LIHAT POIS TISKILTÄ

Ruumista voidaan vain elää.

– Descartes

”Elämä avautuu eteemme itsestään. Maailma on meille tuttu ja jokapäiväinen. Voimme luottaa siihen ja uskoa silmiämme.” Näin kirjoittaa Juho Hotanen 'maailmanvarmuudesta' Maurice Merleau-Pontyn (1908-1961) ajattelua käsittelevässä kirjassaan Lihan laskos (2008). Lähtökohta on Descartesin teoreemassa, jonka mukaan kaikkea muuta voidaan epäillä paitsi salaperäistä epäilijää. Merleau-Ponty puhuu havaintouskosta, kaikki mikä havaitaan, havaitaan aina joksikin. Tosin kaikki havaittu ei osoittaudu aina todelliseksi. Jo ennen havaintoa me olemme maailmassa ruumiimme kautta, ruumis ei voi olla vain tietoisuuden kohde vaan sen perusta.

Hotasen kirja johdattaa perusteellisesti Merleau-Pontyn maailmaan, josta voisi sanoa että se on yhtä ja samaa lihaa. ”Mihin asettaa ruumiin ja maailman raja, sillä maailma on lihaa.” Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja osin vaikeaselkoinenkin havainnon fenomenologia avautuu kuin avautuukin kärsivälliselle lukijalle. Kirja loppuu komeasti, ensin sitaatti Merleau-Pontylta: ”Paha, jonka teen, teen itselleni, ja kamppaillessani toista vastaan, kamppailen myös itseäni vastaan.” Ja sitten Hotaselta: ”Vapaus ei ole jotain yksilön omistamaa, minun maailmani, jota vasten toinen asettaa oman maailmansa. Vapaus on yhteisessä maailmassamme, yhteisen maailmamme lihassa.”

Suomeksi Merleau-Pontya on ilmestynyt niukanlaisesti, kirjaksi saakka vain Kimmo Pasasen suomentama Silmä ja mieli (1993), jossa kirjoittaja pohtii syvällisesti havainnon/näkemisen ja maalaustaiteen mysteerejä. Maalaus nostaa näkyvän esiin, näyttää sen ontologisen voiman. Havainnon mahdollisuutta miettiessään Merleau-Ponty kokee myös minän tulevan havaituksi: ...”minun pitäisi sanoa, että minussa havaitaan eikä että minä havaitsen.”

”Toisin kuin reflektion filosofioissa, joille oleminen on samanaikaista reflektion kanssa, Schellingillä ensimmäisen luonnon ideaa innoittaa tunne, että oleminen on aikaisempaa kaikki reflektio olemisesta, että reflektio tulee toisena. Tämä ensimmäinen luonto on kaikkein vanhin elementti, 'menneisyyden kuilu', joka pysyy aina läsnä meissä kuten kaikissa asioissa.” Kirjoittaa Merleau-Ponty kirjassaan La Nature (1994) hehkuvan runollisesti. Filosofin tekstejä pitää saada lisää myös suomeksi.

Ps. Tämä blogi on vuodelta 2009, joten sen jälkeen on ilmestynyt mm. Maurice Merleau-Ponty: Filosofisia kirjoituksia, toim. & suom. Miika Luoto ja Tarja Roinila, Nemo 2012.

Juho Hotanen (2008): Lihan laskos, Tutkijaliitto.

Maurice Merleau-Ponty (1993): Silmä ja mieli, Taide.

KAHDEN MAAILMAN KANSALAISIA

Oheisessa jutussa seurataan – lainataan, leikataan ja liimataan – sattumanvaraisesti artikkeleita: Thomas Fuchs: ”Ruumiin muisti ja tiedostamaton”, Jussi Saarinen & Joona Taipale: ”Donald Winnicott luovuudesta” (niin & näin 4/2019) sekä Harri Mäcklin & Jussi A. Saarinen: ”Mitä taide tekee meille?” (niin & näin 1/2021). Kuvitus SJT (1986).

Donald Winnicottin mukaan luovuus läpäisee ihmisenä olemista, se alkaa jo vastasyntyneen lapsen kyvyssä luoda oma maailmansa. ”Aikuisen ihmisen luovuus on tämän kyvyn säilyttämistä, kehittämistä ja kultivoimista läpi elämän”. Ulkoiseen todellisuuteen kohdistuvat luovat impulssit värittävät koko elämisen asenteen, jolloin ”luovuuden tunne tekee elämästä elämisen arvoista”. Tässä kohtaa tulee taide peliin, sen avulla luovuuden hiuskarvanvarainen kytkös säilyy tai katkeaa lopullisesti. Paluuta ei ole, sen jälkeen ei auta kuin tyytyä realiteettien kylmään kyytiin.

Nämä maailmat ovat psykoanalyysistä tuttuja: objektiivinen (reaalitodellisuus) ja subjektiivinen (psyykkinen todellisuus). Reaalinen todellisuus on mahdollisimman monien koettavissa yhteisenä järkiperäisenä kokemuksena, mutta samalla se on subjektiivisten näkyjen, halujen ja toiveiden maailman kyllästämä. Tämä tekee meistä ihmisistä kahden maailman kansalaisia ja todellisesta todellisuudesta vähemmän todellisen.

Elämä on nuorallakävelyä luovuuden ja sopeutumisen välillä: toisessa ääripäässä ovat objektiiviset realiteetit (järki) ja toisessa subjektiiviset fantasiat ja visiot (luovuus ja hulluus). Winnicottin mukaan ajautuminen kumpaan tahansa ääripäähän on vaarallista: ”Yhdessä tapauksessa ihmiset eivät tahdo elää loppuelämäänsä irrallaan tosiasioista, ja toisessa tapauksessa he tuntevat vieraantuneensa uneksimisesta. Jotkut ihmiset ovat niin vankasti kiinni objektiivisesti havaittavassa todellisuudessa, että he ovat sairaita vastakkaisessa merkityksessä: erillään subjektiivisesta maailmasta ja luovasta tavasta suhtautua tosiasioihin.”

Winnicott korostaa, että ”yksilö voi löytää itsensä vain ollessaan luova”. Itsensä löytämisellä hän viittaa ”mielekkään vitaaliseen olemassaoloon”. Tämä itse ei ole ”introspektiivinen prosessi” mielensisäisen entiteetin löytämiseksi, vaan erityinen keino löytää taiteen tekemisen mahdollisuudet. Mutta itseään taiteilija ei voi löytää taiteellisista tuotoksistaan, sillä hän on jo valmiiksi epäonnistunut etsinnässään. Tämä ristiriita on taiteilijan hyväksyttävä. Kaikki muut voivat olettaa löytävänsä sitä tai tätä.

Jos taiteilija etsii itseään, voidaan hänen todeta suurella todennäköisyydellä jo epäonnistuneen tavalla tai toisella yleisen luovan elämän piirissä. Valmis luomus ei koskaan paranna perustavanlaatuista puutteellista kokemusta itsestä.

Tämä kaikki on suurimmalta osaltaan tiedostamatonta. Tiedostus on vain satunnaisesti lepattava liekki. Tiedostamaton ei ole missään piilossa, vaan se on kaikkialla elämässämme – se ympäröi ja läpäisee meidät. Fuchsin mukaan tiedostamaton ei sijaitse yksilön sisäpuolen vertikaalisissa syvyyksissä vaan eletyn tilan horisontaalisessa ulottuvuudessa. ”Sen asuinsijoja ovat erityisesti interkorporeaalisuus ja kanssakäymisemme toisten kanssa, ja näissä se vaikuttaa kuin jokapäiväisen elämämme nurja puoli.”

Tiedostamatonta on turha etsiä jostakin mielen kellarin loukoista tai tietoisuuden takapihan romukasoista. Se on kaikkialla – keskellä toria ja keskellä huonetilaa. Se on osa ”tietoisuutemme itsensä monitulkintaisuutta tai kahtalaisuutta”. Merleau-Pontyn mukaan ”tiedostamaton ei voi olla kolmannen persoonan prosessi, sillä juuri tiedostamaton päättää, mikä meissä saa tulla virallisesti olevaksi ja välttelee ajatuksia tai tilanteita, joita vastustamme, ja siispä tiedostamaton ei ole ei-tietoa vaan pikemminkin ei-tunnistettua ja muodostumatonta tietoa, jota emme halua omaksua”.

Likiarvoisesta ilmaisustaan huolimatta Freud oli löytämäisillään sen, mitä muut ajattelijat ovat paremmin kuvanneet monimerkityksiseksi havainnoksi. ”Tietoisuus, josta ei lainkaan tiedetä, tuntuu paljon absurdimmalta kuin se, että jokin mentaalinen on tiedostamatonta.”

Havaitsemme vain sen, jonka haluammekin havaita, niinpä historia josta emme mitään tiedä, on se ”sama ikuisesti kummitteleva asia”, kirjoittaa Fuchs Benedetto Crocea lainaten. ”Kutakin tietoisuuden muotoa määrittää läsnäolon ja poissaolon kahtalaisuus: ego asuttaa yhtä aikaa kahta maailmaa. Näin ne voivat myös toimia malleina tietoisen ja tiedostamattoman väliselle suhteelle.” Tiedostamattomat fiksaatiot synnyttää ”implisiittinen mutta aina läsnäoleva menneisyys, joka kieltäytyy osallistumasta elämän jatkuvaan etenemiseen”.

Niiden jäljet eivät kuitenkaan piile sisäisessä psyykkisessä maalimassa, vaan ne ilmenevät ”sokeina pisteinä”, ”tyhjinä tiloina” tai kaareutumina eletyssä tilassa: puheen ja toiminnan ”lipsahduksilla”, ihmissuhdekuvioina, joihin henkilö toistuvasti ajautuu, toimina joita hän tiedostamattaan välttää, tiloissa, joihin hän jättää menemättä, hänelle tarjoutuvina mahdollisuuksina, joihin hän jättää tarttumatta.

Nämä mahdollisuudet ovat reaalitodellisuuden rinnakkaistodellisuudessa eli taiteen imaginaarisessa maailmassa, joka saattaa yllättäen avautua ja ottaa ”kokijan ja tekijän valtaansa”. Ehkäpä siinä on syy taiteen määrätietoiseen vähättelyyn ja marginalisoimiseen. Vähättelystä huolimatta taidekokemuksen filosofia ja estetiikka ovat elämismaailman keskiössä. Dialogissaan Mitä taide tekee meille? Harri Mäcklin ja Jussi A. Saarinen päätyvät peruskysymysten äärelle: ”Mikä vetää taiteilijoita luovaan työhön?” ja ”Entä mitä tapahtuu, kun vastaanottaja uppoutuu teokseen?”

Taideteoksen tekeminen ei ole samanlaista kuin jonkin konkreettisen esineen valmistaminen. Taideteoksessa tutut ”arkipäivän” muodot muuntuvat oudoiksi ja vieraiksi – toisen maailman elementeiksi. Paul Klee toteaa luennossaan On Modern Art (1924), että arkisen realistisiin muotoihin pakotettu maailma ei ole ainoa mahdollisista maailmoista. Luonnollisiksi koettujen muotojen jäljentäminen ei ole luovan työn päämäärä, joten syystäkin taiteilijat ovat ryhtyneet ”luonnonmukaisten muotojen vääristelyyn”.

Taide voi olla ”kokemuksellisesti transformatiivista”, kuten Mäcklin ja Saarinen toteavat. Taideteos voi kaapata kokijansa ja muuttaa hänen käsityksen ajasta, paikasta ja jopa kokemuksen itsestä subjektina. ”Vastaavasti taide voi olla hermeneuttisesti ja eksistentiaalisesti transformatiivista siten, että se muuttaa kokijaa tavoilla, jotka kestävät välittömän kokemuksen jälkeenkin: taide voi laajentaa ymmärrystä, avata silmät maailman epäkohdille, tarjota väylän käsitellä ongelmia, auttaa kokijaa ymmärtämään itseään ja niin edelleen.”

Taideteos voi tuoda esiin hyvin perustavanlaatuisia tunteita, kuten vieraantuneisuutta, ihmetystä, harmoniaa, tyhjyyden tunnetta tai yhteenkuuluvaisuutta. Samalla taide voi tarjota ulkoisen kohteen, jonka kanssa näitä tunteita voi käsitellä ikään kuin turvallisessa tilassa. Joskus emme edes tiedä näistä tunteista ennen kohtaamista teoksen kanssa. Juuri tässä on nähdäkseni yksi taiteen ominaisimmista kyvyistä.

 

Myös Freudin näkemyksen mukaan kulttuurin kehitys on johtanut ihmiskunnassa pysyviin muutoksiin. Samaan tapaan kuin pikkulapsen kohdalla, joka ensin on kiinnostunut vain ulostamistoimintojensa tuotteista ja vasta myöhemmin – reaalimaailman löydettyään – oivaltaa että samoin keinoin voi tehdä taidetta. Ehkä hieman tekniikkaa terävöittäen – ja siistien. ”Tätä kehityksen kulkua emme tunne, mutta pääasiasta ei ole epäilystäkään. (…) järjestystä ja puhtautta vaaditaan kulttuurilta aivan ensisijaisina piirteinä – siitä huolimatta, ettei niiden elintärkeys tai merkitys mielihyvänaiheuttajana ole mitenkään ilmeinen.”

Tähän on mentävä syvemmälle, jos uskallamme. On syytä kysyä, millainen olio (tai esine) taideteos oikeastaan on. ”Taideteokset eivät ole mitä tahansa olioita olioiden joukossa”. Elottomien esineiden joukossa taideteoksilla näyttää olevan omia vaatimuksiaan vaativa ”kvasisubjekti”, kuten Mikel Dufrenne on todennut. ”Sillä on myös oma syvyytensä, oma tyhjentymättömyytensä, joka on verrattavissa – mutta ei samaistettavissa – toisen ihmisen läsnäoloon. Kumpaakaan ei voi ottaa haltuun ja tuoda jäännöksettä ymmärryksen piiriin.”

Tämä on ehkä järisyttävintä, mitä olen kirjoittanut, vaikka olen vain lainannut muita kirjoittajia – ja pysytellyt itse vaiti. Mutta juuri tällä tavoin syrjäpolkuja mutkitelle ja tiettömiä taipaleita vaeltaen olen yrittänyt eksiytyä sivistyksen pariin – valaistulle aukiolle. Tässä vaiheessa nousee esille kysymys, että millainen otus on taideteos, joka salakavalasti ryhtyy kokijansa elämismaailmaa muuttaviin toimiin. ”Millä tavoin ja minkälaisten ehtojen vallitessa taideteos on koettavissa elollisen subjektin kaltaisena toimijana?”

Vuorovaikutuskokemustemme pohjalta odotamme taiteen antavan kokemuksellemme muodon, säätelevän tunteitamme, jäsentävän sisäistä elämäämme, syleilevän tai kannattelevan meitä ja niin edelleen. Tällainen teosten tarjoama ”peilaava hoiva” on omiaan vahvistamaan niiden kvasisubjektiuden tuntua. (…) taideteoksissa itsessään voi olla piirteitä, jotka edesauttavat niiden kokemista elollisina olioina. (…) kyseiset piirteet voivat olla materiaalisia; esimerkiksi öljyvärit voivat muodostaa orgaanisen kudoksen ja ihon kaltaisia kerrostumia.

Kaikki muistavat Sven Lindqvistin kirjan Myytti Wu Tao-Tzusta (1968) ansiosta tapauksen, jossa maalari paikalla olijoiden järkytykseksi astui sisälle maalaamaansa maalaukseen ja katosi sille tielleen. Tapauksen yhteydessä mainitaan myös, että todellinen Wu (Wu Daozi 685-758) oli yletön viinijuoja. Mutta siitä huolimatta taiteilijat – varsinkin maalarit – ovat kautta aikain kokeneet uppoutuvansa syvälle maalauksen maailmaan. Teos alkaa ikään kuin katsoa takaisin (Merleau-Ponty) ja vastavuoroisesti työstää itse itseään. Teoksen tilallisuus voi limittyä todellisuuden kanssa ja muodostaa pysyvän kiasmaattisen sidoksen.

Esteettinen kohde stimuloi kokijan ajattelua, tunteita, mielikuvitusta ja kehoa niin kokonaisvaltaisesti, että kokija on täysin uppoutunut vuorovaikutukseen kohteen kanssa. Teorian mukaan tällainen holistinen, ulkoisista säännöistä vapaa vuorovaikutus koetaan syvästi miellyttävänä. (…) Uppoutumisen arvoon skeptisemmin suhtautuvat taas tarttuvat helpommin eskapistiseen tulkintaan: uppoutuminen tarjoaa mahdollisuuden paeta aktuaalista maailmaa, sen murheita ja velvollisuuksia.

PS. Jos saan itse sanoa lopuksi jotakin, niin vastustan ajatusta, että taide päätyisi eskapismiin. Varsinkaan taide luovana tekemisenä ei ole pakomatka. Kaikkea muuta.

Sigmund Freud: Ahdistava kulttuurimme, suom. Erkki Puranen, Gummerus, 1982.

Paul Klee: On Modern Art, Faber and Faber, 1969.

HETKIEN TULEVAISUUS

The Veil (2021), akryyli kankaalla, 120x155 cm. 

Taide on artikuloimatonta huutoa,

joka on kuin valon ääni.

– Hermes Trismegistus

Ajan olemus on mysteeri, edes maalaustaide ei ajattomassa läsnäolossaan ole kyennyt ratkaisemaan sitä. Koemme ajan hetkien virtana, jossa vain nyt-hetki oletetaan todelliseksi, sen ulkopuolelle jäävät niin tulevaisuus kuin menneisyyskin. Mennyt on ja tuleva on, mutta siinä välissä ei ole mitään. Me olevaiset keikumme tyhjän päällä.

Hetkien määrä on loputon ja ääretön. Elää hetkessä, tässä ja nyt, on vakaa tahtomme. Mutta synkät pilvet nousevat olemisen taivaalle, kun filosofi toteaa että mikään noista hetkistä ei ole olemassa juuri nyt. ”Aika on jaettavissa osiinsa, mutta silti mikään sen osista, mikään sen nyt-hetkistä ei ole läsnä nyt.” (Jacques Derrida, 1972)

Taide on aina halunnut nähdä reaalisen todellisuuden muovaaman verhon taakse – raottaa sitä ja paljastaa salaisuuden. Yhä uudestaan kysymme salaisuuden perään. Onko sitä, vai onko salaisuus se, ettei sitä olekaan. Myös taideteos voi olla osa todellisuuden verhoa tai jopa itse verho.

Havainnon lopputulosta olemme ryhtyneet kutsumaan kuvaksi – se on tehnyt meistä näkökyvyttömiä. Valokuva kuvallisena kuvana tuli kuin taivaanlahjana; se teki meistä lopullisesti sokeita – yhden maailman kansalaisia. Jääräpäisesti kuvittelemme kuvan olevan kopion sisäisestä kuvasta, jonka olemme tallentaneet mielemme romuvarastoon. Piirustus ja maalaus – enempää kuin muutkaan kuvat – eivät kuulu maailmaan sinänsä, kirjoittaa Merleau-Ponty. ”Ne ovat ulkopuolisen maailman sisäpuolta ja sisäpuolisen maailman ulkopuolta, mikä tekee mahdolliseksi sen, että aistiminen on kaksipuolista.”

Maalarille olemme antaneet hieman lisää liekaa, jonka nykypäivän paineessa kohti taiteen esineellistämistä haluamme ottaa pois. Haluamme kiertää liean maalarin kaulan ympärille ja kiristää – ja tiukasti. Oudon kaukainen on Merleau-Pontyn visio: ”Maalarilla on oikeus katsoa kaikkea vailla velvollisuutta asettaa asioita arvojärjestykseen. Maalarin työ menee kiihkeässä pakottavuudessaan kaiken muun edelle. Maalarin ei tarvitse turvautua muuhun kuin siihen, minkä hänen silmänsä antavat voimallaan nähdä ja siihen, minkä hänen kätensä antavat voimallaan maalata.”

Alamme nähdä, että me olemme aika. Me olemme tämä avaruus, tämä aukio, jonka muistin jäljet neuronien välisten kytkentöjen sisällä ovat avanneet. Me olemme muisti. Me olemme nostalgia. Kaipaamme tulevaisuutta, joka ei tule. Aukio, jonka muisti ja odotukset ovat avanneet tällä tavoin, on aika, joskus tuskan lähde, mutta lopulta valtava lahja.

– Carlo Rovelli

Kirjallisuudessa ajan olemusta on käsitelty paljon – hulluuden partaalle saakka ja siitä ylikin. Kadonnutta aikaa etsiessään Proust toteaa "todellisuuden muodostuvan vain muistista", vain muisti takaa – muistaa – että menneessä ajassa on tapahtunut jotakin erityistä. Vasta Elstirin maalausten äärellä Proust kokee vapautuvansa siitä – ajan ja paikan – sisäisestä puutarhasta "missä meidän on pysytteleminen".

Vladimir Nabokovin romaanin Ada (1969/1971) päähenkilö tekee myös tutkimusta ajan olemuksesta. Monet aistit ovat silmää nopeampia, toteaa kirjoittaja, mutta voimakkaimmillaan me koemme ”nykyisyyden vihlaisun” näköaistillamme ”siten, että harkiten ottaa haltuunsa, käsittää, silmän kokoaman kappaleen tilaa”. ”Tämä on Ajan ja Tilan ainoa kosketuskohta, mutta sillä on kauaskantoiset seuraukset.” Me emme vain näe jotakin valmista, vaan itse teemme – silmin kokoamme – näkemämme.

Nabokov päätyy Derridan tavoin käsitykseen, että nykyisyys – nyt-hetkisyys – on vain nollakestoinen tuokio – ulottuvuudeton tahra näkyväisyyden paperilla – kahden olemattomuuden mantereen, menneisyyden ja tulevaisuuden välissä. ”Nykyisyyden tuuli puhaltaa menneisyyden huipulla.” Tässä vaiheessa epätoivoon vaipuneelle lukijalle kirjoittaja tarjoaa lohdun sanoja.

Meidän vaatimaton Nykyisyytemme on siis se ajanjakso josta välittömästi ja todellisesti olemme tietoisia, kun Menneisyyden viipyvä tuoreus vielä koetaan nyt-hetken osaksi. Jokapäiväisen elämän ja ruumiillisen totunnaisen mukavuuden kannalta (kohtuullisen terveen, kohtuullisen vahvan ruumiin, joka hengittää vihreää tuulta ja nauttii maailman hienoimman ruoan, keitetynkananmunan, jälkimausta) ei merkitse mitään, ettemme koskaan voi nauttia oikeasta Nykyisyydestä. (s 479)

Taiteen ja todellisuuden välillä on kuilu, jota taiteen moninaiset asiantuntijat eivät ole lukuisista yrityksistään huolimatta kyenneet hävittämään. Taiteen tärkein tehtävä on tuon kuilun vahvistaminen ja ylläpito. Tämänpuoleisuuden saarnaajat kätkevät houkutuksensa viattoman ”yleisötyön” nimiin – sille ei pidä antautua. Jos kuilun toisella puolella oleva imaginaarinen häviää, häviää myös tämän puoleinen reaalitodellisuus.

Nuo viholliset ovat olleet kauan keskuudessamme. Jo Platon pani Sokrateen ihmettelemään, ”mikä taiteen tarkoitus enää voi olla, jos meillä jo on todellinen esine tai asia, mitä hyödyttää sen turha toistamisen”. ”Eikö taide ole aivan liian monimutkainen tapa saada aikaan näitä kirottuja asioita, joita meillä on jo yllin kyllin.” Dantoa mukaillen voisi sanoa: Taide epäonnistuu, jos sitä ei voi erottaa todellisuudesta ja todellisuus epäonnistuu jos sitä ei voi erottaa taiteesta.

Taiteessa maa nousee uneksimaamme maailmaa vastaan. Se voi palauttaa kokijansa alkuperäiseen olemiseensa – ehkä vain silmänräpäyksen ajaksi. Mutta se riittää, se voi valaista meidät tai jättää mitäänsanomattomaan harmauteen. Taide on menolippu vapauteen.

Oheinen teksti liittyy 2021 valmistuneeseen maalaussarjaan, joka keskittyy nykyisyyden kokemisen ongelmaan, mutta ei voi kuvata eikä edes olla sitä edellä esiin tulleista syistä johtuen.

Seuraavan kerran maalaukset on nähtävissä 3.-4.9.2022, Konstrundan, ArtHouse Tanninen, Seinäjoki.

Linkit:

Kurkistus verhon taakse (19.1.2016)

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2016/01/kurkistus-verhon-taakse.html

Kurkistus verhon taakse II (26.7.2019)

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2019/07/kurkistus-verhon-taakse.html

Taideteoksen ajaton läsnäolo (31.8.2017)

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2017/08/taideteoksen-ajaton-lasnaolo.html

 

ArtHouse Tanninen (2021)

MIES ELI KESÄÄNSÄ

Helteistä huolimatta rännit on putsattu ja luiskan peltikatto lakaistu viime syksyn ja talven roskista. Kuva SJT.

Voittajien joukossa on pakko hymyillä.

Kuluvana kesänä on vaivannut kuivuus ja kuuma sää, joka on heilunut parhaimmillaan 30 asteen seutuvilla. Onneksi viime viikko oli viileän puoleinen, joten sain puhdistettua talon rännit ja harjattua pihakatoksen peltikatolta roskat. Turhaan ei yksi lapsuuteni sankareista ollut Ränni-Pelle. Huteralla aaltopeltikatolla keikkuminen ei ole kyllä tämän ikäisen äijän hommia, vaan mistäs siihen otat nuoremman. Naapuri – vanha äijä sekin – huuteli, että ole nyt varovainen siellä. Mitä muuta tässä voi olla kuin varovainen – sängystäkin voi pudota ja halkaista kallonsa.

Suukopua lakeuksien kaupungissa ja Somessa on aiheuttanut koirien jäätelö. Että saako sitä ja mistä saa. Moni Hurtta ja Rekku on pahoittanut mielensä, kun kioskeilta on tarjoiltu pelkkää ei-oota. Kääpiöpilsneri Mörkö Joupista peukuttaakin Assan kiskaa; sieltä on kammottavaan jätskin himoon löytynyt aitoa koirien vaniljajäätelöä. Samalla Mörkö kuittaa niille, joiden mielestä koirat eivät tarvitse jäätelöä ja että se muka olisi peräti epäterveellistä. Sulaa se sokeri koirankin suussa! Ja löytyy ne diabeteslääkkeet koirillekin! Vuh!

Eläinasiat ovat osin karanneet silikonihanskasta. Eläinsuojelijoiden värväämät joukot kiertävät suuren hybriksen vallassa puistoissa, niityillä ja metsissä nappaamassa orpoja tai muuten vain ahdistuneita villieläimiä psykiatriseen kriisihoitoon. Nykymaailman hektisessä ahtaudessa eläinten ja ihmisten rinnakkaiselo vaatii, että eläinten asioihin puututaan. Mutta ehkä kannattaisi kohdistaa nuo eläinsuojelun fasistisimmat kohtelut koti- ja lemmikkieläimiin – niitä ei enää mikään voi ihmiseltä pelastaa.

Eläinklinikat toki hoitavat myös lemmikkieläimiä, joten ruuhka on sietämätön, vaikka uusia klinikoita ja eläinsairaaloita syntyy kuin sieniä sateella. Ja kallistakin se on. Eräs lemmikin omistaja Hyllykalliolta valittaakin, että tänä vuonna häneltä on mennyt kissan hampaiden hoitoon jo yli tuhat euroa. Jo pelkkä plakin poisto kissan hampaista maksaa maltaita. Onko kukaan tullut kysyneeksi, miksi kotikissan hampaissa on ylipäätään plakkia. Ja onko muka aina ollut. Tarvittaisiinkohan siellä karvaisellakin puolella sote-uudistusta.

Monet syyttävät lemmikki-ihmisiä antropomorfismista eli ihmisenkaltaistamisesta. Ilkka-Pohjalaisessa eräs kolumnisti paheksuu erityisesti koirille järjestettäviä häitä, joissa morsio on mekossa ja sulho kravatissa. Kirkko on niin ahtaassa rakosessa nykyajan materialismin paineessa, että siellä on ryhdyttävä vihkimään koiriakin. Varsinkin kun heteroja ei enää saa naimisiin haulikollakaan. Ihmisen psyyken ytimessä on halu projisoida omat halut ja tunteet myös eläimiin. Mutta täytyisi yrittää muistaa, että eläimen ja ihmisen välillä on ylittämätön kuilu. Toki kuilu löytyy ihmisen ja ihmisenkin väliltä. Ja hyvästä syystä.

Muistan yhä nuo menneet ajat, jolloin hankittiin (kun rupesi parta kasvamaan tai tissit) poika- tai tyttöystävä – silloin ei muita lemmikkejä kaivattu. Vaellettiin kaksin keskin maat ja mannut. Mutta nykyään pitää olla koira tai mieluummin kolme koiraa. Kaduilla ei enää yksinäisiä kulkijoita näy, kaikki tallustavat koirien perässä kuin orjat haisevia paskapusseja heilutellen. Yksinäinen kulkija (kuten itsekin olen) herättää epäluuloja. ”Milläs asioilla täällä kupeksitaan”, kysyvät poliisitkin, jos osuvat paikalle. Olenkin vakavasti harkinnut vanhan ajan kepin päässä työnnettävän vanerikoiran hankintaa – jos tekisi vaikka itse, sellaisen jonka häntä heiluisi saranan varassa. Olisi edullinen ja vähään tyytyväinen eikä paskoisi – vaan takaisiko sekään vielä kulkijan katu-uskottavuutta. Häh?

Ei voi olla kuin tyytyväinen.

Näin olympiakesänä keskustellaan myös siitä, mikä on urheilua ja mikä ei. Vaivoin menneitä muistan, mutta Rooman olympialaiset 1960 muistan siitä, että meille hankittiin televisio. Kun tulin eräänä kesäiltana pihasaunasta nenäliinankokoiseen pyyhkeeseen sonnustautuneena, oli olohuoneemme yllättäen ääriään myöten täynnä ihmisiä. Naapurintytöt – nykyään vanhoja mummoja nekin – hihittelivät uuninpielessä. Teeveestä näkyi välillä vilisevää mustavalkoista kuvaa, välillä lumisadetta ja välillä ei mitään. Ja kaikki hihkuivat innoissaan – sen minkä pullansyönniltä ehtivät.

Silloin oli väliä urheilullakin, että miten urheillaan. Nykyään sillä ei ole mitään väliä, jos vaikkapa kusiaisenpesässä istumisesta tulisi olympiamitali Suomeen, olisimme esktaasissa. Niin sanotut kontaktilajit, kuten nyrkkeily, puhuttivat jo muinaisella 1960-luvulla. Että onko siinä laitaa, että nyrkein leivotaan toistensa naamoja. Ja taas tupsahtaa muistikuva menneisyydestä. Kun Ingemar Johansson nyrkkeili maailmanmestaruudesta New Yorkissa 1959, heräsi koko kylä pystyyn aamuyöllä kuuntelemaan ottelua radiosta. Aivan kuin rautanyrkki Johansson olisi ollut oman kylän eli Pahajoen poikia.

Sinä aamuna Harsian ukko joi viisi pilsneriä Ahingon kaupalla – niin tohkeissaan hän oli naapurimaan edustajan maailmanmestaruudesta. Tänäisenä hellekesänä ei oikein jaksa innostua Tokion kisoista, vaikka media – etupäässä teevee – yrittää hehkuttaa kisahuumaa olohuoneiden hikisille sohville. Eihän siellä ole yleisöäkään, kun korona raivoaa yhä pitkin maailmaa. Ja Japanissahan on iät ajat oltu sitä mieltä, että voittaminen ei ole oikein mistään kotoisin. Hyvä jousiampuja ei ammu koskaan kymppiä ja keskivälin suoritus on ihan ok. Pahajoen nuorisoseuran laskiaishiihdoissakin viimeinen sai lenkkimakkaran.

Monien mielestä lenkkimakkara oli parempi palkinto kuin Pajusen talouskaupan voittajille lahjoittamat tinalusikat. Kerran itsekin sain lusikan lohdutuspalkintona – olin kai neljäs tai viides tai kymmenes. Isä tarkasteli hetken lusikkaa ja viskasi sen sitten nurkassa olevaan puulaatikkoon. Ja sinne se katosi sen sileän tien. Viime yönä Suomeen on tullut uinnissa pronssimitali. Teeveessä haastatellaan äänettöminä itkeskeleviä miehiä. Suomalainen mies itkee vain silloin kun urheilusaavutus kohtaa hänen sisäisen häviäjänsä. Tässäkin toteutuu taolainen viisaus: ”Voittajat itkeköön!”

John Berger kirjoittaa, että sotia käydään välittömästi tai välillisesti ”meidän nimissämme”. ”Olemassa olevissa poliittisissa järjestelmissä ei ole laillista mahdollisuutta vaikuttaa tehokkaasti meidän nimissämme käytäviin sotiin.” Sama koskee urheilua, se on jo ajat sitten karannut kaiken kontrollin ulkopuolelle. Erilaiset urheilujärjestöt, urheiluvaikuttajat, urheilupoliitikot ja urheilufilosofit valmentavat ja harjoittavat ihmistaimia jo lapsista alkaen tulevaan urheilutaistoon. Valmistautuminen urheiluun on totaalista. Tulevista sodista emme enää ole varmoja, mutta urheilu on ja pysyy. Jos ei tule menestystä, se on meidän loppumme.

Jälkikirjoitus 9.8.2021

Voittajat itkeköön, hiiteen mitalit.

– Laozi

Olympian kisat ovat onneksi ohi ja pääsemme viettämään loppukesää ilman hermoja raastavaa urheilua. Tosin aamutv:ssä ehdittiin jo menestymisen paineet nostaa uuteen tappiin; seuraavista kisoista Pariisissa on tultava puolta enemmän mitaleita. Ei riitä, että urheilijat mukamas menestyvät tekemällä omia ja Suomen ennätyksiä, kun niillä ei pääse edes välieriin. Suomi oli mitalitilastossa vasta 85. Kaikki Pohjoismaat, pienet Baltian maat ja monet muut pikkuruikkuiset maat (joista ei tiedä ovatko ne edes olemassa) menivät Suomen ohi – heittämällä. Häpeä on suuri.

Todettiin yhteen ääneen, että rahaa ja resurssia on löydyttävä lisää – ja rutosti. Jos on varaa puolustusmenoihin, niin täytyy olla huippu-urheiluunkin – maata joka ei menesty urheilussa ei kannata puolustaakaan. Vai? Toisaalta helppo ja taloudellinen ratkaisu on olemassa. Tulevaisuudessa Euroopan maat voisivat kilpailla yhtenä ja uljaana Eurooppana. Oi sitä mitalisadetta joka yhtenä Eurooppana ropisisi suomalaisenkin katajan juurelle. Ei USA:kaan kilpaile osavaltioittain; hulluuttahan sellainen olisi. Järkeä peliin.

Eniten mitaleita tarvitsevat reilusti yli 100.000 euron vuosipalkkaa nauttivat sekalaiset urheilupomot, ettei rahanlypsy loppuisi. Kauhulla muistetaan urheilukulttuuriministerin kymmenkunta vuotta sitten perustama työryhmä HuMu, joka kahden vuoden aikana käytti toimiinsa 2,6 miljoonaa euroa plus runsaat matka- ja päivärahat. Työryhmän jäsenen peruspalkka kuukaudessa oli 11.500 euroa. Todettiin, että palkat olivat hyvät, mutta eivät kuitenkaan tarpeeksi hyvät. Tuloksena oli sekava raportti, joka sisälsi itsestäänselvyyksiä ja lainauksia alan kirjallisuudesta. Ryhmä lupasi Suomen olevan 2020 mennessä yleisurheilussa paras Pohjoismaa. Sittemmin ryhmän puheenjohtaja on valistanut, että sehän oli vain visio eikä raakaa todellisuutta. Herätkää ihmiset, mutta mihin?

Ehkä meidän tulisi osoittaa edes alkeellista sääliä noita haastatteluissa parkuvia hysteerisiä urheilijoita kohtaan, jotka eivät kyenneet jo etukäteen hehkutettuja menestyksen odotuksia täyttämään. Ehkä meidän pitäisi sääliä myös niitä hevosia, jotka piestiin samoista syistä. Tulisiko ottaa mallia japanilaisista ja palkita huonommin menestyneitä mutta rehtejä urheilijoita – kesämökkitontti 15. tulleelle ja presidentti vastassa kotiin palaavia puolivälin urheilijoita. Itse tähtäsin omana aktiiviaikanani sinne puolivälin huiteille. No, eihän siitä kiitosta saanut eikä tonttiakaan.

On myös ehdotettu, että olympiakisoihin olisi saatava enemmän suomalaisille sopivia lajeja. Ei nyt sentään mitään saappaanheittoa tai kusiaispesässä istumista. Mutta esimerkiksi keppihevosratsastus on sellainen laji, johon Suomesta löytyy maailmanluokan huippuja. Nämä ratsastajat onnistuvat ilmaisunsa herkkyydellä loihtimaan kepistä esiin kokonaisen hevosen. Ja lajihan sopii myös miehille – eritoten raavaille lihansyöjämiehille, joille hevonen on ainakin lauantaimakkarasta tuttu. Sitä paitsi keppihevonen kestää ankaraakin kuritusta – keppiä kepille.

Ja jo suhisevat lehvästöissä syksyn tuulet

Kuivan hellekauden jälkeen voikukanlehdet ovat kitkeriä ja sitkaita. "Näitä ei syö enää Tanninenkaan", toteaa naapuri kissalleen tuija-aidan takaa. Vaan avuksi on rientänyt rohkea pitkäkorvainen otus, joka ahkerasti puputtaa lehden toisensa perään. Se pitää tauon vain kun kaadan lisää siideriä lasiin – se nostaa korvansa pystyyn ja kuuntelee äärimmäisellä tarkkaavaisuudella jokaisen pirskahduksen. Sitten taas se jatkaa puputtamistaan.

Helteet ovat ohi, vettä sataa, lämmintä on +16°. Me kaikki olemme sisikunnissamme kuhisevia bakteereja myöten seinähulluja haluklustereita – siis epämääräisiä kasautumia käsittämättömässä illusorisessa paikassa jossain päin maailmankaikkeutta. Mitään meistä ei jää jäljelle, kaikki häviää. Turhaan tarraamme havainnossa pilkahtavaan reaalisuuden rippeeseen kuin viimeiseen oljenkorteen. Ja turhaan yritämme katsoa kauas tai edes jonnekin, minne tahansa.

KESÄRIESA

Ajatellaan nyt vaikkapa 

harakkaa, joka ei edes varislintujen

joukossa ole mikään kultakurkku.

Mutta tuolla se istuu korkeimman

männyn latvassa katselamassa

pihapiirejä ja rannattomana

avautuvaa kesäistä lakeutta.

Kun taas minä, jonka sielu liitää

pilvissä, jumitan täällä puutarhan

perällä suuren kuusen varjossa.

Vaikka yritän katsoa kauas, näen

vain harakkaparan huonosti

suitut perssulat.

– SJT 2021

John Berger: Toisinkertoja, Literos 1987.

Anni Swan: Ollin oppivuodet, WSOY 1919.

MAANKIERTÄJIÄ JA UNTELOITA NAISIA

Postivaunun matkustajat ”mäkikävelyllä”. Kuvitusta kirjaan Vanhat postivaunut (1926).

Sinne missä pomeranssit kasvavat!

Helteiden jatkuessa olen jumittunut postivaunumatkailuun Yrjä Hirnin opastuksella. Esseessään Maisemia ja maanteitä Eichendorffin runoudessa (1926) kirjoittaja toteaa heti ensi riveillä – jotakuta ranskalaista lainaten – että vaikea on kuvitella vähimmin luonnonkaunista aluetta Euroopassa kuin saksalaisten asuttama. Siitä huolimatta tai ehkä sen vuoksi juuri saksalaiset ovat suurimmin sortuneet turhanaikaiseen luonnontunnelmointiin ja luoneet jotakin niin pöyristyttävää kuin romantiikan.

Romantiikan kauden taiteilija oli sankarillinen hahmo, joka luonnonyhteyden kautta kohosi korkeampiin sfääreihin. Goethen hahmo nousee tuolta huurujen aikakaudesta jäljittelijöiden ja muiden tuulihattujen piirittämänä, kuten muiden muassa Schlegel, Novalis, Tieck, Arnim, Loeben ja Brentano. Kaikki he keikkuvat Hirnin kuvaamissa postivaunuissa, mutta kirjoitelman pääosassa on runoilija ja vapaaherra Joseph von Eichendorff (1788–1857).

Goethea lukuun ottamatta en ole juurikaan noiden matkamiesten tekstejä lukenut. Vaan nyt kun lepotuoli porrasterassilla on liian mukava ja läyhä ilmanhenkäys tuo tullessaan huumaavaa seljantuoksua, olen pääsemättömissä jossakin siellä ”missä puiden alla on hiljaista ja viileätä, missä suihkukaivot solisevat ja seljapensas henkii uuvuttavaa tuoksuaan”. Vain suihkulähteiden lotina ja postitorvien törähdykset puuttuvat elämysmaailmastani.

Hirn toteaakin, että juuri tuollaisille pikaisille havainnoille Eichendorff on mieluusti antanut runoudessaan ilmaisun. ”Hänen runoutensa on kuin sävel, joka viipyy hetken siellä, missä soittaja on tiellä kulkenut. Se on kuin vastustamattoman tenhoava torvenääni, jonka kaiku kuljettaa yli laaksojen, toisesta kajahtavasta kallioseinästä toiseen heittäen.”

Laulaen vaellamme ohi

aamunkoiton hiljaisuudessa.

Ehkä vuoteissaan uinuvat

laiskurit kuulevat sen uniinsa.

Kun he heräävät

huolehtimaan huolistaan,

olemme jo kaukana.

Kirjoittaja ei pidä Eichendorffia suurena runoilijana – sillä traagillinen suuruus on hänelle vierasta – mutta hilpeästi hänen teoksissaan postivaunut kiitävät ja torvet soivat. Lukuisasti niissä on myös ”nukahtaneita naisia ja puiden latvoihin kiivenneitä nuoria miehiä”. Tämä herätti heti pihapuiden suhinaan uinahtaneen mieleni – sillä niin moniaita päiviä olen itsekin lapsuudessani ja nuoruudessani puihin kiivenneenä viettänyt. Oliko siihen olemassa jokin hulluutta parempi selitys?

Nuori runoilija kävi alituista taistelua esteettisen maisemakauneuden nauttimisen ja brutaalin puissa kiipeilemisen välillä, huomauttaa kirjoittaja. ”Hän valitsi mieluimmiten paikakseen korkean päärynäpuun latvan, puun, joka oli puutarharinteen reunalla ja josta hän saattoi nähdä yli matalampien puiden kukkivien latvojen tai katsella ukkospilviä, jotka hiestävinä iltapäivinä yli metsänrannan lähestyivät häntä.”

Mutta puut, metsät ja niityt näyttivät minusta silloin toisenlaisilta ja kauniimmilta kuin muulloin. Oli kuin nämä tarinat olisivat antaneet minulle kultaiset avaimet luonnon aarteistoon ja sen salattuun loistoon. En ollut koskaan ennen tuntenut itseäni niin hurskaaksi ja iloiseksi.

Joten puissa kiipeilykin on kai laskettava runollisen haltioitumisen piikkiin – kirjalliseen työhön. Varsinkin kun niin monet ovat huomanneet, että runojen maisemat on kuvattu kuin kirjoittaja olisi jossakin korkealla. Eichendorffin runoilijaystävä Isidor von Loeben nuhtelikin häntä noista liian usein toistuvista kuvauksista, joissa ihmiset istuksivat puissa. Salaperäinen Isidor on luultavasi runoilija Otto Heinrich von Loebenin käyttämä pseudonyymi. Sekään ei johda mihinkään.

Eichendorffilla taajaan esiintyvät jopa kesken lauseen nukahtelevat kauniit naiset ovat täydellinen arvoitus. Hirnin tekstissä romantiikan piirin suorittavalla puolella ei naisia mainita – ohimennen vilahtaa vain romaanikirjailija Dorothea von Schlegel, valistusfilosofi Moses Mendelssohnin vanhin tytär ja Felixin sisar. Luulenpa, että tavallisesti niin järkeville naisihmisille romantiikka oli sietämätöntä piinan aikaa – ehkäpä he nukahtelivat lopen ikävystyneinä tai näyttelivät nukahtaneensa.

Hirn paheksuu eritoten käsittämättömiä äkkinäisiä nukahtamisia täydessä vaatetuksessa kesken keskustelun niin sisätiloissa kuin ulkona vapaassa luonnossakin. Esseistimme on pannut merkille hämmästyttävän määrän nukahtamisia tilanteissa, ”joissa nykyaikainen ihminen olisi säädyllisesti koettanut pysytellä hereillä”. Kannattaa muistaa, että kirjoittajan nykyaika on tässä tapauksessa 1920-luvun alkupuolta.

Niin raskaan kokeen kuin kuulijakärsivällisyys on asettanutkin saksalaisten romantikkojen puolisoiden ja rakastajattarien kestettäväksi, niin ei ole kuitenkaan ajateltavissa, että luonto, edes hätävarjeluksessa, olisi näille antanut niin untelon luonteenlaadun, kuin on se, jonka tapaa Eichendorffin sankarittarilla.

Mehiläisen pörrätessä siiderilasissani, havahdun jälleen untelosta olotilastani. Vielä yksi omituinen juttu on mainittava – ja se on kitara. Milloin tahansa on ryhdyttävä laulamaan ”haukottelevalle neidolle” ikkunassa, kivellä tai puussa (siis puissa eivät ole vain miehet, siellä ovat naisetkin), niin oitis on kitara käden ulottuvilta. Ollaanpa sitten vaunumatkalla tai patikkaretkellä vuorella, aina löytyy säestykseen kitara – vain kerran eichendorffilaiset sankarit joutuvat turvautumaan kylmään lauluun a cappella.

Eichendorffin lapsuudessa aatelisperheet pitivät hovia maaseutulinnoissaan ja viettivät iloista ja juhlivaa elämää. Eichendorffin perheelläkin oli useita linnoja, joiden välillä alituiseen reissattiin. Sen lisäksi käytiin kylpylämatkoilla. Eräs matka Karlsbadiin antoi jo aiheen 11-vuotiaan runoilijanidun ensimmäisille muistiinpanoille. Matkaa teki kokonainen vaunuosasto, ensimmäisinä ajoivat vanhemmat ja lapset kuuden hevosen vetämissä vaunuissa. Sitten tulivat kamarineitsyet ja heitukat. Ja viimeisenä seurasi kuormasto ja palvelusväki.

Millainen toimenkuva lienee ollut heitukalla. Ihan poskia kuumottaa kun ajattelenkin, että omilla kesäretkillämme olisi ollut myös heitukat mukana. Millaisen kaunosielun sellainen elämä olisi saattanut minusta muovata. Tai ehkä en olisikaan ollut ohikiitävissä vaunuissa, kuten korvani juuressa surraava ilkeä ampiainen kuiskaa, vaan rääsyisenä maaorjana tienposkessa pölyä nielemässä – heitukoiden naurun raikuessa korvissani. Nykyään eivät edes päiväunet ole enää mahdollisia. (Ks. alaviite)

Aina kun saavuttiin kylpylämatkoilta takaisin kotilinnaan järjestettiin valtavat juhlat. ”Ja silloin ei ollut mitään loppua iloisilla kujeilla: naamiohuveilla, amatööriteattereilla, metsästysretkillä, tansseilla ulkona luonnon helmassa ja sisällä salongeissa, ilotulituksilla ja tykinlaukaus- tai vaskirumpu- ja torventoitotustervehdyksillä vieraiden saapuessa ja lähtiessä.”

Tähtien loistaessa kultaisina

seisoin yksin ikkunassa.

Kaukaa kuulin postitorven

hiljaisen törähdyksen.

Sydämeni roihusi, kun ajattelin,

oi, kuka voikaan matkustaa

tuossa upeassa kesäyössä.

Vanhemmat olivat hemmotelleet nuoria paroneita – tulevaa runoilijaa ja hänen pari vuotta vanhempaa veljeä – hankkimalla heille ”katolisen papin” kotiopettajaksi. Ja kun tuli aika lähteä kouluun seurasi heitä Breslauhun niin pappi kuin palvelijakin, joka hoiti heidän kaikki asiansa opiskeluvuosina. Kotikappalaisesta tuli heidän paras ystävänsä, joka otti ”vallattomana osaa heidän huveihinsa ja seikkailuihinsa”. Myös nuoret neitokaiset ilmestyivät päiväkirjoihin vuosi vuodelta yhä enemmän.

Oma koulunkäyntini alkoi aivan toisin. Äiti kyyditsi polkupyörän ”ritsillä” vastahakoisen tulevan taiteilijan koululle ja jätti seisomaan uuden repun kanssa kivisen portinpylvään pieleen. Puisen portin olivat opintielle lähteneet villipedot syöneet jo ajat sitten. ”Teet niin kuin opettaja käskee”, sanoi äiti. Kun käännyin katsomaan, hänen pyöränsä kitisi jo kaukana kohti Korpisen kauppaa. Oppilaita toikkaroi ja räyhäsi pitkin pihaa; ainoa jonka tunsin, oli riu’unlaiha naapurin tyttö. Olin tullut vankilaan.

Romantiikan kauden runoilijoille ja taiteilijoille maisema oli jo itsestäänselvyys. Tuon saman runollisen huimauksen maiseman tyhjyyden edessä voi yhä kokea aikalaistaiteilija Caspar David Friedrichin maalauksissa. Se veti puoleensa tienpäälle kohti uusia ja outoja huimauksia.

Ei ole sentään mitään, mikä voittaisi matkustamisen, kun ei matkusta mihinkään määrättyyn paikkaan, vaan avaraan maailmaan, heittäytyen Jumalan huomaan! Kuinka silmääkään vielä tuntematon, valtava elämä vastaamme metsistä ja vuorilta, kukoistavista tytönkasvoista, jotka tervehtivät meitä hohtavista palatseista, virroista ja vanhoista linnoista, vakavasti ja iloisesti samalla kertaa.

heitukka – 1. (tytön) heilakka, hepsankeikka. Tytön heitukka. 

2. – palvelija, käskyläinen, lakeija; halpamaiseen t. rikolliseen työhön palkattu henkilö, kätyri.

untelo – unelias, raukea, veltto, tarmoton, saamaton. Untelo nahjus.

(Nykysuomen sanakirja)

Yrjö Hirn: Vanhat postivaunut, suom. Alvari Rinne, WSOY 1926.

Blogin kirjoittaja laskeutumassa puusta päätettyään liittyä suorittajien sankkaan joukkoon. Pahajoki 1960-luku. Kuva tuntematon.

TRISTRAM SHANDY – ITKUPILLIN MATKASSA

Pariisi – Versailles -postivaunut. Kuvitusta kirjaan Vanhat postivaunut (1926).

Sonninjoutava juttu — ja varsinainen munakokkeli tarinaksi.

– Tristram Shandy

Vintillä seikkaillessani käteeni osuu kahtia haljennut kellanruskeaksi hapertunut Yrjö Hirnin jo 1920-luvulla kirjoittama kirja Vanhat postivaunut (1926). Kirja on auki leikkaamaton, joten kukaan ei ole sitä vielä lukenut. Kirjan selailu kuumalla porraskivelle johtaa Laurence Sternen omituisen mestariteoksen Tristram Shandy oikukkaille sivuilla. En ole sitäkään lueskellut sitten sen ilmestymisen suomeksi 1998. Alkujaan teos (The Life and Opinions of Tristram Shandy, Gentleman) ilmestyi useana eri niteenä 1700-luvun puolivälissä.

Sterne kirjoitti myös toisen huomionarvoisen kirjan, matkakuvauksen A Sentimental Journey Through France and Italy (1768). Teos toi tekijänsä – Yorkshiren syrjäkylän vähäisen papin – suureen kuuluisuuteen koko Euroopassa. Sterne nosti kyynelehtivän tyylilajinsa niin suureen maineeseen, että jopa Goethe sai siitä ideoita melodraamaansa Nuoren Wertherin kärsimykset, joka ilmestyi 1774 vain kuusi vuotta Sternen opuksen jälkeen. Tosin omassa matkakirjassaan Italienische Reise (1817) Goethe oli tullut jo järkiinsä ja hylkäsi tyystin ylisentimentaalisen kirjoitustavan.

Mainittakoon, että ranskalainen kirjailija ja maailmanmies Xavier de Maistre sai myös innoitusta Sternen sentimentaalisesta matkakirjasta kirjoittaessaan omituisen pienoisromaaninsa Matka huoneessani (1794). Myöhemmin de Maistre asui Suomessakin, mutta se on aivan eri juttu.

Sternen matkakirja käännettiin vauhdilla eurooppalaisille kielille. Hirnin mukaan se synnytti kokonaisen sentimentaalisten matkakirjojen buumin. Sternen luoman pastori Yorickin tavasta matkustaa ja tehdä havaintoja pittoreskeista yksityiskohdista tuli vallitseva matkakirjallisuuden tyylisuuntaus. Sternen luomat hahmot kummittelivat helposti tunnistettavina tuhansissa eri kertomuksissa. ”Eri maissa syntyi siten kokonainen kirjallisuus tunteilevista matkoista, jossa kuuluisan mallin itkuherkkä huumori ja impressionistinen kuvaustapa kaikui epäitsenäisenä jälkisointuna.”

1700-luvun mittaan postivaunumatka halki Euroopan (Grand Tour of Europe) oli varsinkin Englannissa noussut lähes jokaisen sivistyneen ihmisen pakkomielteeksi. Matkustaminen huonoilla teillä kievarista kievariin ei ollut mikään suuri nautinto. Mutta sivistyksen tähden se oli tehtävä. Sterne huomauttaakin (piispa Hallin suulla), ettei tiedä suurempaa kirousta kuin elämä pyörien päällä. Sitä paitsi ”ranskalaisissa postivaunuissa on aina jotakin vialla”. ”Ranskalaisen postiljoonin on aina laskeuduttava maahan ennen kun hän on kolmensadan jaardin päässä kaupungista.”

Mikä nyt on vialla? — Diable! — köysi poikki! — solmu auennut! — sinkilä irtoamassa! — pultti kulunut! — naula, paula, kaula, hihna, solki tai soljen kieli kaipaavat korjaamista. — Vaikka kaikki tämä on totta, minulla ei mielestäni ole valtaa sen tähden julistaa kirkonkiroukseen sen paremmin postivaunuja kuin niiden ajajaa — ja sanoa, että ennen kuljen jalan kymmen tuhatta kertaa — tai jo on perhana, jos ikinä enää astun vaunuihin — ei minä tarkastelen asiaa viileästi ja ajattelen, että aina jokin naula, paula, kaula, pultti, solki tai soljen kieli puuttuu tahi kaipaa korjaamista, matkustin minne tahansa — en koskaan räksytä, vaan otan vastaan hyvän ja pahan sitä mukaa kuin ne tielleni tulevat, ja jatkan matkaa. (Tristram Shandy s. 424)

Sen paremmin Sterne kuin hänen alter egonsa pastori Yorick tai Tristram Shandy tuskin kaipasivat sellaista sivistystä, jota Grand Tour tarjosi. Sternen kirjoitustyö sujui muutoinkin mainiosti, jo kuudes nide Tristram Shandya tuli painosta. Tarkoitus oli lähteä Lontooseen mainostamaan teosta, kun hän sai rajun verensyöksyn. Lääkäreiden antaman tuomion mukaan hänen oli viipymättä matkustettava Etelä-Ranskaan, jos hän aikoi vielä pelastua. Sterne lähti matkaan tammikuun puolivälissä 1762.

Saavuttuaan Pariisin Sterne oli kriittisessä tilassa, lääkärit antoivat vain kuukauden elinaikaa. ”Pyörähdyksien tekeminen vapaalla jalalla, toisen ollessa jo arkussa ei kai ole arvokkain tapa valmistautua loppuansa varten.” Jos ei kuolemaa karkuun ehkä pääsekään, niin olisihan se ”melkoisen urhoollinen tapa taistella masennusta vastaan”. Ja kuten Tristram Shandysta voimme lukea, Sterne-Yorick onnistui kuin onnistukin tällä erää päästä kuolemalta karkuun. ”Minä olen ajanut takaa monta miestä läpi Ranskan, sanoi kuolema, mutta en koskaan ketään, jolla olisi ollut niin huima vauhti.”

Eräs lehtimies oli kuitenkin jo ehtinyt lähettää Lontooseen uutisen Sternen kuolemasta. Englantilainen sanomalehdistö julkaisi ylistäviä muistokirjoituksia ja koko Coxworldin seurakunnan väki sonnustautui mustiin osoittaakseen kunnioitusta sielunpaimenelleen. Samaan aikaan Pariisissa Sterne koki ranskalaisen ilmapiirin tervehdyttävän vaikutuksen. Hän liehui parhaissa tamineissaan juhlasta toiseen, liehitteli naisia ja riekkui suuna päänä ryyppyseuroissa. Pariisi oli Sternelle riemuvoitto, vaikka mitään hänen kirjoittamaansa ei ollut vielä ranskaksi käännettykään.

Matkakirjaa aloitellessaan Sterne seurasi ajan käsikirjoitusten kuivakkaa tyyliä, mutta hylkäsi sen pian liian vaivalloisena ja ryhtyi sepittämään niitä näitä humoristiseen ja sarkastiseen sävyyn. Ensimmäiseksi kohteeksi osui Calais, josta kirjoittaja myöntää tietävänsä juuri sen verran, minkä parturi oli hänelle kertonut partaveistä teroittaessaan. ”Sillä ilta oli hämärtynyt, kun saavuin, ja lähtiessäni seuraavana aamuna oli pilkkopimeää.”

”Ennen kuin poistun Calaisista”, matkakirjailija sanoisi, ”olisi kenties paikallaan kuvailla sitä.” — Minusta se ei ole ollenkaan paikallaan — miksei mies voi kulkea kaikessa rauhassa kaupungin halki ja antaa sen olla, kun sekään ei puutu häneen, täytyykö hänen kääntyillä sinne tänne ja vetää esiin kynänsä jok’ikisen kohtaamansa koirankopin kohdalla, pelkästä näyttämisen halusta. (Tristram Shandy s. 418)

Pater Lorenzo -nuuskarasia, kannessa Moulinsin onneton Maria. (Enamel Patch Box, Bilston)

Nuuskarasioiden veljeskunta

Erään sattumuksen vuoksi oli Sterne tullut kohdelleeksi Calaisissa kerjäläismunkki Isä Lorenzoa tylysti kieltäytymällä munkin tarjoamasta nuuskasta. Katumuksen iskettyä oli Sterne vaihtanut suurieleisesti oman tyylikkään emaliupotuksin koristellun nuuskarasiansa munkin vaatimattomaan häränsarveen. Jostain syystä juuri tämä episodi nostatti saksalaisen lukijakunnan tunteet pintaan ennennäkemättömällä tavalla.

Muutamat saksalaiset kirjailijat, kuten Hirn kirjoittaa, saivat päähänsä perustaa ”ystävyys- ja tunteellisuusliiton, jossa Isä Lorenzon nuuskarasian piti olla ritarimerkkinä ja koossapitävänä symbolina”. Johan Georg Jacobi (Goethen ystävän Fritz Jacobin veli) julkaisi 1769 avoimen kirjeen, ”joka ilmoitti, että eräs seura herroja ja naisia oli päättänyt hankkia itselleen kukin nuuskarasian, jonka ulkokanteen oli kultaisin kirjaimin kaiverrettu Pater Lorenzo ja sisäkanteen Yorick”.

Lorenzo-rasiat saivat sangen suuren levikin. Hampurista, jossa liitolla oli keskuksensa, lähetettiin paljon rasioita ylt’ympäri Saksaa, vieläpä Tanskaan ja Liivimaahankin. Eri tahoilla, Strassburgissa ja Koburgissa jne, perustettiin uusia, itsenäisiä yhteenliittymiä Lorenzo-veljeskunnan merkeissä. (Vanhat postivaunut s. 92)

Tähän liittyy vielä yksi kummallinen episodi. Postivaunujen vieriessä läpi Moulinsin kantautui matkustavaisten korviin perin surullinen huilun ääni. Soittaja oli sittemmin Sternen ansiosta koko Eurooppaa itkettänyt Moulinsin Maria. Järkensä menettänyt kaltoin kohdeltu Maria-tyttönen istui puun juurella vuohensa kanssa ja soitti surullista sävelmää. Kun näkymään lisättiin vielä ikihempeä pastori Yorick, oli se valmis leviämään painokuvina kaikkialle – myös Lorenzo-rasioiden kansiin. Tosin kapinen vuohi vaihtui vaivihkaa söpöön koiranpentuun.

Tämän kohtauksen jälkeen suunniltaan liikuttunut pastori Yorick hoippui ”hämähäkinkoivillaan” takaisin postivaunuihin. Taustalla kuului yhä tuo munaskuita myöten riipivä huilunsoitto. Mutta matka jatkui ja kirjoittaja muisti yhtäkkiä: ”Mikä oivallinen ravintola odottikaan meitä Moulinsissa.”

Vastaisku tuli nopeasti, se oli ollut jo jonkin aikaa ilmassa. Tosin kuolema ehti napata Sternen maaliskuussa 1768, joten hän ei ehtinyt kokea maineensa menettämistä ja muistonsa häpäisemistä. Vastaiskun takana oli satiirikko ja anglofiili Georg Christoph Lichtenberg – häpeämättömän vihainen mies. Lichtenberg matkusti Englantiin ja siellä Sternen entiset tukijat parjasivat häntä kuin vierasta sikaa. Hänen sentimentoonsa ei voinut luottaa, todettiin, se oli pelkkää teeskentelyä.

Elämäkerturinsa mukaan jopa Byron sanoi halveksivansa miestä, joka oli jättänyt vanhan äitinsä ja sisarrukkansa heitteille. Sitä oli vaikea uskoa, kun ottaa huomioon Byronin omat kotiolot. Tuo heitteillejättö ei pitänyt aivan paikkaansa. Sterne kyllä tuki poloja sukulaisiaan taloudellisesti, mutta ei halunnut pieneen pappilaansa lisää kahta naispuolista riivinrautaa, kun hänellä oli siellä jo yksi ennestään – vaimonsa Elizabeth.

Lichtenberg kaivoi esiin kaiken mahdollisen pilkatakseen Sterneä ja ivatakseen julmin sanoin nuuskarasiayhdistysten tunteilevia hölmöjä. Hyviä ja avosydämisiä ihmisiä on turha etsiä sellaisten ”tunteilevien korupuhelijoiden” joukosta kuin Sterne, totesi Lictenberg. ”Kolmen pennin kolikko hätää kärsivälle on aina enemmän arvoinen kuin suurinkaan osanoton kyynel.” ”Unissani olen paljon sääliväisempi kuin valveilla”, kirjoitti Lichtenberg osuvasti ”Töherryskirjaansa”.

Esseisti ja kulttuuripersoona Yrjö Hirn kirjoittaa 1920-luvun näkökulmasta, jolloin jo ihailtiin Goethen kaltaisten kirjailijoiden asiallista esitystapaa ja halveksittiin ylenpalttista tunneherkkyyttä. Yleisesti todettiin Tristram Shandy romaanina käännöskelvottomaksi ja episodimaisessa juonettomuudessaan lähestulkoon lukukelvottomaksi.

Tässä ainaisessa itkuvalmiudessa on jotakin, joka hyvin soveltuu Laurence Sternen persoonalliseen temperamenttiin, sellaisena kuin sen oppii tuntemaan hänen kirjeenvaihdostaan rakastettujensa kanssa. Siinä on myöskin jotakin, joka on tunnusmerkillistä koko sille sukupolvelle, johon hän kuului, sen kyynelrauhasten toimintakyky kun näyttää olleen paljon korkeammalle kehittynyt kuin myöhempien polvien. (Vanhat postivaunut s. 80)

Mutta eihän sen näin pitänyt mennä eikä mennytkään. Nykyisenä postmodernina aikana voimme jälleen olla varmoja tarttuessamme Tristram Shandyyn, että meillä on käsissämme yksi kaikkien aikojen suurimmista romaaneista. Sitä on verrattu Rabellais’n Gargantuaan, Joycen Ulussekseen ja ties mihin. Ja aivan turhaan, sitä ei voi verrata mihinkään – se on aivan omanlaatuisensa nerouden ja hulluuden tuotos. Sitä paitsi jos arvioisimme kirjallisuutta tekijöidensä elämäntapojen kunnollisuuden mukaan, ei jäljelle jäisi montaakaan mestariteosta. Sellaisia hunsvotteja ne ovat olleet, kirjailijat.

Oi kunpa isäni tai äitini, tai suoraan sanoen molemmat, sillä he olivat siihen toki kumpainenkin yhtä velvolliset, olisivat vähän katsoneet, mitä tekivät pannessaan minua alulle.

– Tristram Shandy

Yrjö Hirn: Vanhat postivaunut, suom. Alvari Rinne, WSOY 1926.

Laurence Sterne: Tristram Shandy, elämä ja mielipiteet, suom. Kersti Juva, WSOY 1998.

Laurence Sterne: A Sentimental Journey Through France and Italy (1768)

https://www.gutenberg.org/files/804/804-h/804-h.htm

Goethe matkustaa Roomaan 21.10.2011.

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2011/10/goethe-matkustaa-roomaan.html

Sterne and Death by Thomas Patch (1768). The Print Collector/Print Collector/Getty Images.