torstai 10. joulukuuta 2020

HUHTIKUU ON KUUKAUSISTA JULMIN


 

T. S. Eliot (pankkivirkailija, kustannustoimittaja, runoilija, esseisti) puutarhassa ja George-kissan seurassa, 57 Chester Terrace, Lontoo 1928. Kuvitusta teoksesta Peter Ackroyd: T. S. Eliot (1984).


Kaiken suuren taiteen perustana on lopullinen ikävystymisen – kiihkeän ikävystymisen tila.

T. S. Eliot


Modernin runouden klassikko T. S. Eliotin The Waste Land (1922) on ilmestynyt Markus Jääskeläisen uutena suomennoksena nimellä Joutomaa. Ensimmäinen Lauri Viljasen suomennos Autio maa ilmestyi jo 1949 kirjailijan saatua edellisenä vuonna Nobel-palkinnon. Siinä välissä teosta suomensivat ainakin Aale Tynni (1976) ja Ville Repo (1992), joten jokin siinä ilmeisesti jäi kaihertamaan.


Uuden käännöksen ensimmäinen lause on muuntunut alkuperäistä tekstiä mukaillen suorasukaiseen muotoon: ”Huhtikuu on julmin kuukausi.” – ”April is the cruellest month”. Jo tuossa ensimmäisessä ikonisessa säkeessä helähtää Eliotin runoelman kohtalokkaat kaiut. Ei ihmekään, että muutos sanajärjestyksessä on herättänyt pahennusta. Säkeen tunnistavat nekin, jotka eivät ole kyseistä teosta koskaan nähneetkään. Siitä on muodostunut ilmestyksenomainen julistus, jota ei käy kiistäminen.


Monen lukijan tomumajaa on vavisuttanut myös runoelman ensimmäisen jakson puolivälissä pahanenteisistä varjoista kohoava ennustus tai lupaus: ”...näytän sinulle pelon kourallisessa tomua.” – ”...I will show you fear in a handful of dust.” Vanhassa Lauri Viljasen suomennoksessa: ”...minä näytän sinulle ahdistuksen kourallisessa tomua.” Ville Revon versio: … näytän sinulle tomupivollisessa pelon.” Ja Aale Tynnin: ”...pivon täydessä tomua näytän pelon.”


Jo tässä vaiheessa paljastuu Eliotin syvissä umpimustissa vesissä uivan teoksen todellinen luonne – se on yhtä aikaa sekä saarna että profetia. Poundin tavoin Eliot lainaa kaikkea mahdollista ja loihtii aineksista valtaisan kaleidoskoopin. Runoelma päättyy Upanisadeista tuttuun loitsun tavoin resonoivaan mantraan ”Shantih Shantih Shantih” – rauha joka on ymmärryksen tuolla puolen.


Eliotin ensimmäinen julkaistu kokoelma (The Love Song of J. Alfred Prufrock, 1915) oli Ezra Poundin kasaan kyhäämä. Teoksen vastaanotto oli varsin tyly, todettiin kuivakkaan virkamiehen kirjoittaneen jotakin melko huvittavaa, mutta runoutta se ei ollut. Poundin osuus myös Joutomaan vaikeaselkoisuudessa on merkittävä. Hän lyhensi alkuperäisen käsikirjoituksen puoleen. Eliot myönsi, että juuri Pound kuuli noin 800 säkeen sotkussa soivan musiikin.


Eliotin runous kuulostaa yhä ajankohtaiselta. Ezra Pound tapasi sanoa, että runous on uutisia, jotka pysyvät uutisina. Kun kuuntelee YouTubessa nuoren sukupolven lausujien lukevan Joutomaata, on ilmiselvää että vanha vihtahousu tiesi mistä puhui.


Monet kustantajat ovat lopettaneet käännösrunouden julkaisemisen tappiollisena. Mutta jotkut yhä sinnittelevät. Kustannusliike Parkko on kuluneen vuoden aikana julkaissut Eliotin lisäksi modernit klassikot sarjassaan Robert Lowellin, Eugenio Montalen ja Vicente Huidobron runoutta. Ja jo aikaisemmin ilmestyi ntamon kustantamana modernismin kummisedän Ezra Poundin perusteos Pisan cantot (2018) Kari Aronpuron suomentamana.


Ilmestynyt kolumnina Ilkka-Pohjalaisessa 10.12.2020.



Kolumnista ylijäänyttä


Pound poisti runosta koomisia ja parodisia piirteitä ja ohjasi sen kohti kolkosti kumisevaa draamaa. Ainoastaan jakson ”Mitä ukkonen puhui” Pound hyväksyi lähes sellaisenaan. Poundin saksimiin aukkoihin oli helppo sijoittaa kaikenlaisia teemoja sodan raunioittamasta maailmasta, Graalin legendasta ja uudelleen syntymisen myyteistä ajattomana virtaavassa ideoiden maailmassa. Peter Ackroydin mukaan: ”The Waste Land -runon ja Eliotin seuraavien teosten päälle vedettiin suurten totuuksien laveeraus. Itse runoilijaa alettiin kohdella eräänlaisena profetaalisena näkijänä – rooli sopi Eliotille mahdollisimman huonosti.”


Vasta Poundin tekemien korjausten jälkeen Eliot tajusi, että The Waste Land oli parasta, mitä hän siihen mennessä oli kirjoittanut. Toisaalta käsikirjoitus oli käynyt niin ohueksi, että siitä oli vaikea saada kirjaa. Joten ratkaisuksi tuli laajan selitysosan laatiminen, samalla Eliot sai mahdollisuuden ohjata lukijaa lujalle tielle runoelman varsin tiheäksi ja huuruiseksi käyneessä maastosta. Lopputulos saattoi olla vieläkin sekavampi – ja vain 64 sivua kansineen päivineen.


Mutta suuren taiteen kokeminen ei ymmärrystä kaipaa. Jo Rilke oli runoissaan ja niiden oheisteksteissä kritisoinut sellaista näkemystä, joka jahtaa ”ymmärrystä ymmärrykseen saakka” – ”ikään kuin meillä olisi silmät nurin päin päässä”. Ikään kuin arkinen päivittäin koettavaksi ilmentyvä maailma ei olisi tarpeeksi pätevä – ja tarpeeksi ihmeellinen. Parasta taiteessa ja varsinkin runoudessa on selittymätön – se joka on ymmärryksen tuolla puolen. Jossain siellä ”yksilöllisyytensä häivyttäneet” runoilija ja kokija voivat kohdata meditatiivisen kokemuksen objektiivisella maaperällä.


Joutomaan vastaanotto oli kahtalaista, jotkut ylistivät ja jotkut eivät pitäneet sen puhekielenomaista riimitöntä ilmaisua edes runoutena. Niinkin myöhään kuin 1963 Eliot palasi vielä aiheeseen ja totesi: "Epäilemättä lukijani haluaisivat nähdä alkuperäisen version, mutta on varmaa, että Poundin muokkaus paransi runoa, eikä ole syytä olettaa, että siitä tuli arvoituksellisempi."


Flebas foinikialainen, kaksi viikkoa kuollut,

unohti lokkien huudon ja meren syvät mainingit,

tuotot ja tappiot.

                     Virta veden alla

kuiskaillen huuhteli hänen luitaan. Huojuessaan ylös alas

hän kulki halki vanhuuden ja nuoruuden,

astui sisään syöveristä.

                    Pakana tai juutalainen,

oi sinä joka väännät ruoria ja katsot tuuleen,

ajattele Flebasta, joka kerran oli pitkä ja komea kuten sinäkin.


(T. S. Eliot, Joutomaa, osa IV)



Heti Joutomaan ilmestymisen jälkeen H. P. Lovecraft ilmoitti vihaavansa Eliotia ja hänen runoaan ja ryhtyi oitis laatimaan pilkkarunoa Waste Paper, joka ilmestyi jo seuravana vuonna 1923. Jälkeenpäin on arvioitu, että raivostunut Lovecraft kirjoitti lopulta Eliotin innoittamana parhaan runonsa. ”All is laughter, all is dust, all is nothing, for all that is cometh from unreason.”


Out of the reaches of illimitable light
The blazing planet grew, and forc’d to life
Unending cycles of progressive strife
And strange mutations of undying light
And boresome books, than hell’s own self more trite
And thoughts repeated and become a blight,
And cheap rum-hounds with moonshine hootch made tight,
And quite contrite to see the flight of fright so bright


Good night, good night, the stars are bright
I saw the Leonard-Tendler fight
Farewell, farewell, O go to hell
Nobody home
In the shantih


(H. P. Lovecraft: Katkelma runosta Waste Paper: A Poem of Profound Insignificance, 1923.)



Suosittu ja paljon käytetty suomentaja Google-kääntäjä on vielä kokeilematta, saapa nähdä miten se selviytyy tuosta Lovecraftin Joutopaperi tai Jätepaperi -runosta:


Rajoittamattoman valon ulottumattomilta

Palava planeetta kasvoi ja pakeni eloon

Loputtomat etenevien kiistojen jaksot

Ja outoja mutaatioita kuolemattomasta valosta

Ja tylsät kirjat, kuin helvetin oma itsensä on sääli

Ja ajatukset toistuvat ja niistä tulee tulehdus,

Ja halpoja rommikoiria tiukalla kuutamolla,

Ja melko harmillista nähdä pelon lento niin kirkkaana


Hyvää yötä, hyvää yötä, tähdet ovat kirkkaita

Näin Leonard-Tendler-taistelun

Hyvästi, hyvästi, oi mene helvettiin

Ketään kotona

Shantihissa



Joutomaa: https://www.youtube.com/watch?v=JmH8Azjst38&t=136s


T. S. Eliot: Joutomaa, suom. Markus Jääskeläinen, jälkisanat Pekka Vartiainen, Kustannusliike Parkko, 2020.

T. S. Eliot: The Waste Land and Other Poems, Faber and Faber, 1973.

Peter Ackroyd: T. S. Eliot, suom. Anja Haglund, Weilin+Göös, 1989.




torstai 22. lokakuuta 2020

VALTATIE 66 JA VAUHDIN HUUMA



 

If you ever plan to motor west,
Travel my way, take the highway that is best
Get your kicks on Route sixty-six!



Matkaesseessään Balladi Route 66:sta (2002) Christopher Hitchens paljastaa, että Joseph Hellerin menestysteoksen Catch-22 nimi oli alkujaan Catch-18, mutta kustannustoimittaja ehdotti viisaasti myyvempää ja mediaseksikkäämpää nimeä. Hitchens jatkaa lukumystiikan parissa ja käy tunnetun hittipiisin (Get your kicks on) Route 66 kimppuun. Hitchens tarjoaa esimerkkejä mahdottomista vaihtoehdoista: ”Get your jive on Route 55? Ei hyvä. Get to heaven on Route 77? Feel free on Route 33? Liian tylsää.”


Jos Route 66 olisi ollut vaikkapa Route 61, olisi melkoisella varmuudella koko hitti jäänyt säveltämättä. Tosin Bob Dylan runoili sävelteoksen Highway 61 (1965), mutta ei päässyt lähellekään edellä mainitun teoksen menestystä, kuten Hitchens huomauttaa. Erään äänestyksen mukaan kaikkien aikojen suosituin Route 66 -levytys on edelleenkin Nat King Colen, toiseksi on kivunnut The Rolling Stones vuoden 1964 versiolla. Yllättäen ehkä eniten piisiä tahkonnut Chuck Berry on vasta kolmantena.


Tarina kertoo, että laulun sepittäjä Bobby Troup oli vaimonsa Cynthian kanssa kursailemassa (”sodanjälkeisen vapauden huumassa”) valtatiellä 66, kun vaimo kuskia kannustaakseen kuiskasi tämän korvaan: ”Get your kicks on Route 66”. Ja kun matka oli tehty, oli myös laulu levyttämistä vaille valmis. Ensimmäisenä työhön tarttui heti siltä istumalta Nat King Cole tunnetuin tuloksin. Vuosi oli 1946.



Vanha valtatie 66, uusi on puoli kilometriä lännempänä, oikealla notkelmassa virtaa pahainen Pahajoki. Kuva SJT.



Jos sä pohjanmaalle aiot matkustaa
Pienen laulun tahdon sulle omistaa
Se on blues valtatien kuuskytkuus



Jussi Raittisen runoileman suomenkielisen version Valtatie 66 -laulusta levyttivät Jussi & The Boys 1975. Teksti arvostelee syystäkin Orivedeltä Lapualle johtavan kantatien 66 huonoa kuntoa. ”Vielä TVH:lle värssyn omistan, kun on tehnyt meille tien noin surkean. Tehkää uus valtatie kuuskytkuus.” Valtatie 66 löytyy jo vuoden 1938 tiekartasta. Mutta pitkään se oli mutkainen ja huonokuntoinen hiekkatie, oikaisu- ja parannustyöt valmistuivat vasta 1980-luvulla.


Asuin lapsuuteni ja nuoruutenikin valtatie 66 varrella, niin Lipakolla kuin Pahajoellakin. Kauhulla muistan vieläkin koulumatkat polkupyörällä pitkin pimeää, kuraista ja kuoppaista tietä, johon vaihtelua tarjosivat vain talviset lumituiskut. 1970-luvulla kunta valaisi metsässä kiertävän pururadan, mutta tienvarsi pysyi yhä pimeänä. Kesäisin tie saattoi olla idyllikin. Tytöt pyöräilivät värikkäissä kesähatuissaan uimarannalle ja pojat istuivat lippalakit takaperin päissä maitolaiturilla kirjaamassa ohi ajavien autojen rekisterinumeroita sinikantisiin vihkoihin.


Vaikea oli ymmärtää tuollaista intohimoa täysin turhaan hommaan. Autoja oli vielä 1960-luvullakin vain muutamissa taloissa, joten liikennettä oli vähän. Parhaina päivinä saattoi maitoauton lisäksi bongata pari henkilöautoa. Kun taas huonoimmillaan saalis oli aamuin illoin liikennöivä Vaasa-Virrat linja-auto. Todellinen juhlapäivä oli kun paloauto kiiti ohi sireenit ulvoen. Tosin se sai pojat unohtamaan vihkonsa ja syöksymään suin päin pyörineen punaisen paholaisen perään.


Pahajoen maitolaiturilla oltiin hyvin perillä myös rapakon takaisesta valtatie 66:sta, sillä televisiossa pyöri 1960-luvun alussa suosittu tv-sarja Route 66. Jälkeenpäin olemme saaneet tietää järkytykseksemme, että sarjaa ei kuvattu aidon Route 66 valtatien varrella lainkaan. Mutta taustamusiikissa helähteli myös Bobby Troupin hitti Route 66.



Nykyinen ”valtatien tasoinen kantatie 66”. Kuva SJT.



Now you go through Saint Looey, Joplin, Missouri
And Oklahoma City is mighty pretty,
You’
ll see Amarillo, Gallup, New Mexico,
Flagstaff, Arizona. Don't forget Winona,
Kingman, Barstow, San Bernandino.



Ehkä syystäkin on huomautettu, että laulussa mainittujen paikkakuntien joukosta puuttuu tärkeitä kaupunkeja ja jotkut ovat siellä vain riimin takia, kuten Winona, jonka ohi esseistimme Hitchenskin ajelee huomaamatta koko kyläpahaista. Myös samaa yliolkaisuutta voidaan todeta suomenkielisessä versiossa, Juupajoki ja Pahajoki loistavat poissaolollaan, mutta niinkin ohiajettava paikka kuin Tiistenjoki on muka ”aika preatty”.


On ensin Ruovesi ja Visuvesi,
Virrat ja Alavus ja Kuortanekin meni.
On myös Toriseva, sen kohdalla on kuoppia
Sekä Jäminkipohjaa ja kohta jo hohtaa
Tiistenjoki city se on aika pretty.



Tarina kertoo myös, että kun Jack Kerouac kuuli radiosta Nat King Colen lurittelamana tuon maagisen käskyn ”get your kicks on Route 66” hän oitis lähti legendaariselle alkoholinhuuruiselle ”roadtripilleen” halki Amerikan. Matkan tuloksena oli sensaatiomainen romaani, On the Road, jonka teksti hakee poljentonsa aikansa jazzin sykkeestä. Mutta ehkäpä ilman rannikolta rannikolle kaikunutta hittisävelmää olisi saattanut kokonainen kulttuurin haara – beat generation – jäädä syntymättä. Ja vuosihan oli 1957.


Vaihtoehtoisessa tapahtumakulun mallissa olisimme keikkuneet Pahajoellakin läpi koko 60-luvun samettihousuissa ja mustissa baskereissa lukien kadotetun sukupolven – Hemingway, Fitzgerald – romaaneja. Aikaviive ei ollut niin suuri kuin nykyään helposti kuvitellaan, On the Road ilmestyi suomeksi Markku Lahtelan suomentamana jo 1964. Muutkin beat-runoilijat olivat jotenkuten tunnettuja. Siitä huolimatta meillä oli samettihousut ja mustat baskerit. Kunnes sain ajokortin kesäkuussa 1966 – se muutti kaiken.


Soratie


Kiidän halki tienoon. Tuuli ulvoo siivekkeissä

ja maisema vilisee silmissä. Kaasua! Kaasua!

Taivas tai helvetti, väliäkö sillä, kunhan vain

reseptoreissani tärähtää ja räjähtää. Siinä meni

mummola, Pahajoen koulu ja Korpisen kauppa,

Sapsalampi, Virrat ja Jäminkipohja!


Auto ei makaa, ei seiso eikä istu – sillä on oma

läsnäolemisen olonsa. Se on pysäköity.

Siinä se on rannassa, olen sen siihen pysäyttänyt,

auringonpaahtamalle soratielle. Ja metsä puhui

kun kirkas järvensilmä kimmelsi metsän läpi

– höpisi omiaan – uhkasi kasvaa tien umpeen!


SJT 1966


https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2016/05/tien-paalla.html


Christopher Hitchens: Rakkaus, köyhyys ja sota, suom. Kimmo Paukku, Hanna Sola. Avain, 2007.



Tekstin kirjoittaja kokonaan sametissa, Pahajoki 1966. Kuva Janne Kantokorpi.



Tällaiselta näytti valtatie 66 Alavuden Harrin kohdalla vuonna 1907, sellaiselta se varmaan näytti jo silloin, kun J. L. Runeberg ja Z. Topelius sitä myöten matkasivat. Kuva Signe Brander.


keskiviikko 16. syyskuuta 2020

SATEENKAAREN PALASIA




Konstrundan – Avoimet ovet Villenraitilla 12.-13.9.2020


Vaikka emme ymmärtäisi taidetta, niin käsitämme sen käsittämättömyyden – enempää ei taiteelta voi vaatiakaan.



Avoimet ovet - tapahtuma pitää koko talon virittyneessä mielentilassa, vaikka yhtään ainoaa kävijää ei olisi näköpiirissä. Ehkä ei tule ketään, käy jo epäilys mielessä. Helpompaa olisi jos ketään ei tulisi. Mitään järkevää ei kykene tekemään – millä hetkellä tahansa on oltava valmis heittäytymään syvälliseen taidekeskusteluun. Menneinä aikoina saattoi taiteilija – teosten tekijä – vetäytyä vaitonaiseen viisauteen: teokset puhukoon puolestaan. Nykyään se ei käy; on oltava valmis tallaamaan kaikki mahdolliset taiteenfilosofian polut.


Miksi sinä teet tätä – taidetta? Se on ensimmäinen kysymys, johon on syytä vastata tarpeellisella vakavuudella – olankohautus ei riitä. Kysymykseen vastataan syvällisellä löpinällä, josta käy ilmi kutsumus ja maailmoja syleilevä intohimo. Sitä ei todellakaan voi ohittaa tokaisemalla, että muussa tapauksessa olisin joutunut tekemään jotakin vieläkin typerämpää. Toisaalta kysyjä kyllä tietää, että sinä askartelet värituubeinesi ja hassuine ideoinesi todella typerien asioiden parissa. Viisas ei sellaiseen aikaansa tuhlaisi.




Vieraiden joukossa on paljon lapsia, jotka ovat tottuneet päivittäin kulkemaan työhuoneeni ikkunoiden ohi kouluun. Nyt on mahdollisuus tutkia tarkemmin tuota outoa taloa. Eräs äiti kertoo, että kun hän eräänä pimeänä syysilta meni tyttärensä kanssa valaistun ateljeeni ohi, hyppäsi hänen tyttärensä ylös rattaista ja huudahti ”sateenkaareen palasia”. ”Ja nyt olen päässyt tänne sisälle”, sanoo pikkutyttö, ”minä ostan tämän talon”. ”Aiotko sinä ajaa taiteilijan mierolle”, ihmettelee äiti. ”Se ei olisi ensimmäinen kerta”, mutisen hämmentyneenä.


Lopultakin myös maalari saa ansionsa mukaan – se on vain kohtuullista, maailma on sillä lailla rakennettu. Olen niin monesti sortunut provokaatioon, kuten tuossa alussakin. Joten otetaan pari askelta taaksepäin. Roland Barthes sanoi kirjoittamisen kuten maalaamisenkin olevan halua olla olemassa tietyllä tavalla. Se oli paljon sanottu 1960-luvulla, jolloin taide vielä kykeni hämmästyttämään ja järkyttämäänkin ihmisiä. Nykyään maalaustaide pitäisi lailla kieltää, jotta se tulisi jälleen näkyväksi. Ehkäpä silloin nekin jotka ovat pilanneet silmänsä valokuvien latteissa varjoissa saisivat näkönsä takaisin.




Sanoissa maali, maalata, maalari on perusosan maa. Alkujaan maaleihin tarvittavat väriaineet kaivettiin maasta – puhuttiin syystäkin maaväreistä. Maalari maalasi maalla – ja maasta tulivat sideaineetkin, öljyt, kananmunat, oluet ja sen sellaiset. Tätä kautta tulee hieman ymmärryksen valoa myös Martin Heideggerin kryptiseen tokaisuun ”maalari pystyttää maan”. Tässä vaiheessa en enää tiedä olenko oikealla tiellä vai eksynyt kauas loputtomaan hetteikköön. En uskalla lähteä googlaamaan – se luultavasti kaataisi hyvän teoriani.





Todellisuus avautuu maalauksessa ja tulee jälleen näkyväksi. Outoa on, että tuo avautuminen tapahtuu päälle maalaamalla eli peittämällä. Silti tuo kätkeytynytkin todellisuus on sitä samaa ikiaikaista läsnä olevaa todellisuutta, jota meillä on kaikkialla yllin kyllin. Se ei edes väliaikaisesti ole hävinnyt minnekään. Luultavasti me itse olemme touhutessamme niitä näitä hukanneet sen mielipiteiden ja oletusten sumeaan verkostoon. Paljastuakseen sille on annettava uusi näkökulma – uudenlainen ilmitulo. Ja juuri taide on oiva väline siihen puuhaan.


Tällainen puhe kuulostaa hulluudelta. Olemme tottuneet läpikotaisin siihen harhaan, että kaikki maailman olevainen on kirkkaasti nähtävissä, eikä vain nähtävissä vaan myös käsillä – käsin käännettävissä kuin pelto. Filosofia ja taide ovat jo antiikista asti hakeneet olevan kätkeytynyttä perustaa, jonka poissaoleva toiseus suorastaan huutaa vastausta. ”Tämä toiseus antaa positiivisen olevuuden ilmetä juuri eriytymällä siitä eron, negatiivisuuden ja ilmenemättömyyden ulottuvuutena. Oleminen tässä radikaalisti toisessa mielessä on siis juuri ei-mikään (Nichts)”, kirjoittaa Jussi Backman esseessään (2007).




 Quentin Meillassoux’n spekulatiivisen realismin mukaan olemme ajautuneet maailmaan, jossa mitä tahansa saattaa tapahtua milloin tahansa – ja tapahtuukin ilman mitään syytä. Mihin tällaisessa maailmassa – jossa todellisuudestakin on tullut fiktiota – tarvitaan enää taidetta? Kaikesta päätellen sitä yhä tarvitaan, ehkä enemmän kuin koskaan. ”Oikean ratkaisun spekulatiivisena kriteerinä täytyy olla se kylmäpäisyyden tunne, joka kokijassa herää, kun hän ymmärtää tämän ja toteaa: Tästähän siinä olikin kyse.”


Iltapäivällä avoimesta ovesta tupsahtaa sisään vanhempi rouvashenkilö, jos näin voidaan vielä sanoa. Rouva sanoo asuneensa pikkutyttönä talon pihanpuoleisessa asunnossa ja käyneensä sieltä kouluakin 1950-luvun alussa. Menemme ulos katsomaan. ”Talo on rakennettu vasta 1958”, yritän selventää asiaa. Mutta se ei vakuuta rouvaa, hänen mielestään pihapuoleinen osa on yhä sitä vanhaa taloa. ”Mitä ihmeen vanhaa taloa”, kysyn. ”Joo sama se on”, sanoo rouva, ”vaan ovat kääntäneet koko rakennuksen toisin päin”.


Outoja asioita on tapahtunut – ja tapahtuu yhä ilman mitään syytä. Vieraita on yhtä aikaa kellarissa, ateljeessa ja vinttigalleriassa. Ei auta muu kuin lainata omaa vanhaa tekstiä, niin pitkälle on tultu:


On päivänselvää, että maalaus maalauksena on menossa kohti meditatiivista ilmentymistä tarinankerronnan ja laskelmoivan tiedostuksen tuolle puolen. Siellä on kaikki tilat, kokonainen avaruus – niin Rilken sisäavaruus kuin Proustin sisäiset puutarhat. Maalaus on kaikkien äänien hiljaisuutta, sillä ei ole mitään sanottavaa kenellekään – se näyttäytyy niille jotka sen näkevät. Kun taas maalari niistetään hitaasti hivuttaen näkymättömäksi. Ja lopulta se on mykkä kuin kivi.


https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2018/03/talo-ja-yksi-karmea-painajainen.html


S. J. Tanninen – Online Gallery

https://sites.google.com/view/s-j-tanninen-online-gallery/etusivu?authuser=0



 Quentin Meillassoux: Äärellisyyden jälkeen, suom. ja jälkisana Ari Korhonen, Gaudeamus, 2017.

Jussi Backman: Kaiken takana on jotakin? Heidegger ja perusteenperiaate, teoksessa Syy, toim. Heta Gylling, Ilkka Niiniluoto & Risto Vilkko, Gaudeamus, 2007.




keskiviikko 5. elokuuta 2020

ELÄMÄ TAIDETEOKSENA

Dekonstruktiota ennen lopullista différancea kadotetulla 1980-luvulla. Kuva SJT.


Mikään ei ole todennäköistä, mikä tahansa on mahdollista.



Jo antiikin Kreikassa ajateltiin, että elämän päämäärä ei voi olla alituinen työntouhu ja hyödyn tavoittelu vaan kontemplatiivinen viisauden mietiskely. Tätä pohtiessaan Michel Foucault päätyi ajatukseen ”elämästä taideteoksena”. ”Minua hämmästyttää, että meidän yhteiskunnassamme taide on vain suhdetta esineisiin, mutta ei yksilöihin tai elämään. Eikö yksilön elämä voisi olla taideteos? Miksi taulu tai rakennus on taideteos, muttei oma elämämme?”


Millaista elämä taiteena voisi olla? Filosofin oma kokeilu elämästä taideteoksena sai varsin traagisen lopun. Toisaalta Foucault korosti yksilön tietä ”muokattavana materiaalina”, joka itsekäytäntöjen kautta kulkisi kohti parempaa tiedostusta. Näihin käytäntöihin lukeutuisivat taiteiden lisäksi myös filosofia – filosofia ”askeesina” ja ”itsen koetteluna ajattelun alueella”.


Foucault ei ollut ajatuksensa kanssa yksin. 1960-luvun kulttifilosofi Herbert Marcuse lähestyi elämää taiteena yhteiskunnallisesta suunnasta. Tieteen ja tekniikan kehittymisen myötä ihminen vapautuu työn velvollisuudesta ja löytää ikään kuin luonnostaan elämän taiteen kaltaisena luovana leikkinä. Tekniikka ja taide lähentyisivät kumoten mielikuvituksen ja järjen, taiteellisen ja tieteellisen ajattelun vastakohtaisuuden. ”Syntyisi uusi todellisuusperiaate jonka alaisina uusi aistiherkkyys ja sublimoinneistaan vapautettu tieteellinen äly yhtyisivät luomaan esteettistä elämäntapaa”.


Koronapandemian aikana monet ovat ajautuneet miettimään omaehtoisen elämän mahdollisuutta. Onko sitä vai olemmeko hukanneet sen yhteisöllisyyden humuun. Onko meillä muuta vaihtoehtoa? Marcuse uskoo, että ”uudenlaisen aistiherkkyyden” (the new sensibility) omaava ihminen syntyy omasta vapautumisen tahdostaan ”maailmaan jossa aistillisesta, leikinomaisesta, levollisesta ja kauniista on tullut olemassaolon muoto ja siten yhteiskunnan itsensä muoto”.


Miten käy taiteen maailmassa, jossa tuo niin elintärkeä kuilu taiteen ja todellisuuden väliltä häviää. Marcusen mukaan taiteilijoista tulee jälleen – kuten aikoinaan antiikissa – elinympäristöä koristelevia käsityöläisiä. Kukaan ei muista enää heidän nimiään. Taideteoksia ei enää ole, ja jos onkin, kukaan ei erota niitä maailman muista tavaroista.


Saavuttaaksemme taiteena elämisen herkkyyden menettäisimme taiteen kokemisen herkkyyden. Kun taide lakkaisi olemasta esteettisyys nousisi määrittämään todellisuuden kokemusta. ”Samalla kävisi mahdottomaksi liiketoiminnan ja kauneuden, riiston ja nautinnon kaupallinen yhdistäminen. Taiteelle palautettaisiin joitain sen primitiivisempiä merkityksiä: taide olisi taitoa valmistaa, kultivoida, kasvattaa, antaa asioille ja olioille muoto joka ei loukkaa niiden sisältöä eikä aisteja.”


Performansseissa taiteilijat ovat jo pitkään esiintyneet taideteoksina, mutta se on vain sitä samaa ”illusorista taiteen teeskentelyä”, varoittaa Marcuse. Joka tapauksessa Foucault oli aivan tosissaan hankkeensa kanssa – maailma ei vain ollut vielä siihen kypsä. Onko lie koskaan.


Ilmestynyt kolumnina Ilkka-Pohjalaisessa 5.8.2020


Pari lisähuomiota:


Jos taide lupaisi, että hyvä voittaa pahan, historiallinen totuus kumoaisi lupauksen. Todellisuudessa paha voittaa – hetkellisiä pakopaikkoja voi löytää vain hyvyyden saarekkeista.

Herbert Marcuse


Elämästä itsestään ilman taidettakin on tullut kiihkeän intensiivistä ja hektistä, kuten me mieluusti huoaten toteamme. Mutta elämä taideteoksena on yhtä kaukana jokapäiväisestä todellisuudesta kuin se on aina ollut. Nykyään siitä pitävät huolen taidekasvatuksen suuntaukset niin museoissa kuin kaduilla ja toreillakin keskittyen ihmisten vieroittamiseen hankalasta taidekokemuksesta tarjoamalla helppoja oheiskokemuksia ja metatarinoita taideteosten äärellä. Helppoa se onkin, sillä jo lähtökohtaisesti taide ei kuulu ”tavallisen tallaajan” myönteisten elämysten piiriin.


Juhani Ihanuksen mukaan ”tarvitsemme taiteen lumoa voidaksemme elää ristiriitaisten, murheellisten, julmien ja viettelevien tapahtumien maailmassa”. Tämä lumon ja ylevyyden mahdollisuus meiltä olisi siis kokonaan kadonnut ja elämä olisi päivästä toiseen yhtä ja samaa tasapaksua ”taide-elämää”.


Äkkiseltään tuntuu, että vain ani harvat valitsisivat mahdollisuuden elää taideteoksena – ja nekin vain kiväärinpiippuun tuijottaen. Miten se kaikki tapahtuisi? Marcuse antaa ymmärtää, että pieni valistuneiden – esteettisyyteen heränneiden kumouksellisten – etujoukko johdattaisi ja lopulta pakottaisi kansalaiset uuteen maailmaan. Ja viimein ”taiteen esteettinen välttämättömyys syrjäyttää todellisuuden kauhistavan välttämättömyyden, sublimoi todelliset tuskat ja nautinnot; luonnon ja ihmisluonnon sokeaan kärsimiseen ja julmuuteen tulee mieltä ja tarkoitusta — runollista oikeudenmukaisuutta”.


Marcusen mukaan kapitalismi on kytkenyt isät ja pojat samaan kahleeseen, helppoon ja hyvin palkattuun elämään. Mutta naisista filosofi ei puhu mitään, joten lisätään letkaan myös äidit ja tyttäret. Marcusen on pakko myöntää, ettei tästä laiskan pulskeasta ”väestä” ole kyseiseen tehtävään. Esiin piirtyy makaaberi kuva hyvinvoivasta (ja hyvin amerikkalaisesta) paksua sikaria tupruttavasta filosofista etsimässä slummeista ja maanalaisen tunneleista tarpeeksi vihaisia hylkiöitä ryhtymään kapinaan.


Mitä muuta vapaus voisi olla kuin vapautta aineellisesta puutteesta, pauhaa Marcuse 1960-luvun ytimessä, mutta teknologia loi jo vaurautta ja teki työnorjista monien mukavien tuotteiden omistajia, ”tyydyttämällä ihmisten tarpeet heiltä viedään erimielisyyden ja protestoinnin syyt ja heistä tulee vallitsevan järjestelmän passiivisia työkaluja”. Mutta mikä on vaihtoehto – taide, elämä taideteoksena?


Sellaisessa maailmassa ihmiset – miehet ja naiset – puhuvat ja toimivat estottomammin kuin vanhan maailman velvollisuuksien raskauttamina, lupaa filosofi. ”He ovat hävyttömämpiä (kiroilevat jo eduskunnassa ja kirkossakin, kolumnistin huomautus) rakkaudessaan ja vihassaan. He ovat uskollisia intohimoilleen silloinkin, kun ne tuhoavat heidät. Mutta he ovat myös tietoisempia, reflektiivisempiä, rakastettavampia ja halveksuttavampia. Ja heidän maailmansa objektit ovat läpinäkyvämpiä, itsenäisempiä ja kiehtovampia.”


Miten käy taideteosten – noiden omituisten esineiden – joita museot ja taiteilijoiden varastot ovat tulvillaan. Ihmettelemmekö me maalauksen äärellä, että mikä ihme se on – siinä on maalia, miksi se ei ole seinässä tai piha-aidassa. Vaikka taide katoaakin Marcusen ihannemaailmasta, niin kuvat jäävät, tuskinpa ne mihinkään katoavat – kuvat ilman esteettisiä määreitä. Ne vain ovat, niin kuin maailmakin on. Toki kuvat edelleenkin esittävät jotakin, viittaavat johonkin itsensä ulkopuolelle. Mutta sillähän ei sinänsä ole mitään tekemistä taiteen kanssa (vaikka monet niin luulevat); se on vain eräänlaista ylijäämää tai lisäarvoa – siinä kaikki.


Toisaalta valokuva pääsisi lopultakin irti sitä pitkään vaivanneesta ”taiteen” painolastista. Sellainen uusi vapaus saattaisi olla valokuvan pelastus. Entä musiikki, miten sen käy? Tutkimukset ovat pahasti kesken, joten palaamme tähän teemaan myöhemmin.


Elämä taideteoksena saattaisi olla ensin huumaavaa kuin lottovoiton jälkeen, mutta nopeasti se taantuisi tylsiin arkirutiineihin. Ja jälleen elämää vaivaisi nuo Ihanuksen esiin tuomat murheelliset sudenkuopat – taiteesta ei olisi ”arkisessa” olemisessa (the everyday life) enää jälkeäkään. En löydä nyt muistiinpanoa, mutta myös Marcuse totesi jossakin, että kuilu todellisen elämismaailman ja taidemaailman välillä on ylittämätön ja pitääkin olla, muutoin taiteen lumo ja autonomia katoaisivat eikä sellaisesta taiteesta olisi lohtua kenellekään.


Kodittomien” väki luottaa ymmärrykseen, ”yleisiin paikkoihin”. Se on omalla tavallaan ajattelijoiden väki – jopa siellä, missä monilla on vain peruskoulutodistus eivätkä he lue kirjaa kidutettaessakaan.

Paolo Virno, Väen kielioppi (2006)



Herbert Marcuse: Ihmisen vapautuksesta, suomennos ja kriittinen jälkipuhe Markku Lahtela, Weilin+Göös, 1971. 

Herbert Marcuse: Taiteen ikuisuus, suom. ja esipuhe Ville Lähde, niin & näin 2011.

Michel Foucault: Parhaat, suom. Tapani Kilpeläinen, Simo Määttä ja Johan L. Pii, niin & näin 2014.


tiistai 30. kesäkuuta 2020

KORONAN AIKAAN



"Lähestyessäni Pahajokea maisema muuttui täysin hylätyksi." Kuva SJT.


Kirjoitin oheisen tekstin varhain keväällä koronaviruksen jo vaaniessa uhrejaan. Sitten unohdin sen ulkoisen kiintolevyn uumeniin. Löysin sen taas juhannuksena, mutta hylkäsin sen jälleen. Juhannus kulahti niin kuin se aina kulahtaa, vinttikammion pöydälle jäi vain tyhjä Cava-pullo ja kasa epämääräisiä muistilappuja. Mitään tähdellistä sanottavaa ei ollut ollut. Harvoin on.


Sillä valo, joka tuikahti eilen mitä mitättömimmissä olosuhteissa, valaisee tietäni edelleen.”
Michel Tournier


On pilvinen kevätaamu. Olen matkalla Pahajoelle, eväskorissa termos täynnä teetä ja muovirasiaan pakattuna normaali juustoleipäviritys. Auton tavaratilassa seisovat rivissä uudenkarheat kesärenkaat – nostin ne sinne jo eilen illalla. Nihkeässä valossa maisema näyttää kuolleelta, kuivalta ja ankealta. Tienvarren talot ovat kuin hiljaiseen suruunsa vaipuneita – ihmisiä ei näy mailla eikä halmeilla. Kaikki nämä negatiiviset virikkeet antavat jonnekin havaintoja vastaanottavaan ydinkeskukseen viestin, että nyt kannattaa masentua ja kunnolla.

Ojanpientareilla on talven mittaan kertynyttä väsähtänyttä roskaa. Radiossa soi Muistojen bulevardi – aivan liian hilpeätä musiikkia näin varjoisaan aamuun. Kitsas valo on kuin jollakin uudella menetelmällä pimeydestä tislattua ja likaisenharmaat pilvet mataavat metsänreunan yllä. Älä kuuntele niitä jotka sanovat, että jokaisella masennuksella on kultaiset pohkeet, ja että lopulta se saa sinut juoksemaan entistä nopeammin. Ehkä juuri tuon olemattoman toivon kannustamana järjestetään edelleenkin kevään kynnyksellä Pahajoen ympärijuoksu – sillalta sillalle ja takaisin nuorisoseuralle. Muistan miten me – suupielet mämmistä tahmeina – siirryimme talon ikkunasta toiseen ja katsoimme laaksoa kiertävällä hiekkatiellä kirmaavia kusiaisenkokoisia juoksijoita.

Juuri tähän aikaan vuodesta kaivettiin esille Rimski-Korsakovin Šeherazade ja Venäläinen pääsiäinen. Molemmat teokset olivat kätevästi samalla levyllä. Se oli ikään kuin virallista pääsiäisajan musiikkia. Mitään muuta ei soitettu, ei mitään passioita, vaan ainoastaan tuota kuin äärimmilleen venytetyistä kissansuolista kimpoavaa maailmanlopun kaihoa. Sen surullisempaa ei maailmassa ole mikään. Sanoi isoäitikin, ja siinä hän oli kerrankin oikeassa.

Korpitaipaleen synkeät kuusikot vaihtuvat ruskeankirjaviin peltoaukeisiin, joiden laidoilla muoviset tuorerehumakkarat oleilevat omassa olemuksessaan. Jos tuollaisia olisi nähnyt 1960-luvulla, se olisi aiheuttanut shokin. Silloin värikkäisiin nuttuihin pukeutuneet tytöt taittoivat pellonreunan pöheiköissä pajunkissoja. Ei ollut niin toivotonta päivää, etteikö sitä pajunkissat olisi piristäneet. Siinä sitä oli kissaa yksinäiselle runoilijallekin yllin kyllin. Taidanpa poiketa johonkin Pahajoen ryteikköön kissa-asioissa – siellä pajunkissatkin ovat kissankokoisia. Sellaisen kissan kanssa saattaisi hurahtaa koko kesä.

Lähestyessäni Pahajokea maisema muuttuu täysin hylätyksi. Talojen ikkunat katsovat näkemättöminä ja vanhat puut nojaavat oksillaan maahan. Tienviitassa lukee JOKIVARSI, vaikka siinä pitäisi lukea PAHAJOKI. Vanhat hiekkakuopat kasvavat mäntyä. Yhdessä kuopassa on toimintansa lopettanut sementtivalimo ja toisella puolen tietä entinen Pahajoen Osuuskassan talo – vielä kuin ihmeen kaupalla pystyssä.

Keskellä kylää olevalla mäelle tuulee aina. Varsinkin näin keväällä tuulenpuhurit nostattivat kuivilta pelloilta laajoja pölypilviä. Samaan aikaan hormonit heräsivät horroksestaan ja mellastivat kaikissa ilmansuunnissa. Se oli täydellisen hulluuden aikaa. Viisas oli hän ken tervasi vehkeensä ja vetäytyi vintin uumeniin vartomaan syksyn tuiskuja ja tulevia tulipalopakkasia. Nykyään ei juuri ole pakkasia ja hiihtokelitkin jäivät tänä talvena tulematta.

Me luimme vain seikkailukirjoja, emmekä tienneet mistään mitään. ”Naisia ei ole olemassa”, oli filosofi sanonut jo 1950-luvulla Ranskassa, mutta kuultiinko siitä pihaustakaan vielä 1960-luvullakaan täällä Pahajoella. Ei kuultu. Ja jos olisi kuultukin, ei olisi uskottu. Täällä reaalitodellisuuden takamailla – ellei peräti tuolla puolen – ei oltu edes valmistauduttu siihen, että joku saattaisi jossakin sanoa jotakin.

Hannukselan Tuppu väitti kuulleensa TVH:n ojankaivuutyömaalla, että ”Jumala on kuollut” – joku saksalainen oli niin sanonut. Sitä toisteltiin ja kuviteltiin, että nyt oli kuollut se, joka oli saanut aikaan kaiken tämän maailmallisen ”sanalihamuhennoksen”. Mutta pian kävi ilme, että kyse oli sanasta – sanasta ennen metaforaa – sana oli kuihtunut ja kuollut, ja sanan mukana kaikki ”propositiot” ja ”tosiasiat” – jäljellä oli vain pelkkä ”muhennos”.

Näin me mukavat ”tosiasiaihmiset” olimme päätyneet kirkkaaseen mutta tapahtumaköyhään maailmaan, jossa yksikään tapahtuma ei ollut toisen tapahtuman syynä. Sitäkin oli vaikea uskoa.

Mutta tänään on aivan tyyntä – että sellainenkin ihme Pahajoen laaksossa. Juomme teetä ja katsomme keittiön ikkunasta avautuvaa maisemaa. Muistan, miten lapsuudessani seurasimme ikkunoista koko kylän toimia ja tapahtumia. Sovinnossa siellä aherrettiin vuoden kierron töissä. Toisinaan veri kuohahti, kun naapuri oli pystyttänyt aidan muutaman sentin väärälle puolelle rajaa. Vieläkin näen sieluni silmin, kun isännät Tastula ja Tastula löivät veräjän yli toisiaan turpaan, kumpikin omalla puolella maapalstaansa seisten. Mutta kuten jo sanottu, tähän aikaan vuodesta siellä ei ole mitään katsottavaa.

Lankomies on ottanut pihaan esille jo tunkin ja muuta tarpeelliset välineet renkaanvaihtoa varten. Renkaat vaihtuvat ripeästi. Pihakuuset nousevat synkeässä vehreydessään vasten roskapussinväristä taivasta. Komeata se on kaikkineen, vaikka se onkin vain oma individualistinen kokemukseni. Monien sattumusten ja pettymysten kautta olen siihen päätynyt. Se on vaatinut paljon turhaa tuijotusta.

Nyt se on todettava, ettei ole olemassa mitään Akvinon Tuomaan lanseeraamaa anima mundia – ei paikan henkeä, ei ilman henkeä. Kaikki on vain inhimillistä havaintoa – omaa inhimillistä keksintöä. Maailma ei havaintoja tee. Männikössä on vieläkin kivi, johon lapsena kolhin jalkani. Yhä vain se on se sama kivi – kivi mikä kivi. Vaikka Tuomas itse olisi siihen varpaansa telonut, niin ei sen kivisyys olisi siitä sen kivisemmäksi tullut. Hannukselan tai Akvinon Tuomas – miten vain.


Nojaan porraskaiteeseen
ja kuuntelen tuulen suhinaa.
Nopeasti kuluvat alkukesän päivät.
Öisin ikkunoissa viipyilee outo
valohämy, jossa voi aavistaa
yhtä aikaa illan kajon ja
aamun sarastuksen.
Painepesurilla pestyt matot
tuoksuvat mäntysuovalta
ja joenrantaniityn villiyrteiltä.
Unohdin ostaa tofunakit
ja retiisit – vaan grillihiilet
sentään muistin.
Samantekevää, kaatosade
alkaa jo puolilta päivin – äkkiä on
juhannus, ja äkkiä se on ohi.



lauantai 23. toukokuuta 2020

GOETHEN NERONLEIMAUS



Kaikkien värien kaanon.” Paul Kleen ”värimylly” kuvittaa Goethen eetosta (n. 1920). Ylhäällä on valo ja alhaalla pimeys – jossakin niiden välimaastossa valon ja pimeyden voimat käyvät taistoon singoten värien kirjon kaikkialle näkyvään maailmaan. Kuvankäsittely SJT.



Sille, jolle luonto alkaa paljastaa ilmeistä salaisuuttaan, herää kaipuu sen arvokkaimpaan ilmaisijaan – taiteeseen.
– J. W. Von Goethe


Lopultakin J. W. von Goethen suurtyö Värioppi (2019) on saatu suomen kielelle. Vaan melkoinen suurtyö on ollut kirjan kääntäminenkin. Alkuteos Zur Farbenlehre ilmestyi 1810 – siis yli 200 vuotta sitten. Siitä saakka Goethen väriympyrä on kuulunut jokaisen taiteilijan ja värinkäyttäjän työkalupakkiin.


Isaac Newton oli tehnyt historiaa 1666 hajottamalla valkoisen valon prisman avulla värien kirjoksi – ja kokoamaan sen jälleen takaisin värittömäksi valoksi. Goethen intohimoinen kiinnostus väreihin syntyi hänen Italian matkallaan 1777- 80. Omien havaintojensa pohjalta hän ei uskonut, että kaikki värisävyt voisivat sisältyä valkoiseen päivänvaloon, että valo voisi koostua itseään tummemmista osatekijöistä. Niinpä hän kävi turhaan taistoon Newtonin teoriaa vastaan, mikä loi epäilyksen varjon hänen väriteoriansa ylle.

Goethen mukaan värit syntyvät valon ja varjon rajapinnalla – valon ja pimeyden taistelussa. Siten väri on merkki pimeyden läsnäolosta näkyvässä maailmassa. Ei ihan nykytiedon mukaista, mutta runollista kumminkin. Jo 1600-luvulla oli vakiintunut käsitys nykyisistä pääväreistä – punainen, keltainen, sininen – joista kaikki muut sävyt voitiin sekoittaa. Mutta muutoin värit olivat yhä arvoitus.

”Vastaan tuli suuri runsaus ja kaaos”, joutui Goethe toteamaan ryhtyessään tutkimaan värejä ja värien käytön historiaa. Goethen rakastamassa maalaustaiteessakin näytti värien käyttö olevan täysin vaiston varaista. Puhuttiin kyllä vaaleista ja tummista, kylmistä ja lämpimistä värisävyistä, ja havaittiin joidenkin värien vahvistavan toisiaan, mutta kaikkiaan ”liikuttiin varsin ahtaassa kehässä”.

Goethen uraauurtavilla ajatuksilla värien psykologiasta ja kontrasteista oli suuri vaikutus maalaustaiteeseen. Syystä voidaan sanoa, että Goethen teoriat syrjäyttivät 1700-luvun mittaan syvälle juurtuneen ”paistinkastikkeen värisen maalaustaiteen aikakauden”.

Goethen tutkimusmetodi oli havainnon fenomenologiaa ennen kuin fenomenologiaa oli keksittykään. Havaintoelin silmä tuli harjaannuttaa niin pitkälle, että kaikki tutkittava oli välittömästi havaittavissa ilman ylimääräisiä mittausvälineitä. Goethen mukaan valo oli jo ennen kuin ensimmäistäkään silmää oli sitä näkemässä. Tuo mitään näkemätön valo paistoi umpisokeaan kalloon ja puhkaisi siihen näkevän reiän – ”houkutteli itseään varten esiin elimen, josta tuli sen itsensä kaltainen”. ”Näin muodostui silmä – valon kautta valoa varten – jotta sisäinen valo saattoi kohdata ulkoisen.”

Wittgenstein ei ollut ihan väärässä todetessaan, että Goethen teos on filosofisesti mielenkiintoinen mutta osin ikävystyttävää luettavaa. Toisaalta runoilijalla on ylevätkin hetkensä. Ja värit ovat yhä ihmeellisiä, vaikka nykyään – toisin kuin Goethen aikana – kaikki värisävyt saa kaupasta.

Ilmestynyt kolumnina Ilkka-Pohjalaisessa 23.5.2020

Goethen väriympyrä muodostuu pääväreistä sekä niitä täydentävistä vastaväreistä, jolloin komplementtiparit sijaitsevat vastakkaisilla puolilla ympyrää. Kuvitusta Goethen Värioppiin. 

Lisähuomioita:


Antroposofian ja teosofian piirissä Goethen värimystiikka otettiin vastaan ilman varauksia. Suomeksikin ilmestyi 1978 antroposofisen liiton toimesta Steinerin kommentein varustettu vaatimaton moniste Goethen Värioppi, I osa, Fysiologiset värit. Rudolf Steiner mukaan Goethen väriteoria ”on kaunis oodi silmälle ja välittömän havainnon merkitykselle – valon, varjon ja värin perustekijöistä rakennamme näkemämme maailman". ”Näemme ympäröivän maailman värillisenä ainoastaan sen ansiosta, että silmä pystyy luonteestaan johtuen itsestään kehittämään värejä.”

Aikalaistaiteilijoista Goethen värien uudet opit kiinnostivat mm. Philipp Otto Rungea, joka kävi kirjeenvaihtoakin runoilijan kanssa, ja maalarirunoilija William Blakea, joka mieluusti käytti visioidensa sutimisessa kirkkaita päävärejä. Myös prerafaeliitit Holman Hunt ja Rossetti hakivat fantasioihinsa voimaa komplementtivärien säihkeestä, muutoin heidänkin maalauksensa olisivat taantuneet aikakautta leimaavan tyylin mukaiseksi läskisoosiksi – ”ruskeaksi kuin isoäidin teetarjotin”.

Ajatus värien syntymisestä pimeydestä tai vähintäänkin varjoista on tuttu jo antiikista asti. Värit koettiin pitkään eräänlaisena sotkuna näkökentässä ellei peräti valon pilaantumisena. Venetsialainen pappismies Antonio de Dominis oli julkaissut 1611 tutkimuksen valon taittumisesta sateenkaaressa, joten hän ei tullut ihan puskista. De Dominis esitti hurjan väitteen, että aistittava maailma on itse asiassa täysin umpipimeä. Pimeyttä valaisevat vain satunnaiset ja petolliset väri-ilmestykset. Taivaassa ei tietenkään asiat ole näin hullusti; siellä ei värejä ole lainkaan vaan kaikki on kirkkaan mustavalkoista. Mikä sekin on vaikeasti kuviteltava tilanne.

Goethen teoriat toimivat myös Wittgensteinin väritutkimusten innoittajana – molemmat olivat näkemisen asialla. Näin Wittgenstein haarukoi tehtäväänsä: Se, mitä tarvitsen, on psykologinen tai pikemminkin fenomenologinen värioppi, ei mikään fysikaalinen enempää kuin fysiologinenkaan värioppi. Ja sen on tosiaan oltava puhtaasti fenomenologinen värioppi, jossa puhutaan vain todella havaittavasta ja jossa ei esiinny mitään hypoteettisia olioita — aaltoja, soluja jne.”

Wittgenstein suhtautui epäilevästi – ellei peräti karsaasti – psykologiseen lähestymistapaan väri-ilmiöiden kuvauksessa. ”Minkä tietämättömyyden tällainen kuvaus voi poistaa”, hän kysyi sapekkaasti. Valmiit kuvaukset havainnoissa koettuihin ilmentymiin johtavat vain yhä ahtaampaan tapaan nähdä. Lopulta näemme vain sen, minkä olemme oppineet näkemään. ”Tieto ei näet ole psykologinen tila, jonka erikoispiirteistä kaikki saa selityksenä.” Päinvastoin, meidän tulee kaiken aikaa olla virittyneinä näkemään jotakin näkemätöntä. Varsinkaan taiteen kohdalla minkäänlaiset ennakkovarukset ja - oletukset eivät voi tulla kysymykseen.

En voi kuvitella”, kirjoittaa Wittgenstein, ”että Goethen huomautukset värien luonteista ja värisommitelmista voisivat hyödyttää maalaria, tuskin somistajaakaan”. Tällä hän luultavasti tarkoitti juuri noita Goethen korostamia värien ”aistillis-siveellisiä” psykologisia vaikutuksia. Tuollaisen väripsykologisen lähestymistavan filosofi koki hyödyttömäksi. ”Se, joka puhuu värin luonteesta, ajattelee aina vain sen yhtä määrättyä käyttötapaa.”

Goethe koki maalaustaiteen – värien taiteen – kaikkein tärkeimmäksi taidemuodoksi, vaikka hän yhä eli keskellä ”ruskean kastikkeen värisen” maalaustaiteen aikakautta. Hän ei voinut edes kuvitella tulevaisuudessa siintävää modernin taiteen kumousta – impressionismin ja abstraktin taiteen ilmituloa – lopullista värien taiteen räjähdystä. Mutta ei hän kokonaan väärässä ollut – ja oliko ollenkaan – julistaessaan, että kaikki riippuu ”näkemisestä ja katsomisesta”. Ja värit jos mitkä ovat kokonaan näkemisen asiaa.

Goethen suorittaessa 1800-luvun alussa tutkimuksia värioppiaan varten raivosivat Euroopassa Napoleonin sodat, jotka vaativat yli miljoona uhria. Joten Goethe sai alinomaa kuulla, että parempaakin tekemistä tällaisina aikoina olisi – vaikkapa sotiminen ja rukoileminen. Vielä nykyäänkin taiteen harjoittajat saavat kuulla, että parempaakin tekemistä olisi vaikka emme oikein tiedä mitä. Taiteen kannalta ajat ovat aina tällaiset.

Havaintoja väreistä
Johann Wolfgang von Goethe: Värioppi, Didaktinen osa, suom. Pirkko Holmberg, Pajari Räsänen, Teos, 2019.
Ludwig Wittgenstein: Huomautuksia väreistä, toim. G. E. M. Anscombe, suom. Heikki Nyman, WSOY,1982.
Philip Ball: Kirkas maa, Miten värit syntyivät, suom. Kimmo Pietiläinen, Terra Cognita, 2003.

Goethen värikolmion innoittamana maalattu tikkataulu. S. J. Tanninen 1996. Kuva SJT.