lauantai 20. marraskuuta 2010

MYYTTI MODERNISTA TAITEESTA

´


Hsiaon loistava maalaus ei-mistään, Ch'an 32, 1978.

”There is no such thing as a good painting about nothing.”
Mark Rothko

”There is no such thing as a good painting about something.”
Ad Reinhardt

Umberto Eco kirjoittaa kirjassa Kauneuden historia (WSOY 2008), että ”kaunista on sellainen, minkä omistaminen ilahduttaisi, mutta joka pysyy kauniina, vaikka se kuuluisi jolle kulle toiselle”. Kauneuden historia kytkeytyy tiiviisti taiteeseen, jopa niin tiiviisti, että voisi väittää kauneuden toteutuvan nimenomaan taiteen kautta. Mutta onko kaunis aina ollut kaunista eli onko rumakin ollut joskus kaunista? Eco mainitsee pyhän Bernhardin (1090-1153), jonka mielestä romaanisten kapiteelien hirviöhahmot eivät olleet hyviä eivätkä hyödyllisiä, mutta niiden katseleminen tuotti esteettistä nautintoa niin seurakuntalaisille kuin munkille itselleenkin. Hm.

Taiteen kauneus on aina ollut myös kauppatavaraa, jolla on ollut omat kauppamiehensä, ja heidän apureinaan taiteen teoreetikot ja kriitikot. Modernin taiteen kohdalla vaikeinta oli osoittaa pöyristyneelle yleisölle, että miten tämä 'vinksahtunut' taide on taidetta ja vieläpä sitä samaa hyvää (ja kaunista) taidetta kuin vanha esittävä taidekin. Kuinka se oli mahdollista? Asiaan perehtymätönkin huomaa, että 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa eurooppalaisessa kuvataiteessa tapahtui totaalinen muutos, niin sisällyksen kuin ulkoisten ominaisuuksienkin osalta. Kuvataide siirtyi sivustakatsojan roolista ja jäljittelevästä esittävyydestä keskelle elävää elämää esittämään taidetta itseään – ja veti mukaansa osin myös muut taiteen lajit.

Barnett Newman katsoo artikkelissaan The Problem of Subject Matter (1945) länsimaisen maalaustaiteen jakautumisen alkaneen impressionismista, jolloin maalarit luopuivat henkilökohtaisen sanomisen korostamisesta ja suuntautuivat väriin ja maalausteknisiin ongelmiin. Tuo etsintä johti 1900-luvun alkupuolella maalaustaiteen täydellisen muodonmuutokseen. Taidemaailma oli hämmennyksissään ja ostava yleisö suorastaan kauhun lamauttama. Mutta sitten tulivat hätiin modernin taiteen ystävät Clive Bell ja Herbert Read, jotka Newmanin mukaan olivat modernin taiteen teoreetikoista kaikkein pahimmat. He rakensivat hurskastelevan eurooppalaisen maalaustaiteen suuren tradition, joka heidän mukaansa oli jatkunut yhtenäisenä kehityshistoriana aina renessanssista suoraan nykypäivään. Ja jatkaisi kehitystään luultavasti ikuisesti, tai ainakin siihen päivään saakka, kun lopullinen taideteos olisi valmis.

Herbert Readin modernin taiteen raamattu A Concise History of Modern Painting ilmestyi 1959, ja heti seuraavana vuonna se ilmestyi myös suomeksi. Sain sen joululahjaksi ja olihan se mieluisampi lahja kuin villasukat tai karvahattu. Readia luki mielikseen, teksti kulki sujuvasti ja toi kaivattua 'ymmärryksen' valoa noihin kummallisiin taideteoksiin. Muutaman vuoden kuluttua Readin rento olemus ilmestyi myös televisioon taidehistoriaa käsittelevässä ohjelmassa. Mieleeni painui iäksi kuva Readista silittämässä jossain hämärässä museossa marmoriveistoksen polvea ja puhumassa lennokkaasti taiteen kätketyimmistä arvoituksista. Päätin, että 'isona' minustakin tulisi samanlainen velho, taputtelisin patsaiden pakaroita tai seisoisin silmät palaen maalausten vieressä ja laskettelisin suustani ylevää tajunnanvirtaa.

Newmanin mukaan koko eurooppalaisen taiteen myytti kehitystarinoineen oli taitavien teoreetikkojen lanseeraama silmänkääntötemppu. Temppua elävöitettiin vetämällä viivoja – komposition tärkeitä linjoja – vanhojen ja modernien teosten päälle. Ja kas vain, niin uutta kuin vanhaakin taidetta onnistuttiin analysoimaan samankaltaisilla viivarakenteilla. Lopulta tultiin siihen tulokseen, että jossain siellä taideteosten uumenissa jylläsivät taiteen ikuiset lainalaisuudet – näyttivätpä itse teokset sitten miltä hyvänsä. Tuon taiteen kovan ytimen tavoittamiseksi tarvittiin paljon sekavaa taidepuhetta ennen kuin 'suuri yleisökin' tajusi, että moderni taide ei olekaan niin modernia, vaan sitä samaa vanhaa hyvää taidetta uudessa kuosissa. Tarvitaan vain ponnistelua ja 'taiteen kielen' harrastusta, niin kyllä se siitä avautuu.

Nykyään me emme usko enää mihinkään erityiseen 'taiteen kieleen', emmekä ponnistelun kautta kertyvään autuuteen, ja taidepuhekin on taantunut yleistä pörinää myötäileväksi höpinäksi. Olisiko meidän sittenkin pitänyt kuunnella Newmania? Mitä hän olisi meille tarjonnut vastapainoksi länsimaisen taiteen suurelle saagalle, josta yhä vain kirjoitetaan uusia kirjoja ja tehdään uusia televisio-ohjelmia. Amerikkalaiset maalarit alkoivat olla moderneja vasta 1940-luvulla. Ensi töikseen he onnistuivat yhdistämään abstraktin ilmaisun ekspressionismiin ja saivat näin aikaiseksi omaperäisen ismin, jolla kuitenkin oli vielä vankat siteet eurooppalaiseen traditioon. Ensimmäinen puhtaasti amerikkalainen ismi oli minimalismi, jota Newmanin, Rothkon ja Reinhardtin kaltaiset maalarit olivat olleet alkuun sysäämässä.

Minimalismi oli jotakin aivan uutta, sillä ei ollut historiaa lainkaan, ellei nyt sitten jokin satunnainen (ja ironinen) kytkentä venäläiseen avantgardismiin. Minimalististen taideteosten tulkintaan ei voinut enää hakea tukea eurooppalaisen taiteen perinteestä, jonka koossa pitävät voimat (dynaamisen balanssin, kultaisen leikkauksen ym.) se oli tarkoituksellisesti hylännyt. Mutta yhä vain katsottiin näitä vaikeasti määriteltäviä taideteoksia ikään kuin ne samat voimaviivat olisivat edelleenkin olleet siellä jossakin, latenttina uinumassa ja uutta ylösnousemuksen päivää odottamassa.

Nämä rakkaat viivat, joita yhä pidetään lurjuksen viimeisenä valttikorttina, kun epäillään ettei joku modernisti osannut piirtää lainkaan. Newman viittaa Cézanneen, joka ei ollut nähnyt luonnossa yhtään ainoaa viivaa (no, ei kai niissä Provencen maisemissa), vaan erilaisia säännönmukaisia kappaleita, joista luonnon suuri palapeli koostui. Newman myönsi (ehkä vastahakoisesti) viivan olemassaolon, mutta kirjoittaa mahtipontisesti että ne eivät merkitse mitään, ainoa mikä merkitsee (taiteilijalle jotakin) on viivojen välissä. ”The artist's function is to use, not to draw, what is between the lines.” Mutta jos kenen niin Newmanin maalauksissa on viivoja, tosin usein melko resuisessa kunnossa. Mitä tästä kaikesta oikein pitäisi päätellä.

Newman allekirjoitti (lukiko hän sen?) Rothkon 1943 kirjoittaman manifestin, josta muistetaan vain tuo lentävä lause: ”Ei ole olemassa hyvää maalausta ei-mistään.” Reinhardt vastasi siihen räväkästi. Mutta juuri nämä maalarit eripuraisuudestaan huolimatta tarjosivat mahdollisuuden suoraan taiteen kokemiseen, ilman historiallista painolastia ja ilman ennakkomielipiteitä. Kaikki maalauksessa oleva näkyi heti ja oli koettavissa välittömästi, nopeammin kuin katsoja ehti muodostaa ensimmäistäkään mielipidettä. Vuosikymmenet Tate Galleryn kävijöitä on elähdyttänyt (usein järkytyksen partaalle saakka) sali, jossa on Rothkon ja Newmanin maalaukset. Niiden pohjalta olisi voinut luoda vaikka uuden uskonnon, mitä tulee väreihin, ei kai muuten.

Eurooppalaisesta näkökulmasta katsoen Newmanin maalaukset ovat jollakin lailla outoja, ikään kuin niissä olisi jotakin vikaa tilan järjestyksen (mitan) hallinnassa. Newman on kyllä siirtynyt näkymän laidalta jonnekin, mutta mihin? Aivan kuin siirtyminen olisi jäänyt puolitiehen tai johonkin kummalliseen asentoon. Onneksi metsässä puut eivät kasva tuollaisessa suhteessa tilaan kuin Newmanin maalausten vertikaalit viivat suhteessaan kuva-alaan. Ongelman ratkaisemiseksi ei ollut oikeastaan muuta vaihtoehtoa kuin turvautua symmetriaan, kuten Reinhardt, Stella ja monet muut minimalistiset maalarit sitten tekivätkin.

”Kuka tahansa kykenee tekemään maalauksen, jotkut suttaamalla ja jotkut taidokkaasti – mutta taideteoksen luominen onkin sitten aivan eri juttu”, kirjoittaa Newman. Ensin maalarin on maalattava jotakin, sitten on maalattava Fuji (tai Jouppilanvuori) ja sen jälkeen on aika keskittyä aiheista tärkeimpään, ei-minkään maalaamiseen.

”I'm the subject, I'm also the verb as I paint, but I'm also the object – I am the complete sentence.”
Barnett Newman

Barnett Newman (1990): Selected Writings and Interviews, University of California Press.

tiistai 16. marraskuuta 2010

MIKSI KULTTUURI AHDISTAA

´










Täysin ansioin, mutta runollisesti, asuu ihminen täällä maan päällä.
Hölderlin


Tiiviissä tutkielmassaan Ahdistava kulttuuri (1930) Sigmund Freud on ottanut selvittääkseen, mikä meitä kulttuurissa ahdistaa. Kirjan kirjoittamisen aikoihin ahdistus oli hyvissä voimissaan. Tunnetuimpana riehui saksalainen veret seisauttava angst, johon verrattuna englantilainen spleen oli kepeää iltapäivänärkästystä, jota sävyttivät Wilden kaltaisten älykköjen ilkeät sutkaukset. Väheksyä ei voi myöskään kotosuomalaista synkkien metsien ja kolkkojen pihatantereiden crapula mundia, joka on saanut – ja saa vieläkin – paljon pahaa aikaan.

Freudin mukaan kulttuuria on ”kaikki toiminnot ja arvot, jotka auttavat ja hyödyttävät ihmistä hankkimaan elantoa maaperästä, suojautumaan luonnonvoimilta jne.” Siis kaikki taide- ja taitolajit mahtuvat tuon ”jne” alle. Tulee mieleen Stephen Jay Gould, jonka mukaan evoluution historiasta ei löydy minkäänlaista järkisyytä taiteiden olemassaololle – evoluution kannalta taide on täysin turhaa ajanhukkaa.

Freud nimeää kulttuurin ensimmäisiksi saavutuksiksi työkalujen käyttöönoton, asuntojen rakentamisen ja tulen kesyttämisen. Nimenomaan tulen kesyttämisessä piilee alkujuuri niin kulttuurin kuin siitä eriytyvän taiteenkin synnylle. Lämmön saantia ja ruoankypsennystäkin merkittävämmäksi piirteeksi kulttuurin kannalta Freud nostaa esiin heimon miespuolisten jäsenten pakonomaisen halun sohauttaa virtsasuihkullaan tulet sammuksiin. Tätä tukevat myös tunnetut tarut, joissa ”ylös tempoileva, nouseva liekki alkuaan on tajuttu falliseksi ilmiöksi”, jota vastaan miehinen kilpailuvietti nousee. Freud mainitsee kuulut jättilapset Gulliverin ja Gargantuan, jotka syyllistyivät korkeakirjallisessa kontekstissa sammuksiin kuseksimisen potentiaaliseen nautintaan.

Mutta pitkässä juoksussa voittaja oli se, joka kykeni hillitsemään haluansa sisäisen palon ja taltutti luonnonvoimat ottamalla elävän tulen haltuunsa ja viemällä sitä eteenpäin. ”Suurenmoinen kulttuuriteko olisi siten palkintoa vietinehkäisystä.” Kun taas nainen vain jarrutti kulttuurin kulkua jäämällä kotinuotion ääreen pitämään yllä vangittua hiillosta, hänellähän ei anatomiansa osaltakaan ”ollut kiusausta tavoitella tuota vietin tyydytysmuotoa”. Näin Freud.

En muista, että ainakaan Pahajoella olisi miehillä ollut tällaista hillitöntä tarvetta nuotioiden sammuttamiseen, mutta ehkä se oli niin yleistä ja läpinäkyvää, etten kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Jos tuo alkukantainen tarve on taiteellisesti tyydyttävämpää tai ainakin alkuperäisempää kuin esimerkiksi ooppera, ja kun täältä ikuisen illan kaupungistakin lähdetään bussilasteittain satojen kilometrien päähän tuota mainiota alitajunnan surinoiden taidemuotoa katsomaan, niin eikö joku kerta kannattaisi vaihtelun vuoksi täräyttää bussilla Nurmoon (kaupungin alueellahan avotulen teko on kielletty – ja nyt tiedämme siihen syynkin) ja ryhtyä siellä oikein porukalla tulien sammutuksiin. Nykyään (Freud ei tätä tiedäkään, vaikka epäileekin ihmisen kehittyneen eräänlaiseksi proteesijumaluudeksi, ”joka kaikkine keinoineen ja apuvälineineen on vaikuttava olento, mutta silti vajavainen”) se onnistuu myös naisilta ns. "festivaalilisäkkeen" avulla.

Tulen sytyttämisellä on ollut myös rituaalinen merkitys maan haltuunottona, paikan pyhittämisessä ja asuttavaksi muuttamisessa. Tulipaikan vierelle on noussut ensimmäinen asumus ja siihen on raivattu ensimmäinen pelto. Paikalleen asettuminen (asuminen) ja tulen ylläpito on ollut nimenomaan kulttuurin varjelua, kun taas levottomat tulenkantajat ovat levittäneet kulttuurin ilosanomaa nuotiossa kypsennetyn lihaherkun siivittämänä paikasta toiseen. Totisesti se on ollut uutinen.

Tästä avautuu houkuttelevia perspektiivejä (järkeviin ja järjettömiin) mielipiteisiin, joita toistellessa posket nauttisivat ja huulet heiluisivat kuin itsekseen leppeässä suvituulessa. Mutta ehkäpä kulttuurikriitikon kannattaisi sanoutua irti näistä ajatuksenjuoksuista, ennen kuin on takertunut pääsemättömästi mielipiteiden ja meemien verkkoihin. Jätämme viivat vetämättä ja palaamme asiaan.

Freud tarkastelee kulttuurin kehitystä yksilön kehityksen kautta, äitinsä tissiin halunsa suunnanneesta "mielihyväminästä" vaivalloisen kasvun kautta kohti maailmaan suuntautuvaa "kulttuuriminää". Ensin Minä on pelkkää halua, "haluminää", mutta vähitellen kulttuurin ja taiteiden tietä kulkiessaan Minä vapautuu itseensä kohdistuvista haluista. Eikö tämä ole silkkaa buddhalaisuutta? Ja eikö tämä ole kammottavan paljastavaa, ei vain ihmisyksilön henkisen kehityksen tai kehittämättömyyden kannalta, vaan koko inhimillisen kulttuurin ja ennen kaikkea taiteen, joka näin on revitty kappaleiksi itsekkäiden halujen kanveesille. Enää on vaikea väittää, etteikö taide olisi osa evoluutiota – ehkäpä se on evoluution nerokkain keksintö harhauttaa ihmispolot syvälle halujensa syövereihin. Valaistu nyt siinä sitten!

Mikä muu kulttuurissa ahdistaa kuin toivoton taistelu vapautumiseksi "mielihyväminästä", tuosta Minän jonkin sortin embryonaalisesta alkiomuodosta, joka monille jää päällimmäiseksi minäksi koko elinkaareksi. Syyttää ei voi muuta kuin "mielihyväminän" itsekästä ja nännimäistä nautinnonhalua ja viettien pedon häikäilemätöntä voimaa – terävin kynsin se tarraa epäkäslihakseen ja syö suihinsa orastavan "tahtominän" idut. Tuo vaarallinen yhdistelmä (alttius nautintoon ja tarjolla oleva substituutti, korvike) panee tekemään kaikenlaista. Ei tarvitse kuin ikkunasta ulos katsoa: ohi menee nuorisoa kaljapullot käsissään, naapuri puhaltaa talonsa nurkalla tupakastaan kaihoisia mielihyvän savuhattaroita, toinen naapuri on kiivennyt korkealla puuhun jne. Juuri tämän pedoista petomaisimman kesyttämisestä on kysymys Akong Tulku Rinpochen kirjassa Kuinka tiikeri kesytetään (Taming the Tiger).

Tämän suuren ahdistuksen syyn rinnalla kaikki muut Freudin esittämät kärsimyksen syyt vaikuttuvat lähes tekosyiltä. Kuten luonnon ylivoimaisuus, kehomme raihnaisuus, normien vajavaisuus, yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus. No, näitähän riittää. Näin vähällä Freud ei meitä toki päästä, vaan punoo pitävän vyyhdin viettien aiheuttamista traumoista ja syyllisyydentunnosta, joka on maailmasta pakenemisen ja ahdistuksen ylläpidon supermoottori. Perheyhteisö suorastaan vaatii "haluminän" läsnäoloa, kun taas kulttuuriyhteisössä (johon kehitys on meitä viemässä) toimiminen vaatii "tahtominän" hallintaa ja itsekkäiden halujen alistamista. Toisaalta viettien ankara tukahduttaminen aiheuttaa traumoja, jotka johtavat suuriin ongelmiin ja jopa väkivallan tekoihin. ”Kulttuuria ohjaa yksilöiden sisäinen eroottinen yllykevoima, joka vaatii ihmisiä liittymään läheisesti yhteen sitoutuneeksi suuryhteisöksi.”

Freud myöntää, että kärsimys on väistämättä osa minän kokemaa maailmaa, ikään kuin rangaistus minäksi eriytymisestä. Mitä se Buddha sanoikaan! Tähän yhteyteen Freud lainaa ”taivaisille voimille nyrkkiään puivaa” Goethea. Niin lainaamme mekin, ja siihen vastineeksi vielä Akong Tulku Rinpochea.

Te luotte meidät maailmaan,
syyn suotte poloisille täällä
ja tuskan tulla tuntemaan,
kun syymme kostautuu maan päällä.

Goethe, Wilhelm Meister (suom. Eino Leino)

Olkoot kaikki olennot onnellisia ja olkoot heillä onnen syyt,
olkoot he vapaita kärsimyksestä ja kärsimyksen syistä,
ja toimikoot he aina viisaasti ja oikeudenmukaisesti,
ilman halua omistaa läheisensä ja ilman vihaa muita kohtaan
.
Akong Tulku Rinpoche, Taming the Tiger (suom. Pirkko Siltaloppi)

Sigmund Freud (1982): Ahdistava kulttuurimme, Gummerus

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

EI NIIN HYVÄTAPAISET FILOSOFIT












Viikset jotka suhisivat aikanaan koko ajattelevan maailman yllä.


Jos ajattelee suuresti, täytyy myös erehtyä suuresti.
Martin Heidegger

Suuret sielut kykenevät suuriin hyveisiin, mutta myös suuriin paheisiin.
Descartes


Kun joskus koulutien alaluokilla törmäsin filosofiaan jäi siitä kuva, että maailmassa on kiistämättömiä totuuksista ja viisaita miehiä, jotka ovat niitä ajatelleet. Opettaja ei tätä harhakuvaa kiistänyt; luultavasti hän oli samaa mieltä, että filosofia on ikiaikaisesti pysyvien totuuksien esittämistä ja ylläpitoa. Edelleenkin toivon, että niin olisi ollut – sen verran minua hututtaa tuo jo poikasena kokemani petos, että asiat eivät olekaan niin kuin ne ovat.

Tähän vanhaan kaunaan osuu mukavasti kirja Huonosti käyttäytyvät filosofit, jossa alan miehet Rodgers ja Thompson käyvät tunnettujen filosofien Rousseau, Schopenhauer, Nietzsche, Russel, Wittgenstein, Heidegger, Sartre ja Faucault kimppuun. Lukija odottaa tämän nimiseltä kirjalta paljon, eikä suotta. Kirja poimii nokkelasti mielenkiintoisia elämäkertatietoja ja yhdistää ne ajankuvaan ja kulloisenkin filosofin toimintaan ja valintoihin omana aikanaan. Filosofitkin erehtyvät – ja joskus tuntuu että he eivät mitään muuta teekään.

Tämä kirja ei vain kerro, vaan se haastaa ja väittää. Kirjan kirjoittajilla on paljon sanottavaa näistä ajattelijaihmisistä, jotka ovat paljon vaikuttaneet siihen mitä me pidämme omana mielipideilmastonamme. Mielipiteet ovat ihmissuhteiden liimaa, käteviä ja mukavia, mutta niillä ei tee mitään suoraan koettavassa aikaan ja tilaan ammottavassa maailmassa. Sekin valkenee kirjaa lukiessa.

Schopenhauer oli yrmeä äijä jo nuoruudessaan, niin yrmeä että hänen äitiään liehitellyt Goethe sai masennuskohtauksen nähtyään tämän synkän nuoren miehen. Schopenhauer rakasti taiteita ja erityisesti musiikkia, josta hän sanoi, että musiikki ei ole kuten muut taiteet kopioita ideoista, vaan itse idea.

Nietzschestä muistetaan aina tokaisu, kun menet naisen luo, älä unohda ruoskaasi. Mutta ikimuistoisessa valokuvassa ruoskaa heilutteleekin Nietzschen pakaroiden yllä määrätietoinen Lou Salomé, ehkä ensimmäistä kertaa (feministisessä kontekstissa) tuolla asenteella. Samaista piiskaa otti monessakin mielessä suorastaan käsittämättömän uhrinäytöksen kautta Foucault, mutta juuri vähempää ei voinut odottaakaan filosofilta joka ensitöikseen kirjoitti hulluuden historian.

Jätämme kirjan, vaikka ymmärtämisen puute salpaa hengityksen. Hauskaa olisi tietää, mitä Wittgenstein sanoi häntäheikki Russellista ajattelijana, mikä oli Heideggerin "suuri munaus", millaista oli meno nuoren Sartren kämpillä ja kuka filosofeista olikaan Hitlerin koulutoveri Linzin reaalikoulussa.

Mutta aivan lopuksi kirja haastaa myös lukijansa: ”Riippumatta siitä kuinka tietoisia olemme omista rajoitteistamme ja hulluuksistamme, näiden filosofien erehtyväisyyden arvostaminen voi rohkaista meitä ajattelemaan itsemme tuolle puolen.”

Kaikista nurkista ja loukoista kuuluu varovaista salakavalaa hiljaista mutinaa ja keskinäistä kuiskuttelua. Minusta tuntuu kuin siellä valehdeltaisiin.
Friedrich Nietzsche


Nigel Rodgers & Mel Thompson (2006): Huonosti käyttäytyvät filosofit. Gummerus.