykyäänkin taiteen harjoittajat saavat kuulla, että parempaakin tekemistä olisi vaikka emme oikein tiedä mitä. Taiteen kannalta ajat ovat aina tällaiset.

Havaintoja väreistä
Johann Wolfgang von Goethe: Värioppi, Didaktinen osa, suom. Pirkko Holmberg, Pajari Räsänen, Teos, 2019.
Ludwig Wittgenstein: Huomautuksia väreistä, toim. G. E. M. Anscombe, suom. Heikki Nyman, WSOY,1982.
Philip Ball: Kirkas maa, Miten värit syntyivät, suom. Kimmo Pietiläinen, Terra Cognita, 2003.

Goethen värikolmion innoittamana maalattu tikkataulu. S. J. Tanninen 1996. Kuva SJT.