perjantai 25. tammikuuta 2013

ENNENAIKAISET JÄÄHYVÄISET TAIDEKRITIIKILLE



     Asiantuntijat koolla. The Mustard Seed Garden Manual of Painting.


Yksin kauneus tekee koko maailman onnelliseksi, sillä jokainen olento unohtaa rajoituksensa tässä taikapiirissä.”
Friedrich Schiller

Minä uskon Jumalaan, Mozartiin ja Beethoveniin, Pyhään Henkeen ja yhden, jakamattoman taiteen totuuteen. Uskon, että kaikki tulevat tämän taiteen kautta autuaiksi, ja että siksi on jokaiselle sallittu kuolla sen puolesta nälkäkuolema, Amen”
Richard Wagner, rukous (osa) novellista Kuolema Pariisissa 


Taiteen maailma koostuu lukemattomasta määrästä ennakkokäsityksiä ja kriteerejä, vaikka tarkalleen on mahdotonta nimetä edes yhtä ainoaa varmaa sääntöä, joka pätisi jokaisen taideteoksen kohdalla. Taiteen kokeminen on yhteisöllinen tapahtuma ja ilman yhteisiä kriteereitä ja aikaisempaa kokemusta ”taidetta” ei voisi olla olemassakaan. ”On mahdotonta ajatella, että nämä käytännöt olisivat tietyn yksilön keksintöjä”, kirjoittaa Richard Eldridge kirjassaan Johdatus taiteenfilosofiaan (2009).

Eldridge lanseeraa kirjassaan taiteen määrittelemiseen kätevän p-pisteen, jota ei pidä sekoittaa g-pisteeseen. Piste p:n ilmeneminen teoksessa on se tekijä, jolla voidaan tunnistaa ”hyvät ja laadukkaat” taideteokset kaikkien muiden mahdollisten artefaktien joukosta. Kriitikoille piste p on kullanarvoinen väline, sillä se takaa mahdollisuuden objektiiviseen ja kaiken puolin kohtuulliseen taideteosten arviointiin. Myös taiteilijat turvautuvat p-pisteeseen puhuessaan taideteosten merkittävyydestä, sommittelun dynaamisuudesta, ilmaisun voimasta ja ties mistä. Surullinen uutinen on, että tuollaista p-pistettä ei ole olemassakaan, joten ei mitään väliä vaikka sen sekoittaisikin g-pisteeseen.

Onko nyt todettava niin, että se kaikki uljas taidekritiikki, joka on arvottanut ”suuret taideteokset” erilleen kehnoista (tai ehkä vain hieman huonommista) kuin kullan sepelistä, onkin ollut silkkaa silmänlumetta ellei suorastaan huijausta. Renessanssin aikaan luotiin myytti luovasta taiteilijanerosta, joka oli ikään kuin se perusta jolla taideteosten arvo lepäsi. Myöhemmin syntyi myytti kaikkitietävästä kriitikkonerosta, jonka ”asiantuntemus” takasi taideteosten arvottamisen vakauden ja sen, että museoiden seinillä roikkuu parhaat mahdolliset taideteokset. Duchamp ei tähän uskonut, hänen mukaansa juuri tuo raudanluja ”asiantuntemus” takasi sen, että museoihin valikoitui keskinkertaista taidetta. Modernismin vahvat kriitikkonerot eivät enää arvottaneet pelkästään valmiita taideteoksia, vaan he puuttuivat myös taiteen tekemiseen, he loivat niin uusia ismejä kuin uusia taiteilijanerojakin.

Eldridge muistuttaa, että jo Platonin suhtautumista taiteeseen leimasi kade- ja vihamielisyys. Palton näki taiteen sattumanvaraisuuden uhkaavan ihannevaltionsa vakautta. Monissa muissakin taideteoreetikoissa tuo taiteilijoiden ”järjellä selittämätön” oikukas luovuus on aiheuttanut vastusta ja jopa suoranaista vainoa. Eldridge lainaa Schilleriä, jonka mukaan tuollainen kateuden, ymmärtämättömyyden ja kilpailun kautta syntyvä ”vastakohtaisuus” on kohti sivistystä rimpuilevan keskeneräisen yhteiskunnan merkki. ”Tämä voimien vastakohtaisuus on suurenmoinen väline kulttuurille mutta vain väline, sillä niin kauan kuin se vallitsee, ollaan vasta matkalla kohti kulttuuria.”

Modernin taiteen vuosikymmeninä uskottiin, että taideteoksia vallitsee tiedostuksen havainnossa ilmentymätön p-signaali – eräänlainen taiteen kieli – jonka kieliopin voivat oppia ainakin ”valitut” taiteen kokijat ja tekijät. Taiteen teoreetikot kävivät ahkerasti debattia taideteoksissa piilevistä näkymättömistä voimakentistä ja hyväuskoinen yleisö oli valmis vääntämään tajuntansa sellaiseen asentoon, että taiteen tuskalliset ”pakoviivat” antaisivat periksi ja paljastaisivat teoksen teoksellisuuden ja taiteen ikiaikaisena ”himertävän lumeen” salaisuuden. Sivistyneen henkilön mitat täyttääkseen oli kyettävä edes jollain tavoin osallistumaan taiteen kokemiseen ja ”seuraamaan näitä toimia älykkäällä tavalla”.

Vielä nykyäänkin saattaa törmätä noihin ”menneen ajan” kriitikoihin, jotka kuvittelevat omistavansa tuon mahtavan p-voiman tai ehkä he vain tavoittelevat vaikutusvaltaa käyttövoimanaan ”pelko, kateus tai toive hallita kulttuuria”. Sen enempää kriitikot kuin ketkään muutkaan eivät tiedä millaista taiteen pitäisi olla. ”Maailma on kaikki se mikä on niin kuin se on.” Taiteen laita on samoin. Siitä huolimatta säännöllisin väliajoin nousee joku marginaalin uinahtanut penäämään yhteiskunnallisesti osallistuvaa taidetta, vaikka taidehan osallistuu aina. Se vain osallistuu eri tavalla, toisin keinoin kuin poliittiset pilakuvat tai manifestit. Siinä on juuri taiteen voima, että se on järkisyiden ja arkitodellisuuden tuolla puolen. Taide voi universaalisti olla mukana kaikessa inhimillisessä ja silti karttaa kaikkia tulkintayrityksiä.

Mistä me kokijat tämän taiteen sitten löydämme. Onko meidän luotettava Humen ehdottamaan ”maun standardiin”, että on olemassa joukko luetettavia asiantuntijoita – taidekriitikoita – jotka pystyvät määrittelemään hyvän ja kestävän taideteoksen. Tämä tosin johtaa paradoksiin; jos on olemassa tällainen tietäjien joukko, niin sieltä ei kuitenkaan ole poimittavissa yhtä ainokaista ”tietäjää”, johon me voisimme luottaa. Samalla tavalla me uskomme siihenkin hankalasti todennettavaan asiaan, että ihmiskunta on tietoisuuden tilassa – mutta jos tenttaamme yhtä ainoaa ihmispoloa, jää koko tietoisuus kapeaksi kokoelmaksi oletuksia ja mielipiteitä. Mutta ehkäpä jossakin Himalajan luolassa istuu joku ”tietoinen”.

Humen vaatimukset objektiivisen luetettavalle kriitikolle ovat ”hyvä ymmärrys ja herkkä tunto, joita harjoitus on parantanut ja vertailu täydellistänyt ja joista kaikki ennakkoluulot on poistettu”. Eldridge on myönteinen Humen aksioomalle, joskin hieman epäileväinen: ”Voi olla vaikea löytää asiantuntijoita, joilla on kaikki nämä ominaisuudet, mutta heidän yhteinen tuomionsa asettaa maun standardin ei jokin ominaisuus, joka voitaisiin havaita mausta riippumatta ja joka olisi yhteinen kaikille aidosti onnistuneille teoksille.” Eldridgen mielestä me emme tule toimeen ilman standardeja, joten meidän on vain luetettava eräänlaiseen ”yhteiseen tuomioon”. ”Mikäli kukaan ei voi olla varma, että on oikeassa, kuinka voimme vakuuttaa toisemme olemalla samaa mieltä.”

Pierre Bourdieun mukaan sosiaalinen ehdollistuminen hallitsee makutottumuksia. Kaikki ehdollistuminen hallitsee kaikkea muutakin kuin makutottumuksia. Mutta me emme lähde tälle hetteikköiselle suolle, vaan kehotamme Bourdieuta vilkaisemaan tuota Humen lausuman kohtaa ”joista kaikki ennakkoluulot on poistettu”. ”Tärkeää on myös se, että näemme ja tunnemme itse tapaus tapaukselta, miksi teokset ovat arvokkaita. Todelliset tuomarit saattavat auttaa tässä ja näin ansaita jatkossakin kunnioituksemme, jos he eivät ainoastaan jaa tuomioita vaan esittävät valaisevaa ja ymmärtävää kritiikkiä.”


Kritiikin tehtävä on luoda ykseyttä aistien tasolla, toisin sanoen suostutella näkemään samalla tavalla ja kokemaan sama sisältö. Mikäli tässä onnistutaan, tuloksena voi olla tai olla olematta yksimielisyys tai se, mitä kutsutaan ”yhteydeksi”: tunneyhteisö, joka ilmaisee itsensä samanlaisissa arvoarvostelmissa.”
Arnold Isenberg

Richard Eldridge (2009): Johdatus taiteenfilosofiaan, Gaudeamus.

torstai 10. tammikuuta 2013

FILOSOFIAN LOHDUTUS



Lou Salomé, Paul Rée ja Nietzsche. Ehkä ainoa kuva koko valokuvauksen historiassa, jota ei voi kompromettoida kuvatekstillä. Merkillepantavaa on, että Nietzsche seisoo nöyränä kärrynaisojen välissä ja sensuelli venäläiskaunotar Lou Salomé vispaa ruoskaa. Rée on ikään kuin ylimääräinen hahmo asetelmassa, vaikka kolmas pyörä rattaissa on nimenomaan Nietzsche. Paljon lainattu Nietzsche-sitaatti ”Kun menet naisen luo, älä unohda ruoskaasi”, saa tässä täyden merkityksensä. Järkyttävää – jos olisi kesä, menisin puutarhan itkemään. (Photo: The studio of Jules Bonnet, Lucerne 1882)



Kunpa me ihmiset olisimme hedelmällisiä peltoja, emmekä antaisi minkään mennä haaskuuseen, vaan näkisimme jokaisessa tapahtumassa, asiassa ja ihmisessä tervetullutta lannoitusta.”
F. Nietzsche


Wittgenstein sanoi jotakin siihen suuntaan, että jos ihmiset tulisivat järkiinsä, filosofiaa ei enää tarvittaisi lainkaan. Mutta sitä pelkoa ei ole, joten filosofian tarve sen kuin vain kasvaa. Filosofiasta haetaan lohtua kaiken sortin ongelmiin ja erilaisia “viisauskirjoja” ilmestyy tiuhaan tahtiin. Parhaiten myy itsestäänselvyydet ja täydellinen hölynpöly markkinoituna iskevillä fraaseilla. Viime vuonna jopa Suomen valtio tilasi 700,000 eurolla (veronmaksajien rahoilla) tulevaisuudentutkimusta eli silkkaa huuhaata filosofi P. Himaselta, tuolta töyhtöhyypän näköiseltä veijarilta. Hänessä on samankaltaista olemuksellista ylenpalttisuutta kuin Nietzschessä, kunhan viikset vielä komistuvat. Hallituksen ”viisauden rakastajat” olisivat saaneet Nietzschen kirjat ilmaiseksi kirjastosta. Ja mikä ihmeellisintä, myös ”Himeroksen” kirjat ovat kirjastossa ilmaisia. Säästyneillä rahoilla olisi voinut ostaa lisää hyviä kirjoja kirjastoihin.

Muistamme kuinka Kekkosen ”hyvinä aikoina” poliitikot kävivät tilaamassa prognoosinsa ennustajalta, Aino Kassiselta, joka oli kaikkien poliitikkojen henkilökohtainen neuvonantaja. Joku voisi sanoa, että ajat ovat muuttuneet, mutta eivät ne ole. Paitsi, että nykyään jokaisella poliitikolla on vähintäänkin yksi henkilökohtainen avustaja-ennustaja. Mutta sekään ei riitä. Himasen kunniaksi on mainittava, että hänen tulevaisuuden profetiansa sisältää ainakin yhden kultajyvän: ”Kulttuuriin ja taiteeseen tulee investoida nykyistä enemmän. Taide on hyvä investointi, ja humanismi erityisen halpaa.” Mutta kukapa poliitikko tähän uskaltaisi tarttua – ei vaikka se olisi viimeinen oljenkorsi maailmassa.

Toki viisastelukirjojen joukosta saattaa löytyä todellistakin lohdutusta. Kohtalaisen hyvää luettavaa on Alain de Bottonin Filosofian lohdutukset (2003), joka valottaa maailmaan suhtautumista Sokrateen, Epikuroksen, Senecan, Montaignen, Schopenhauerin ja Nietzschen elämää ja ajattelua luovien. De Bottonin esittelemät filosofit ovat värikkäitä persoonia, joiden elämästä ja ajattelusta saa aikaiseksi mielenkiintoista ja särmikästä luettavaa.

Kirjassa etsitään lohdutusta epäsuosioon, turhautumiseen, riittämättömyyden tunteeseen, murtuneen sydämen ahdistukseen ja vaikeuksien kohtaamiseen. Hieman oikaisten voisi sanoa, että lohdutusta etsitään ihmissuhdeongelmiin – mihinkäpä muuhun! Ei kai kukaan ole koskaan kuullutkaan lohdutuksen tarpeessa olevasta erakosta. Mutta parisuhteessa kriisiin ajautuneita keikkuu terapiaklinikat pullollaan. Kaiken sortin ”ihmistieteiden” harjoittajat terapoivat ja psykologisoivat jotakin sellaista osaa ihmisen tietoisuudessa, jota ei minkään filosofian mukaan ole olemassakaan.

Juuri tähän ihmissuhdeongelmaan de Bottonin kirja ehdottaa Schopenhauerin lukemista. Koko ongelmahan syntyy yleensä oman ”minäisyyden” maksimoinnista toisen (tai jopa toisten) ihmisen kustannuksella, kun partneri ei osaa lukea kyseisen ”halukoneen” (kuten Deleuze sanoisi) tarpeita eikä antaa tarpeellista tilaa ”halutarpeiden” toteuttamiseen. Filosofian historian yrmein tyyppi ja suurin misantrooppi Schopenhauer sanoikin asiasta kaiken, vaikka minkäänlaisia henkilökohtaisia kokemuksia hänellä ei ollut. Schopenhauer ei asuntoonsa naisia laskenut, paitsi viimeistä edellisenä elinvuonnaan, kun hullunrohkea Elizabeth Ney tuli veistämään filosofin rintakuvaa. ”Tuntui kuin olisin ollut naimisissa”, totesi synkkä filosofi jälkeenpäin.

Parisuhteessa tahto menee järjen edellä ja panee yksilöt ryhtymään järjettömiin tekoihin, joiden päämääränä on (luonnon) tahdon mukaan tuottaa mahdollisimman terveitä ja tolkullisia jälkeläisiä. Hankaluuksia tuottava ”minä” ja omat ”halutarpeet” kannattaa heittää oitis perimmäiseen vinttikomeroon. Kyseessä ei todellakaan ole mikään itsensä toteuttamisen foorumi tai viihtyisä kyyhkyslakka, vaan kriisitilanne joka vaatii terveyden, omaisuuden, aseman ja kaiken muunkin uhraamista. Schopenhauerin mukaan kukaan meistä ei ole koskaan kaukana olotilasta, jossa haluaisi tarttua myrkkyyn ja lopettaa päivänsä saman tien. ”On vain yksi myötäsyntyinen erehdys, ja se on käsitys, että olemme olemassa ollaksemme onnellisia.”

Myyriin verrattuna ihmisillä on kuitenkin yksi suuri lohdutus olemassa, ja se on tietenkin taiteet. Ihmiset voivat sentään, kuten Schopenhauer toteaa, lohduttautua lukemalla kirjoja ja käymällä konserteissa, teatterissa ja taidenäyttelyissä. Noihin aikoihin ei vielä nykyajan ihmisten suurinta lohduttajaa ”shoppailua” ollut vielä olemassakaan. Ei ollut supermarkettejakaan – mitä nyt jokin härskiltä ihralta, tupakansavulta ja kissahtaneelta oluelta haiseva kyläkauppa. Mutta nykyisinä ”parempina aikoina” meidät kansalaiset on ajettu työn orjuudesta kuluttamisen orjuuteen. Kansalaisten ostovoima on erityisessä valtiovallan suojeluksessa. Kansalaisia siunaa ja kiittää tuloverotuksen ja ostovoiman epäpyhä allianssi.

Viimeinen de Bottenin kirjan suuri lohduttaja ja suuri yksinäinen on Nietzche, joka ei vellukseensa valinnut laakson yli vievää puistotietä vaan jyrkän taivaita hipovan vuoripolun. ”Vain kävellen hankituilla ajatuksilla on arvoa.” Nietzsche oli Schopenhauerinsa lukenut, ja oli taiteistakin suurin piirtein samaa mieltä vanhemman kollegansa kanssa. Teatterissa käydessään Nietzsche ei ollut parhaimmillaan; hänen mukaansa siellä eivät olleet parhaimmillaan edes lavalla olijat. Teatterissa ihmisestä tulee ”kansaa, yleisöä, laumaa, äänestyseläin, demokraatti ja mikä pahinta, lähimmäinen – itsensä naapuri”. Kuten Schopenhauerin niin Nietzschenkin sieluun musiikki avasi syviä väyliä. Hän ryhtyi jopa sävellystyöhön, mutta totesi pettyneenä saattaneensa teoksellaan musiikin jumalattaren Euterpen henkihieveriin.

Wagner sanoi vielä tuolloiselle ystävälleen Nietzschelle, että ”nähdäkseni sinulla on vain kaksi vaihtoehtoa, joko säveltää ooppera tai mennä naimisiin”. Wagner ei tiennyt, että Nietzsche oli itsekin harkinnut jälkimmäistä vaihtoehtoa ja katsellut sillä silmällä Wagnerin puolisoa Cosimaa. Juuri Cosimalle Nietzsche tunnusti ei siis rakkauttaan vaan yllättävän käännöksen: hän oli ajautunut ulos Schopenhauerin filosofiasta. ”Olen eri mieltä lähes kaikista hänen yleisistä väittämistään.”

Nietzsche ei enää uskonut elämää karttavaan askeettiseen filosofointiin ”pienestä tulenkestävästä kamarista”, jonne hän näki Schopenhauerin vetäytyneen kuin metsään piiloutunut vauhko hirvi. Nietzsche päätti ottaa maailmaa sarvista kiinni ja kohdata niin yläilmoissa raivoavat myrskyt kuin laakson asukkaiden umpimielisyydenkin, ja ryhtyä vaikka suhteeseen naisen kanssa – jos niikseen tulee. Hän oli päättänyt vastata maailman esittämään kysymykseen kyllä. Olivatpa olosuhteet mitkä hyvänsä, vastaus olisi aina sama, humaltuneen dionyysinen KYLLÄ! KYLLÄ! KYLLÄ!

Te tahdotte, jos mahdollista – eikä ole mitään mielettömämpää – poistaa kärsimyksen; entä me – näyttää kerrassaan siltä, että me tahdomme mieluummin saada sen suuremmaksi ja pahemmaksi kuin se on milloinkaan ollut!”
F. Nietzsche

Alain de Botton (2003): Filosofian lohdutukset, WSOY.