torstai 31. elokuuta 2017

TAIDETEOKSEN AJATON LÄSNÄOLO


Viisas ei vaihda sanoja kuvan ”väärään valuuttaan”. Kuva SJT.


Kuvallisuus ei ole läheskään kokonaisuudessaan tietoisuuden piirissä.
Jussi Kotkavirta

Montako tosiasiaa tai propositiota valokuva ilmaisee? Ei ainoatakaan tai lukemattoman määrän – sanat ovat väärää valuuttaa kuvaan vaihdettaviksi.
Donald Davidson


Suomen Filosofinen Yhdistys järjesti 2007 ”yhden sanan kollokvion”, jonka aiheena oli Kuva. Samannimisessä artikkelikokoelmassa (2009) esitellään lukuisien tutkijoiden ja kirjoittajien toimesta lähes kaikki mahdollinen ”kuvan kuvallisuudesta”. Siihen ei oikeastaan ole mitään lisäämistä – sanat ropisevat kirjan sivuilta verkkaan kuin sadepisarat peltikatolle. Ymmällään oloa voisi paeta jonnekin muuallekin. Sitä paitsi sataa kaatamalla, enkä tiedä mihin ryhtyä vai ryhtyäkö ollenkaan.

Modernismin kultakautena abstrakti kuvataide – eritoten maalaustaide – lupasi ajattoman taidekokemuksen, jossa teoksen läsnäolo ilmestyi kokijalleen ilman viivettä menneeseen ja venytystä tulevaan. Ensimmäisen kerran inhimillisen havaintokokemuksen historiassa nykyhetki oli saanut konkreettisen kuvauksensa – tarkan olemisen paikan. Vai oliko? Eikö siihen tyhjiöön – puhtaan kuvallisen ilmenemisen tilaan – ilmestynyt tuota pikaa jotakin kerronnallista kuorrutusta – kontekstia, joka vaati lähempää ajallista tarkastelua. Ja seuraavaksi jo vaadittiin uupuneelle kokijalle väliaikaa – tuulihattu ja tuhti viinaryyppy.

Charles Peircen mukaan jokaista havaintokokemusta edeltää silmänräpäyksellinen puhdas – ”mistään tarkoituksesta riippumaton” – nyt-hetken läsnäolo (prensentness). Siis tuo siunattu nykyisyyden kuilu häivähtää esiin, olipa havainnossa perimmältään kysymys millaisesta intentionaalisuudesta hyvänsä. ”Tämänhetkisyys (the present) on juuri sitä, mitä se on, siitä huolimatta, mikä on poissa(olevaa), huolimatta menneisyydestä ja tulevaisuudesta.” (Peirce 1998)

Peirce viittaa ilmeisesti Husserlin ”nykyisyyden” määritelmään. Kuten muistamme, myös Derrida suhtautui perin nuivasti Husserlin nyt-hetken viipyilevään luonteeseen, jossa menneisyyden viive (retentio) jarruttaa nytteisyyden kokijaa samalla kun tulevaan kurottautuminen (protentio) tekee siitä lopullisesti mahdottoman paikan asua ja olla. ”Aporian ensimmäinen vaihe koskee ajan ajattelemista jonakin jaettavana. Aika on jaettavissa osiinsa, mutta silti mikään sen osista, mikään sen nyt-hetkistä ei ole läsnä nyt.” (Derrida 1972)

Altti Kuusamo kirjoittaa artikkelissaan Kuvan poeettisen läsnäolon ideaalin kysymyksiä Peircen läsnäoloisuuden (presentness) kokemuksesta: ”Läsnäolo ja välittömyys ovat kuitenkin juuri niitä käsitteitä, joiden semioosinen petollisuus on helppo havaita (…) – ikonisena kategoriana quality of feeling liittyy maailman monimuotoisuuden poeettiseen havaitsemiseen silloin, kun se on havainnolle läsnä minkään muun sitä häiritsemättä. Läsnäolo viittaa siten oikeastaan kontekstien hetkelliseen poissulkemiseen.” Samalla tavoin kuin tapahtuu Husserlin kuvaamassa fenomenologisessa reduktiossa – paluussa ”puhtaan kokemisen äärelle”.

Puhtaan ajattoman näkemisen esteiksi taideteoksessa muodostuvat erilaiset esittäviksi esittäytyvät representoivat ainekset, jotka on jo ennen ilmenemisiään sulkeistettava havainnon reduktion ulkopuolelle. Muutoin kokija ajautuu meditatiivisesta (välittömän läsnäolon) tiedostuksesta suin päin ajan poimuihin – vitkasteluun ja hosumiseen – ja sitä kautta laskelmoivaan ”hyötyajatteluun”. Sellaisesta suosta on vaikeaa – ellei peräti mahdotonta – löytää tietä takaisin kuvan poeettisen läsnäolon väreilyyn.

Turha sanoakaan, että juuri tuo esittävä ja kuvan ulkopuolelle viittaava kertova aines on useimmille kuvan katsojille tärkeintä ja rakkainta, mitä kuva saattaa mukanaan kokemuspiiriin raahata. Provokatiivisesti voisi ajatella, että valokuvassa ei mitään muuta ainesta olekaan – mutta ääneen sitä ei kukaan ole uskaltanut sanoa. Harhautuminen kauas kuvan kuvallisuudesta (visuaalisuudesta) on johtanut käsitykseen kuvan kielestä, jonka lukutaidon puutteesta niin monet ”asiantuntijat” ovat syvästi huolissaan.

Valtavan kuvapaljouden ja kuvallisten viestien vaiheilla lymyää epäilys, että me emme ehkä osaa lukea ja ymmärtää kuvia oikein. Teemme alituiseen vääriä johtopäätöksiä, vaikkakin nykyään jo osaamme epäröimättä ”erottaa todellisuuden ja kuvan toisistaan”, kuten Jussi Kotkavirta kirjoittaa artikkelissaan Miksi kuvia on hankala lukea? Modernin voittokulun myötä abstraktin taiteen hyväuskoisille katsojille (ja taiteen harrastajille) tyrkytettiin (ja tyrkytetään yhä) kuvan lukemisen aakkosia, jotka opittuaan jokainen viitselikkö osaa ”lukea” kuvaa kuin Aapista ikään.

Sellaisia kuvallisia aakkosia tai pysyviä kielen perusyksiköitä, joista voisi muodostaa sanoja ja lauseita, ei ole, korostaa Kotkavirta. Kuvan informaatio on äärimmäisen tiheää – se voi viitata moniin eri suuntiin, ”eli minkä tahansa kahden merkityksen välistä voidaan löytää aina jokin kolmas”. Kotkavirran mukaan kuvat edeltävät ja konstituoivat puheen ja kirjoituksen tuottamista. ”Puhe kuvien lukemisesta ja lukemisen taidosta voi johtaa harhaan, mikäli se saa unohtamaan kuvien todellisuuden itsenäisyyden ja omalakisuuden, kuvien täyteyden ja tiheyden, niiden havaitsemisen ja kokemisen radikaalin yksilöllisyyden sekä niiden välittämien viestien tiedostamisen vaikeuden.”

Kuvan arvoituksellinen pinta on myös harvaa. Häpeämättömästi kuva jättää ilmenemiseensä aukkoja ja näkemisen esteitä (ellei peräti ansoja), joista viaton kuvan kokija (katsoja/lukija) ei osaa olla lainkaan huolissaan. Päinvastoin me uskomme totisin naamoin, että yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Ludwig Wittgenstein esitti Tractatuksessa (1921) ajatuksen, että jokainen kielen lause voidaan ymmärtää kuvaksi. Tämän ”hyvän idean” Jaakko Hintikka kaataa artikkelissaan Onko kaikki ajattelu kuvittelua? Jotta ajattelu voisi olla kuvallista, se vaatisi valtavan ellei peräti äärettömän määrän kuvia.

Hintikan mukaan kuva ”jättää esittämänsä todellisuuden näkymättömät puolet täysin avoimiksi”, joten ”kuvallisella informaation esitystavalla on siis tärkeitä periaatteellisia rajoituksia”. ”Kuvallisen esittämisen mielenkiintoisin piirre on täten se, että kuvan käsitteeseen liittyy olennaisesti vastakohta näkyvän ja näkymättömän välillä. (…) Kuvassa näkymättömästä todellisuuden puolesta kuva sitä vastoin ei anna mitään informaatiota, ei kategorista eikä ehdollista.” Joten kuvan täydentäminen epäonnistuu, sillä millään määrällä vastakkaisia kuvia ei ”ilmenemisen aukkoja” voi paikata. Joten viisas ei Donald Davidsonin neuvoa noudattaen vaihda sanoja kuvan ”väärään valuuttaan”.

Entä runous ajattoman kokemuksen näkökulmasta. Sanotaan (tai väitetään sanotun), että Baudelairen runoudessa (ja ehkä joidenkin muidenkin) tapahtui ratkaiseva muutos – runous vaikeni. Siitä tuli ”ajattomuudessaan” ilmestyksen kaltaista – sitä ei voinut enää lausua ääneen. Walter Benjamin kirjoittaa kirjassaan Silmä väkijoukossa (1989) Baudelairen Spleen-runojen esineistyneestä ajasta, jossa ”minuutit peittävät ihmiset hiutaleiden tavoin”, ja jokainen ”sekunti tapaa tajunnan tilassa, jossa se on vangitsemaisillaan sen aiheuttaman shokin”. Mutta se myöhästyy joka ainoa kerta, sillä mitään ei ole enää läsnä – ”kevään suloisen tuoksu on jo kadonnut”.

Ja minut hotkaisee aika kaiken ahmiva,
kuin jäisen ruumiin lumivyöry mennessään.
Charles Baudelaire


Kuva, Acta Philosophica Tamperensia, vol. 5, toim. Leila Haaparanta, Timo Klemola, Jussi Kotkavirta, Sami Pihlström. Tampere University Press 2009.
Walter Benjamin: Silmä väkijoukossa, suom. Antti Alanen, Odessa 1989.

Näin on päästy jälleen takaisin syystuulessa
natisevaan vinttikammioon – ikään kuin ei olisi
sanottu mitään – vain hiljaisuus hankaa
itseään vasten toista hiljaisuutta!


keskiviikko 16. elokuuta 2017

KUKA VIIMEKSI NAURAA


No shit! Kuva SJT.


Oi, huokasi tyttö, Suomi on niin suuri ja me niin pienet! Emme ikinä löydä kotiamme.
Zacharias Topelius


Penkkiurheilijaelämää

Tänä kesänä on TV:stä tullut urheilua aivan liikaa, vaan pakkohan ei ole sitä katsoa. Katsoin kumminkin. Kalevan kisat kisattiin niin lähellä, että kannustushuudot kuuluivat avoimesta ikkunasta. Ihmettelin naisurheilijoiden tapaa läimiä kämmenillään reisiään ankarasti ennen urheilusuoritusta. Onko se jokin virallinen metodi vai meemin tavoin urheilumaailmaan levinnyt pakkomielle.

Varsinkin vanhemmilla naisilla on ollut tapana kiihtyneessä tilassa ”mäiskiä kämmenillä reisiinsä”. Tässä muodossa toimenpiteen tuntee Kielitoimiston sanakirjakin, vaikka ei annakaan sille mitään selitystä. Kun lapsuudessani kylän ämmät alkoivat mäiskiä reisiinsä, me kakarat pakenimme metsään ja tulimme takaisin vasta iltahämärissä. Varmuuden vuoksi.

Nyt olen joutunut seuraamaan myös Lontoon MM-kisoja tarkistaakseni, onko reisien mäiskiminen kansainvälinen ilmiö. Ei ole, se on heti sanottava. Kaikenlaista outoa elettä ja tointa eri maiden urheilijat ennen suoritusta harjoittavat, mutta reisien mäiskimistä en havainnut. Joten kyse on ilmeisesti suomalaiskansallisesta perinteestä. Kaunista katsottavaa se ei ole, mutta perinteet kunniaan, olivatpa ne miten älyttömiä tahansa.

Suomalaisilta mainiosti (nuivasti) sujuneiden MM-kisojen motoksi on noussut tokaisu: ”Näin tällä kertaa!” Siinä ikään kuin vihjataan, että muitakin kertoja on tulossa ja silloin asiat ovat toisin. Ehkä tämä lievennys estää suomalaista mitalinnälkäistä penkkiurheilijaa menemästä äkkipikaisesti hirteen. Siinä köyttä rasvatessa muistuu mieleen, että keskiolut ja lenkkimakkara tasoittavat ja lyhentävät sopivasti pitkääkin elämää.

Usein unohtuu vanha hokema, että urheilussa voittoa tärkeimpää on rehti kilvoittelu. Ja ketkä sen rehdimpiä ovat kuin suomalaiset. Eivät ketkään. Sitä paitsi voittajalle ei riitä mikään, hän himoitsee yhä vain uusia voittoja – kolmas sijakin on ankara pettymys. Katsokaa vain noita lyötyjen entisten voittajien myrtsejä naamoja Lontoon taivaan alla. Kun taas häviäjälle saattaa hyvinkin riittää yksi kunnon rökäletappio.

Kiihkomieliset urheilujohtajat lietsovat nuorison alttiisiin mieliin, että täydellinen antautuminen urheilulle johtaa tuloksiin – ja lopulta unelmat toteutuvat. Esimerkiksi tarjotaan menestyneiden urheilijoiden jorinoita. Se on suuri valhe. Jokaista menestyjää kohti on kymmenentuhatta epäonnistujaa. Joten oppikaamme rakastamaan epäonnistumista – tehkäämme siitä voima ja tie tiedostavaan elämään. Sen sijaan, että huudamme kurkku suorana lisää rahaa ja resurssia kilpaurheilulle.

Voittajat itkeköön, sanoi Laozi jo yli 2000 vuotta sitten. Urheiluväkeä viesti ei ole vieläkään saavuttanut. Tätä kirjoittaessani miesten keihäänheiton loppukilpailu on parhaillaan menossa, joten täällä vinttikammiossa ei vielä ole tietoa miten siinä käy. Puhkeammeko itkuun vai räjähdämmekö nietzscheläiseen nauruun – häviäjien räväkkään hekotukseen.


Jotakin aivan muuta

Viluinen on kesä ollut Tukholmassakin, joten maineikas Allsång på Skansen ei ole oikein noussut siivilleen, vaikka monet ruotsalaistähdet ovat lavalle kivunneetkin. Alkukesästä itse Tomas Ledin yritti piiskata yleisöön hurmosta mutta turhaan. Hän ei uskaltanut esittää ikihittiään Sommaren är kort, mikä oli viisastakin, kun ottaa huomioon millaista suvinen sää on ollut. No, lyhytkin kesä olisi ollut parempi kuin ei kesää ollenkaan.

Kesän mittaan on tunnelma kuitenkin Skansenilla parantunut. Siitä ansio menee kokonaan naisten nimiin. Mukavasti pulskistuneen (kuten me ruotsalaiset sanoisimme) Lisa Nilssonin äänessä on yhä taikaa. Samoin on laita Lisa Ekdahlin – tuon lähes eteerisesti väreilevän henkiolennon. Suomesta ei sellaista naistyyppiä löydy lainkaan – täällä niin naiset kuin miehetkin tarpovat polviaan myöten reaalitodellisuudessa.

Mutta lopullisen niitin kesän kavalkadiin löi The Sounds yhtyeen huikea laulusolisti Maja Ivarsson – nuuskaavaa tuhma tyttö Skånesta. Tuhmat tytöt tulevat Skånesta – miten heitä ihailenkaan!

Lisa Ekdahlin uusin levy När alla vägar leder hem on suorastaan provokaatio. Ekdahl väittää kaikkien teiden johtavan kotiin, vaikka aikojen alusta saakka on tiedetty, että kaikki tiet johtavat Roomaan. Kukaan muu kuin ruotsalainen – sfääreissä leijuva Lisa Ekdahl – ei uskaltaisi nykypäivän spektaakkelissa sanoa mitään tällaista. Hän olisi ollut kuin kotonaan Topeliuksen fantasiassa Koivu ja tähti – tuossa karmeassa kärsimysnäytelmässä, jolla alakouluaikojani piinattiin.


No shit!

Aamu-TV:ssä haastatellaan uutta USA:n kirjeenvaihtajaa. Mikä siellä erityisesti kiinnostaa? No, erityisesti kiinnostaa tavallisen ihmisen elämä, miten esimerkiksi tavallinen perheenäiti kokee amerikkalaisena olemisen. Niin syvältä me olemme sosiaalisen myötähäpeän syömiä, että kukaan ei uskalla ääneen sanoa, mikä häntä oikeasti kiinnostaa. Camoon, ei ketään kiinnosta tavallisen ihmisen elämä – ei edes tavallista ihmistä.

Täällä Villenraitillakin eletään suurimman osan aikaa tavallista elämää. Mutta eihän se ketään kiinnosta – tavallisen Tannisen elämä. Tänne Art House Angstilaan tullaan nimenomaan katsomaan vinttikammiossa epätavalliseksi itsensä meditoineen Tannisen taidetta. Ehkäpä samalla halutaan nähdä sekin, että onko se niin hullu kuin kaupungilla kerrotaan. Ja hitto soikoon, mistä minä tietäisin, mitä tavallinen elämä on – missä minä sellaista olisin nähnyt. En missään!

Maailma on epäonnisille omistettu. Maailma on aina oleva hullu, ja ne jotka luulevat sen parantavansa ovat hulluista hulluimmat.
Voltaire

 

tiistai 8. elokuuta 2017

RAJAPINNAT KOHTAAVAT


Art House Angstila ilta-auringon hehkussa. Tiina Asunmaan maalarinaisten jäljiltä talo on puhjennut aivan uuteen väriloistoon. Talon vanha nimikin on alkanut vaikuttaa kuppaiselta oksymoronilta. Kuva SJT 2017.


Yhteisöelämä on jatkuvasti kurjistunut kulkiessaan olemisesta ja toiminnasta omistamiseen, jonka viimeisenä vaiheena on pelkkä ”näkyminen”.
Jussi Vähämäki


Nykyajan ylikuumentuneen todellisuuden ja sosiaalisen median paineessa myös taide taiteena on alituisen säätämisen kohteena. Taiteena tarjoillaan kaiken sortin sijaistoimintaa – taiteen näköistä korviketta. Milloin mistäkin mediakeitoksesta ponnahtaa esiin uusi ilmiö, joka juuri nyt on ”kuuminta uutta”. Tärkeintä on, että se on helposti kulutettavaa ja että siitä saadaan nopeasti kaikki irti.

Taiteen kenttää ohjastetaan uusin keinoin. Kulttuurilautakunnat ovat kadonneet ajat sitten. Tilalle saatiin ensin vapaa-ajanlautakunnat ja nyt lopun aikoina esiin ovat putkahtaneet ”hyvinvointilautakunnat”. Näin on vähin äänin siirrytty taiteen – sivistymisen ja valaistumisen – tieltä viihtymisen ja askartelun valtaväylälle.

Myös taidemuseot ja -galleriat ovat ryhtyneet noudattamaan tätä yhteisöllistä viitoitusta. Toimintatuet tulevat yhteiskunnan kassasta, joten on syytä rientää sinne, missä kuvitellaan kaikkien muidenkin olevan. Jos missä niin taidemaailmassa halutaan olla ajan hermolla. Taannoin media levitti jonkin gallupin tuloksena uutista katutaiteen uudesta tulemisesta.

Jo seuraavana päivänä johtavat taidemuseot ilmoittivat olevansa katutaiteen asialla. Kulttuuritoimijat yllyttivät taiteilijoita käymään katujen ja rakennustyömaiden aitojen kimppuun. Ehtipä se ennen kunnallisvaaleja erään puolueen ohjelmaankin. Vaan muutamassa kuukaudessa into laantui ja katutaiteilijat katosivat kylmiltä kaduilta.

Maalaustaiteen teoksilla näyttelypaikkaa hakiessa saa kieltävän vastauksen, jossa vedotaan uuteen näyttelystrategiaan, jonka puitteissa etsitään uusia taidemuotoja – teoksia joissa rajapinnat kohtaavat. Usein näyttelyissä näkeekin teoksia, joista rajapintojen kahnaus on hävittänyt niin teoksellisuuden kuin taiteenkin. Mutta yleisö saakoon, mitä yleisö haluaa – tai mitä yleisön kuvitellaan haluavan.

Millaista taidetta yleisön – taiteen kokijan – ylipäätään pitäisi haluta. Olen tehnyt pitkän uran kuvataiteen ammattilaisena enkä silti tiedä, mitä haluan. Toivon saavani nähtäväkseni ja koettavakseni hyvää ja yllätyksellistä taidetta. Ei tulisi mieleenikään lähteä keneltäkään taiteilijalta haluamaan yhtään mitään. Ja näin luulen olevan muidenkin yleisöön lukeutuvien laita.

Miten tämä ohjastaminen vaikuttaako sitten taiteeseen. Ainakin apuraha-anomukset muotoillaan niin, että ne tyydyttävät avustuksia jakavien lautakuntien säätäjiä. Ehkä taidetta silti tehdään niin kuin sitä on aina tehty – taiteen ehdoin. Ja kaikki ovat tyytyväisiä, paitsi ne tien oheen jääneet, joilta ei koskaan kysytä mitään.

Uutta taideilmiötä odotellessa!


Ilmestynyt kolumnina Ilkassa 9.8.2017.


Muutama lisähuomio:

Nämä taidetoimijoiden lanseeraukset uuden taideilmiön etsinnässä ovat kuitenkin varsin nössöä luritusta – ei noilla määreillä uutta luovaa innovaatiota löydy. Kannattaisi vapauttaa kielenkantimet vanhoista käytännöistä ja turhasta jahkaamisesta – ja antaa eetoksen laulaa. Mallia voisi ottaa vaikkapa Charles Jencksin linjanvedosta, jota lukiessa näkee sielunsa silmin uusien ajatusten törmäilevän tajunnan laajentuneessa avaruudessa. Jencksin ajeerauksessa rajat kaatuvat ja pinnat paukkuvat, tekee mieli tarttua saman tien pensseliin, kynään, hakuun, harjaan tai mihin tahansa kättä pidempään:

Kompleksisuus on teoria siitä, miten vuorovaikutuksessa olevat komponentit voivat saavuttaa emergentin organisoitumisen, kun ne (lisäämällä energiaa, materiaalia, tai informaatiota) työnnetään kauas tasapainotilasta järjestyksen ja kaaoksen väliselle kynnykselle. Tämä tärkeä raja tai kynnys on kohta, jossa systeemi usein hyppää, jakautuu tai on luovasti vuorovaikutuksessa uudella epälineaarisella, arvaamattomalla tavalla (Heureka-hetki) ja jossa uutta organisoitumista voidaan pitää yllä feedbackilla ja jatkuvalla energian lisäämisellä. Tässä prosessissa laatu emergoituu spontaanisti itseorganisoitumisena, merkityksenä, arvona, avoimuutena, fraktaalisina malleina, puoleensa vetävinä muodostumina ja (usein) kasvavana kompleksisuutena (suurempana vapauden asteena). (suom. Pekka Passinmäki)


Sellainenkin tosiasia on päässyt unohtumaan, että juuri maalaus taideteoksena ja maailmoivana oliona on silkkaa reaalitodellisuuden ja imaginaarisen rajapintaa. Maalaus maalauksena – ilman mitään esittävää tukiverkkoa – on vedenpitävä todistus rajan olemassaolosta, ei jonkin päättymisen vaan pikemminkin jonkin alkamisen pintana. Värien taide – maalin levittämisen käytäntönä – on yhä kumouksellisinta toimintaa, jota pienten valaistumisien polulla voi harjoittaa. Ehkäpä kerta hutkauksella valaistuneet eivät maalaustaidetta harjoitakaan.

Maalaus tarjoaa yhä mahdollisuuden kurkottaa intentionaalisuuden tuolle puolen ja nähdä mitä tahansa ”suurempana vapauden asteena” – niin vaikeaa kuin se onkin. Vuosikausia olen seurannut ihmisiä, jotka vierailevat täällä Art House Angstilassa. Suurin osa kävijöistä hakee epätoivoisesti pelastavaa esittävää (kerronnallista) ainesta maalauksistani. Usein joudun auttamaan keksimällä jonkin tarinan näkemisen tueksi, jota angstin partaalle ajautunut maalausteni kokija pääsee järjissään talosta ulos.

Tämän päivän näyttelyissä nähtävä taide on usein ohentunut ”taiteesta” ohueksi kuin vuoristoilma. Sellaisen kuvitellaan olevan ihmiselle hyväksi – se tuottaa hyvinvointia ja pidentää jopa ikää. Mikä minä olen siitä mitään sanomaan. Voin jo nyt hyvin kuvitella sellaisen tulevaisuuden, jolloin taide tai paremminkin taidekokemus on kadonnut maailmasta. Vanhat taideteokset roikkuvat yhä museoiden seinillä, mutta ne synnyttävät vain lievää hybristä ja sekalaisia tunnereaktioita (affekteja). Sellainen taide voidaan aivan hyvin korvata joillakin pillereillä – sellaisia varmaan on jo.


Charles Jencks: Complexity Definition and Natures Complexity, 1997.