Haiku
Poetry, A Children's Collection (1978).
Hiljaisen
ilon
päivä
– Fuji verhoutuu
usvasateeseen.
Bashō
Eräänä päivänä noina
menneisyyden kultaisina aikoina kiertelin Leicester Squaren
kirjakauppoja. Talvipäivän aurinko paistoi ohuen kelmeää valoaan
ja kosteat huurut leijuivat aukion varjoissa. Käteeni osui
tarjouspöydältä vähäinen kirja Haiku Poetry, A Children's
Collection (1978). Kirja on kokonaan lasten kirjoittama ja
kuvittama haiku-runojen kokoelma. Jopa 3-vuotias Audrey Chang on
onnistunut tekemään klassisen seitsemäntoistatavuisen haikun,
tosin hänellä on ollut apuna 7-vuotias Michelle Jernigan:
Cat
chasing blue bird
running
up the tree so fast
hungry
cat needs wings
Kirjan on julkaissut The
Wilhelm Scholê,
Houston, Texas. Koulun mottona on Konfutsen linjaus: ”Oppiminen
alkaa runoudesta.” Tuota ei suomalaisen koulujärjestelmän
edustaja hevin suostu tunnustamaan edes viimeisen tapin äärellä.
Kirjan esipuheessa lainataan myös Novalista, joka on sanonut:
”Siellä missä on lapsia, eletään aina kultaisia aikoja.”
Tämän allekirjoittaisi varmaan moni kouluviisaskin, vaikka onkin
valmis tekemään kaikkensa, että lapsista tulisi mahdollisimman
nopeasti runotonta elämää eläviä aikuisia hyötykansalaisia.
Hyötykansalaisen saattaa yllättää, että kyseisestä lasten
runokirjasta tuli myyntimenestys.
Peltomiehiä
kunnioitan kovasti
maaten pitkänäin.
kunnioitan kovasti
maaten pitkänäin.
Kobayashi
Issa (suom. G. J. Ramstedt
1953)
Perinteinen
japanilainen haiku on seitsemäntoistatavuinen (5–7–5) lyhyt
runo, jossa välähdyksen omaisesti ilmenevät runoilijan mieliala,
aika, paikka ja luonnonilmiöt. Siinä kristallisoituu (länsimaisen)
olemisen filosofian ydin: millaisessa maailmantilassa olet
(heitettyydessäsi), miten ovat asiat ja muut oliot, ja miten on oman
itsesi laita. Mitä kuuluu minäparalle! Haiku on kuin ihmiselämä,
valonleimahdus kahden tuntemattoman pimeän kuilun välissä. Haiku
on jo menetetty ennen kuin se ehtii ryhtyä minkäänlaiseen
runolliseen kikkailuun.
Yöllä
jo luulin
myrskyn
kaatavan talon
–
tyytyi vaahteraan!
SJT
R.
H. Blythin teoksen Haiku
(1949) ilmestymisen jälkeen länsimaista haikua alettiin kirjoittaa
kolmirivisenä versiona. Ilmaisunvapautta on haettu lisää
luopumalla tiukasta tavutussäännöstä. Suomen kielen napakka
tavutus sopii monia muita kieliä paremmin haikun perinteiseen
rakenteeseen. Myös kolmirivisyydestä on usein luovuttu niukempaan
suuntaan, jopa yksirivisiin haikuihin. Jotkut, kuten Marlene
Mountain, ovat hakeneet käsin piirtämissään runosivuissa
alkuperäisen haikun visuaalista olemusta. Myös Lawrence
Ferlinghetti on luonteikas tussin ja siveltimen käyttäjä.
along
with wind and mud and whatever that means if anything
Marlene
Mountain
Haikusta
on muodostunut lähes yleisnimitys lyhyille runoille, joissa
haikaillaan elämisen nopeasti kaikkoavia ilmiöitä. Lopulta tullaan
kuitenkin sellaiseen pisteeseen, jossa mitä tahansa lyhyttä runoa
ei enää kannata kutsua haikuksi. Aram Saroyanin yhden sanan runoja
lyhemmäksi ei enää runo voi näillä näkymin tulla. Ne eivät
taatusti ole haikuja, vaikkakin parhaimmillaan häikäisevän
mestarillisia. Alla olevassa runossa sana reagoi viittaamaansa
kohteeseen lähes fyysisellä tasolla – tällaista vuorovaikutusta
ei kielessä pitäisi tapahtua lainkaan:
eyeye
Amerikkalaisen
haikugenren lanseeraaja Jack Kerouac hylkäsi myös perinteisen
tavutuksen ja kehitti ”simppelin kolmisäkeen” – amerikkalaisen
haikun (American Pop)
– jossa toinen rivi on sisennetty. Se istuu yhä mainiosti
nykypäivän Pop Up -kulttuuriin – vilahdetaan kulmilla ja kadotaan
saman tien uusien tuulien tieltä. Suomentaja on kääntänyt ”popin”
”paukahdokseksi”, mikä tuntuu liian helpolta ratkaisulta. Sitä
paitsi se tuo mieleen kuin päätä ruuvipenkissä vääntäen
”pohjalaisen paukahdoksen”, joka päinvastoin kuin haiku pimentää
koko tienoon. Ehkä hyvää käännösvaihtoehtoa ei olekaan:
”välähdys”, ”läimähdys”, ”ailahdus”...
Tuolistani
päätin nimittää haikun
paukahdukseksi
Jack
Kerouac
Kerouacin
Haikujen kirjassa
(2006) on toinenkin silmään sattuva suomennos ”laskuputki”.
”Pikku varpunen / räystääni laskuputkella / tiirailee sinne
tänne.” Samasta runosta on myös toinen kaksirivinen versio:
”Pieni varpunen räystään laskuputkella / sydämeni lepattaa.”
Mielestäni tuo äkkinäinen sydämen lepatus on haikumaisempi
vaihtoehto kuin tiirailu sinne sun tänne. Valitettavasti tähän ei
löydy verrattavaksi alkukielistä versiota, mikä onkin tämän
suomennosvalikoiman suuri puute. Mutta Villenraitin Angstilaan ei
missään tapauksessa asenneta ränneihin laskuputkia – täällä
syöksyvät vedet alas syöksytorvista.
Hyödytön!
Hyödytön!
– mereen ryöppyävä
rankkasade
Jack
Kerouac
Haikujen
kirjoittaminen on maailmanlaajuisesti suosittu harrastus. Haiku on
myös mainio runonkirjoitustaidon mittari; hyvätkin runoilijat
onnistuvat kirjoittamaan loistavan haikun vain silloin tällöin,
keskinkertaiset vain ani harvoin ja huonot vain kerran elämässään.
Haikuilijoille on olemassa kaikenlaisia yhdistyksiä, kuten The Haiku
Society of America, The Italian Haiku Association, The World Haiku
Association jne. Mutta meillä Suomessa on vain näitä kissa- ja
koirayhdistyksiä. No, googlaamalla löytyy sikariyhdistys Haiku!
Eikö se ole perin kummallista? Vai olenko suuressa yksinäisyydessäni
kadottanut täydellisesti asioiden laidat?
Nyt jo herättää
aamuun
linnunlaulu ja
räystään
lorina.
SJT
Haiku
Poetry, A Children's Collection, Bantam
Books 1978.
Jack Kerouac:
Haikujen
kirja,
suom. Arto Lappi, Sammakko 2006.
Lawrence Ferlinghetti: Northwest
Ecolog, City Lights Books (1978).