lauantai 26. kesäkuuta 2021

TRISTRAM SHANDY – ITKUPILLIN MATKASSA



Pariisi – Versailles -postivaunut. Kuvitusta kirjaan Vanhat postivaunut (1926).



Sonninjoutava juttu — ja varsinainen munakokkeli tarinaksi.

Tristram Shandy



Vintillä seikkaillessani käteeni osuu kahtia haljennut kellanruskeaksi hapertunut Yrjö Hirnin jo 1920-luvulla kirjoittama kirja Vanhat postivaunut (1926). Kirja on auki leikkaamaton, joten kukaan ei ole sitä vielä lukenut. Kirjan selailu kuumalla porraskivelle johtaa Laurence Sternen omituisen mestariteoksen Tristram Shandy oikukkaille sivuilla. En ole sitäkään lueskellut sitten sen ilmestymisen suomeksi 1998. Alkujaan teos (The Life and Opinions of Tristram Shandy, Gentleman) ilmestyi useana eri niteenä 1700-luvun puolivälissä.


Sterne kirjoitti myös toisen huomionarvoisen kirjan, matkakuvauksen A Sentimental Journey Through France and Italy (1768). Teos toi tekijänsä – Yorkshiren syrjäkylän vähäisen papin – suureen kuuluisuuteen koko Euroopassa. Sterne nosti kyynelehtivän tyylilajinsa niin suureen maineeseen, että jopa Goethe sai siitä ideoita melodraamaansa Nuoren Wertherin kärsimykset, joka ilmestyi 1774 vain kuusi vuotta Sternen opuksen jälkeen. Tosin omassa matkakirjassaan Italienische Reise (1817) Goethe oli tullut jo järkiinsä ja hylkäsi tyystin ylisentimentaalisen kirjoitustavan.


Mainittakoon, että ranskalainen kirjailija ja maailmanmies Xavier de Maistre sai myös innoitusta Sternen sentimentaalisesta matkakirjasta kirjoittaessaan omituisen pienoisromaaninsa Matka huoneessani (1794). Myöhemmin de Maistre asui Suomessakin, mutta se on aivan eri juttu.


Sternen matkakirja käännettiin vauhdilla eurooppalaisille kielille. Hirnin mukaan se synnytti kokonaisen sentimentaalisten matkakirjojen buumin. Sternen luoman pastori Yorickin tavasta matkustaa ja tehdä havaintoja pittoreskeista yksityiskohdista tuli vallitseva matkakirjallisuuden tyylisuuntaus. Sternen luomat hahmot kummittelivat helposti tunnistettavina tuhansissa eri kertomuksissa. ”Eri maissa syntyi siten kokonainen kirjallisuus tunteilevista matkoista, jossa kuuluisan mallin itkuherkkä huumori ja impressionistinen kuvaustapa kaikui epäitsenäisenä jälkisointuna.”


1700-luvun mittaan postivaunumatka halki Euroopan (Grand Tour of Europe) oli varsinkin Englannissa noussut lähes jokaisen sivistyneen ihmisen pakkomielteeksi. Matkustaminen huonoilla teillä kievarista kievariin ei ollut mikään suuri nautinto. Mutta sivistyksen tähden se oli tehtävä. Sterne huomauttaakin (piispa Hallin suulla), ettei tiedä suurempaa kirousta kuin elämä pyörien päällä. Sitä paitsi ”ranskalaisissa postivaunuissa on aina jotakin vialla”. ”Ranskalaisen postiljoonin on aina laskeuduttava maahan ennen kun hän on kolmensadan jaardin päässä kaupungista.”


Mikä nyt on vialla? Diable! köysi poikki! solmu auennut! sinkilä irtoamassa! pultti kulunut! naula, paula, kaula, hihna, solki tai soljen kieli kaipaavat korjaamista. Vaikka kaikki tämä on totta, minulla ei mielestäni ole valtaa sen tähden julistaa kirkonkiroukseen sen paremmin postivaunuja kuin niiden ajajaa ja sanoa, että ennen kuljen jalan kymmen tuhatta kertaa tai jo on perhana, jos ikinä enää astun vaunuihin ei minä tarkastelen asiaa viileästi ja ajattelen, että aina jokin naula, paula, kaula, pultti, solki tai soljen kieli puuttuu tahi kaipaa korjaamista, matkustin minne tahansa en koskaan räksytä, vaan otan vastaan hyvän ja pahan sitä mukaa kuin ne tielleni tulevat, ja jatkan matkaa. (Tristram Shandy s. 424)



Sen paremmin Sterne kuin hänen alter egonsa pastori Yorick tai Tristram Shandy tuskin kaipasivat sellaista sivistystä, jota Grand Tour tarjosi. Sternen kirjoitustyö sujui muutoinkin mainiosti, jo kuudes nide Tristram Shandya tuli painosta. Tarkoitus oli lähteä Lontooseen mainostamaan teosta, kun hän sai rajun verensyöksyn. Lääkäreiden antaman tuomion mukaan hänen oli viipymättä matkustettava Etelä-Ranskaan, jos hän aikoi vielä pelastua. Sterne lähti matkaan tammikuun puolivälissä 1762.


Saavuttuaan Pariisin Sterne oli kriittisessä tilassa, lääkärit antoivat vain kuukauden elinaikaa. ”Pyörähdyksien tekeminen vapaalla jalalla, toisen ollessa jo arkussa ei kai ole arvokkain tapa valmistautua loppuansa varten.” Jos ei kuolemaa karkuun ehkä pääsekään, niin olisihan se ”melkoisen urhoollinen tapa taistella masennusta vastaan”. Ja kuten Tristram Shandysta voimme lukea, Sterne-Yorick onnistui kuin onnistukin tällä erää päästä kuolemalta karkuun. ”Minä olen ajanut takaa monta miestä läpi Ranskan, sanoi kuolema, mutta en koskaan ketään, jolla olisi ollut niin huima vauhti.”


Eräs lehtimies oli kuitenkin jo ehtinyt lähettää Lontooseen uutisen Sternen kuolemasta. Englantilainen sanomalehdistö julkaisi ylistäviä muistokirjoituksia ja koko Coxworldin seurakunnan väki sonnustautui mustiin osoittaakseen kunnioitusta sielunpaimenelleen. Samaan aikaan Pariisissa Sterne koki ranskalaisen ilmapiirin tervehdyttävän vaikutuksen. Hän liehui parhaissa tamineissaan juhlasta toiseen, liehitteli naisia ja riekkui suuna päänä ryyppyseuroissa. Pariisi oli Sternelle riemuvoitto, vaikka mitään hänen kirjoittamaansa ei ollut vielä ranskaksi käännettykään.


Matkakirjaa aloitellessaan Sterne seurasi ajan käsikirjoitusten kuivakkaa tyyliä, mutta hylkäsi sen pian liian vaivalloisena ja ryhtyi sepittämään niitä näitä humoristiseen ja sarkastiseen sävyyn. Ensimmäiseksi kohteeksi osui Calais, josta kirjoittaja myöntää tietävänsä juuri sen verran, minkä parturi oli hänelle kertonut partaveistä teroittaessaan. ”Sillä ilta oli hämärtynyt, kun saavuin, ja lähtiessäni seuraavana aamuna oli pilkkopimeää.”


Ennen kuin poistun Calaisista”, matkakirjailija sanoisi, ”olisi kenties paikallaan kuvailla sitä.” — Minusta se ei ole ollenkaan paikallaan — miksei mies voi kulkea kaikessa rauhassa kaupungin halki ja antaa sen olla, kun sekään ei puutu häneen, täytyykö hänen kääntyillä sinne tänne ja vetää esiin kynänsä jok’ikisen kohtaamansa koirankopin kohdalla, pelkästä näyttämisen halusta. (Tristram Shandy s. 418)



Pater Lorenzo -nuuskarasia, kannessa Moulinsin onneton Maria. (Enamel Patch Box, Bilston)




Nuuskarasioiden veljeskunta


Erään sattumuksen vuoksi oli Sterne tullut kohdelleeksi Calaisissa kerjäläismunkki Isä Lorenzoa tylysti kieltäytymällä munkin tarjoamasta nuuskasta. Katumuksen iskettyä oli Sterne vaihtanut suurieleisesti oman tyylikkään emaliupotuksin koristellun nuuskarasiansa munkin vaatimattomaan häränsarveen. Jostain syystä juuri tämä episodi nostatti saksalaisen lukijakunnan tunteet pintaan ennennäkemättömällä tavalla.


Muutamat saksalaiset kirjailijat, kuten Hirn kirjoittaa, saivat päähänsä perustaa ”ystävyys- ja tunteellisuusliiton, jossa Isä Lorenzon nuuskarasian piti olla ritarimerkkinä ja koossapitävänä symbolina”. Johan Georg Jacobi (Goethen ystävän Fritz Jacobin veli) julkaisi 1769 avoimen kirjeen, ”joka ilmoitti, että eräs seura herroja ja naisia oli päättänyt hankkia itselleen kukin nuuskarasian, jonka ulkokanteen oli kultaisin kirjaimin kaiverrettu Pater Lorenzo ja sisäkanteen Yorick”.


Lorenzo-rasiat saivat sangen suuren levikin. Hampurista, jossa liitolla oli keskuksensa, lähetettiin paljon rasioita ylt’ympäri Saksaa, vieläpä Tanskaan ja Liivimaahankin. Eri tahoilla, Strassburgissa ja Koburgissa jne, perustettiin uusia, itsenäisiä yhteenliittymiä Lorenzo-veljeskunnan merkeissä. (Vanhat postivaunut s. 92)



Tähän liittyy vielä yksi kummallinen episodi. Postivaunujen vieriessä läpi Moulinsin kantautui matkustavaisten korviin perin surullinen huilun ääni. Soittaja oli sittemmin Sternen ansiosta koko Eurooppaa itkettänyt Moulinsin Maria. Järkensä menettänyt kaltoin kohdeltu Maria-tyttönen istui puun juurella vuohensa kanssa ja soitti surullista sävelmää. Kun näkymään lisättiin vielä ikihempeä pastori Yorick, oli se valmis leviämään painokuvina kaikkialle – myös Lorenzo-rasioiden kansiin. Tosin kapinen vuohi vaihtui vaivihkaa söpöön koiranpentuun.


Tämän kohtauksen jälkeen suunniltaan liikuttunut pastori Yorick hoippui ”hämähäkinkoivillaan” takaisin postivaunuihin. Taustalla kuului yhä tuo munaskuita myöten riipivä huilunsoitto. Mutta matka jatkui ja kirjoittaja muisti yhtäkkiä: ”Mikä oivallinen ravintola odottikaan meitä Moulinsissa.”


Vastaisku tuli nopeasti, se oli ollut jo jonkin aikaa ilmassa. Tosin kuolema ehti napata Sternen maaliskuussa 1768, joten hän ei ehtinyt kokea maineensa menettämistä ja muistonsa häpäisemistä. Vastaiskun takana oli satiirikko ja anglofiili Georg Christoph Lichtenberg – häpeämättömän vihainen mies. Lichtenberg matkusti Englantiin ja siellä Sternen entiset tukijat parjasivat häntä kuin vierasta sikaa. Hänen sentimentoonsa ei voinut luottaa, todettiin, se oli pelkkää teeskentelyä.


Elämäkerturinsa mukaan jopa Byron sanoi halveksivansa miestä, joka oli jättänyt vanhan äitinsä ja sisarrukkansa heitteille. Sitä oli vaikea uskoa, kun ottaa huomioon Byronin omat kotiolot. Tuo heitteillejättö ei pitänyt aivan paikkaansa. Sterne kyllä tuki poloja sukulaisiaan taloudellisesti, mutta ei halunnut pieneen pappilaansa lisää kahta naispuolista riivinrautaa, kun hänellä oli siellä jo yksi ennestään – vaimonsa Elizabeth.


Lichtenberg kaivoi esiin kaiken mahdollisen pilkatakseen Sterneä ja ivatakseen julmin sanoin nuuskarasiayhdistysten tunteilevia hölmöjä. Hyviä ja avosydämisiä ihmisiä on turha etsiä sellaisten ”tunteilevien korupuhelijoiden” joukosta kuin Sterne, totesi Lictenberg. ”Kolmen pennin kolikko hätää kärsivälle on aina enemmän arvoinen kuin suurinkaan osanoton kyynel.” ”Unissani olen paljon sääliväisempi kuin valveilla”, kirjoitti Lichtenberg osuvasti ”Töherryskirjaansa”.


Esseisti ja kulttuuripersoona Yrjö Hirn kirjoittaa 1920-luvun näkökulmasta, jolloin jo ihailtiin Goethen kaltaisten kirjailijoiden asiallista esitystapaa ja halveksittiin ylenpalttista tunneherkkyyttä. Yleisesti todettiin Tristram Shandy romaanina käännöskelvottomaksi ja episodimaisessa juonettomuudessaan lähestulkoon lukukelvottomaksi.


Tässä ainaisessa itkuvalmiudessa on jotakin, joka hyvin soveltuu Laurence Sternen persoonalliseen temperamenttiin, sellaisena kuin sen oppii tuntemaan hänen kirjeenvaihdostaan rakastettujensa kanssa. Siinä on myöskin jotakin, joka on tunnusmerkillistä koko sille sukupolvelle, johon hän kuului, sen kyynelrauhasten toimintakyky kun näyttää olleen paljon korkeammalle kehittynyt kuin myöhempien polvien. (Vanhat postivaunut s. 80)



Mutta eihän sen näin pitänyt mennä eikä mennytkään. Nykyisenä postmodernina aikana voimme jälleen olla varmoja tarttuessamme Tristram Shandyyn, että meillä on käsissämme yksi kaikkien aikojen suurimmista romaaneista. Sitä on verrattu Rabellais’n Gargantuaan, Joycen Ulussekseen ja ties mihin. Ja aivan turhaan, sitä ei voi verrata mihinkään – se on aivan omanlaatuisensa nerouden ja hulluuden tuotos. Sitä paitsi jos arvioisimme kirjallisuutta tekijöidensä elämäntapojen kunnollisuuden mukaan, ei jäljelle jäisi montaakaan mestariteosta. Sellaisia hunsvotteja ne ovat olleet, kirjailijat.


Oi kunpa isäni tai äitini, tai suoraan sanoen molemmat, sillä he olivat siihen toki kumpainenkin yhtä velvolliset, olisivat vähän katsoneet, mitä tekivät pannessaan minua alulle.

Tristram Shandy



Yrjö Hirn: Vanhat postivaunut, suom. Alvari Rinne, WSOY 1926.

Laurence Sterne: Tristram Shandy, elämä ja mielipiteet, suom. Kersti Juva, WSOY 1998.


Laurence Sterne: A Sentimental Journey Through France and Italy (1768)

https://www.gutenberg.org/files/804/804-h/804-h.htm


Goethe matkustaa Roomaan 21.10.2011.

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2011/10/goethe-matkustaa-roomaan.html



Sterne and Death by Thomas Patch (1768). The Print Collector/Print Collector/Getty Images.



sunnuntai 20. kesäkuuta 2021

OSKIN SYNTYMÄPÄIVILLÄ




 

Jo heti aamusta leivon mehevän

laidoiltaan palaneen nektariinipiirakan.

Ylikypsiä nektariineja sattui olemaan

ja paljon muuta siinä ei tarvittukaan.

Aurinko paistaa huumaavasti niin kuin se

alkukesän aamupäivänä vain paistaa.

Lorvin ulos ja huomaan oitis nurmikolle

ilmestyneen koiranpaskan, vaikka siinä on

vieressä pyllistävä koirankuva: No Shit!

Se ei tarkoita, että tässä olisi paikka

ihmiselämän tapahtumista lyyrisimmälle

suvituulen pyyhkiessä paljaat pakarat.

Sitä se ei todellakaan tarkoita.


Rastas tempoo maasta puolimetrisen

lieron ja huitelee sitä ilmassa kuin lassoa.

Päätän viedä kookkaan maalauksen vintiltä

kellariin, kun nyt kerran jalkeilla ollaan.

Pihan ylitys ottaa voimille, on sietämättömän

kuuma ja satunnainen puuska riepottaa.

Perun kaikki tekemäni päätökset ja siirryn

porrasterassille juomaan punaviiniä.

Kun raivoisat hyttyset tekevät siitäkin

lopun hiivin vaivihkaa vinttikammioon.

Ikkunasta näen miten naapuri tyhjentää

tarhansa lampea, hyttysten kutupaikkaa.

Siitä ei ole epäilystäkään.






Ajattelin kuunnella musiikkia, mutta

lepokorituoli myötäilee liian mukavasti.

Nimeäminen on outoa puuhaa, moni

on saanut kontolleen väärän nimen.

Pannaan sille nimeksi Ensio, on kätevästi

nimi- ja syntymäpäivä samana päivänä.

Näin vaati isoisäni Aleksander, mutta

lopulta valittiin seuraavan päivän Seppo.

Muuttaessani tähän taloon oli ovessa

irtokirjaimista koostettu nimikyltti.

Osa kirjaimista oli tippunut pois, joten

jäljelle oli jäänyt vain: Oski Kalte.

Nimet jääkööt juhlimatta.


Auringon ehtiessä kierroksellaan

läntiseen ikkunaan siirryn eriparisin

lasein Henry Westonin siideriin.

Mieleen palaa etäinen syntymäpäivä

kesään puhjenneen Hald-järven rannalla

Jyllannin maaseudulla ja Powysin

romaani ”Herra Westonin hyvää viiniä”.

Viinikauppias Weston kauppaa vain

kahta viinilaatua: rakkautta ja kuolemaa.

Joten yllätyksenä ei tule, että eräästä

erityisestä päivästä lähtien herra Grobe

on katsonut maailmaa murheellisesti.

Eikö me kaikki.





maanantai 7. kesäkuuta 2021

ENSO – THE CIRCLE OF LIFE



Enso A & B, 2020, 2 x 110 x 142 cm. Kuva SJT.



On todella jotain, jota ei voi ilmaista. Se ilmenee, se on mystistä.

Mystistä ei ole se, miten maailma on, vaan että se on.

Ludwig Wittgenstein



Olen vakuuttunut, että monet havaintoni maailmasta ovat tosia; niiden todellisuuden puolesta täytyy olla monia todisteita – en vain tiedä mitä tai missä ne ovat.


Joten käännyn takaisin olemisen kehälle ja kierrän kunnes saavun aukiolle, josta löydän itseni sellaisena kuin olen.


Ehkä sekään ei riitä vaan olemisen ympyrää on piirrettävä ja maalattava yhä uudelleen ja uudelleen.


Heidegger liittää fenomenologiasta tutun ”ymmärtämisen kehän” osaksi mielen rakennetta kuvaamaan ”täälläolon ajallisuutta tuttuuden ja vierauden välissä”. Hans-Georg Gadamer näkee hermeneuttisen kehän prosessina, jossa merkitykset tulkitaan yhä uusilla merkityksillä kierros kierroksen jälkeen. Merkitysten virrasta ei löydy kivijalkaa, jolle voisi perustaa ”tukevan todellisuuden”.


Ratkaisevaa ei ole päästä kehästä ulos, vaan oikea tapa tulla kehään. Tämä ymmärtämisen kehä ei ole ympyrä, jossa mikä tahansa tietämistapa liikkuu, vaan se on itsensä täälläolon eksistentiaalisen esirakenteen ilmaus.

Martin Heidegger (Oleminen ja aika, s. 197)



Myyttinen tarina kertoo, että Romulus valjasti härän auran eteen ja piirsi kyntäen ympyrän, jonka sisään Rooma rakennettiin. Tuloksena oli hämmästyttävä ympyränmuotinen mutta samalla neliömäinen kaupunki – urbs quadrata. Onnistuiko Romulus ratkaisemaan kreikkalaisia suuresti askarruttaneen ympyrän neliöimisen ongelman. Neliönmuotoista ympyrää ei voi ajatella, vaikka sen voi sanoa ääneen – neliöympyrä.


Enso on zeniläinen meditaatio- ja hengitysharjoitus, jossa yhden uloshengitysjakson aikana piirretään tai maalataan yhdellä vedolla elämää, aikaa, maailmankaikkeutta jne. symboloiva ympyrän kehä. Buddhalaisuudessa ympyrä on valaistumisen ja ei-minkään symboli – äärettömyydestä nollaan.


Tarkoituksena on ylittää sisäisen ja ulkoisen kokemuksen raja.


Se alkaa tästä tai mistä tahansa.


Ja kun joskus tulen tienristeykseen ja löydän paikan, jossa harhaanmenoni alkoi, silloin aloitan uudelleen alusta työn ja tien, niin luontevasti ja vakavasti, kuin vain alusta-alkaja voi...

Rainer Maria Rilke (Viareggio 8.4.1903)



Ympyrä on tärkein geometrinen symbolikuvio. Neliötä tai kolmiota on vaikea luonnosta löytää, mutta täydelliset ympyrät – aurinko ja kuu – ovat kiertäneet ihmisten elämystaivaalla aikojen alusta saakka. Myös hedelmät ovat usein pyöreitä. Pimeästä näkemisestä runoileva Juan de la Crux koki granaattiomenan pyöreän kehämäisyyden symboloivan jumaluutta, jolla ei ole alkua eikä loppua. Todella nähdäkseen runoilijan oli astuttava tietämättömyyden pilveen, sysimustaan yöhön, "ja hän ymmärsi suuria asioita (grandes cosas entendi)."


In the joy of night,

in secret so none saw me,

no object in my sight,

no other light to guide me,

but what burned here inside me.

Juan de la Crux



Pelkäänpä, että taiteilijanvapauksin turvin olen saattanut tutun ympyräkuvion dekonstruktion häikäilemättömiin kouriin ja samalla jäävännyt siltä metafyysiset merkitykset. Kuten moneen kertaan olen turhaan vakuuttanut, maalaukseni eivät viittaa mihinkään itsensä ulkopuolelle. Mutta monet ovat taas sitä mieltä, että sellainen – mitään esittämätön taideteos – ei ole edes mahdollinen.


Kysymys nousi esiin jo ensimmäisten abstraktien maalausten yhteydessä. Näkemisen prosessista tuli osa taidekokemusta, kiista, joka jakoi taidemaailman. Siihen tarttui 1950-luvulla kaksi keskeistä abstraktin taiteen maalaria – kuin härkää sarvista. Olivatko he eri mieltä vai onko sekin vain näköharhaa:


There is no such thing as a good painting about nothing.
– Mark Rothko

There is no such thing as a good painting about something.
– Ad Reinhardt



Siis voiko taideteos – kuten maalaus – olla riittävä sellaisenaan – tathata – eikä vain jonkin poissaolevan sijaistajana. Ehkä me emme ole vielä huomanneet sen sellaisuutta. Ehkä lopullista ratkaisua ei olekaan. Jokainen on näkemisensä kanssa yksin. Sen kanssa voi näköjään elää – ja on pakkokin. ”Kun jotakin nähdään (todella nähdään), näkijänä olen aina minä.”


Intersubjektiivisten kokemusten kautta taideteos vaikuttaa kokijaansa eräänlaisen ”kvasisubjektin” tavoin. Se voi muutta koko elämismaailman. Mutta filosofi lopettaa tylysti nämä mietteet toteamalla, että kun viestimme jotakin, emme koskaan saa tietää, ”mitä toisessa päässä tapahtuu”. Vaikka koko reaalitodellisuus on rakennettu tuon oletetun tietämisen varaan.


Kaikki on avoinna esillä, ei ole mitään selitettävää. Meille tärkeimmät asioiden aspektit ovat niiden yksinkertaisuuden ja jokapäiväisyyden vuoksi kätkössä. Emme voi huomata niitä, koska ne ovat aina silmiemme edessä.

Ludwig Wittgenstein


Yön ja päivän välissä
täytyy totuuden kerran ilmetä.
Kirjaa se kolmella tavalla:
sanomattomana, sellaisenaan,
viattomana – jääköön se silleen.

– Hölderlin



Linkit:

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2015/08/idan-ja-lannen-maalarit.html

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2015/05/tangram-versus-tanngram.html

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2014/04/valohamya.html





Enso – The Circle of Life. Kuva SJT. 

Enso (formally spelled ensō) is a sacred symbol in Zen Buddhism meaning circle, or sometimes, circle of togetherness. It is traditionally drawn using only one brushstroke as a meditative practice in letting go of the mind and allowing the body to create, as the singular brushstroke allows for no modifications.” (The Story of an Enso - Enso Integrative Therapy https://ensotherapy.co › enso-story)