MIELIPIDETERRORIA II

Mielipidettä tivaamassa, ”Raising the Whip”, The Mustard Seed Garden Manual of Painting, Bollingen 1956.

Ihmiset eivät tuhlaa aikaansa sanojen tutkimiseen,

vaan nauttivat lörpötyksestään kuin jotkut linnut

Petrarca

Mielipiteitä, mielipiteitä koko siitä monikertojen laajuudesta,

jonka tämä erityinen monikerta, ihmiseläin, tutkii intressiensä

itsepäisessä päättäväisyydessä.

Alain Badiou

Mielipiteet ovat olemukseltaan aina toden ja valheen tällä puolen, väittää Badiou, ”niiden ainoa tehtävä on kommunikointi”. Kielen tehtävä on olla kommunikoitavissa – mitään muuta tehtävää sillä ei ole. Toisaalta maailma ei piittaa siitä, mitä mieltä me siitä olemme. Ja kommunikaatiokin mielipiteiden tasolla on varsin kyseenalaista. Helpoin tapa välttää sanaharkkaa on olla samaa mieltä tai vastata jollakin toisella yleispätevällä mielipiteellä, joka ei ole selkeästi myönteinen eikä vastainen. Näin saadaan pidettyä yllä sujuva puhumisen mahdollisuus. Se kuulostaa viattomalta, mutta mielipiteiden varjoissa muhii kaikki maailman pahuus. Jatkuvaa puheen virtausta puolustellaan lakonisilla tokaisuilla, kuten ”Sanat eivät satuta” ja ”Kyllä maailmaan ääntä mahtuu”.

”Miksi ihmiset puhuvat niin paljon?”, kysyy Susan Blackmore kirjassaan Meemit – kulttuurigeenit (2000). Vastaus on yksinkertainen: meemit tarvitsevat levitäkseen mahdollisimman paljon puhetta – julkista lörpöttelyä, small talkia. Ihmisten keskinäinen puheenpälpätys on tehokkain tapa levittää meemejä. Kaiken sortin konsultit ovatkin löytäneet tästä oivan leipäpuun: lörpöttelyä taitamattomat kanssaihmiset ovat yhteisöllisyyteen ja vapaaseen kaupankäyntiin tähtäävän maailman vihollisia. ”Hiljainen ihminen on kuin toimeton kopiokone, joka odottaa hyödyntämistään”, kirjoittaa Blackmore.

Jatkuva puheen tuottaminen vaatii suunnattomasti fyysisiä ja henkisiä voimavaroja – enemmän kuin ajattelu – siitä huolimatta puheen ja ”chattailun” määrä lisääntyy koko ajan räjähdysmäisesti. Blackmoren mukaan meillä on aivot täynnä ideoita, muistoja, ajatuksia, toiveita, jotka kiihkeästi pyrkivät purkautumaan puheena ilmoille. Tässä valtavassa sanomisen paineessa kukaan ei kykene kaikkea sanottavaansa kontrolloimaan, joten avuksi tarvitaan valmiita käteviä mielipiteitä ja totuttuja puhumisen käytäntöjä. Ja kaikki tämä vain siksi, että julkisuuden spektaakkeli pysyisi pystyssä.

Yleispätevät mielipiteet ovat sosiaalisuuden sementtiä, yhteisöllisyyden illuusio ei ilman niitä toteutuisi. Ne säästävät meidän jokaisen aikaa ja vaivaa – ja onko mitään muuta vaihtoa? Säätilan arvioinnista se yleensä alkaa, kuten Badiou huomauttaa ja jatkaa mielipiteiksi sopivien aiheiden luetteloa: ”Viimeisin elokuva, lasten sairaudet, matalat palkat, hallituksen kataluus, paikallisen jalkapallojoukkueen menestys, televisio, lomat, julmuudet lähellä ja kaukana, republikaanisen koulun vastoinkäymiset, erään hard rock -yhtyeen viimeisin levy, herkkä mielentila, kysymys siitä, onko maahanmuuttajia jo liikaa vai liikaa vai ei, neuroottiset oireet, menestys instituutioissa, hyvät pikkupurtavat, viimeiset lukukokemukset, kaupat, joista saa tarvitsemansa edulliseen hintaan, autot, seksi, aurinko...” (Badiou 2003)

Ilman vaihtoehtoa olemme mielipiteiden myrskyn armoilla. Voisi kuvitella, että meemien vilkkaassa vaihtumisessa tapahtuisi jotakin positiivistakin kehitystä. Kun taas mielipide ei muutu miksikään, olipa se kuin haitallinen ja epätodellinen tahansa. Jos se muuttuisi, se ei olisi enää mielipide – piru tietää mikä se olisi? Yksi ainoa sinnikäs mielipide voi varjostaa omistajansa tiedostuksen sopukkaa vuosikymmenet. Ja mitä ilkeämpänä ja valheellisempana se pomppaa esiin lörpöttelyn tuoksinassa, sitä helpompi siihen on uskoa ja sitä suurempaa hurmosta sen levittäminen tuottaa. Mielipiteen ensisijainen tehtävä ei ole paljastaa vaan väärentää ja johtaa harhaan.

Vallantahto pirstoutuneessa olemuksessaan, jonkin tahtomisena: sen älyllinen tulkinta – varhainen mielipide – on moraalia, jonka kosminen tehtävä on väärentää.

Giorgio Colli

Kuten sanottu, ilman mielipiteitä maailma olisi paratiisi. Tieto sinänsä ei paratiisia tuhonnut, vaan mielipiteeseen ryhtyminen. Vastoin Jumalan nimenomaista tahtoa Eeva ja Aatami söivät ”hyvän ja pahan tiedon puusta”. Ongelma ei ollut tiedon hyvyydessä tai pahuudessa – sellainen väite oli Jumalan taholta silkkaa metafysiikkaa – vaan siinä, että tieto tarvitsee representaatiota ja tulkintaa. Konsultti Käärme luikerteli paikalle ja kuiskasi Eevan korvaan kaikkien aikojen ensimmäisen mielipiteen: ”Aatamilla on koko paratiisin pienimmät vehkeet ja sietämätön tapa kaivella tikulla hampaitaan.” Ilman käärmettäkin myös Aatami oli heti Eevaa vilkaistuaan perillä asioiden saamasta käänteestä: ”Eevalla on aivan liian leveä takamus, se syö aivan liikaa taatelia ja lihavia toukkia.” Sen jälkeen kaikki on ollut representaatiota ja tulkintaa. 

Mitään järkevää sanomaa alituisesta puhumisen ja ”somettamisen” tulvassa on turha etsiä. Julkisuus vaatii jatkuvaa osallistumista – jatkuvaa mielipiteiden päivitystä. On kohtuutonta syyttää jotakuta ”chattaaja” siitä, että tulee päästäneeksi suustaan jo pitkään tulikuumana kielenpäällä pyörinyttä ”lööperiä”. Se tulee ulos vaikka kuinka nipistelisi itseään persuksista – ja jos se ei tule ulos omasta niin sitten jonkun muun suusta. Ei olekaan ihme, että filosofit – kuten Donald Davidson – ovat päätyneet omituiseen väittämään, että kieltä ei ole. On vain kaoottista yritystä kommunikaatioon, jossa kaikki keinot ovat sallittuja. Vai mitä pitäisi ajatella sellaisista metaforista, kuin ”sataa vanhoja ämmiä äkeet selässä” tai englantilaisittain ”sataa kissoja ja koiria”. Mutta siitä huolimatta intersubjektiivisuuden ihme tapahtuu – me ymmärrämme toisiamme, vaikkakin useimmiten väärin.

Sitten on vielä nämä ihmismielen riiviöt, meemit. Blackmoren mukaan sosiaalinen media on täynnä uuden karheita meemejä, jotka himokkaina kisaavat pääsystä mahdollisimman moneen pääkoppaan. ”Yksityisen ihmisen äänestä käydään ankaraa kilpailua — aivan samoin kuin puutarhassa käydään ankaraa kamppailua kasvumahdollisuudesta. Hiljaisuuden säilyttäminen on yhtä kovaa työtä kuin rikkaruohojen kitkeminen.” Mieleen tarrautuneiden meemien tiedostamisen myötä avautuu uusi avarampi maailma. Valinta on minun, kuten Blackmore huomauttaa, joko jatkan elämääni uskoen että päässäni on jokin ”tietoinen kummajainen”, joka tietää miten maailma makaa ja mitä mieltä ”minä” siitä kulloinkin olen tai vapaudun tiedostuksen myötä meemien kahleista. Blackmoren sanoin: ”Tässä mielessä voimme olla aidosti vapaita — emme siksi että voimme kapinoida itsekkäiden kopioitujien tyranniaa vastaan, vaan koska tiedämme että ei ole olemassa mitään, mitä vastaan kapinoida.”

Ehkä hiljaisuudessa murjottamisen sijaan meemipleksiä vastaan voi nousta taolaisen wuwein – ”toimettoman toimeliaisuuden” keinoin. Laozin sanoin ”se ei tee mitään eikä se jätä mitään tekemättä”. Toinen tie on zenin tie, joka ohittaa tehokkaasti kaikenlaisia mielen takiaisia. Zenin isoisä D. T. Suzuki on luvannut, että ”zenillä ei ole mitään tekemistä mielipiteiden kanssa”. Se on suuri lupaus, suurempi kuin äkkiseltään uskoisikaan. Lyhin tie todelliseen muutokseen on mielipiteistään luopuminen. Se tie johtaa hyvin lähelle, mutta juuri siksi se on pisin ja vaikein tie, huomauttaa Martin Heidegger eurooppalaisesta ”silleen jättämisen periaatteesta”. Ehkäpä nämä kaikki ovat yhtä ja samaa zenin tietä tai ainakin rinnakkaispolkuja.

Silleen jättäminen vilahtaa jo keskiaikaisen mystikon Mestari Eckhartin (1260–1328) teksteissä. Luultavasti silleen jättäminen olisi jäänyt niille sijoilleen, ellei Heidegger olisi nostanut sitä 1900-luvun filosofian näyttämölle. ”Olioiden silleen jättäminen (Gelassenheit) ja avoimuus salaisuudelle eivät tapahdu koskaan itsestään. Ne eivät ole satunnaisia. Molemmat onnistuvat vain jatkuvan rohkean ajattelemisen myötä. (…) Mietiskelevä ajatteleminen vaatii meiltä, että antaudumme sellaiselle, mikä ei ensi silmäyksellä ollenkaan sovi kuvaan.” Samaa sanoo Suzuki: ”Merkittävimpien zeniä luonnehtivien ominaisuuksien joukosta löydämme nämä: hengellisyys, ilmaisun suoruus, piittaamattomuus muodosta tai vakiintuneista käytännöistä sekä jatkuva ja lähes hillitön taipumus poiketa sovinnaisuudesta.”

Silleen jättäminen vertautuu helposti sikseen heittämiseen, mikä saa toimen ihmisen selkänikamat paukkumaan ja väkinäisen hien nousemaan kuuliaiselle otsalle. Tie silleen jättämisen avoimuuteen tapahtuu meditatiivisen ajattelun myötä. ”Peltotiekeskustelussa” Heidegger kirjoittaa: ”Ehkä silleen jättäminen kätkee korkeimman toiminnan kaikista maailman toiminnoista ja ihmissuvun tekemisistä...” Asioilla on tapana tapahtua niin kuin ne tapahtuvat luontaisesti Taon suuntaan kohti vapautta ja luonnollista hyvinvointia. Välttämättömyyksien edessä ei kannata turhaan touhuta: “Älä toivo asioiden tapahtuvan niin kuin sinä tahdot, vaan toivo niiden tapahtuvan niin kuin ne tapahtuvat.” Epiktetos (55–135)

Nyt – itäisen ja läntisen eetoksen välillä saavutetun konsensuksen jälkeen – on painettava jarruja tai muutoin saatan sortua mielipiteeseen. Kirjassaan Filosofisia tutkimuksia (1953/suom. 1981) Wittgenstein kirjoitti lauseen: ”Filosofia jättää kaiken ennalleen.” Siitä saakka tuota arvoituksellista lausetta on yritetty tulkita suuren hämmennyksen vallassa. Monet ovat sitä mieltä, että filosofi ei esittänyt siinä mielipidettä ja yhtä monet ovat sitä mieltä, että filosofi ei siinä ylipäätään sanonut sitä mitä sanoi. Stanley Cavell on pohtinut tarkoittamisen ja sanomisen välistä suhdetta kirjassaan Must We Mean What We Say? (1999). Kuinka tärkeää on tarkoittaa, mitä sanoo, vai onko sillä mitään väliä? Tuleeko kaikki kumminkin sanotuksi tyyliin: mitään se ei sanonut eikä se jättänyt mitään sanomatta. Niin ennalleen kuin silleenkin jättäminen avaavat kysymättömän kysymyksen, johon ei ole vastausta.

Filosofia jättää kaiken ennalleen.

Ludwig Wittgenstein

Zenillä ei ole mitään tekemistä mielipiteiden kanssa.

D. T. Suzuki

Olkoon toisilla kaikki mitä he tahtovat. Itse tyydyn siihen mitä minulla on.

Joshu

Susan Blackmore: Meemit – kulttuurigeenit, suom. Osmo Saarinen, Art House 2000.

Martin Heidegger: Silleen jättäminen, suom. Reijo Kupiainen, niin & näin 2002.

Alain Badiou: Etiikka, Essee pahan tiedostamisesta, suom. Janne Kurki, Apeiron 2004.