perjantai 28. elokuuta 2015

IDÄN JA LÄNNEN MAALARIT


Sarjasta ”Just an Other Circle” , mixed media, (2015). Kuva SJT.


Nuolenkärkenä on terävä äly,
ja tyhjyyden jänteen pingottaa
taitavan menetelmän vasama.
Muista, että saavutuksesi ytimenä
on perimmäinen totuus tyhjyydestä.
– Milarepa

Valaistumisessa ei ole mitään
erityistä: silmät ovat vaakasuorassa
ja nenä pystysuorassa!
– Wumen Huik'Ai


Yksinkertaistaen voisi todeta, että itämainen maalaustaide on keskittynyt tyhjyyden – avaruudellisuuden ja tilallisuuden – ilmentämiseen. Kun taas läntisen taiteen kuvauskohteena on konkreettiset esineet ja elementit ”todellisessa näköisyydessään”. Mutta näin yksiselitteisesti ei tästäkään selvitä. Läntisessä taiteessa tyhjyys on ollut vain jotakin esineiden väliin ja taakse jäänyttä ongelma-aluetta, jonka on voinut maalata umpeen – sutia varjojen sekaan. Vaikka monet filosofit Aristoteleesta Descartesiin ovat kieltäneet tyhjyyden olemassaolon, on toki ollut niitäkin jotka ovat uskoneet tyhjyyden ”kaikkeutta ylläpitävään voimaan”. Sittemmin tyhjyys on läntisessäkin filosofiassa paikkansa lunastanut.

Kimmo Pasasen kirja Tyhjyys (2008), jossa Pasanen käsittelee tyhjyyttä itämaisessa ajattelussa ja taiteessa, on harvoja helmiä edelleenkin läntisessä maailmassa vieraaksi koetussa aihepiirissä. Olemme yhä vanhatestamentillisen kuvittelun tuolla puolen olevan kauhukuvan äärellä, jossa henki liikkuu absoluuttisessa tyhjyydessä. Onneksi luomistyön kautta päästiin kätevästi eroon koko tyhjyydestä. Niin luultiin, mutta 1600-luvulla onnistuttiin Italiassa valmistamaan keinotekoinen tyhjiö – se vei vähitellen pohjan pois niin lasillisilta taivaankansilta kuin avaruuden eetteriltäkin.

Tyhjyys on olemisen ominaisuus, sitä ei voi poistaa (tai täyttää) lisäämällä olevaisten määrää tai ominaisuuksia. Olemassaolo sinänsä ei ole olemassa; me kohtaamme vain olevaisten moneuksien ilmentymiä ja tapahtumisia. Jos se kuitenkin jostakin syystä olisi tai ryhtyisi olevaksi, olisi se myös heti havaittuna. Sana ”on” (lyhin kaikista väittämistä) jää olemukseltaan tyhjäksi, se ei viittaa mihinkään. ”Oleva tulee olevaksi vasta maailman kautta.” (…) ”Olemisesta” itsestään tulee jotakin, joka ”on”, vaikkakin mitä ilmeisimmin vain oleva on, eikä oleminen enää sen lisäksi ja uudestaan ole.” (Heidegger).

”Badiou toteaa, että ontologia, joka lähtee siitä, ettei yhtä ole, edellyttää, että oleminen olemisena samastetaan tyhjään”, kirjoittaa Ed Pluth kirjassaan Badiou, Uuden filosofia (2015). ”Oleminen ei koskaan presentoi itseään sellaisenaan. Se ei hohda annettujen asioiden moninaisuuden läpi. Näin ollen ”tyhjä” on ainoa sana, joka tavoittaa olemisen sellaisenaan.”

Intentionaalisuuden mysteeriä pohtiessaan Levinas toteaa, että tietoisuus on ikään kuin ”menneiden tapahtumien muistamista”. Menneet tapahtumat muovaavat kokemustamme nykyhetkestä ja ajatuksemme purkautuvat viiveellä kuin melodian nuotit. Tämän viiveen zenin harjoittajat haluavat purkaa – tai ohittaa – ja saapua nyt-hetken barrikadille ajatustakin nopeammin. Pasanen kirjoittaa: ”Zen-buddhalaisuudessa tavoiteltava tyhjyys on tila, missä todellisuutta koskevat kategoriset käsiterakennelmat on häivytetty välittömän ja intuitiivisen maailmassa olemisen tieltä.” (…) ”Tyhjyys on näin ollen rikas ja täysi, sillä samalla kun sillä ei ole ominaisuuksia, se sisältää kaikki maailman ominaisuudet.”

Tyhjyys – ei-mikään – on saavutettavissa ja nähtävissä, vaikkakaan ei pelkillä silmänmunilla. Se vaatii toisenlaisia keinoja, kuten vaikkapa maalaustaidetta – siveltimen ja värin synergiassa virtaavaa tyhjyyden energiaa. Tyhjyys läpäisee todellisuuden nimetyt ja analysoidut rakenteet ja paljastaa kokemusmaailman välittömässä sellaisuudessaan. Tien seuraaja näkee maailman jakautuneen loputtomiin moninaisuuksiin, jotka vaatimalla vaativat jatkuvaa nimeämistä ja määrittämistä. Mutta maailmassa on jo liikaakin nimiä, kuten Daodejingin kirjoittaja toteaa. Sitä paitsi nimeämällä nimetty ei paljastu kätkeytymisestään, vaan jähmettyy näkymättömäksi.

”Katoavainen vajoaa kaikkialla syvään olentoon”, kirjoittaa Rilke ja varoittaa nimettyjen ”tosiasioiden” vaarallisuudesta. ”Minnekään ei ole jäämistä, ken sulkeutuu viipymisen tosiasiaan on jo jähmettynyt.” Paul Viriliolle näkyviä kohteita ympäröivät rajat – tyhjät tilat – osoittautuivat yhtä vaikeasti ”tunnusteltaviksi” kuin sokeainkirjoitus. ”Näkemisen tavassani oli mukana vapaaehtoista sokeutta, olin äkkiä vakuuttunut, ettei näkö auttanut niinkään näkemään vaan oli pikemminkin kätkemisprosessi.” Samaa sanoo kehotuksessaan myös Badiou: ”Yrittäkää todella nähdä se mitä näette.”


Tyhjyys poissaolona

Taideteosten ilmaisema tyhjyys on laajempi käsite kuin teoreettinen kaikesta materiasta tyhjä tyhjyys. Puhuvatko itäisen ja läntisen koulukannan edustajat ylipäätään samasta ”tyhjyydestä”. Itäisessä taiteessa ei ole sellaista esittävän ja abstraktin – olevan ja poissaolevan – ristiriitaa kuin läntisessä taiteessa. Tosin sellainenkin väite usein esitetään, ettei todellista abstraktiota ole olemassakaan, olemattominkin väriroiske kykenee mimesikseen – viittaamaan itsensä ulkopuolelle. Muodoton hahmo – muodottomuus – koetaan ”barbaarisen” läntisen kulttuurin keksinnöksi. Virilio intoutuu ylistämään: ”Mitä omaperäisempää tai erikoisempaa olemme tarkemmin ajatellen tuottaneet kuin ajatuksen olemattomuudesta, poissaolosta!”

Poissaolevan estetiikki toteutuu nimenomaan abstraktissa maalaustaiteessa, joka sekin jakautuu ainakin kahtia: geometristen pintaefektien sommitteluun ja olevan muodon poissaoloa juhlivaan värimaalaukseen – ”täplillä ja roiskeilla mässäilyyn”. Zen-maalarille riittää aiheeksi tussisiveltimellä vedetty ympyrä, mutta siinä ei toteudu tuo abstraktin taiteen esittävän muodon puute – poissaolo – vaan kaikki on yhä ja edelleen niin kuin kaikki on sellaisuudessaan. ”Tyhjyyden valtava hahmo” vähäiseen tussiviivaan vangitussa ympyrässä, kuten maalari-runoilija Wang Wei asian ilmaisi. Mutta maalaus ei siitäkään huonone, vaikka sitä kutsuttaisiin ruukunkanneksi tai riisikakuksi.

Taidetta ei koettu ”taiteeksi” – pyyteettömän silmän nautiskeluksi – vaan se palveli muiden taitojen ohella zenin harjoitusta. Kaikenlaista kauneutta ja taituruutta kartettiin ”ei minkään menetelmän menetelmällä” ja ”tyhjän ranteen tekniikalla”. Läntinen ”tyhjän ranteen tekniikan” mestari on tietenkin Jackson Pollock. Euroopassa taiteen autonomiaa ryhdyttiin korostamaan 1700-luvulla. Samalla keksittiin esteettisen kokemuksen teoria, jonka perustaa etsittiin transsendentaalifilosofian ylimaallisista sfääreistä. ”Esteettisen kokemuksen perusta lankesi suoraan apriorisesta taivaan sinestä”, kirjoittaa Pentti Määttänen kirjassaan Taide maailmassa (2012). Ei hullumpaa, läntinen tieteenhaara jonka empiirisyys todentuu taivaan sinessä!!!


Maisema tyhjyyden tyyssijana

Pelkistettyjen symboleiden ohella maalausten aiheet ovat niin idässä kuin lännessäkin usein maisemallisia. Maiseman osatekijät – vuoret, puut, kivet, ihmiset, pilvet, taivaan sini – ovat konkreettisesti olemassa. Mutta kaikki elementit ovat maalauksen tilallisuudessa tyhjyyden palveluksessa. Kiinalaiset maalaustekniikat linjautuvat tasoihin: sivellin – muste, jin – jang, vuori – vesi ja ihminen – taivas. Modernin aikakauden fenomenologi Heidegger jakaa kokemusmaailman neljään taitokseen: maa – taivas, jumalat – kuolevaiset. Ja ryhtyy sitten runollisesti filosofoimaan: ”Olio on vähäinen: ruukku ja penkki, polku ja aura. Mutta olio on omalla tavallaan myös puu ja lammikko, puro ja vuori. (…) Olioita ovat peili ja solki, kirja ja kuva, kruunu ja risti kukin hetkellisesti omalla tavallaan olioiden.”

Vanhan kiinalaisen sananlaskun mukaan yksinkertaisissa asioissa ja toimissa pysyttelevälle ihmiselle vuoret ovat vuoria, vesi vettä ja puut puita. Mutta kun hän on astunut valaistumisen Tielle, eivät vuoret ole enää vuoria, ei vesi enää vettä eivätkä puut puita. Mutta kun hänen ymmärryksensä on valaistuksessa kypsynyt, ovat vuoret jälleen vuoria, vesi jälleen vettä ja puut puita. Kuitenkin kaikki on toisin.

Tällaisen laajentuneen mielen kokemuksen voi saavuttaa myös abstraktin taiteen kautta – kuvienkatselija ei ehdi koskaan minnekään. Se on tuttua myös läntisessä kokemuspiirissä, kuten T. W. Adorno kirjoittaa: ”Taiteen kaikki elementit kytkeytyvät siihen, jonka yli kohottautuminen tuottaa taiteen onnen, ja johon taide kuitenkin uhkaa joka hetki vajota takaisin. Taideteosten suhde empiiriseen todellisuuteen muistuttaa theologumenonia, jonka mukaan kaikki on lunastetussa maailmassa kuten ennenkin, mutta kuitenkin täysin toisin.”

Mitä omaperäisempää tai erikoisempaa olemme
tarkemmin ajatellen tuottaneet kuin ajatuksen
olemattomuudesta, poissaolosta!
Paul Virilio

Maisema tyhjyyden tyyssijana:


Kimmo Pasanen: Tyhjyys itämaisessa ajattelussa ja taiteessa, Teos 2008.
Ed Pluth: Badiou, Uuden filosofia, suom. Lauri Pekonen, Janne Kurki, Apeiron 2015.
Martin Heidegger: Esitelmiä ja kirjoituksia, suom. Vesa Jaaksi, Reijo Kupiainen, Miika Luoto ja Tere Vaden, niin & näin 2009.
Alain Badiou: Filosofian puolesta, Kaksi manifestia, suom. Lauri Pekonen, Janne Porttikivi, ja Anna Tuomikoski, Tutkijaliitto 2012.

sunnuntai 2. elokuuta 2015

TIKUSTA ASIAA


Kaikkivoipia naisia ja äitejä – ”kaapin päälle” nostetut miehet on typistetty alapäättömiksi päiksi. Tarton yliopiston taidemuseo. Kuva SJT 2013.


Se, ettei ”sitä” koskaan saavuteta ja ettei sitä voi edes määritellä, ei ole minkäänlainen este tälle intohimolle – päinvastoin...
– Paul Verhaeghe


Myöhään eilen illalla kylmän viiman pyöriessä lahkeissani pyöräilin Mallaskoskelle. Panimoravintolan terassilla soitti itäsuomalainen bluesbändi eikä huonosti soittanutkaan. Panimolla oli pantu uusi vahva olut – Kesäleski – yönmusta mämmimäinen tökötti. Vessassa huomasin heti, että uudet kalsongit eivät toimi tai toimisivat jos heppi olisi vaaksan verran ylempänä. Saman tien olisin voinut käydä naistenvessassa, ei olisi tarvinnut jonottaa. Naisten pimpsongeissahan ei sepalusta ole lainkaan, siksi kai niitä nimitetään nimettömiksi.

Tosin täällä kuulussa festivaalikaupungissa on ainakin kesäisin myynnissä laite, jonka avulla naisetkin voivat heittää seisaaltaan kepilliset suoraan puskiin. Mutta silloinhan naisten on käytettävä miesten nimellisiä eli sepaluksellisia (k)alushousuja, muuten koko touhussa ei ole mitään järkeä. Joka tapauksessa se on uljas näky, kun pitkä rivi naisia seisoo rokkijuhlien aikaan Törnävän puistotien varressa vettä heittämässä.

Mieleeni tuli siinä touhutessani Alberto Moravian omaelämäkerralliselta vaikuttava romaani Minä ja hän (Io e lui, 1971), jossa päähenkilön vikuripäinen ”hän” (”lui”) vie miestä kommelluksesta toiseen. Kirjailija sanoo joutuneensa kärsimään tästä ”seikasta” suunnattomasti ja epäilee, että näin on laita useimpien miesten. Miehet ajattelevat ”alapäällään”, vaan toisin on naisten laita, heidän ajatuksensa eivät askartele kaiken aikaa ”alapäässä”. Näinhän me olemme tottuneet sanomaan, vaan näin ei ole laita, miehet eivät ajattele ”alapäällään”, vaan he ajattelevat ”alapäätään”.

Tätä en tietäisi, ellen olisi lainannut aamupäivällä kirjastosta Paul Verhaeghen kirjaa Rakkaus yksinäisyyden aikana (2006). Lueskelin siitä pikku pätkän iltateetä (China Gunpowder) siemaillessani – enempää en kai tohdi lukeakaan. Siis kysymyksessä ei ole rakkausromaani tai runoteos, vaan terävää filosofiaa ja psykoanalyyttistä teoriaa.

Moravian maailmankuva edustaa tuttua ja turvallista freudilaista näkemystä, jonka mukaan niin naiset kuin miehetkin ovat libidonsa vankeja. Kaikki toimintamme suuntautuu seksiä kohden, jopa ohi kuoleman taivaallisille laitumille saakka. Pojat ovat mustasukkaisia äidistä (isä on kaiken aikaa tappolistalla) ja tytöt kärsivät peniskateudesta. No, Freud on väärässä, sanoo Verhaeghe, häntä ohjastivat miehiset halut ja fallosentrinen mielikuvamaailma. Keskiaikaiset teologit eivät uskoneet naisella olevan sielua, ja myöhemmin freudilaiset eivät uskoneet naisella olevan yliminää. Olemme jo oppineet naureskelemaan tuollaisille väitteille, mutta siitä huolimatta naiset ja miehet ovat sittenkin erilaisia.

Peniskateutta eivät pode suinkaan tytöt vaan pojat. Isän sukupuolielin heiluu koko perheinstituution yllä uhkaavasti luoden patriarkaalisia käytäntöjä, joiden näkyvimmät miehiset ilmentymät yhteiskunnassa ovat kirkko ja armeija. Naiset eivät sellaisia hierarkkisia laitoksia olisi kuunaan keksineet. Pojan näkökulmasta isä on sukukalleuksineen jättiläinen, joka jää miehiseen mieleen saavuttamattomana ideana. Pojan pikku kikkelistä ei koskaan tulisi kehittymään tuollaista ylivertaista jortikkaa, jolla isä hallinnoi perhepiiriään. Tästä syystä miehet ajattelevat alati ”alapäätään”, riittämättömyyden ja häpeän tunne riivaa heitä elämänsä loppuun saakka.

Itse en muista, että olisin poikasena tehnyt minkäänlaisia vertailuja esimerkiksi saunassa, jossa siihen olisi ollut erinomaiset mahdollisuudet. En kadehtinut sen kummemmin äidin tissejä kuin isän vehkeitäkään. Olin täysin tyytyväinen omaan naskaliini.

Naiset keskittyvät ihmissuhteeseen sen sijaan, että tuhlaisivat aikaansa ”alapään” laitteiden vertailuun – eipä siellä olisi juuri mitään verrattavaakaan. Miehillä ei ole ”suhteita”, heillä on vain ”alapäänsä” ja patriarkaalisen käytännön myöntämä hierarkkinen miehen paikka, jota he eivät pysty täyttämään. Miesten ja naisten välisillä rakkaussuhteilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin epäonnistua. Jatkuva yrittäminen uuden partnerin kanssa ei johda muuta kuin uuteen epäonnistumiseen. Sartre sanoi jotakin siihen suuntaan, että rakkaussuhde onnistuu vain alistussuhteena, jossa toinen osapuoli alistuu toisen orjaksi.

Länsimaisen filosofian yhdeksi kulmakiveksi on muodostunut ”toiseuden kokemus”. Toiseuden voi kokea esimerkiksi taiteessa, mutta erityisesti se ilmenee toisessa ihmisessä. Freud kutsui sitä ”kanssaihmisen kompleksiksi”, jonka aiheuttaa toisen ihmisen vieraus ja outous. Vieras lihallisuus – tuntematon toinen ruumis – osoittautuu ylipääsemättömäksi, siihen erämaahan voi vain hukkua. Kaikista kuvauksista huolimatta se jää aina kaikkien kuvauksien ulkopuolelle – saavuttamattomaksi. Olemassaolosta voidaan sanoa, että se ”on”, mutta toisesta ihmisestä ei voi sanoa edes sitä.

Ainoa miehen vapahduksen hetki alimittaisuutensa kiirastulessa on koituksen jälkeinen tiedottomuuden ja kykenemättömyyden tila, post coitum omne animal triste. Mikä ei suinkaan ole Freudin keksintöä vaan palautuu antiikkiin lääkäri Klaudios Galenokseen, joka filosofoi, että ”kaikki eläväiset kärsivät postkoitaalisesta ahdistuksesta paitsi nainen ja kukko”.

Nyt olen jo niin hetteisellä pohjalla, että huimaa. Yritän pysyä asiassa ja seurata Verhaeghen eetosta. Rakkaussuhteiden epäonnistumisen syy on jo alkuasetelmassa, niin pojat kuin tytötkin ovat alkujaan rakastuneet äitiinsä. Myöhemmin tytön on vaihdettava rakkautensa objektin sukupuolta, hänen on vaihdettava äiti isään ja samastuttava äidin hahmoon. Tämä johtaa siihen, että tytöistä tulee äitinsä kaltaisia vaimoja ja äitejä. Tämä sopii pojalle, hänenhän tarvitsee vain siirtää rakkautensa äidistä toiseen naiseen. Niinpä mies suhtautuu vaimoonsa kuin äitiinsä. Mies tuskin huomaa eroa, paitsi että lihapullat ovat huonontuneet sitten poikamiespäivien. ”Onko äitiä näkynyt”, kyselee vaimoaan etsivä aviomies, jonka oma avioliiton myötä virattomaksi jäänyt äiti on siirretty mummojen kategoriaan.

Kun alkuperäiseen onnen ja nautinnon ykseyteen palaaminen rakkaussuhteen kautta osoittautuu mahdottomaksi, niin mitä jää jäljelle. Mitä on tehtävissä? Jälleen palataan Freudiin, jonka mukaan lapsi korjaa tämän hajaannuksen palauttamalla ”symbioottisen nautinnon” kuvittelun ja hallusinaation avulla. Aikuisuuteen saakka siitä jää vain kaksi laihaa versiota, unet ja fantasiat, kuten Verhaeghe kirjoittaa. On luotettava mielikuvituksen voimaan. Vain mielikuvitus voi pelastaa meidät, jos nyt mikään voi. Näin tämäkin tie johtaa taiteeseen ja runouteen – ilman runoutta elämä olisi sietämätöntä!

Näistä asioista tietämättömänä seuraan kuin umpisokea alan tutkijoita, joten en kykene esittämään minkäänlaista kokoavaa tai keventävää mielipidettä. Mutta Alavudella on sellainenkin paikka kuin Housunkylä, jossa en ole koskaan käynyt. Sen tiedän, että kylä sijaitsee Housunjärven rannalla. Ja kovasti olisin pettynyt, ellei sieltä löytyisi myös Housunvuori. Lupaan tehdä sinne reportaasimatkan syksymmällä, kun sänkipellot jo kultaisina hehkuvat auringonpaisteessa. Josko sieltä löytyisi tietoa, miten kummassa nykyaikana – kun atomit on halkaistu ja kuussa käyty – ei onnistuta tekemään kunnollisia toimivia alushousuja!

Yön silmäkuopassa houreen lailla,
elämän kivistäessä kuin tuskainen jänne,
näen valon pilkistävän naisen jalkojen välissä.
Se valaisee ajat sitten kadottamaani tietä
silmän viisaudesta lihan viisauteen.
– SJT 1995

Sartren näkemys asianlaidasta: https://youtu.be/ohOcptVc8uo


Paul Verhaeghe: Rakkaus yksinäisyyden aikana, suom. Janne Kurki, Apeiron kirjat 2006.