perjantai 27. kesäkuuta 2014

NON ART GROUP 40 VUOTTA


Non Art Group – Jubileum”, 30-vuotisnäyttely, Seinäjoki 2004. Kuvan teokset: Birgit Smelvaer, S. J. Tanninen, Pia Mesterton Graae, Voitto Kantokorpi, Kuva SJT.

Non Art Group gathered together accidentaly in Helsinki 1974. The basic idea was some kind of artistic society among those who studied in Helsinki the early 1970s, and who share the same enthusiastic interest to the various possibilities on new art. The group organized art camps, outdoor happenings, sauna parties and mushroom excursions.
– Hafnarborg Centre of Culture and Fine Art 1999


Non Art Group perustettiin 1974 Helsingin Haagassa, jossa tuohon aikaan lähes kaikki ryhmän jäsenet asuivat. Koolla oli tuttu porukka: Jaakko Hirvonen, Juha Ilvas, Hannu Kauhala, Jorma Salmela ja Seppo J. Tanninen. Jo seuraavana päivänä ryhmään liittyi myös Heikki Mäki-Tuuri, haagalaisia hänkin. Ensimmäinen ryhmän tekemä taideteos oli illan kohokohta Composition N:o 1, kolmen litran lasitölkki rouskuista valmistettua sienihakkelusta – sienisalaattia, kuten usein kuulee harhaanjohtavasti sanottavan. Samalla määrittyi ryhmän toimintalinjat: retkeily, sieneily, runoilu, musisointi ja kaikenlainen epätaiteilu. Näyttelytoimintaa ei edes mainittu – ryhmän taiteilijajäsenillä oli noihin aikoihin aivan riittävästi tekemistä omien näyttelyidensä kanssa.

Taideleireily astui kuvaan jo ryhmän ensimmäisellä retkellä Mynämäelle, jossa pidettiin taideleiri Mynä. Myöhemmin taideleirejä pidettiin ainakin Vääksyssä, Lehtimäellä, Virolahdella, Ähtärissä ja usein myös Haagan kallioilla. Luennoitsijoina toimivat ryhmän jäsenet vuoron perään. Runoilu ja äänityssessioita pidettiin milloin missäkin, mikä tahansa paikka kävi, kunhan siellä kohtasivat nuo tärkeät parametrit: tilallisuus, ajallisuus ja valollisuus. Jyväskylän Vesitorninmäellä saimme oivalluksen äänittää kaupungin ääniä eri suunnista, mutta luovuimme ajatuksesta kun huomasimme, että jo Erik Satiesta alkaen samaisen idean parissa oli puuhasteltu. Ähtärissä äänitimme kovassa tuulessa aaltoilevaa järveä ikään kuin sisältä päin. Vedimme siiman järven pohjasta suoraan mikrofoniin – ja järvi alkoi laulaa.

WSOY julkaisi 1976 SJT:n kuvarunokokoelman Krunoja, joka oli omistettu runoilijan isoisän Aleksanderin ostamalle kirjoituskoneelle Rheinmetall N:o 319932. Tuntui suorastaan ihmeeltä, että tuossa yksitotisuuteen taantuneessa suomalaisessa ”taidemaailmassa” saattoi julkisuuteen putkahtaa jotakin noin riettaan avantgardistista. Kun kirja ilmestyi Akateemisen kirjakaupan ikkunaan, kerrottiin Tannisen ja Hirvosen seisoneen vielä kolmen aikaan yöllä näyteikkunan edessä. Myöhemmin kirjaa teilattiin mm. Hesarin – vasemmistolehdistä puhumattakaan – yleisönosastossa ankarasti. Tannisen ”maailmasta vieraantunut runous” ärsytti tuolloisia ”edistyksellisiä” piirejä. Jo aikaisemmin Tanninen oli järkyttänyt ”taidemaailmaa” maalauksillaan, ja nyt hän oli siirtänyt ikonoklasminsa runouteen. ”Se mies ei kaihoa tunne.”

Lyhtypylväät olivat haagalaisten yleisiä ilmoitustauluja. Non Art Group teki ympäristöinstallaation (1975–1976) teippaamalla lyhtypylväisiin erilaisia keksittyjä ”hullunhauskoja” ilmoituksia. Haagalainen -lehtikin etsi noita ”riivattuja tekijöitä”, mutta turhaan. Informed -show oli ryhmän ensimmäinen näyttelytoimintaan suuntautuvan hanke. Sattumoisin Mäki-Tuuri ja Tanninen – toisistaan tietämättä – olivat muuttaneet Etelä-Pohjanmaalle 1970-luvun lopussa. Samalla vaivalla olisi voinut muuttaa vaikka Etelänavalle. Non Art Groupia ei koskaan virallisesti rekisteröity, joten olikohan siinä mitään järkeä toimia vuosikymmenet ”johtotehtävissä” yrityksessä, jota ei ollut edes olemassa. Mutta olihan se oivallinen mahdollisuus ylittää arkitodellisuus mennen tullen. 

Non Art Group ja elektronimusiikkiyhtye Neum (Esa Kotilainen, Otto Romanowski, Ilkka Niemeläinen), Kluuvin Galleria (1981), Kurikan taidehalli (1982). Ensimmäinen näyttelykokoonpano: SJT, Heikki Mäki-Tuuri, Jaakko Hirvonen, Ilpo Jokilehto, Antti Maasalo.


Ryhmän ensimmäinen ”oikea taidenäyttely” Näkyväisiä oli Seinäjoella 1977. Näyttelytoimintaan mukaan tulivat Leo Ackley, Jaakko Hosia, Jorma Korpela, Kari Ovaska, Antti Maasalo ja Ilpo Jokilehto. Musiikki oli edelleenkin tärkeä osa näyttelyä, olihan Hirvonen nimenomaan muusikko eikä kuvataiteilija. Seuraava näyttely tehtiin Seinäjoki-kvartetin kanssa, se oli nimeltäänkin Näyttelykonsertti (1978). Samoissa merkeissä Non Art Group teki yhteisesiintymisen elektronimusiikkiyhtye Neumin kanssa myös Kurikan taidehallissa (1982), jossa täyteen ahtautuneessa väkipaljoudessa Neum soitti ilmanvaihtoputkia myöten resonoivaa teknoavantgardeaan innokkaasti taputtavalle yleisölle. Se ei hevin unohdu.

Neum oli tehnyt musiikin jo 1980 Seinäjoen taidehallissa pidettyyn Ostrobothnia -5° -näyttelyyn, johon ryhmä oli koonnut joukon taiteilijaystäviään. Näyttelyluettelosta joitakin poimien: Juhani Hakalahti, Markku Hakuri, Outi Heiskanen, Eero Hiironen, Outi Ikkala, Leena Luostarinen, J. O. Mallander, Ukri Merikanto, Jukka Mäkelä, Marika Mäkelä, Kari Ovaska, Reijo Raekallio, Juhani Tuominen, Sinikka Tuominen, Veikko Törmänen, Hannu Väisänen. Taiteilijat olivat suurimmalta osaltaan tuntemattomia Pohjanmaalla, joten yleisön taholta vaadittiin näyttelyn sulkemista. Neuvottelujen jälkeen näyttely avattiin ehdolla, että Neumin musiikkia ei enää soiteta, koska se asiantuntijoiden mukaan hajottaisi aivan uuden talon.

Hirvosen ohella näyttelyihin musiikkia tekivät monet tutut muusikot, kuten Antti Hytti, Sakari Kukko ja eritoten jo edellä mainittu elektronimusiikkiyhtye Neumin jäsenet Esa Kotilainen, Ilkka Niemeläinen ja Otto Romanovski. Avajaisissa esiintyivät monet soittajat: Tuukka Tanninen, Sameli Rajala, Tiia Viitasaari ja mm. Jyväskylän Studiokuoron ”iskuryhmä”. Ja tietysti täytyy mainita ryhmän omat nauhoitukset, joita on lukuisilla purkamattomilla kelanauhoilla. Mieleen ovat jääneet lyhyet ”kappaleet”, Piece for Piano and Hailstorm ja Piece for Tambourine and Washing Machine. Hyvänä esimerkkinä Ripsaluoman vintiltä löytynyt äänitys Midsummer Night– Music for the Wood-Shed (1984). https://www.youtube.com/watch?v=r5zc1FhsX2k

Pelimannimonumentti Happening”, Törnävä (1983); ”Avoin kaupunki” -seinämaalausprojekti, Pietarsaari (1987). Kuvat SJT.


Seuraavaksi Non Art Group kiersi näyttelyineen koko Suomen ja osallistui vaihtelevalla menestyksellä muutamille taidemessuille. Siinä ohessa pimensimme vahingossa Seinäjoen keskustan Valo–ääni–muoto -tapahtumalla (1981), rakensimme vaihtoehtoisen Pelimannimonumentin Provinssirokkiin (1983), hukkasimme kokonaisen Vallettaan matkalla olleen näyttelyn Sisiliaan (1984) ja maalasimme Pietarsaareen Suomen pisimmän ulkoseinämaalauksen (1987). Kivirikon taidetaloon ja sen pittoreskiin puistoon ryhmä järjesti Art Park -kesäshown vuosina 1988, 1990 ja 1992, joista ensimmäisen Aamulehti arvio kesän parhaaksi näyttelyksi. Näyttelytoiminnan myötä Non Art Groupista tuli Yes Art Group, kuten Hirvonen asian ilmaisi. Siinä oli sekä hyvät että huonot puolensa. Toiminta rahoitettiin pääosin apurahoilla. Non Art Group ei maksanut palkkaa kenellekään, mutta kulukorvauksia kylläkin – elämästähän syntyy kuluja ja taide-elämästä varsinkin.

"Art Park" -summershow, Kivirikko, Seinäjoki (1988). Teokset: J. Manninen, Non Art Group ja J. O. Mallander. Kuvat SJT.


1990-luvun alussa ryhmä päätettiin lopettaa, mutta jälleen kuin vahingossa törmäsimme uuteen mahdollisuuteen, kun Pia Mesterton Graae tuli toimintaan mukaan. Ryhmä päätti aloittaa uuden elämän Tanskassa. Ensimmäinen näyttely 6 finske billedkunstnere oli Kööpenhaminassa käsittämättömän kauniissa vanhojen tammien ympäröimässä Skovhuset-galleriassa 1993. Tanskan television uutistoimitus teki avajaisista näyttävän pätkän, ja avajaispuheet hoiti joviaaliin tapaansa lehdistöattasea Timo Heino.

Siirsimme näyttelyn kesäksi Mønin saarelle vanhaan kasvihuoneeseen, joka oli saarelle saapuessamme vielä jonkin väärinymmärryksen vuoksi kanalana. Me ajoimme kanat ulos ja teimme kasvihuoneesta upean näyttelytilan. Asuimme saaren suurimman maalaistalon piharakennuksen vintillä, josta saattoi öisin unenpuutteessa seurata kattoikkunasta tähtitaivasta. Aamulla talon tyttäret huusivat riipaisevilla äänillään, että nyt syömään tai jäätte ilman. Saimme talosta käyttöömme polkupyörät, joten tuo huikeasta klintistään kuuluisa saari tuli pyöräiltyä moneen kertaan.

Kulturspinderiet, Silkeborg (2002). Teokset: Helene Stigel, Aðalheiður Valgeirsdóttir, Magdalena Margrét Kjartansdóttir. Ryhmäkuva: Lars Munthe, Magdalena Margrét Kjartansdóttir, Heikki Mäki-Tuuri, Aðalheiður Valgeirsdóttir, Carsten Andersen, Juhani Manninen, Pia Mesterton Graae, Helene Stigel, SJT, Hafdís Ólafsdóttir.


Sitten suuntasimme Fynille, Svendborgiin (1994). Nyt mukana oli myös Lars Munthe. Avajaiset olivat paikallisen taideyhdistyksen Svendborg Amts Kunstforeningin näyttelypaviljongin puutarhassa, josta avautui pittoreski näkymä venesatamaan. Edelleenkin oli suuria ongelmia tullauksien ja maahantulomaksujen kanssa – elettiin aikaa ennen EU:ta – joten jouduimme turvautumaan erikoiseen järjestelyyn. Eräs opetusministeriön virkamies oli luvannut jossakin tilaisuudessa, että jos joku tai jotkut taiteilijat ymmärtävät lähteä ulkomaille pitämään näyttelyä, niin hän maksaa vaikka omasta pussistaan heti tuhat markkaa. No, sehän oli vain paikalla oleille kerrottu vitsi, mutta rahat tulivat. Taiteilijat olivat ajautuneet kummalliseen tilanteeseen keräämään näyttelypisteitä kotimaassa saadakseen apurahoja – kun taas ulkomaannäyttelyistä annettiin ”suorastaan” miinusta.

Ryhmässä ei oikeastaan ollut lainkaan pysyviä jäseniä, vaan ainoastaan toimintaan osallistuvia taiteilijoita, jotka olivat ystävystyneet erilaisissa näyttelysysteemeissä. Jatkossa mukaan tulivat Helene Stigel, Peraxel Persson ja Carsten Andersen. Myös islantilaiset Magdalena Margrét Kjartansdóttir, Aðalheiður Valgeirsdóttir ja Hafdís Ólafsdóttir olivat jo jakamaton osa seuruetta. Myöhemmin joukkoon tulivat vielä Bryndis Jónsdóttir, Kristen Geirsdóttir ja Britt Smelvær (Norja) sekä Annalena Törnström ja Antti Savela (Ruotsi). Ja monet suomalaiset taiteilijat jotka olivat olleet mukana ryhmän hankkeissa: Seppo Kari, Voitto Kantokorpi, Juhani Manninen, Markku-Tapani Hakala, Tiina Laasonen, Juha Tammenpää, Carl Wargh, Kari Virtanen, Minna Herrala, Osmo Juvonen, Marikki Hakola, Pauno Pohjolainen ym.

Non Art Groupissa oli taiteilijoita kaikista pohjoismaista, se oli kuin varta vasten tehty iskuryhmä EU:n rahoitushankkeita varten. Mutta eihän se niin mennyt. Ja se joka oli sanonut, että suomalaisten taiteilijoiden kannattaa tehdä näyttelyitä vain Suomessa, oli edelleenkin oikeassa. Ryhmä teki vielä pari pienimuotoista näyttelyä Kööpenhaminaan (1996 ja 1998). Tanskaan jäänyt näyttelymateriaali siirrettiin Kööpenhaminan Taiteilijaseuran varastoon odottamaan parempia aikoja. Mutta yllättäen Pohjoismainen Kulttuurirahasto myönsi apurahan ja lähetti ryhmän Islantiin (1999). Me saavuimme Islantiin kuin kotiin pitkän pitkän matkan jälkeen. Oli maaliskuu ja aurinko paistoi – se oli täydellistä. Näyttelyn avajaisiin saapui koko Reykjavik.

Silkeborg (2002), Pia Mesterton Graae, Juhani Manninen, SJT, Heikki Mäki-Tuuri; Svenborg (1994); Hafnarborg Centre of Culture and Fine Art (1999), Lars Munthe avaa näyttelyä. Kuvat SJT.


Seuraavana vuonna Non Art Group piti – ikään kuin tyhjäkäynnillä – näyttelyn Aalborgissa (2000) ja sen jälkeen Helsingissä (2001) ja Turussa (2001). Sitten ryhmälle tarjoutui loistava näyttelypaikka Silkeborgista, ja latasimme jälleen täysillä – 14 taiteilijaa neljästä Pohjoismaasta. Näyttelyn Orbis Pictus – Nordic Art näyttelypaikkana oli komea kulttuurikeskus Kulturspinderiet. Tuntui kuin olisimme olleet liian pitkään liikkeellä ja hukanneet todellisuuden jo moneen kertaan. Olimme vieneet monia suomalaisia taiteilijoita ulkomaille ja tuoneet monia ulkomaalaisia taiteilijoita Suomeen. Kontakteja ja ystävyyssuhteita syntyi paljon. Mutta juuri minkäänlaista arvostusta ei tuollaisesta hulluudesta siunautunut. Kun EU:n myötä alkoivat auvoiset paikallisia taiteentekijöitä ”tuotteistavat” ja ”verkostoivat” ”kansainvälistymisprojektit”, Non Art Group oli jo ajanut aavelaivansa unohduksen satamaan. ”Olemme täällä kovin yksin ja tunkkaisessa ympäristössä.” (S. J. Tanninen Demarin haastattelussa 9.4.1992)

Mutta vielä kerran me kokosimme luumme ja seilasimme yli lahden rakastamaamme Skåneen. Pidimme kesänäyttelyä Munkaljunbyssa vanhan maalaistalon vesivoimalan yläkerrassa – Peraxel Perssonin kotitilalla – kaukana kaikkialta. Jonkun tanskalaisen taiteilijaryhmän avajaiskutsuja oli jäänyt käyttämättä, ne kelpasi meille: Storm og Stille – Nordic Art, Röamölla Galleriet, (2003). Me olimme varautuneet noin pariin kymmeneen avajaisvieraaseen. Haimme Ängelholmista jo edellisenä päivänä kolme pönttöä viiniä ja illaksi jotakin grillattavaa. Istuimme avajaispäivän aamuna Peraxelin studiossa – näyttelytila oli jo siivottu pulunpaskoista ja pantu parhaaseen näyttelykuntoon. Yhtäkkiä ulkoa alkoi kuulua ääniä, yleisöä virtasi näyttelyyn ei vain Ruotsista vaan myös Tanskasta. Se oli sydäntäkääntävää – se korvasi kaikki ne lukemattomat turhatkin näyttelyt. Vaikka mikäpä tässä maailmassa turhaa olisi!

Vielä yksi episodi. Keijo Nevaranta soitti Kristiinasta ja esitti että paikallisessa Galleria Spectrassa olisi hyvää näyttelytilaa. Keskustelimme asiasta Peraxelin kanssa, ja niin päätimme siirtää näyttelyn Munkaljungbystä vielä Kristiinaan. Spectrassa avajaisia edeltävät päivät olivat myrskyisiä, paikalle riensivät lähes kaikki Suomen päivälehdet – Hesarikin – kyselemään, että mistä ihmeestä tällainen näyttely tällaiseen talorähjään. Suomessakin oli hetkensä ja varsinkin iltansa – vaikka ”kohtuus” ei täältä kotia koskaan löytänytkään – lyhdyt valaisivat sisäpihaa ja kuu kuumotti taivaalla. Oli soitantoa, runoilua, viiniä, ruokaa ja kaikki nuo elähdyttävät parametrit: tilallisuus, ajallisuus ja valollisuus.

Quis hic locus,
quae regio,
quae mundi plaga?


Juha Ilvas, Tellervo Lahti: Maalattu maailma – Painted World, Non Art Books 2009.

Röamölla, Munkaljunby (2003). SJT, Peraxel Persson, Pia Mesterton Graae. Teokset: SJT, Magdalena Margrét Kjartansdóttir, Seppo Kari.
 

sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

KOTIKONTUA ETSIMÄSSÄ IV


   Tänään koko taivas on päättänyt pudota alas.


Ja eräänä huomenena hän nousi aamuruskon myötä, astui auringon eteen ja puhui sille näin: Sinä suuri tähti! Mitä olisi sinun onnesi, ellei sinulla olisi niitä, joille loistat!
Friedrich Nietzsche


Aamu on sateisen viileä, joten keitän poikkeuksellisesti puolitumman uutoksen pu'erh-teestä. Kun pääsen tienpäälle vettä alkaa tulla runsaasti, pyyhkimet eivät riitä pitämään tuulilasia kirkkaana – tänään koko taivas on päättänyt pudota alas. Sydänmaantien maisemat näyttävät aina samanlaisilta: vuoroin synkkää metsää ja vuoroin vähäisiä peltoaukeita. Olen jälleen matkalla kotikonnuille – viimeistä kertaa katsomaan äitiäni. Puhelimen soidessa varhaisessa aamussa tiesin heti mistä on kysymys. Äiti oli aamuyöllä hiipunut pois, kuten sanonta vanhojen ihmisten kohdalla kuuluu. Hän oli viimeiset päivät jo hyvin väsynyt ja suurimman osan ajasta jossakin muualla, kuten Herakleitos sanoo niistä jotka nukkuvat eivätkä osallistu yhteiseen todellisuuteen.

Hannah Arendtin mukaan ”maailman todellisuus” on ihmisten vuorovaikutuksen synnyttämä ”näyttäytymistila”, jonka varaan rakentuvat kaikki julkisen alueen toimet ja välttämättömyydet. ”Ihmisille maailman todellisuuden takaa muiden läsnäolo, näyttäytyminen kaikille, sillä sitä, mikä tapahtuu kaikille me kutsumme olemassaoloksi. Riippumatta siitä, missä ihmiset kokoontuvat, näyttäytymistilan olemassaolo on mahdollista, ei välttämätöntä tai ikuista.” Yksinkertaistaen olemassaolo on toisilleen näyttäytymistä – jos mitään ei näy, ei mitään ole olemassakaan. Miltä minä näytän – miten minä olen. Kaikki se mikä on henkilökohtaisesti vain meidän, ei näyttäydy kenellekään – ”se tulee ja menee ohitse kuin uni”. Täällä metsätaipaleella kaatosateessa ajaessani minua ei ole olemassa edes itselleni – ehkä juuri siinä mahdollistuu jokin vapautumisen aihio.

Tapaan sisareni Kukka ja Hautaustoimisto Sepposen edessä. Seisomme ensin tovin ymmällämme sateessa, mutta päätämme sitten mennä sisään. Kukkien huumaava tuoksu tulvahtaa vastaan, kuten aina jouluaattoina kun haimme täältä äidille joulukukkaa. Muulloin me emme kukkia ostaneetkaan. Miten voin palvella, sanoo kauppias Sepponen, vaikka kyllä minä jo tiedän asian, otan osaa, äitinne oli niin hyvä meidän asiakas, tuossa hän tapasi istua, kun jalat olivat jo käyneet kovin huonoiksi. Kauppias ohjaa meidät istumaan saman pöydän ääreen jossa äitikin tapasi istua, mutta vaikka kuinka tarkasti katson en onnistu saamaan sieluni silmiin kuvaa kukkakaupassa istuvasta äidistäni.

Nopeasti asiat tulevat selvitetyksi, äidin toiset nimet ja syntymäaikakin muistuvat mieleen. On hyvä, että joku osaa hoitaa tällaisia asioita. Viimeksi olin järjestämässä isäni hautajaisia 1967, vieläkin se aiheuttaa muistikuvissani kaaosta. Olin vasta 18-vuotias, enkä ollut edes kuullut ”maailmassa vallitsevasta todellisuudesta”. Noihin aikoihin saimme maailman ja sen sisällön ikuisine lakeineen yhtenä ja samana pakettina. Meille jäi tehtäväksi luoda käsitteet ja kuvaukset tuon valmiin maailman haltuun ottamiseksi. Nykyään saamme vain maailman, kuin tyhjän kankaan – meidän on itse maalattava niin käsitteet, sisällöt kuin lopulta koko maailmakin. Totuus ei ole enää löydettävissä, se on tehtävä itse.

Sovimme kauppiaan kanssa, että parin tunnin päästä äiti on valmiina sairaalan kappelissa. Jää sen verran aikaa, että pysäköin järven rantaan juomaan mukillisen teetä ja haukkaamaan palasen eilen leipomaani raparperitorttua. Tortussa on niin runsaasti inkivääriä, kardemummaa ja kanelia, että se saa melkein koko auton leijumaan. Katselen järvelle – Vähäjärvelle – se on niin vähäinen että se melkein hukkuu Lapuanjoen alkujuoksuun. Täällä on kaikki melkein tai lähes – mikään ei yllä täyteen olemiseensa.

Tulen kappelille etuajassa, ovi on vielä lukossa. Oven yläpuolella on sen verran lippaa, että voin pitää sadetta. Katselen jälleen järvelle, samalle Vähäjärvelle. Otan siitä nyt kuvan. Samassa ovi avautuu. Tule vain Seppo sisään, sanoo kauppias ja viittaa peremmälle katutason pieneen huoneeseen. Äiti näyttää erilaiselta, ikään kuin lopulliselta – päämääräänsä ehtineeltä. Sisareni ja hänen miehensä tulevat, joten meitä sukulaisia on kolme. Pärjäämme hyvin tällä porukalla, sanoo kauppias ja aloittaa virren. Kauppias laulaa tunteikkaasti ja varmalla otteella, joten pääsen siihen helposti mukaan, vaikka en olekaan laulumiehiä ja virsimiehiä en ollenkaan. Luetaan rukous, asetetaan ”silmäliina”, suljetaan arkku ja aloitetaan matkavirsi. Kun arkkua siirretään jään veisaamaan yksin, onneksi virsi on tuttu. Jo riittää Seppo, tapasi äiti sanoa, mutta tänään saan laulaa loppuun saakka.

Matka ei ole pitkä, sillan yli ja ylös mäkeä kirkon kupeeseen. Äiti ei matkailua harrastanut, pisimmät matkansa hän teki Jyväskylään ja Laukaaseen. Hän asui koko ikänsä samalla Pahajoen töyräällä – ilman sotaa isäni ei olisi milloinkaan sinne eksynyt. Seisomme ruumishuoneen räystään alla, vettä sataa edelleen. Tehtävä on suoritettu. Käymme vielä kirkkoherranvirastossa sopimassa hautajaisjärjestelyistä. Paikalle osuu myös kanttori ja kysyy musiikkitoiveita. Äkkiä ei tule mieleen kuin Bachin Air – on se ainakin parempi kuin tuo väärin perustein Albinonin nimiin pantu aivokurkiaista viiltävä Adagio.

Portittoman portin vaiheilla ajatukset eivät ehdi loppuun saakka, valmista johtopäätöstä ei tule vaan mietteet hajoavat kaaokseen. Mitään sellaista ei ole argumentoitu, mihin voisi osoittaa mielipiteensä. Ei ole mitään minkä kiinnittäisi mielen peräseinään näennäisen vakauden merkiksi – ei mitään mikä takaisi varmuuden selväjärkisyydestä. Runoilija sanoo tarvitsevansa ”kaaosta voidakseen synnyttää tanssivan tähden”, mutta epäilee toisaalta eläneensä liian kauan ohuessa vuoristoilmassa ja kuunnelleensa ”liian kauan puroja ja puita”. Aika kulkee edelleen ja ulkona maailma seisoo vaiti.


Surullisesti oli kuultu harakoiden
      laulavan sinä iltana.
Aineettomana se helisi kuin vartoen,
      että orastava hämärä
      taantuisi yön pimeydeksi.

Tulevaan suhtauduttiin ikään
      kuin se olisi ollut jo olemassa.
Lymyttiin siinä mahdollisuudessa,
      että koittaisi kylläisemmät ajat
      ja varsinaisempi elämä.
                     SJT 2010


Taustalla pilkistää Vähäjärvi. "Täällä on kaikki melkein tai lähes – mikään ei yllä täyteen olemiseensa."


keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

MAISEMAN ÄÄRELLÄ


Villa Lante, Gianicolo, Rooma. Piirros SJT 1983.


Tienoo on viipyvä laajuus, joka avautuu kooten kaiken yhteen niin, että avoimuus on siinä pitänyt ja kestänyt antaen kaiken tulla näkyviin tyyneydessään.
Martin Heidegger


Maisemamaalaus ”tyhjyyden estetiikkana” on uuden ajan faustisen ihmisen keksintöä. Antiikin ihmisillä ei ollut tyhjyyden käsitettä, joten ympäröivä tila – luonto – oli vain paikka jossa rajalliset esineet ja oliot oleksivat. Mitä tahansa esineiden – kappaleiden – väliin jäikin, aristoteelisen tilakäsityksen mukaan sillä ei ollut itsenäistä olemassaoloa. Ja maisemahan on pääasiassa juuri tätä ”mitä tahansa”. Antiikin maailmasta, joka koostui tarkoin määritellyistä ja nimetyistä kappaleista (esineistä, olioista), käsin koettuna rajattomana avaruutena avautuva maisemamaalaus olisi ollut outo näky. Tosin joskus tuntuu siltä, että keskuudessamme liikkuu yhä näitä konkreettisia esineitä havainnoivia ”antiikin ihmisiä”.

Toki luonnosta poimittuja maisemallisia elementtejä löytyy jo hyvin varhaisistakin maalauksista ja renessanssimaalareiden henkilökuvien taustalla luonnonnäkymät olivat jo yleinen käytäntö. Mutta lähimmäs nykykäsityksen mukaista maisemamaalausta pääsi Dürer (1471–1528) Italian matkallaan 1494 maalaamissaan akvarelleissa. Näyttäisi siltä, että Dürer on onnistunut ylittämään konkreettisten kappaleiden – puiden, kivien, pilvien – vetovoiman ja maalannut kappaleiden väleissä tyhjänä avautuvaa maiseman avaruutta, ilmanalaa ja valaistusta. Kirjassa Maailman taide – Renessanssi (1982) väitetään, että Dürerin aikalainen Albrecht Altdorfer olisi ollut ”Euroopan ensimmäinen maisemamaalari”, mutta Altdorferin maisemat ovat Düreriin verrattuna pelkkiä ”tavaraluetteloita”.

Eräänlaiseksi maisemakokemuksen isähahmoksi on nostettu runoilija Francesco Petrarca (1304–1374), joka kiipesi Mont Ventouxille 26.5.1336. Raportissaan Nousu Ventoux'n vuorelle (2008) runoilija sanoo nousseensa lähinnä uteliaisuuttaan lapsuudestaan saakka silmäinsä edessä olleelle vuorelle. Mutta kyllä hän huipulta näkymiäkin ihaili: ”Ensin ilman keveys ja ääretön maisema hämmensivät minua niin että melkein huimasi.” Sitten hän nimeää havaitsemiaan kohteita: ”Oikealla erottuivat selvästi Lyonin seudun kukkulat ja vasemmalla, muutaman päivämatkan päässä, Marseillen ja Aigues Mortesin rantoja huuhtova meri, ja Rhone näytti virtaavan aivan silmiemme edessä.” Pari sataa vuotta myöhemmin runoilija Torquatto Tassolla (1544–1595) oli myös tapana nauttia maiseman lohdutuksesta Gianicolon kukkulalla Roomassa. Vanhuuden vaivojaan ja lähes käsittämätöntä ”henkistä pimeyttä” Sant' Onofrion luostarissa potenut runoilija tapasi istua iltaisin kukkulalla nimikkopuuhunsa nojaten ja katsoa auringonlaskua yli Rooman. ”En ole mitään, en osaa mitään, en kelpaa mihinkään, en toivo mitään.” Tämä mies jos kuka oli tienoon – maiseman – hyväätekevän (r)ajattoman tilallisuuden tarpeessa.

Torquatto Tasson puu. Gianicolo, Rooma. Kuva SJT 1983 .


Ankarasti otsaa rypistävä kysymys koskee maailman ja havainnoijan suhdetta. Onko maailma olemassa vain subjektin – ihmisen – tekemissä havainnoissa ja kuvauksissa, vai onko maailma ”tuolla ulkona” – sellaisena kuin se on – ihmisen tiedostuksesta huolimatta. Eli paistoiko aurinko jo ennen ihmistä? Helposti voimme kuvitella, että maailmassa olisi ollut ennen tiedostavaa subjektia erilaisia värejä tuottavia valon aallonpituuksia, mutta yhtä helposti voimme kuvitella – ja suorastaan tietää – että värien olemassaolo on mahdotonta ilman näkevää silmää. Tässä tapauksessa oletuksena tiedostavaksi subjektiksi on ihminen eikä esimerkiksi jokin silmäkäs eläinolio. Mistäpä sen tietäisi, millaisia johtopäätöksiä tästä voisi vetää.

Helposti voimme uskoa – ja jopa tietää – että jotakin ”siellä” on, jotakin josta meillä ”täälläolijoilla” on samansuuntaisia havaintoja ja kokemuksia. Kuten maalaustaide – ja kaikki taiteet – osoittavat. Helposti voimme myös uskoa, että ilman taiteita tuo yhteinen kokemus ”yhteisestä maailmasta” jäisi kovin haperaksi – mikään historiatietoisuus ei sitä kykenisi yllä pitämään. Hyvänä esimerkkinä tuon oudon aristotelisen ”maailmankuvan” sinnikäs ajeerautuminen aina nykypäivään saakka.

Tähän kysymykseen tarttuu myös Richard Shusterman kirjassaan Taide, elämä ja estetiikka (1997). Koska käsite esteettinen on peräisin vasta 1700-luvulta, niin miten oli esteettisten kokemusten laita sitä ennen. ”Jos itse esteettisen käsitettä ei ollut olemassa ennen kuin taide uudella ajalla vakiintui ja lokeroitui erilliseksi käsitteeksi, esteettistä kokemusta ei ole voinut olla olemassa ilman taidetta ja se on taiteesta riippuvainen.” Shusterman ottaa pihteihinsä Richard Wollheimin, jonka mukaan jopa luonnon kauneuteen kohdistuvat havaintomme ovat taideteoksista saamiemme esteettisten kokemusten johdattelemia, joten emme voi tarkastella näitä tunteita ”taiteen instituutioita edeltävinä tai niiden ulkopuolisina”. Siis miten sen Petrarcan maiseman ihailun kanssa oikein oli?

Shustermania riipii tässä nimenomaan esteettisen kokemuksen rajoittaminen siten, että ”jopa luonnon yhteydessä esteettinen kokemus saa erityisen asenteensa ja ominaislaatunsa modernin taiteen käytännön opettamista arvostamistavoista”. Shusterman ottaa kreikkalaiset apuun ja kysyy, että pitäisikö meidän hylätä kreikkalaisten taide, koska tuolloin käsitettä taide ei ollut olemassakaan. ”Sama kuin väittäisi, ettei kukaan kärsinyt umpilisäkkeen tulehduksesta ennen kuin vaiva diagnosoitiin ja nimettiin.” Tuo argumentti on täysin naurettava ja Richard Rorty ampuukin sen alas tylyyn tyyliinsä: ”Mutta luonto, jota ei ole kuvattu millään inhimillisellä kielellä, on yksinkertaisesti Kantin tiedostamaton olio sinänsä – äärimmäisen hyödytön käsite, filosofisten skeptikkojen peliväline, pikemminkin lelu kuin työkalu.”

Tässä ei tietenkään väitetä, etteikö maisemaan tarvittavat aihiot olisi olleet ympäröivässä luonnossa jo ennen maisemamaalaustakin. Mutta tuskinpa umpisuolenleikkauksiakaan voitiin suorittaa ennen kuin keksittiin umpisuoli ja siihen liittyvät ongelmat. Joten ehkäpä ”maailman” olemassaolo on enemmän kuin pelkkä mielle. Helposti voidaan uskoa – ja jopa tietää – että jotakin ”siellä” on, jotakin josta meillä ”täälläolijoilla” on samansuuntaisia yhteismitallisia kokemuksia, kuten maalaustaide – ja kaikki taiteet – osoittavat. Helposti voimme myös uskoa, että ilman taiteita tuo yhteinen kokemus yhteisestä maailmasta – maailmankuva – jäisi kovin haperaksi. Mikään historiatietoisuus ei sitä pystyssä pitäisi, kuten osoittaa aristoteelisen varsin oudon ”maailmankuvan” sinnikäs ajautuminen aina nykypäivään saakka.

Provokatiivisesti voidaan väittää, että ”todellisuus” on tiedostavien subjektien – ihmisten – yhteisesti ylläpitämä harhakuva. Täysin järjettömätkin osamaailmankuvat uppoavat tuohon kokonaisuuteen niin saumattomasti, että ”todellisuus” näyttää kaikin puolin ja kaikin ajoin umpitodelliselta. Tosin Herakleitos huomauttaa, että ”maailman todellisuuteen” osallistuvat vain hereillä olevat, nukkuvat ovat jossain muualla.

Pitäisikö nyt sanoa, että maisemamaalaus on tämän ”yhteisen todellisuuskokemuksen” huikein ja kaunein saavutus. Mutta täytyy heti huomauttaa, että maisemamaalaus voi edustaa myös abstraktia maalaussuuntausta. Siitä on jopa etua, sillä abstraktin maalauksen edessä monille houkutuksille altis katsoja/kokija välttyy ylenpalttisten detaljien ja viittauksien viettelykseltä, jolloin maalauksen maisemallisia parametreja: tilallisuutta, valaistusta ja värien vuorovaikutusta voi kokea suurenmoisessa ”todellisuudesta” vapautuneisuuden tilassa.


Me havaitsemme asiat, meillä on niistä yhteinen ymmärrys, olemme ankkuroituneet niihin: tämän ”luonnon” kivijalan varaan rakennamme tieteitä.
Maurice Merleau-Ponty


Lisää muodoista ja niiden välisestä tyhjyydestä: http://seppo-zen-selallaan.blogspot.fi/2010/09/muotojen-alkuperaa-etsimassa.html

Ps. Tässä tekstissä näkökulma on ahtaan länsimaalainen, esim. kiinalaisten maisemamaalaustahan ei tyhjyyden puute rajoittanut antiikin aikoinakaan.


Richard Shusterman: Taide, elämä ja estetiikka, Pragmatistisen filosofian näkökulma estetiikkaan, (suom. Vesa Mujunen), Gaudeamus 1997.
Francesco Petrarca: Nousu Ventoux'n vuorelle, (suom. Laura Lahdensuu), Basam Books 2008.

S. J. Tanninen: Ostrobothnian Landscape (1974). ”Lakeusmaisema ilman latoja.” Kuva SJT.