Pariisi – Versailles -postivaunut. Kuvitusta kirjaan Vanhat
postivaunut (1926).
Sonninjoutava
juttu — ja varsinainen munakokkeli tarinaksi.
– Tristram
Shandy
Vintillä
seikkaillessani käteeni osuu kahtia haljennut kellanruskeaksi
hapertunut Yrjö Hirnin jo 1920-luvulla kirjoittama kirja Vanhat
postivaunut (1926). Kirja on auki leikkaamaton, joten kukaan ei
ole sitä vielä lukenut. Kirjan selailu kuumalla porraskivelle
johtaa Laurence Sternen omituisen mestariteoksen Tristram Shandy
oikukkaille sivuilla. En ole sitäkään lueskellut sitten sen
ilmestymisen suomeksi 1998. Alkujaan teos (The Life and Opinions
of Tristram Shandy, Gentleman) ilmestyi useana eri niteenä
1700-luvun puolivälissä.
Sterne
kirjoitti myös toisen huomionarvoisen kirjan, matkakuvauksen A
Sentimental Journey Through France and Italy (1768).
Teos toi tekijänsä – Yorkshiren syrjäkylän vähäisen papin –
suureen kuuluisuuteen koko Euroopassa. Sterne nosti kyynelehtivän
tyylilajinsa niin suureen maineeseen, että jopa Goethe sai siitä
ideoita melodraamaansa Nuoren Wertherin kärsimykset, joka
ilmestyi 1774 vain kuusi vuotta Sternen opuksen jälkeen. Tosin
omassa matkakirjassaan Italienische Reise (1817)
Goethe oli tullut jo
järkiinsä ja hylkäsi tyystin
ylisentimentaalisen
kirjoitustavan.
Mainittakoon,
että ranskalainen kirjailija ja maailmanmies
Xavier de Maistre sai myös
innoitusta
Sternen sentimentaalisesta
matkakirjasta kirjoittaessaan
omituisen pienoisromaaninsa Matka huoneessani (1794).
Myöhemmin de Maistre asui Suomessakin, mutta se on aivan eri juttu.
Sternen
matkakirja käännettiin vauhdilla eurooppalaisille kielille. Hirnin
mukaan se synnytti kokonaisen
sentimentaalisten matkakirjojen buumin. Sternen luoman
pastori Yorickin tavasta
matkustaa ja tehdä havaintoja pittoreskeista
yksityiskohdista tuli
vallitseva matkakirjallisuuden
tyylisuuntaus. Sternen
luomat hahmot kummittelivat
helposti
tunnistettavina
tuhansissa eri kertomuksissa.
”Eri maissa syntyi siten
kokonainen kirjallisuus tunteilevista matkoista, jossa kuuluisan
mallin itkuherkkä huumori ja impressionistinen kuvaustapa kaikui
epäitsenäisenä jälkisointuna.”
1700-luvun
mittaan postivaunumatka halki Euroopan (Grand Tour
of Europe) oli varsinkin
Englannissa noussut lähes jokaisen sivistyneen ihmisen
pakkomielteeksi. Matkustaminen
huonoilla teillä kievarista kievariin ei ollut mikään suuri
nautinto. Mutta sivistyksen
tähden se oli tehtävä. Sterne
huomauttaakin (piispa Hallin suulla), ettei tiedä suurempaa kirousta
kuin elämä pyörien päällä. Sitä paitsi ”ranskalaisissa
postivaunuissa on aina jotakin vialla”. ”Ranskalaisen
postiljoonin on aina laskeuduttava maahan ennen kun hän on
kolmensadan jaardin päässä kaupungista.”
Mikä
nyt on vialla? — Diable! — köysi
poikki! — solmu auennut! — sinkilä
irtoamassa! — pultti kulunut! — naula,
paula, kaula, hihna, solki tai soljen kieli kaipaavat korjaamista. —
Vaikka kaikki tämä on totta, minulla ei mielestäni ole
valtaa sen tähden julistaa kirkonkiroukseen sen paremmin
postivaunuja kuin niiden ajajaa — ja
sanoa, että ennen kuljen jalan kymmen tuhatta kertaa —
tai jo on perhana, jos ikinä enää astun vaunuihin —
ei minä tarkastelen asiaa viileästi ja ajattelen, että aina
jokin naula, paula, kaula, pultti, solki tai soljen kieli
puuttuu tahi kaipaa korjaamista, matkustin minne tahansa —
en koskaan räksytä, vaan otan vastaan hyvän ja pahan sitä mukaa
kuin ne tielleni tulevat, ja jatkan matkaa.
(Tristram Shandy
s. 424)
Sen
paremmin Sterne kuin hänen alter egonsa pastori Yorick tai
Tristram Shandy tuskin kaipasivat sellaista sivistystä, jota Grand
Tour tarjosi. Sternen kirjoitustyö sujui muutoinkin mainiosti,
jo kuudes nide Tristram Shandya tuli painosta. Tarkoitus oli
lähteä Lontooseen mainostamaan teosta, kun hän sai rajun
verensyöksyn. Lääkäreiden antaman tuomion mukaan hänen oli
viipymättä matkustettava Etelä-Ranskaan, jos hän aikoi vielä
pelastua. Sterne lähti matkaan tammikuun puolivälissä 1762.
Saavuttuaan
Pariisin Sterne oli kriittisessä tilassa, lääkärit antoivat vain
kuukauden elinaikaa. ”Pyörähdyksien tekeminen vapaalla jalalla,
toisen ollessa jo arkussa ei kai ole arvokkain tapa valmistautua
loppuansa varten.” Jos ei kuolemaa karkuun ehkä pääsekään,
niin olisihan se ”melkoisen urhoollinen tapa taistella masennusta
vastaan”. Ja kuten Tristram Shandysta voimme
lukea, Sterne-Yorick onnistui kuin onnistuikin tällä erää livahtamaan kuolemalta karkuun. ”Minä olen ajanut takaa monta miestä läpi
Ranskan, sanoi kuolema, mutta en koskaan ketään, jolla olisi ollut
niin huima vauhti.”
Eräs
lehtimies oli kuitenkin jo ehtinyt lähettää Lontooseen uutisen
Sternen kuolemasta. Englantilainen sanomalehdistö julkaisi ylistäviä
muistokirjoituksia ja koko Coxworldin seurakunnan väki sonnustautui
mustiin osoittaakseen kunnioitusta sielunpaimenelleen. Samaan aikaan
Pariisissa Sterne koki ranskalaisen ilmapiirin tervehdyttävän
vaikutuksen. Hän liehui parhaissa tamineissaan juhlasta toiseen,
liehitteli naisia ja riekkui suuna päänä ryyppyseuroissa. Pariisi
oli Sternelle riemuvoitto, vaikka mitään hänen kirjoittamaansa ei
ollut vielä ranskaksi käännettykään.
Matkakirjaa
aloitellessaan Sterne seurasi ajan käsikirjoitusten kuivakkaa
tyyliä, mutta hylkäsi sen pian liian vaivalloisena ja ryhtyi
sepittämään niitä näitä humoristiseen ja sarkastiseen sävyyn.
Ensimmäiseksi kohteeksi osui Calais, josta kirjoittaja myöntää
tietävänsä juuri sen verran, minkä parturi oli hänelle kertonut
partaveistä teroittaessaan. ”Sillä ilta oli hämärtynyt, kun
saavuin, ja lähtiessäni seuraavana aamuna oli pilkkopimeää.”
”Ennen
kuin poistun Calaisista”, matkakirjailija sanoisi, ”olisi kenties
paikallaan kuvailla sitä.” — Minusta se ei ole ollenkaan
paikallaan — miksei mies voi kulkea kaikessa rauhassa kaupungin
halki ja antaa sen olla, kun sekään ei puutu häneen, täytyykö
hänen kääntyillä sinne tänne ja vetää esiin kynänsä
jok’ikisen kohtaamansa koirankopin kohdalla, pelkästä näyttämisen
halusta. (Tristram
Shandy s. 418)
Pater Lorenzo -nuuskarasia, kannessa Moulinsin onneton Maria.
(Enamel Patch Box, Bilston)
Nuuskarasioiden
veljeskunta
Erään
sattumuksen vuoksi oli Sterne tullut kohdelleeksi Calaisissa
kerjäläismunkki Isä Lorenzoa tylysti kieltäytymällä munkin
tarjoamasta nuuskasta. Katumuksen iskettyä oli Sterne vaihtanut
suurieleisesti oman tyylikkään emaliupotuksin koristellun
nuuskarasiansa munkin vaatimattomaan häränsarveen. Jostain syystä
juuri tämä episodi nostatti saksalaisen lukijakunnan tunteet
pintaan ennennäkemättömällä tavalla.
Muutamat
saksalaiset kirjailijat, kuten Hirn kirjoittaa, saivat päähänsä
perustaa ”ystävyys- ja tunteellisuusliiton, jossa Isä Lorenzon
nuuskarasian piti olla ritarimerkkinä ja koossapitävänä
symbolina”. Johan Georg Jacobi (Goethen ystävän Fritz Jacobin
veli) julkaisi 1769 avoimen kirjeen, ”joka ilmoitti, että eräs
seura herroja ja naisia oli päättänyt hankkia itselleen kukin
nuuskarasian, jonka ulkokanteen oli kultaisin kirjaimin kaiverrettu
Pater Lorenzo ja sisäkanteen Yorick”.
Lorenzo-rasiat
saivat sangen suuren levikin. Hampurista, jossa liitolla oli
keskuksensa, lähetettiin paljon rasioita ylt’ympäri Saksaa,
vieläpä Tanskaan ja Liivimaahankin. Eri tahoilla, Strassburgissa ja
Koburgissa jne, perustettiin uusia, itsenäisiä yhteenliittymiä
Lorenzo-veljeskunnan merkeissä. (Vanhat
postivaunut s. 92)
Tähän
liittyy vielä yksi kummallinen episodi. Postivaunujen vieriessä
läpi Moulinsin kantautui matkustavaisten korviin perin surullinen
huilun ääni. Soittaja oli sittemmin Sternen ansiosta koko Eurooppaa
itkettänyt Moulinsin Maria. Järkensä menettänyt kaltoin kohdeltu
Maria-tyttönen istui puun juurella vuohensa kanssa ja soitti
surullista sävelmää. Kun näkymään lisättiin vielä ikihempeä
pastori Yorick, oli se valmis leviämään painokuvina kaikkialle –
myös Lorenzo-rasioiden kansiin. Tosin kapinen vuohi vaihtui
vaivihkaa söpöön koiranpentuun.
Tämän
kohtauksen jälkeen suunniltaan liikuttunut pastori Yorick hoippui
”hämähäkinkoivillaan” takaisin postivaunuihin. Taustalla
kuului yhä tuo munaskuita myöten riipivä huilunsoitto. Mutta matka
jatkui ja kirjoittaja muisti yhtäkkiä: ”Mikä oivallinen
ravintola odottikaan meitä Moulinsissa.”
Vastaisku
tuli nopeasti, se oli ollut jo jonkin aikaa ilmassa. Tosin kuolema
ehti napata Sternen
maaliskuussa 1768, joten hän ei ehtinyt kokea maineensa
menettämistä ja
muistonsa häpäisemistä.
Vastaiskun
takana oli satiirikko ja anglofiili Georg
Christoph
Lichtenberg
– häpeämättömän vihainen mies. Lichtenberg
matkusti Englantiin ja siellä Sternen entiset tukijat
parjasivat häntä kuin vierasta sikaa. Hänen sentimentoonsa ei
voinut luottaa, todettiin, se oli pelkkää teeskentelyä.
Elämäkerturinsa
mukaan jopa Byron sanoi halveksivansa miestä, joka oli jättänyt
vanhan äitinsä ja sisarrukkansa heitteille. Sitä oli vaikea uskoa,
kun ottaa huomioon Byronin omat kotiolot. Tuo heitteillejättö ei
pitänyt aivan paikkaansa. Sterne kyllä tuki poloja sukulaisiaan
taloudellisesti, mutta ei halunnut pieneen pappilaansa lisää kahta
naispuolista riivinrautaa, kun hänellä oli siellä jo yksi
ennestään – vaimonsa Elizabeth.
Lichtenberg
kaivoi esiin kaiken mahdollisen pilkatakseen Sterneä ja ivatakseen
julmin sanoin nuuskarasiayhdistysten tunteilevia hölmöjä. Hyviä
ja avosydämisiä ihmisiä on turha etsiä sellaisten ”tunteilevien
korupuhelijoiden” joukosta kuin Sterne, totesi Lictenberg. ”Kolmen
pennin kolikko hätää kärsivälle on aina enemmän
arvoinen
kuin suurinkaan
osanoton kyynel.” ”Unissani
olen paljon sääliväisempi kuin valveilla”, kirjoitti Lichtenberg
osuvasti ”Töherryskirjaansa”.
Esseisti
ja kulttuuripersoona Yrjö Hirn kirjoittaa 1920-luvun näkökulmasta,
jolloin jo ihailtiin Goethen kaltaisten kirjailijoiden asiallista
esitystapaa ja halveksittiin ylenpalttista tunneherkkyyttä.
Yleisesti todettiin Tristram Shandy romaanina
käännöskelvottomaksi ja episodimaisessa juonettomuudessaan
lähestulkoon lukukelvottomaksi.
Tässä
ainaisessa itkuvalmiudessa on jotakin, joka hyvin soveltuu Laurence
Sternen persoonalliseen temperamenttiin, sellaisena kuin sen oppii
tuntemaan hänen kirjeenvaihdostaan rakastettujensa kanssa. Siinä on
myöskin jotakin, joka on tunnusmerkillistä koko sille sukupolvelle,
johon hän kuului, sen kyynelrauhasten toimintakyky kun näyttää
olleen paljon korkeammalle kehittynyt kuin myöhempien polvien.
(Vanhat postivaunut s. 80)
Mutta
eihän sen näin pitänyt mennä eikä mennytkään. Nykyisenä
postmodernina aikana voimme jälleen olla varmoja tarttuessamme
Tristram Shandyyn, että meillä on käsissämme yksi kaikkien
aikojen suurimmista romaaneista. Sitä on verrattu Rabellais’n
Gargantuaan, Joycen
Ulussekseen ja ties mihin. Ja aivan turhaan, sitä ei voi
verrata mihinkään – se on aivan omanlaatuisensa nerouden ja
hulluuden tuotos. Sitä paitsi jos arvioisimme kirjallisuutta
tekijöidensä elämäntapojen kunnollisuuden mukaan, ei jäljelle
jäisi montaakaan mestariteosta. Sellaisia hunsvotteja ne ovat
olleet, kirjailijat.
Oi
kunpa isäni tai äitini, tai suoraan sanoen molemmat, sillä he
olivat siihen toki kumpainenkin yhtä velvolliset, olisivat vähän
katsoneet, mitä tekivät pannessaan minua alulle.
– Tristram
Shandy
Yrjö
Hirn: Vanhat postivaunut, suom. Alvari Rinne, WSOY 1926.
Laurence
Sterne: Tristram Shandy, elämä ja mielipiteet, suom. Kersti
Juva, WSOY 1998.
Laurence
Sterne: A Sentimental Journey Through France and Italy (1768)
https://www.gutenberg.org/files/804/804-h/804-h.htm
Goethe
matkustaa Roomaan 21.10.2011.
https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2011/10/goethe-matkustaa-roomaan.html
Sterne and Death by Thomas Patch (1768). The Print Collector/Print
Collector/Getty Images.